Tumman veden päällä

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI

HELSINKI

Äidille ja Idille

Kiitos

Irina ja Diego
Hannu Harju ja Heini Kantala

ISBN 978-951-31-5404-2 (sid.)

ISBN 978-951-31-6003-6 (epub)

© Delta Stories 2010

Kansi: Markko Taina

e-kirjan tuotanto: Bonnier Kirjat Oy/Elib AB, 2010

Minun elämäni on virta, joka pienenä pisarana tihkuu ulos graniitista, pohjoisen maailman perukoilta. Se jäätyy talvisin aikaan ja paikkaan, kunnes keväällä uusien pisaroiden kanssa jatkaa kulkuaan yli kesän ja ottaa minut mukaansa. Jähmettyen taas talveksi.

AVAAN SILMÄNI

Avaan silmäni ja tuijotan kattoon. Annan katseeni liukua alas seinää, johon on sinitarralla kiinnitetty valkoinen paperi. Paperiin on piirretty talo, kaksi isoa ihmistä ja kaksi pientä. Pienempi on minun siskoni, joka nukkuu pinnasängyssä vuoteeni jalkopäässä. Minä ja Suvi, minun piirtämä kuva. Tuntuu, että pitää nousta ylös ja mennä katsomaan onko äiti nukkumassa, tiedän, että minun täytyy. Nousen istumaan sängyssä ja roikotan jalkojani reunan yli. Polvitaipeisiini sängyn kulmikas reuna tuntuu kylmältä ja kipeältä. Liu’utan itseni lattialle. Muovinen matto on jäinen ja värähdän kylmästä. Rullaverho, jonka alakulmaan on painettu pihlajanmarjoja ja mustia lehtiä, on vedetty ikkunan eteen ja se suodattaa harmaata valoa katulampusta, joka pitää huoneen valaistuna talvellakin.

Tulen ovelle ja raotan sitä. Eteisessä on tyhjää ja pimeämpää kuin huoneessani. On hiljaista. Ruokapöydän pinta kiiltelee, varmaankin kuunvalosta, ja ulkona on lunta melkein ikkunan alareunaan asti. Metsä pihan takana näyttää valaistulta, koska oksat ovat raskaat lumesta. Ääntäkään ei kuulu. Kävelen seuraavalle ovelle. Sen takana on äidin ja isän huone. Ovi on kiinni, joten painan kahvaa ja kylmä messinki tuntuu jäävän kiinni käteeni. Ovi aukeaa ja huomaan, ettei sängyssä ole ketään. Huoneen punertavakuvioiset tapetit näyttävät tummilta, melkein mustilta. Tässäkin huoneessa on rullaverho ja se on samanlainen kuin minun huoneessani, mutta sitä ei ole vedetty kokonaan alas asti, vaan ikkunan alareunasta tulee vähän lumen kirkkautta sisälle. Menen lähelle ikkunaa. Kasvoni ovat rullaverhon alareunan kohdalla. Silloin huomaan ne. Pienet, pistävät silmät, jotka tuijottavat minua. Äkkiä lumen kirkkaus on poissa. Silmät näyttävät olevan kiinni päässä, joka ei ole ihmisen pää. Niiden ympärillä näkyy karvaa ja se on kiiltävää, mustaa. Silmät ovat kaukana toisistaan. Ne tuijottavat minua verhon punaisten pihlajanmarjojen ja mustien koristelehtien alapuolella. Keltaiset silmät. Itku tarttuu kurkkuun ja suuni kuivaa. Haluaisin huutaa ja kääntää katseeni äitiin, mutta tiedän, ettei äiti ole siinä. Tuijotan silmiä ja huojun hiljaa paikoillani.

AAMU

Äiti sanoi juuri, että jos nyt syön aamupuuron niin hän tekee lättyjä, kun isä tulee töistä. Nyökyttelen päätäni samaan tahtiin, jolla heiluttelen jalkojani pöydän alla ja tuijotan äidin rintaa, joka on siskon suussa. Suvin suupielessä on maitoa, minua naurattaa vähän. Äiti näkee ja huvittuu itsekin ja ehdottaa, josko minä haluaisin juoda toisesta tissistä. Minua naurattaa vielä enemmän ja juuri suuhun laittamani puuroklöntti tippuu froteisille alushousuilleni ja niistä lattialle. Nostan hitaasti katseen äitiin, hän katselee minua lempein, lämpimin silmin ja ojentaa siskon rättiä, jolla yritän pyyhkiä kalsareitteni etumusta. Saan syötyä puuroni ja nousen pöydästä. Kierrän äidin puolelle ja hän ottaa minut samaan kainaloon, jossa vauva ruokailee. Siskon silmät ovat puoliksi kiinni ja hän maiskuttelee äidin rintaa. Äiti taputtaa minua takamukselle ja kehuu, miten hyvä poika olin, kun söin kaiken puuron. Hän pyytää minua vielä näyttämään, miten hienosti osaisin laittaa sukat ja housut ja villapaidan päälleni. Ilomielin.

Menen kohti huonettani ja kun ohitan vessan oven, isä kutsuu minua. Hän raottaa ovea ja näen, että isä istuu pöntöllä housut kintuissa ja polttaa tupakkaa. Aina aamulla vessassa ja tupakkaa. Minusta se on hyvin jännää. Isä pyytää minua hakemaan paperia keittiön kaapista, käännyn kannoillani ja suhahdan ruokapöydän ohi ja saman tien takaisin paperirulla kainalossani. Isä kurottaa ottamaan rullan. Hän imee vielä viimeiset henkoset tupakasta ja tipauttaa sen jalkojensa välistä varovasti pönttöön. Kuuluu terävä sihahdus ja isä vinkkaa silmää. Näen raon hänen hampaittensa välissä ennen kuin ovi menee kiinni. Näytti siltä, että sihahdus olisi kuulunut isän suusta, mutta olen varma että hän hymyili minulle. Seison vielä hetken oven takana ja kuuntelen ääniä. Vessa vedetään, isä yskäisee ja laskee vettä lavuaariin. Laulaa muutaman nuotin.

Puhelinpöydällä on hänen karvalakkinsa. Se on suuri ruskea, pyöreä päähine ja näyttää nukkuvalta eläimeltä. Tartun lakkiin ja nuuhkaisen sitä. Karva tuoksuu kai siltä miltä sen pitääkin, vähän tunkkaiselta ja jotenkin kostealta. Hatun sisäpuoli on tupakantuoksuinen, niin kuin isäkin. Laitan lakin päähäni hieman kallelleen niin kuin isäkin sitä pitää, paitsi että hattu hukuttaa pääni melkein olkapäitä myöten. Katson itseäni peilistä. Isä on minusta mahtava. Hän tulee viereeni puhelinpöydän peilin eteen, sukaisee toiselta sivulta pitkät hiuksensa yli kaljun päälakensa ja kyykistyy eteeni. Hän katsoo minua tutkivilla silmillään.

”Ookko Pete minun poika?” isä kysyy.

Tuntuu mukavalta nyökätä. Isä ottaa hatun, laittaa päähänsä ja vilkaisee peilistä onko se sopivasti kallellaan. On se. Sitten takki naulakosta, vilkaisu äitiin, nyökkäys ja ulos ovesta. Juoksen olohuoneeseen katsomaan, miten hän raaputtaa Peugeottinsa ikkunoita. Näyttää, että koko maailma on jäässä, eikä Pösö voi millään herätä henkiin. Isä saa oven auki, istuu sisään ja auto käynnistyy kuin itsestään. Isä on taitava. Hän peruuttaa tielle ja sivusta katsottuna auto näyttää hienolta ja pitkältä. Isän karvalakki tuntuu täyttävän koko ohjaamon. Kun tulen isoksi, haluan olla kuin isä.

ILTAPÄIVÄ

Kaikki vaatteet päällä ja minulla on kuuma. Seison eteisessä ja äiti pukee Suvia, se kestää kauan. Keittion leveän oven yläpuolelle on ripustettu aseita. Kivääreitä kaksi, yksi haulikko, kaksi pistoolia. Isä opetti miksi niitä kutsutaan ja sanoi, ettei niihin saa koskea ja että ne ovat hänen. Isä näyttäisi joskus, mitä niillä tehdään. Joskus myöhemmin.

Kävelemme hiljalleen lumisella kotitiellä. Muutama naapuri rapaa vielä autojensa ikkunoita auki. Sain joulupukilta lahjaksi uuden pulkan, jota äiti vetää perässään samalla, kun työntää vaunuja. Pulkassa on paksu lammasturkki lämmikkeenä, minusta se ei näytä hyvältä, enkä suostu istumaan siinä, vaan kävelen. Muutamaa taloa myöhemmin näen kaksi lasta. Ystäväni Pekan ja hänen siskonsa Annan. Heillä molemmilla on paksut virkatut pipot ja päälaella suuret tupsut, jotka näyttävät yhtä suurilta kuin heidän päänsä. Pipot ovat kiinni leuan alta tiukoilla solmuilla ja Pekan kasvot näyttävät pursuavan ulos pipon sisältä. Pekalla on sininen ja Annalla punainen. Poikien ja tyttöjen värit. Äiti ihailee pipoja ja Anna sanoo joulupukin tuoneen ne juuri. Pekka ei sano mitään, vaan kolaa pienellä lumikolallaan samaa kohtaa edes takaisin ja välistä vilkaisee minua alta kulmien. Näen, ettei Pekkaa haluta jutella. Äiti sanoo, että voin jäädä leikkimään Pekan ja Annan kanssa sillä aikaa, kun hän käy kaupassa. Jäämme kolmistaan etupihalle. Pekka ei puhu koko aikana mitään. Anna rakentaa teitä lumeen, joita pitkin voimme pienillä vihreillä, punaisilla ja sinisillä kumista tehdyillä autoilla ajella. Saab, Volvo, Mersu.

Näin kylmällä ilmalla olisi pitänyt olla varovaisempi sillä huomaan, että kumiauto on ihan kova ja se on mennyt halki poikittain, koska olen painanut sitä liian kovasti. En sano Pekalle mitään, vaan laitan auton takaisin isoon ämpäriin, jossa hän säilyttää ulkoleikkikalujaan. Hetken leikittyämme Pekan ja Annan äiti huutaa meidät kaakaolle ja ryntäämme sisään nenät valuen, lumisia vaatteitamme kopistelematta.

Pekka on saanut lahjaksi uskomattoman hienon polkuauton. Se on vaaleanvihreä avoauto ja täsmälleen saman värinen kuin mummon ja papan vanha Vauxhall. Auto on tehty pellistä ja siinä on toimivat etulamput.

”Se on Mosse, Moskvits, ja se tullee Venäjältä. Valot tullee tuosta patterista”, Pekka sanoo.

Muistan, että mummo ja pappa eivät pidä Venäjästä, mutta auto on upea. Siinä on äänitorvikin. Pekka esittelee minulle auton hienouksia ja kaahailee edestakaisin pitkällä käytävällä niin, että korkkimattoon tulee mustia viiruja. Katselen autoa herkeämättä. Etuvalojen alapuolelle on mustalle pohjalle maalattu rekisterikyltti, jonka kirjaimista en tunne yhtäkään. Aina kun Pekka kääntyy minusta poispäin, hän näyttää liian suurelta avoautossaan. Polkiessaan voimakkailla jaloillaan hänen isokokoinen selkänsä heiluu tahdissa puolelta toiselle ja vaikuttaa siltä, ettei autolla ole mitään mahdollisuutta pysyä pystyssä. Pekka kääntää auton käytävän toisessa päässä ja lähtee taas yrittämään uutta nopeusennätystä. Hänen silmänsä ovat jotenkin villissä asennossa ja kieli kulkee vikkelästi suupielestä toiseen kun samassa auto ajautuu seinää kohti ja törmää oviaukon kulmaan. Pekka painautuu ohjauspyörää vasten ja äänitorvi päästää pienen muovisen piipahduksen. Etulyhdyt sammuvat ja niiden muoviset kuvut plopsahtavat irti, toinen käytävälle ja toinen oviaukon toiselle puolelle. Tuntuu, että koko aikana ei kuulu mitään muuta kuin etulyhtyjen kupujen kiihtyvän rullaava ääni muovimatolla. Auton nokka on lommoilla. Pekka kääntää hätääntyneet silmänsä minuun ja olohuoneesta kuuluu Pekan isän tiukkoja kirosanoja.

”Ei kai se nyt poika tahallansa uutta autua riko”, Pekan äiti tyynnyttelee.

Pekan kasvot ovat tulipunaiset polkemisesta ja hänen etuhiuksensa ovat liimautuneet otsaan kiinni.

Istumme keittiön pöydän ääressä. Minulla on paksut villahousut ja kuuma kaakao polttelee huuliani. Pekalla ja Annallakin on villahousut. Poikien ja tyttöjen värit. Pekan isä istuu olohuoneessa joulukuusen viereisellä tuolilla lukemassa. Hän polttaa piippua, joka tuoksuu ihan erilaiselta kuin isän tupakka. Minua jännittää vähän olla yksi...