Omistettu monin kiitoksin

Dennis Wojciechowskille

Englanninkielinen alkuteos The Fifth Witness
Copyright © 2011 by Hieronymus, Inc.

This edition published by arrangement with Little, Brown and
Company, New York, New York, USA through Ulf Töregård Agency.
All rights reserved.

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8876-8
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9071-6

ENSIMMÄINEN OSA

Taikasanat

1

Rouva Pena katsoi minua istuimensa yli ja piti käsiään koholla aivan kuin rukoilisi. Hän puhui vahvasti murtaen valittuaan viimeisen, suoraan minulle osoitetun vetoomuksensa kieleksi englannin.

”Autattehan minua, herra Mickey? Minä pyydän.”

Katsahdin Rojasiin, joka oli hänkin kääntynyt etuistuimella katsomaan taakseen, vaikken nyt tarvinnutkaan häntä tulkiksi. Sitten katselin rouva Penan olkapään yli taloa, josta hän niin epätoivoisesti halusi pitää kiinni. Se oli vaaleanpunaiseksi haalistunut kahden makuuhuoneen talo verkkoaidan takana ja karun alastoman pihan perällä. Etuovelle vievä betoniporras oli sotkettu graffitilla, josta ei saanut mitään selvää numeroa 13 lukuun ottamatta. Se ei ollut osoite. Se oli uskollisuudenvala.

Käänsin katseeni viimein rouva Penaan. Hän oli neljänkymmenenneljän ikäinen, kolmen teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja ja jollakin nuutuneella tavalla viehättävä. Hän ei ollut maksanut asuntolainansa lyhennyksiä yhdeksään kuukauteen. Nyt pankki oli ulosmitannut talon ja aikoi myydä sen naisen jalkojen alta.

Pakkohuutokauppa pidettäisiin kolmen päivän kuluttua. Se ei merkinnyt mitään että talon arvo oli vähäinen ja että se sijaitsi jengien riivaamalla asuinalueella eteläisessä Los Angelesissa. Joku ostaisi talon, minkä jälkeen talon entisestä omistajasta rouva Penasta tulisi vuokralainen – mikäli uusi omistaja ei häätäisi häntä. Jo vuosia hän oli turvautunut Florencia 13:n suojelukseen. Mutta ajat olivat nyt toiset. Uskollisuudesta jengille ei olisi apua. Hän tarvitsi lakimiehen. Hän tarvitsi minua.

”Kerro hänelle että yritän parhaani”, sanoin. ”Kerro että pystyn melko varmasti estämään huutokaupan ja kyseenalaistamaan ulosmittauksen laillisuuden. Ainakin pystyn hidastamaan asioiden etenemistä. Niin saamme aikaa pitkän tähtäimen suunnitelman laatimiseen. Kenties auttamaan hänet takaisin jaloilleen.”

Nyökkäsin ja jäin odottamaan siksi aikaa kun Rojas tulkkasi. Olin käyttänyt Rojasia kuskina ja tulkkina aina siitä saakka kun olin ostanut mainosaikaa espanjankielisiltä radiokanavilta.

Tunsin kännykän värisevän taskussa. Reiden yläosa tulkitsi sen tekstiviestiksi puhelun sijaan, sillä jonkun soittaessa värinä kestää pidempään. Oli miten oli, en välittänyt siitä. Rojasin tulkattua kaiken minä otin suunvuoron ennen kuin rouva Pena ennätti sanoa mitään.

”Kerro että hänen on ymmärrettävä ettei tämä ratkaise hänen ongelmiaan. Minä voin viivyttää asioita ja me voimme neuvotella hänen pankkinsa kanssa. Mutta en lupaa että hän saa pitää talonsa. Itse asiassa hän on jo menettänyt sen. Minä aion hankkia sen hänelle takaisin, mutta senkin jälkeen hän joutuu tappelemaan pankin kanssa.”

Rojas säesti tulkkaustaan elein, joita minä en ollut tehnyt. Totuus oli, että rouva Pena joutuisi lopulta lähtemään talostaan. Kyse oli vain siitä, kuinka pitkälle hän halusi minun ajavan asiaansa. Henkilökohtainen konkurssi pitkittäisi huutokauppaa vielä vuoden verran. Siitä hänen ei kuitenkaan tarvinnut päättää juuri nyt.

”Kerro hänelle että minun on myös saatava palkkio työstäni. Anna maksuaikataulu. Tonni ennakkoon ja sitten kuukausittain jokin summa.”

”Kuinka paljon kuukaudessa ja kuinka pitkään?”

Vilkaisin taas taloa. Rouva Pena oli kutsunut minut sisään neuvottelemaan, mutta minä olin halunnut tehdä sen autossa. Olimme asuinalueella, jolla ei kannattanut pysähdellä, ja minulla oli Lincoln Town Car BPS. Lyhenne kertoi että se oli luodinkestävä. Olin ostanut sen käytettynä Sinaloan kartellin murhatun kurinpitäjän leskeltä. Ovet oli vahvistettu panssarein ja ikkunat olivat kolminkertaista lasia. Niitä eivät luodit läpäisseet. Samaa ei voinut sanoa rouva Penan vaaleanpunaisen talon ikkunoista. Sinaloan mies oli opettanut ettei autosta kannata poistua, ellei ole pakko.

Rouva Pena oli aiemmin selittänyt, että lainan lyhennykset, joita hän oli kuukausia sitten lakannut maksamasta, olivat olleet 700 dollaria kuussa. Hän ei edelleenkään maksaisi pankille mitään niin kauan kuin minä hoidan juttua. Hän pysyisi vapaamatkustajana niin kauan kuin minä pidän pankin aisoissa, joten tässä olisi nyt tilaisuus ansaita rahaa.

”Sanotaanko 250 kuussa. Alennushintaan. Varmista että hän ymmärtää asian olevan tällä selvä ja ettei maksu saa kertaakaan tulla myöhässä. Me voimme ottaa hänen luottokorttinsa, jos hänellä on sellainen ja siinä on vähänkin katetta. Varmista kuitenkin että se on voimassa vähintään vuoteen kaksitoista saakka.

Rojas tulkkasi elehtien ja käyttäen taas enemmän sanoja kuin minä. Sillä välin otin esiin kännykkäni. Tekstiviesti oli Lorna Taylorilta.

SOITA ASAP.

Minun olisi soitettava hänelle niin pian kuin suinkin, heti kun neuvottelu päämiehen kanssa päättyisi. Useimmissa lakifirmoissa Lorna olisi toimistopäällikkö ja vastaanottovirkailija. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta toimistoa kuin Lincolnin takapenkki, minkä vuoksi Lorna hoiti firman bisnespuolta ja vastaili puhelimeen West Hollywoodissa sijaitsevassa osakehuoneistossa, jossa hän asui ykköstutkijani kanssa.

Äitini oli syntyjään meksikolainen, joten ymmärsin rouva Penan puhetta paremmin kuin olin antanut ymmärtää. Aina kun rouva Pena vastasi, tiesin mitä hän sanoi – ainakin ydinkohdat. Annoin Rojasin silti kääntää vastauksen minulle. Rouva Pena lupasi hakea talosta tuhat dollaria käteistä ennakkoa varten ja huolehtia säntillisesti kuukausimaksuista. Minulle, ei pankille. Laskeskelin, että jos onnistuisin lykkäämään häätöä vuodella, tienaisin kaikkiaan neljä tonnia. Ei hassummin, kun otti huomioon mitä minulta vaadittiin. Todennäköisesti en näkisi rouva Penaa enää koskaan. Nostaisin kanteen, jossa kyseenalaistaisin panttihuutokaupan ja käynnistäisin viivytystaistelun. Sekin olisi mahdollista, ettei minun edes tarvitsisi esiintyä oikeudessa. Nuori avustajani hoitaisi jalkatyön. Lopulta vasara kuitenkin pamahtaisi pöytään. Se pamahtaa aina.

Minusta jutussa oli aineksia, vaikka rouva Pena ei päämiehenä herättänyt erityisempää myötätuntoa. Valtaosa päämiehistäni lakkasi suorittamasta lyhennyksiään pankille saatuaan potkut työpaikasta tai terveysongelmien vuoksi. Rouva Pena oli tehnyt sen, kun hänen kolme poikaansa olivat joutuneet vankilaan huumeiden myynnistä ja heidän jokaviikkoiset avustuksena ja tukirahansa olivat loppuneet kuin seinään. Sellaisella tarinalla ei kerätty sympatiapisteitä. Mutta pankki oli kieroillut. Olin tutkinut rouva Penan tietoja, jotka minulla oli kannettavassani. Ne olivat kaikki siellä, kaikki tiedot hänelle lähetetyistä maksukehotuksista ja -vaatimuksista ja sitten ulosmittauksesta. Niissä oli vain se vika että rouva Penan mukaan hän ei ollut saanut niitä. Ja minä uskoin häntä. Tällä alueella haastemiehet eivät tunnetusti kuljeskelleet miten tahtoivat. Minä epäilin maksumuistutusten päätyneen roskiin ja haastemiehen yksinkertaisesti valehdelleen. Jos kykenisin osoittamaan sen, saisin pankin lopettamaan rouva Penan ahdistelun.

Siihen puolustukseni nojaisi. Naisparalle ei milloinkaan ilmoitettu uhkaavasta tilanteesta, johon hän oli joutunut. Pankki käytti häntä hyväkseen, ulosmittasi talon tarjoamatta tilaisuutta hoitaa rästejä, ja saisi oikeudelta siitä näpäytyksen.

”Okei, asia sovittu”, minä sanoin. ”Käske hänen hakea rahat sillä aikaa kun minä tulostan sopimuksen ja kuitin. Me ryhdymme työhön heti tänään.”

Hymyilin ja nyökkäsin rouva Penalle. Tulkattuaan Rojas poukkasi ulos autosta ja kiersi sen toiselle puolelle avaamaan ovea.

Heti kun rouva Pena oli noussut autosta, minä avasin espanjankielisen sopimuspohjan kannettavastani ja naputtelin nimet ja numerot oikeille paikoilleen. Lähetin sen tulostimelle, joka oli laiteräkillä matkustajanpuoleisen istuimen edessä. Sitten ryhdyin kirjoittamaan kuittia varoista, jotka talletettaisiin rouva Penan asiakastilille. Kaikki hoidettiin avoimesti ja rehellisesti. Aina. Se oli paras tapa pitää Kalifornian asianajajaliitto loitolla. Minulla saattoi olla luodinkestävä auto, mutta jouduin olemaan varuillani useimmiten asianajajaliiton takia.

Lakitoimisto Michael Haller & kumppaneilla oli takana rankka vuosi. Talouden laskusuhdanteessa rikosjuttujen virta oli käytännöllisesti katsoen kuivunut puolustusasianajajilta. Rikosten virta ei tietenkään ollut. Los Angelesissa rikollisuus jatkoi voittokulkuaan, oli maan talous missä jamassa tahansa. Mutta maksavia asiakkaita oli vähän ja harvassa. Ilmeisesti kenelläkään ei ollut varaa lakimieheen. Sen seurauksena oikeusaputoimistolla oli niin paljon juttuja ja päämiehiä että se repeili liitoksistaan, ja minun kaltaiseni kaverit saivat nähdä nälkää.

Minulla oli kuluja ja neljätoistavuotias tytär, joka mainitsi Kalifornian valtionyliopiston aina kun yliopistot otettiin puheeksi. Minun oli pakko tehdä jotain ja niin minä tein sellaista, mitä ennen olisin pitänyt mahdottomana ajatuksena. Ryhdyin hoitamaan siviilijuttuja. Ulosmitattujen puolustaminen oli asianajotoiminnan ainoa kasvuala. Osallistuin muutamiin alan seminaareihin, pääsin hyvään alkuun ja ryhdyin levittämään mainoksia kahdella kielellä. Rakensin myös pari nettisivua ja aloin ostella ulosmittauksen kohteeksi joutuneiden listoja piirikunnan tuomioistuimen sihteeriltä. Sillä tavalla sain rouva Penan päämiehekseni. Suoraan postissa. Hänen nimensä oli ollut listassa, ja minä olin lähettänyt hänelle espanjankielisen kirjeen, jossa tarjosin palveluksiani. Hän kertoi ettei ollut ennen kirjettäni saanut kerta kaikkiaan minkäänlaista vihjettä uhkaavasta ulosmittauksesta.

Sanotaa...