Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26716-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Kiitokset

Kohdassa jossa on esitetty tulkinta Paavalin 1. kirjeestä korinttilaisille ja ajatus sen pohjalta luonnosteltavasta yhteisöstä on ystäväni, filosofian tutkija Timo Miettisen muotoilu. Kiitos, Timo, siitä ajatuksesta ja monista keskusteluista. Kiitos keskusteluista myös Lotalle, Juliukselle, Ilonalle, Niinalle, Hannalle, Maijalle, Tainalle, Jussille, Miikka Pörstille, Marikalle, Johannalle, Maisalle ja Anterolle, Erkille, äidille ja isälle. Tanssista kiitos Marika Kaleniukselle ja Noëlille. Suuri kiitos MK:lle, Annalle, joka saapui kanssani silloin sinne.

Kiitos Villa Karo Säätiölle ja Taiteen keskustoimikunnalle.

Motto

Me emme tarvitse lunastajaa, emme Jumalaa, valtiota, tunnustusta, emme edes oikeuksia. Meidän on päinvastoin itse lunastettava oma peruuttamaton hylättynä olemisemme. Vasta silloin voimme edetä kohti ulossulkematonta poliittista yhteisöä, kohti todellista kenen tahansa demokratiaa.

(Mika Ojakangas, Kenen tahansa politiikka)

1.

Sunnuntaina lähdin.

Minun oli tarkoitus vain mennä kotimatkalla rantaan katsomaan laivoja, mutta ostinkin lipun. Aamulla hoidin jumalanpalveluksen niin kuin kuuluu. Olin saarnavuorossa, lausuin seurakunnalle ajankohtaan sopivia sanoja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisistä päivistä. Kuuntelin itseäni etäältä. Näin tuttuja kasvoja, ihmisten, jotka anelivat minun kauttani anteeksiantoa ja voimaa.

Puhuin syntymän mahdollisuudesta, uhrauksesta, jonka Kristus oli tehnyt kaikkien ihmisten vuoksi, kuolemasta, jonka uhka oli koskettanut meitäkin, tätä seurakuntaa. Puhuin päivän nimestä, quasi modo geniti, ”niin kuin vastasyntyneet”. Niin meidän tulisi herätä edessä oleviin viikkoihin ennen Jeesuksen taivaaseen astumista. Olimme kukin kuin vastasyntyneitä. Siitä ajatuksesta syntyisi uusi yhteisö, anteeksiannon, eheytymisen.

Kuulin sanovani tämän ja minua puistatti. Pelkkää kuolemaa. Halusin paeta.

Messun ja kahvien jälkeen sanoin kirkkoherralle, että tarvitsisin lomaa. Hän taputti minua isällisesti olalle, sanoi viimeaikaisten tapahtumien valossa ymmärtävänsä. Pelkäsin, että hän halaisi, en halunnut hänen koskevan. Vetäydyin kauemmas, sanoin, että kävisin kyllä lääkärissä ja hankkisin todistuksen.

Kotimatkalla poikkesin lääkäriasemalla. Selitin lääkärille tilanteeni yksityiskohtia maalailematta. Hän kirjoitti kaksi kuukautta sairauslomaa, ehdotti lisäksi ajan varaamista erikoislääkärille. Nyökkäsin, vaikka minulla ei ollut pienintäkään aikomusta seurata ohjetta.

Sain todistuksen, kirjoitin kuoreen seurakunnan osoitteen, laitoin sen ensimmäiseen näkemääni postilaatikkoon.

Seisoin hetken aloillani. Huhtikuu: korkea taivas. En tiennyt, minne menisin.

En halunnut mennä kotiin Korkeavuorenkadulle, kohdata äänettömyyttä. Silloin tulin ajatelleeksi laivoja. Teini-ikäisenä viihdyin pohjoisen pikkukaupungin rautatieasemalla, kuuntelin kuulutuksia oudon tyyneyden vallassa: aina voisi astua junaan, herätä toisissa kaupungeissa.

Olympiaterminaalissa oli meteli, ihmiset tekivät lähtöä, onnekkaat. Tukholmaan, Göteborgiin, joku kauemmas, Keski-Eurooppaan, ehkä lahden ylityksen jälkeen lentokoneella toiselle mantereelle. Join lasillisen mehua kahvilassa. Aikaa lautan lähtöön oli puoli tuntia.

Ennen kuin huomasin, olin kävellyt lippuluukulle. Sanoin haluavani menolipun lahden yli. Kun virkailija kysyi henkilöllisyystodistusta, hamusin hetken hädissäni passia laukustani. Oli se siellä, sivutaskussa: olen yksi niistä, jotka kantavat lähdön mahdollisuutta aina mukanaan. Nyt siitä oli hyötyä. Pääsisin hetken mielijohteesta niin kauas kuin haluaisin.

Kun otin passin esiin, olin kömpelö. Muumipäiväkirja tipahti lattialle. Se oli lojunut lukemattomana laukussani jo viikon päivät, siitä saakka kun tytön äiti antoi sen minulle sairaalassa. Poimin sen kiireesti käsiini, laitoin takaisin piiloon.

Laivassa minut toivotettiin tervetulleeksi kuin olisin ollut kuka tahansa muista. Jos haluaisin buffet-illallisen, varaus olisi syytä hoitaa viipymättä. Olinhan huomannut, että spa oli auki jo nyt, haluaisinko manikyyrin? Lapset juoksentelivat rapuissa, ensimmäiset poikaporukat olivat jo ehtineet käydä tax freessä ja kanniskelivat kaljalaatikoitaan kuin vaiteliaita lemmikkieläimiä. Isät lähettivät nappulansa seteli kourassa peliluolaan ja käänsivät katseensa vieraiden naisten rintoihin.

Laivan kannelta Helsinki näytti kaupungilta, jossa ihmiset olivat turvassa, hymyilivät kaduilla vastaantulijoille. Ilma oli lämpenemässä nopeasti.

Tulisi kesä, puut pukisivat lehtensä, lehdet uudet uutisensa, pitsinkevyet. Kukaan ei enää muistaisi, miten raaka, hyytävä tämä pääsiäisen jälkeinen viikko oli ollut.

Ajattelin ensimmäistä kertaa ihmisiä, joille minun tulisi ilmoittaa. Isä, veli. Ja tietenkin aviomieheni. Olin lähtenyt aamulla kotoa suutelematta, sanomatta kunnolla edes hei. Pelkkä inahdus, joka saattoi merkitä mitä tahansa, harmistusta siitä että toinen on tiellä matkalla kylpyhuoneeseen. Meille on käynyt niin kuin joillekin yhteisten vuosien jälkeen käy. Olemme kohteliaita kuin ventovieraat. Voisimme yhtä hyvin tiedustella toisiltamme S-etukorttia. Kuinka monta vuotta siitä on kun kutsuin häntä rakkaakseni? Vähä vähältä aloin käyttää toista kutsumanimeä: rakkaani, sietämättömäni. Nyt se on lyhentynyt totuudenmukaiseen muotoon: sietämättömäni.

Katsellessani kaupunkia laivan kannelta olin ensin helpottunut. Laiva lähti liikkeelle, lipui hitaasti avomerelle. Sitten pakokauhu lävisti minut, häpeä. Millaista hulluutta! Lähteä ilmoittamatta!

Ravintoloista kantautui musiikkia. Perheet kokoontuivat pallomerien äärelle ja pöytiin kannettiin hummereita, punaviinikarahveja. Karaoke alkoi kannella kahdeksan.

Pelasin tottumuksesta hedelmäpeliä, voitin neljä euroa. Tuhlasin rahat tax free -myymälään, ostin vaahtokarkkeja ja vadelmaveneitä. Hyttiin päästyäni ahdoin suuni täyteen makeaa. Maistoin imelän vaahdon läpi kyynelteni suolan.

Illalla menin yökerhoon. Lavaesitys oli jo päättynyt. Tiskijukka soitti eurohittejä, joissa hoettiin tämän olevan se yö. Pidän enemmän toisenlaisista lauluista, niistä joissa kerrotaan alakulosta, joka joskus koittaa ilon jälkeen, lasinsirpaleista jotka tuntee tanssilattialla korkokengän läpi, margarita-tahroista hameessa, valuneesta maskarasta ja siitä yhtäkkisestä toiveikkuudesta kun kävelee baarista kotiin ilman kenkiä ja astuu mielijohteesta lätäkköön, tajuaa olevansa ainutkertainen, vielä hetken aikaa nuori.

Halusin sateenvarjodrinkin. Asetuin juomineni tanssilattian viereen. Siemailin, juoma oli pahaa. Lähtiessäni otin mukaan miniatyyrisateenvarjon, kummallisen voitonmerkin, made in China.

Yöllä minun oli jo helpompi hengittää. Maa, jonka jätin taakseni, oli kadonnut mereen. Laiva halkoi hitaasti merta. Saavuimme Maarianhaminaan. Oli kuin saari olisi ollut se, joka liikkui. Jospa olisikin olemassa sellainen vaeltava maa. Se olisi matkalla veden laidalle ja kauemmas, päättymättömästi se kiertäisi, kohtaisi vastaantulijoita, jotka voisivat nousta sen kamaralle. Kukaan ei muuttaisi saarelle, vaan saari muuttaisi ihmisiin, antaisi asua itsessään hetken ennen kuin jatkaisi matkaansa.

Itse maa olisi kaikille yhtä outo.

Siinä, pimeässä, uskalsin ajatella sitä, mikä oli takonut mielessäni jo viikon: en uskonut enää sanoihin. Kuinka monta vuotta olin noussut sunnuntaisin korokkeelle, vääntänyt jakeita muotoon, joka toi ihmisille lohtua? Kuinka monta vuotta olin sepitellyt?

Ainoa kirja, jonka sanoihin uskoin, oli laukussani. Sen kirjan kannessa oli muumipeikko ja se oli suljettu lukolla. Tiesin, että saisin lukon koska tahansa auki.

2.

Aamulla mieleeni tuli vastustamaton ajatus: voisin haudata virkapukuni pallomereen. Vai heittäisinkö sen yli laidan? Yhtä kaikki: kun astuisin mantereelle, olisin pelkkä Maria.

Olin lähettänyt illalla tekstiviestin, kaksikin: isälle sekä sietämättömälleni. Sanoin, ettei minusta hetkeen kuuluisi. Oliko se lapsellista? Raukkamaista? Hän, sietämättömäni, heräisi Korkeavuorenkadulla lähtöni jälkeiseen aamuun. Olin sulkenut puhelimen, ehkä pelkuruuttani. En halunnut enää huonoja uutisia.

Herätessäni elättelin huvittavia ajatuksia, ne naurattivat minua: kuvittelin, miten iltapäivälehdet kiinnostuisivat minusta, valokuvani leviäisi huoltoasemille ja työpaikkojen kahvihuoneisiin, kun lööpit kysyisivät kilpaa: ”Missä on Maria?”

Mitä minusta kerrottaisiin räikeillä sivuilla?

MISSÄ ON MARIA? Pastori, lehdet kirjoittaisivat, sillä kadonneilla papeilla voi rahastaa yhtä hyvin kuin aivastavilla pandanpoikasilla tai kissanpennuilla, jotka jahtaavat omaa häntäänsä. Kun pappi katoaa, kiertyy auki mysteeri, joka on sukua muinaiselle ihmeelle: hauta on tyhjä!

Vaikken minä kuollut ollut. Sen ne tiesivät, mutta toivoivat sitä silti. Kuolemasta saa parhaan tarinan. Niin oli Yasminankin laita. Kyllä minä tiesin, olin nähnyt kaiken ennenkin.

Kun kaikki oli tapahtunut, ne olivat kauhistelleet otsikoissaan ja kainalojutuissaan ja tausta-analyyseissaan asiainlaitoja. Ne etsivät syyllisiä ja halusivat syyttää kaikkein raskaimmasta. Melko pian ne haastattelivat minuakin, soittivat kun olin kokouksessa, lähettivät kuvaajan. Hän seisoi alastomalla kirkonpihalla. Ellei hänellä...