Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Jaakko Hämeen-Anttila ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Perttu Lämsä

Kannen kuva: Gianni Dagli Orti/CORBIS/SKOY

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26819-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Johdanto

JOHDANTO

Lehtien otsikot ja televisiouutisten välkkyvä kuva tuovat meille lähes päivittäin tietoa islamilaisen maailman väkivaltaisuuksista. Pommit räjähtelevät Bagdadissa, väkijoukot mellakoivat Kairon Tahrir-aukiolla, taleban-taistelijat tekevät iskujaan Afganistanissa ja jihad julistetaan milloin milläkin puolella maailmaa. Mikä islamissa on vikana?

Kun tarkastelemme islamilaisen maailman väkivaltaisuuksia, unohdamme usein oman menneisyytemme. Eurooppa eli 1900-luvun alkupuolella vaikean aikansa. Noin kolmen vuosikymmenen jaksoon 1914–1945 mahtuu kaksi niin kutsuttua maailmansotaa. Ensimmäinen oli lähes puhtaasti Euroopan valtioiden sisäinen välienselvittely, joka kesti vuosia ja vaati miljoonia uhreja, niin sotilaita kuin siviileitäkin. Toisessa maailmanpalossa eurooppalaiset valtiot olivat jälleen keskiössä, Yhdysvaltojen ja Japanin ohella. Eikä tässä kaikki: ajanjaksoon mahtuvat sotien lisäksi myös maailmanhistorian pahimmat etniset puhdistukset (Stalin, Hitler), raudankovia diktatuureja (edellisten ohella Franco ja Mussolini, unohtamatta Baltian ja Itä-Euroopan pikkudiktaattoreita) ja punaisten ja valkoisten välisiä katkeria sisällissotia muuallakin kuin Suomessa. Mikä Euroopassa oli vikana?

Molemmat kysymykset ovat tietysti harhaanjohtavia. Kautta maailmanhistorian ihmiskunta on osoittanut kykynsä niin hyvään kuin pahaankin. Sodat ja väkivalta ovat aina kuuluneet – ikävä kyllä – osaksi ihmisen kohtaloa. Yksikään alue ei ole elänyt pysyvässä sodan tai rauhan tilassa. Läntisen Euroopan viimeiset viisikymmentä vuotta ovat olleet hämmästyttävän väkivallattomia, mutta niihinkin mahtuu sotia (Portugalin siirtomaat), terroriaaltoja (esimerkiksi Saksa, Italia, Espanja, Irlanti) ja vallankumouksia (Kreikka, Portugal).

Silti se suhteellisen rauhallinen kausi, jossa useimmat meistä ovat aikuisikänsä tai koko elämänsä eläneet, on saanut meidät ajattelemaan Eurooppaa ja eurooppalaista kulttuuria rauhanomaisena ja demokraattisena. Maailmansodat mielletään koko maailman ongelmaksi, satavuotinen- ja kolmekymmentävuotinen sota kuuluvat vain koulunpenkille, eivät todellisuuteen, ja siirtomaa-aikakin alkaa jo olla unohtunut. Suomenkin sodat ja vankileirit ovat useimmille vain hämärää historiaa, vaikka monille vielä elossa oleville ne ovat olleet elävää todellisuutta.

Tätä taustaa vasten on helppo kauhistella muiden alueiden väkivaltaisuuksia. Menneet tai meneillään olevat väkivaltaisuudet ovat meille vain häiriöitä todellisen länsimaisuuden kuvassa. Hitler ja serbikenraali Ratko Mladic eivät edusta meille eurooppalaisuutta, Usama bin Laden on sen sijaan tyypillinen muslimi. Varma vakaumuksemme omasta ikiaikaisesta ylivertaisuudestamme ja erinomaisuudestamme rakentuu tälle epätasapainoiselle vertailulle. Länsimaisen kulttuurin jaloimmat piirteet ovat sen todellinen ydin, islamilaisen kulttuurin pahimmat epäkohdat osoittavat, millaisia muslimit oikeasti ovat.

Miksi juuri islam on saanut kyseenalaisen kunnian edustaa väkivaltaista kulttuuria? Eihän Intiastakaan valita äärinationalistista hinduterroristia edustamaan tyypillistä intialaista, vaan Mahatma Gandhi saa mielikuvissamme tuon roolin. Tähän on varmasti syynsä. Yksi on helppo osoittaa: islamilainen maailma, erityisesti Lähi-itä, elää nyt väkivaltaista kautta, joka helposti vertautuu Euroopan 1900-luvun ensimmäiseen puolikkaaseen. Sotia, terrorismia ja levottomuuksia ei tarvitse nykypäivän Lähi-idästä etsiskellä, vaan todisteet väkivallasta hyppäävät silmillemme lähes omalla voimallaan.

Toinen tekijä, joka vahvistaa kuvaamme väkivaltaisesta Lähi-idästä, liittyi medioihin ja niiden toimintaan. Olen monissa yhteyksissä käyttänyt termiä ”mediasuodatin”. Nykyaikaisen median tehtäväksi on vakiintunut nostaa esille epäkohtia ja väkivaltaa. Positiivinen asia ei juuri koskaan ole uutinen. Milloin lehtien lööpeissä kerrotaan, että jossakin on rikkumaton rauha päivästä toiseen? Tai että toisaalla istutetaan kukkia katujen varsille, jotta kadusta tulisi kaunis?

Omassa ympäristössämme pystymme oman elämänkokemuksemme perusteella korjaamaan tätä vääristynyttä kuvaa. Tiedämme, ettei Jokelassa aina tapahdu koulusurmia eikä Myyrmäessä tavallisesti räjäytellä pommeja. Etäisemmän maailman suhteen tilanne on toinen. Mediat kertovat hyvin vähän Lähi-idän rauhallisesta arjesta, ja kun jossain levottomuudet laantuvat, myös mediaseuranta taukoaa. Lopputuloksena muodostuu liioiteltu kuva jatkuvista väkivaltaisuuksista. Tilanne on sama kuin televisiokatsojalla, joka pujottelisi väkivaltaohjelmasta toiseen eri televisiokanavilla ja päätyisi uskomaan, ettei televisiosta muuta tulekaan kuin väkivaltaa, vaikka todellisuudessa kyse on vain siitä, että hän itse suodattaa kanavaseurannastaan pois kaiken muun paitsi väkivallan. Toisenlainen katsoja voi pujotella samoilla kanavilla kokkiohjelmasta toiseen. Kaiken väkivallan lisäksi islamilaisessa maailmassa on paljon tavallista, rauhallista elämää, hyvyyttä, toisista välittämistä ja epäitsekkyyttä.

Kolmas tekijä on varmasti länsimailla pitkään, jo 700-luvulta vallinnut kuva arabialais-islamilaisesta kulttuurista omamme uhkana ja peilikuvana. Oikeastaan koko tätä kirjaa voidaan lukea tuon uhkakuvan historiana. Islamilainen kulttuuri oli pitkään ainoa kilpailijamme. Muut kulttuurit olivat joko niin heikkoja, että länsi pystyi alistamaan ne itselleen, tai sitten niin kaukaisia, etteivät tiemme juuri kohdanneet. Saraseenit olivat ainoita tasavertaisia ja toisinaan jopa ylivoimaisia kilpailijoitamme, ja heihin oli helppo heijastaa oman ideaalikuvamme vastakohta, peilimaailma, jossa kaikki on toisin, ja huonommin, kuin meillä.

On yleisesti esitetty väite, että islam on perusluonteeltaan väkivaltainen uskonto. Tämän tueksi etsitään Koraanista ne kohdat, joissa puhutaan pyhästä sodasta, ja verrataan niitä, ainakin implisiittisesti, kristinuskon kauneimpiin ja rauhanomaisimpiin kohtiin. Ei Vanhan testamentin niihin kohtiin, joissa puhutaan hyväksyvään sävyyn etnisistä puhdistuksista, joita Israelin heimot toteuttivat valloittaessaan Pyhän maan sen alkuperäisiltä asukkailta. Raamatun vanhan ja ilmeikkään käännöksen sanoin aika usein koko miespuolinen väestö vihittiin miekalle. Tai Uudesta testamentista ei tukeuduta niihin kohtiin, joissa Jeesus torjuu etnisesti väärät ihmiset luotaan tai kertoo kadotuksesta, jossa itku ja hammastenkiristys ovat ikuisia.

Samaa tekevät omalla tahollaan muslimitkin, jotka etsivät profeetta Muhammadin perimätietona säilyneistä lauseista kauneimpia ja humaaneimpia ja vertaavat näitä kristikunnan historian mustimpiin hetkiin, ristiretkiin, noitavainoihin ja kolonialismiin. Kaikissa uskonnoissa on mahdollisuus niin rauhaan ja rakkauteen kuin vihaan ja väkivaltaankin.

Mutta onko kyse siitä, että uskonnot, niin omamme kuin toisten, ovat syypäitä kaikkiin ongelmiin? Tähänkin asenteeseen törmää nykyään usein. Jos vain luopuisimme uskonnoista, kaikki ongelmat ratkeaisivat itsestään. Tämä asenne on oikeastaan vain muunnelma edellisestä. Oma sekulaari maailmankuva nostetaan jalustalle ja sen vastakohdaksi valitaan kaikki uskonnot, joista sitten etsitään vain epäkohtia. Uskonnonvastainen ajattelu paljastuu nopeasti yhtä valikoivaksi kuin omaa uskontoaan jalustalle nostavien uskovienkin. Aika harva kokee Stalinin, Maon ja Pohjois-Korean Kimien rakentamat uskonnottomat yhteiskunnat kovin ideaalisiksi ja jäljittelyn arvoisiksi. Sekulaari nationalismi on usein oikeuttanut väkivaltaan ja etnisiin puhdistuksiin, eikä markkinatalous ole aina osoittautunut kovin humaaniksi, kun vaikkapa Yhdysvallat on varmistellut omia strategisia ja taloudellisia etujaan Vietnamissa tai Irakissa. Ateistinen kommunismi puolestaan kilpailee 1900-luvun pahamaineisimman ideologian asemasta.

Jokaista laajalle levinnyttä uskontoa tai ideologiaa voi käyttää oikeuttamaan väkivaltaa – vain pienten piirien vaihtoehtoajattelu, kuten mystiikka tai pasifismi, voi säilyä tahroitta, ainakin niin kauan kuin se ei leviä koko yhteiskunnan valtaideologiaksi. Kaikki valtiollisiksi päätyneet ideologiat ovat joskus kelvanneet sodan oikeutukseksi demokratiaa myöten; Yhdysvallat julisti vievänsä demokratiaa Irakiin valloittaessaan ja miehittäessään maan. Ainoa mielekäs johtopäätös tästä on, että viha ja väkivalta nousevat ihmisistä, eivät ideologioista.

On vaarallista idealisoida oma ajattelunsa ja tiivistää toiseen kaikki pahuus. Siitä on vain pieni askel ajatukseen, että ikuinen rauha voidaan saavuttaa tuhoamalla tuo rauhaan kykenemätön toinen. Valkoisen miehen taakkana pidettiin aikoinaan meitä rodullisesti alempien kansojen hallitsemista. Nykyään sama valkoisen miehen taakka liittyy islamiin. Koska oma ylevymmyytemme nousee rodustamme tai demokratiastamme, meidän velvollisuutenamme on johtaa maailmaa, viedä demokratiaa pistinten kärjessä rikkaille öljyalueille tai kitkeä toisen uskonto pois pilaamasta rauhaamme. Muslimista on tullut nykyajan neekeri.

***

Olen joskus todennut, että islamista puhutaan tarpeeksi pahaa ilman että tutkijoiden täytyy liittää ääntään kuoroon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita islamin idealisointia. Aivan kuten uskonnot tai yhteiskunnat eivät ole läpeensä pahoja, ei yksikään niistä ole yksinomaan hyväkään. Historia muodostuu valoista ja varjoista, ja se joka uskoo jonkin ro...