Titteli.png







© VERA VALA JA GUMMERUS KUSTANNUS OY

KUSTANTAJA:
GUMMERUS KUSTANNUS OY
HELSINKI

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9036-5
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9078-5




Questo libro e’ dedicato a te, amore mio.

SC & C x sempre

Lily

Lily avasi lasioven ja astui ulos hotellin puutarhaan kahvikupillinen kädessään. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivata aamukastetta, ja hän tunsi jalkojen kastuvan nurmikolla kimaltelevista pisaroista. Hetken aikaa hän sai olla aivan yksin, kerätä voimia. Kukaan ei näkisi hänen itkevän, ei koskaan.

Hän istahti sileäksi kuluneelle kivenmurikalle ruusupensaiden viereen, hörppäsi kahviaan ja antoi tumman maun täyttää suun. Kuinka tärkeää italialaisille saattoi pelkkä kahvinjuontikin olla. Kaikesta piti tehdä niin monimutkaista. Kiusallaan Lily oli jatkanut tapaansa juoda cappuccinoa vielä lounaankin jälkeen. Olipa kylän akoille lisää päivittelemistä siinä, kuinka huonosti amerikkalainen oppi maan tavoille. Hän joi lisää, nyt maitokahvi oli jäähtynyt sopivan lämpöiseksi. Hän kuunteli vastaheränneiden lintujen kuoroa ja mietti, mistä ne mahtoivat keskustella. Oliko niillä ongelmia keskenään vai oliko nokkimisjärjestys niin selvä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt?

Lily sulki silmänsä. Jasmiinin makea tuoksu sai koko maailman tuntumaan pehmeämmältä. Aivan kuin hänelle kysymättä sälytettyjen salaisuuksien löyhkä ei olisi enää turruttanut kaikkia hänen aistejaan. Hän hengitti syvään ja antoi ajatusten kaikota mielestään. Hän ei halunnut enää huolehtia, pelätä, kuvitella pahinta. Lily avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hotellin keittiöstä kuului ääniä, muut alkoivat vihdoin heräillä. Hänenkin pitäisi palata sisään auttamaan aamiaisbuffetin valmistelussa.

Lily oli nousemaisillaan kiveltä, kun vaalea mytty ruusupensaan alla kiinnitti hänen huomionsa. Valkoista hentoa karvaa, keskellä pieni rusehtava läikkä. Hän nosti syliinsä kissanpennun jäykistyneen ruumiin, suukotti sitä eikä yrittänytkään estää kyyneleitä valumasta. Pennun katse oli eloton, kuin lasia. Pienen kaulapannan alle oli tungettu lappu. Lily avasi sen vapisevin käsin.

Mitä kylvät, sitä niität

Tinkerbell. Millainen ihminen uhrasi puolustuskyvyttömän eläimen vihalleen? Lily käveli puutarhan perällä olevaan vajaan ja otti esiin lapion. Hän jatkoi matkaansa kuollut kissanpentu toisessa ja lapio toisessa kädessään ja käveli pitkälle metsän siimekseen. Kun hän oli löytänyt rauhalliselta näyttävän lehdon, hän alkoi kaivaa. Hän kaivoi kuopan niin syväksi kuin jaksoi, suukotti kissaa ja asetti sen kuoppaan. Hän tasoitti haudan ja toivoi, etteivät metsäneläimet saisi kaivettua pientä ruumista ylös.

Lily käveli hitaasti hotellin siivessä sijaitsevalle asunnolleen. Hän hengitti syvään ennen kuin avasi vanhan tammisen ulko-oven. Asunto oli tyhjä. Askeleet tuntuivat raskailta, aivan kuin viileä ja rosoinen kivilattia olisi muuttunut upottavaksi suoksi. Lily pani mullasta tahrautuneen yöpukunsa pesukoneeseen ja kävi suihkussa. Hän repi löytämänsä lapun ja veti sen vessanpöntöstä alas. Pukeuduttuaan hän tarttui savukkeeseen, mutta sujautti sen takaisin rasiaan. Ajatus siitä, kuinka ihmisiä ärsyttäisi huomata hänen itsekurinsa, teki paheesta luopumisen helpommaksi. Sitten hän levitti suunsa hymyyn ja lähti kohti hotellin keittiötä.

TORSTAI, 2. KESÄKUUTA

1.

Arianna laskeutui hitaasti veden alle. Auringonsäteet saivat hiekkaisen merenpohjan välkkymään, onnentunne viilsi mahaa. Hän lipui vaivattomasti eteenpäin. Ilmanpaineen tasaavan hengityssäätimen hyrinä soi pehmeänä hänen korvissaan. Ulos hengittäessä syntyvät ilmakuplat näyttivät tanssivan, kun ne nousivat pintaa kohti. Vieressä pyrähti lauma perhoskaloja, valkoisen, mustan ja keltaisen kontrasti hohti räikeänä. Hän näki kauempana napoleonkalan ja alkoi lähestyä yksinäisenä etenevää, tummanpuhuvaa hahmoa. Ryhmä mustavalkoisia lepakkokaloja ilmaantui hänen viereensä. Ne näyttivät mieltyneen hänen räpylöihinsä, ja hän liikutteli jalkojaan imitoiden vedessä soljuvien kalojen liikkeitä.

Hän ei huomannut takaa lähestyvää varjoa ennen kuin se oli hänen vieressään. Hän ymmärsi jonkin olevan vialla vasta nähdessään kiven alta kurkistaneen mureenan luikahtavan takaisin piiloon. Napoleonkala siirtyi välittömästi riutan keskellä olevien kivien suojaan, ja aikaisemmin ympärillä parveilleet sinikeltaraidalliset enkelikalat kaikkosivat hänen näköpiiristään. Hän käänsi päätä hitaasti, äkkinäisiä liikkeitä varoen. Hänen rinnalleen lipunut tiikerihai oli nuori, vasta puolentoista metrin pituinen. Sen kylki hohti auringossa, kuonossa oli puremajälkiä.

Jotain liikahti heidän edessään. Hai laski evänsä ja alkoi uida hermostunutta siksakkia Ariannan ympärillä. Hän katsoi petoeläimen silmiin. Niissä ei näkynyt uhmaa tai pelkoa, ei mitään niistä tunteista, jotka saivat Ariannan tarttumaan hitaalla liikkeellä sääreen kiinnitettyyn puukkoon. Hän olisi voinut pysyä paikoillaan ja antaa vihollisensa kyllästyä, uida pois yhtä salakavalan hiljaisesti kuin oli hänen vierelleen saapunutkin. Mutta käsi toimi lupaa kysymättä. Se iski arkaan paikkaan hain kuonossa. Puukon avaamasta haavasta ryöppysi verta, ja Arianna katsoi veteen liukenevaa punaista väriä. Veri syöksähti hengityssäätimestä ryöpsähtävien ilmakuplien sekaan, oli kuin hän olisi hengittänyt ulos verta.

Hän kohotti katseensa, eikä enää nähnytkään haita. Hän näki vain mustaan märkäpukuun pukeutuneen hahmon, kaulaansa pitelevän miehen, jonka suusta pudonnut hengityssäädin leijaili vedessä heidän välissään. Mies vetäisi maskin pois silmiltään ja tuijotti kaulastaan pulppuavaa verta ennen kuin siirsi epäuskoisen katseensa Ariannaan. Hän katsoi miestä silmiin, pinnisteli tunnistaakseen tämän kasvot. Hän yritti muistaa, hänen oli pakko muistaa. Miksi mies oli hyökännyt? Miksi hän itse oli iskenyt?

Puukko hänen kädestään liukui veden läpi helkkyvän auringonvalon kirkastamaan hiekkaan. Giovanni. Arianna tunnisti edessään kelluvat kasvot liian myöhään. Hänen edessään vääjäämättömästi vajoavan hahmon katse oli lasittunut, lopullisesti menetetty. Arianna yritti tavoitella miehensä velttoja käsiä. Hiekkapohja oli vaihtunut loppumattomaksi syvyydeksi. Hän riuhtaisi hengityssäätimen suustaan ja huusi nimeä alhaalla odottavaan pimeyteen. Näytti siltä kuin Giovanni olisi liikauttanut suutaan, sanonut jotain ennen kuin tumma vesimassa nielaisi hänet kokonaan.

Arianna säpsähti hereille. Hän haukkoi henkeään aivan kuin olisi ollut yhä veden alla eikä omassa asunnossaan Roomassa. Hetken aikaa hän kuvitteli tuntevansa vesimassan ympärillään, ennen kuin ikkunaluukkujen raoista pilkistävä valo auttoi tunnistamaan makuuhuoneen kalusteiden tutut ääriviivat. Oli aikaista, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Arianna luopui yrityksestä nukahtaa uudelleen. Hän käveli kylpyhuoneeseen, avasi hanan ja antoi viileän veden ryöpytä iholle.

Unen ahdistava tunnelma ei kaikonnut lavuaariin valuvan veden mukana. Hän kuivasi kasvonsa ja istui sängyn reunalle. Ei ollut vaikea tulkita piilotajunnan viestejä. Syyllisyys Giovannin kuolemasta oli jo vakituinen vieras hänen elämässään. Arianna ei ollut syyllinen miehensä kuolemaan, hän ei ollut aiheuttanut onnettomuutta. Ja kuitenkin uni oli ollut jälleen kerran niin todellinen, ettei hän tiennyt, oliko miehen kaulasta pulppuava veri oikea muisto pelkän vääristyneen unen sijaan. Mutta pinnistelyistä huolimatta hän ei saanut mieleensä syvyyteen uponneen miehen oikeita kasvoja. Kenen ruumiiseen Giovanni oli unessa asettunut? Eikä Arianna ollut varma, kenelle oli kuulunut hiekkapohjalle pudonnut puukko. Oliko valtimon auki leikannut käsi ollut todellakin hänen vai jonkun muun?

Turhautuneena hän nousi seisomaan. Uni ei muuttuisi selvemmäksi. Mistään ei ilmestyisi taikasauvaa pysäyttämään kuvaa hänen eteensä niin pitkäksi aikaa, että hän todella muistaisi. Hän meni keittiöön, otti jääkaapista jugurtin ja viipaloi joukkoon omenan. Avonaisesta ikkunasta tulviva auringonvalo ja viileä marmorilattia jalkojen alla saivat vedenalaiset unikuvat katoamaan hänen mielestään. Päivä oli vasta alussa. Elämä, se todellinen, odotti häntä, ja Arianna tunsi olevansa valmis kohtaamaan muun maailman.

2.

Ulkona hän hengitti syvään vastaheränneen pääkaupungin tuoksua. Aikaisin aamulla, ennen kuin töihin kiirehtivät autoilijat ehtivät kyllästää ilman pakokaasuilla, ikuisen kaupungin kaduilla leijui pehmeän makea ominaishaju, jota Arianna oli oppinut rakastamaan. Via Veneton yläpäässä tuoksuun sekoittui aavistus muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen puiston taivaaseen kurkottelevista männyistä. Hetken aikaa hän harkitsi palaavansa takaisin kotiin ja lähtevänsä juoksulenkille puiston vehreään viileyteen. Kello kuitenkin läheni seitsemää ja virallisen ruuhka-ajan alkua, joten hän viittoi itselleen taksin.

Ariannan ja hänen pikkuserkkunsa Ermeksen etsivätoimisto sijaitsi Paavi Julius II mukaan nimetyllä Via Giulialla. Kesäisin porottava aurinko ja talvisin armottomasti piiskaavat sateet olivat jättäneet jälkensä renessanssipalatsien haalistuneisiin maalipintoihin, mutta katu huokui vetovoimaa, joka antoi anteeksi käytännöllisyyden puutteen. Numerointi aiheutti painajaisia niin taksikuskeille kuin posteljooneillekin, ja jalkakäytävät olivat unohtuneet kokonaan. Vaikka nelikanttisilla sanpietrineillä kivetyt kadut loivatkin historiallista tunnelmaa, tilanne muuttui dramaattiseksi sadekausina, jolloin Via Giuliasta tuli pelkkä iso lätäkkö. Arianna oli saapunut toimistolle niin usein likomärkänä ohi ajaneiden autojen roiskutettua vettä jalankulkijoita säälimättä, että hän oli oppinut ryntäämään kadulle avautuvien ovien suojaan aina, kun vain näki auton lähestyvän.

Hän pyysi taksikuskia pysähtymään 1500-luvulla rakennetun, rapistuneen palazzon eteen. Sen toisessa kerroksessa sijaitsi heidän toimistonsa. Hän vilkaisi kelloaan, se oli vasta seitsemän. Toimisto olisi viel...