Englanninkielinen alkuteos

Copyright © 2011 by Alice Hoffman

This translation published by arrangement with Crown Publishers,

an imprint of the Crown Publishing Group, a division of Random House, Inc.

Sivun 159 Shakespeare-sitaatin on suomentanut Paavo Cajander.

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8910-9

ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9066-2

Albert J. Guerardin muistolle –

suuren kriitikon, kirjailijan ja opettajan,

joka vaikutti Harvardin ja Stanfordin

yliopistoissa viisikymmentä vuotta ja

muutti sinä aikana amerikkalaisen

kertomataiteen äänen ja myös

minun elämäni.

Karhun talo

Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusettsissa muutti nimensä vuonna 1786. Perustamisensa yhteydessä vuonna 1750 se oli ristitty Bearsvilleksi, mutta varsin pian kävi selväksi, ettei karhuihin viittaava nimi ollut omiaan houkuttelemaan lisää uudisasukkaita. Läheisissä metsissä oli kyllä silloin lähes yhtä paljon mustakarhuja kuin mäntyjä, mutta yhtä lailla oli kaupungin ohi virtaavassa joessa enemmän ankeriaita kuin sen penkereillä saniaisenversoja. Jos työnsi matalikossa kätensä joen sameanvihreään veteen, saattoi saada saaliiksi puolenkymmentä ankeriasta ilman syöttiä. Jos rohkeni kahlata vyötäisiään myöten veteen, joutui oitis ympäröidyksi. Kuitenkaan kukaan ei edes harkinnut kutsuvansa paikkaa Eelsvilleksi, vaikka kaikki söivät säännöllisesti ankeriaspiirasta ja monet miehet käyttivät ankeriaannahasta valmistettuja vöitä ja saappaita. He sanoivat, että kun yllä oli ankeriasta, onni suosi heitä korttipelissä, mutta mitä tuli muuhun elämään, esimerkiksi rakkauteen ja kaupankäyntiin, heillä ei ollut onnea lainkaan.

Kaupungin alkuperäisestä nimestä keskusteltiin ja sitä muisteltiin aina kun tuli elokuu, kuiva keltainen kuukausi jolloin ruoho oli pitkää ja karhut söivät osansa mustikoista Hightop Mountainilla, kallioisella vuorella joka kävi maamerkistä ja erotti Blackwellin muusta maailmasta. Elokuussa pidettiin juhlat Hallie Bradyn muistoksi, joskin ne, jotka kuvittelivat hänen syntyneen siinä kuussa, erehtyivät. Oikeasti hän oli syntynyt kuudentenatoista maaliskuuta onnettomissa oloissa Englannissa. Hän oli ollut orpo, ja elettyään pitkään oman onnensa nojassa hänen oli yksitoistakesäisenä täytynyt hakeutua töihin hattumaakarille. Se oli ollut inhottava kokemus, johon oli sisältynyt muutakin kuin pelkkää mustien hatunnauhojen valmistusta. Liikkeen omistaja vaani aina lähellä ja kuljetti kättään Hallien kalvakalla, pisamaisella iholla kuin olisi omistanut hänet. Hallie odotti tilaisuuttaan. Hän oli sitä lajia, joka oli valmis kohtaamaan erämaan, nuori nainen joka oli varma siitä, ettei hänellä ollut enää mitään menetettävää. Kaikki koettelemukset Berkshirevuorilla tuntuivat hänestä oman lapsuuden rinnalla taivaallisilta huolimatta seudun ankarista, lähes loputtomista talvista.

Jopa kesän kuumuudessa, kun sääsket parveilivat joen yllä ja mehiläiset törmäilivät ikkunalaseihin, katseen suuntaaminen Hightop Mountainille synnytti puistatuksia. Kaikki eivät olleet yhtä rohkeita kuin Hallie Brady, ja kaupungin perustajien jalanjälkiä seuranneet tiesivät, miten musertavia vuoden pimeimmät kuukaudet saattoivat tällä maailmankolkalla olla. He miettivät, kuinka Blackwellin alkuperäiset asukkaat olivat onnistuneet selviytymään ensimmäisestä talvestaan, jolloin joka puussa lymysi karhuja ja luminietosten sanottiin olleen miehenkorkuisia. Ennen Hallien ja muiden uudisasukkaiden tuloa oli Hightop Mountainin länsipuoli ollut asumatonta erämaata. Lähistöllä teltoissa majailleet seudun alkuasukkaat väittivät kivenkovaan, ettei kukaan voisi löytää onneaan vuoren toiselta puolen. Metsämiehet eivät ikinä menneet sinne, vaikka alueen metsät vilisivät susia ja kettuja. Siellä oli hiirihaukkoja, hirviä ja oravia, ja karhuja oli enemmän kuin kukaan pystyi laskemaan. Silti he pysyivät poissa. He uskoivat, että jotkin paikat olivat kiellettyjä ja ettei ihminen ollut sen enempää luomakunnan valtias kuin Hightop Mountainilla keskikesällä kuhisevat mehiläiset.

Ensimmäistä retkikuntaa johti William Brady. Ennen lähtöään Massachusettsin kesyttömään länsiosaan hän katsoi tarvitsevansa vaimon, nokkelan kumppanin joka auttaisi häntä kestämään matkan rasitukset. Hän tapasi Hallien Bostonissa kuukausi Hallien maahantulon jälkeen, eikä siitä ehtinyt kulua kuukauttakaan, kun he olivat sanoneet tahdon ja suunnanneet länteen. Hallie oli Englannista lähdettyään tullut toimeen omin neuvoin. William oli ensimmäinen mies, joka pyysi hänen kättään, ja hän suostui melkein saman tien. Hän ei uskonut romanttiseen rakkauteen, mutta omaan tulevaisuuteensa hän uskoi. William oli neljänkymmenen ja Hallie seitsemäntoista. William oli jo epäonnistunut kaikissa ryhtymyksissään; Hallie ei ollut elämäänsä vielä edes aloittanut. Hääyönä, jonka he viettivät remuisassa majatalossa Bostonin sataman liepeillä, Halliesta tuntui, että heidän avioliittonsa oli virhe. William oli hoitanut aviolliset velvollisuutensa ja sitten vajonnut syvään, nytkähtelevään uneen. Rakastelun aikana hän ei ollut lausunut sanan sanaa. Ajan oloon Hallie ymmärsi, että siitä tuli olla kiitollinen, mutta yöllä hän tunsi itsensä käsittämättömän yksinäiseksi, ottaen huomioon että hän oli vastavihitty vaimo.

Yksi hyvä ominaisuus Williamissa oli. Hän oli etevä kauppaamaan ajatuksiaan. Hän oli taivutellut Hallien vaimokseen, ja pian sen jälkeen hän oli saanut suostuteltua kolme muuta perhettä lähtemään länteen heidän kanssaan. Isossa ryhmässä oli turvallisempaa, varsinkin kun matka suuntautui vuorten yli. Joukkoon liittyivät Mottit ja Starrit ja vielä Partridget, joilla oli nuori poika nimeltä Harry. Ennen pitkää Hallie alkoi epäillä naineensa huijarin. Itse asiassa William Brady olikin paennut velkavankilaa ja montaa monituista myttyyn mennyttä hanketta, joiden varjolla oli yrittänyt anastaa toisten rahat. Hän houkutteli matkueen muut perheet maksamaan kaikki tarvittavat varusteet: hevoset, muulit, kuivalihan, jauhot. Vastineeksi hän ottaisi johdon käsiinsä. Hän sanoi, että hänellä oli kokemusta, mutta oikeasti hän ei ollut ikinä ollut lännessä Concordin kaupunkia edempänä. He kiersivät hänen johdollaan kehää koko lokakuun, joka oli typerä aika lähteä vaeltamaan halki tutkimattoman seudun; he hapuilivat pitkin korpea, kunnes heidät pysäytti varhainen, silmät sokaiseva lumimyrsky. Huono sää iski juuri kun he olivat vaivalloisesti kavunneet Hightop Mountainin yli. He hankkiutuivat suojaan vuoren takaisessa laaksossa, ja niin oli Bearsville saanut alkunsa.

Ensimmäinen heistä, joka näki karhun, oli kuusivuotias Harry Partridge. Talvi ei ollut vielä kunnolla saapunut, mutta maassa oli jo lunta. He olivat eläneet kuin mustalaiset konsanaan, ja ryhmän miehet tekivät parhaansa, jotta he saisivat katon päänsä päälle. Eräänä päivänä Harry huusi miehille, että heidän oli herjettävä hataran hirsimajansa rakentamisesta ja juostava läheiselle niitylle katsomaan. He ratkesivat nauruun nähdessään korkealla puussa oravanpesän, joka oli kyhätty lehtevistä oksista ja joka saattoi pienen bostonilaispojan silmissä hyvinkin näyttää hurjalta pedolta.

Siitä lähtien paikka tunnettiin Harryn karhupuuna.

Löydät puupinon heti Harryn karhupuun jälkeen, he saattoivat siitä lähtien sanoa toisilleen. Käänny Harryn karhupuun kohdalla vasempaan ja jatka sitten purolle.

Toisten sumeilematon kiusoittelu sai Harryn aina punastumaan. Mutta hän ei ollut ainoa, joka pelkäsi karhuja. Joukon naiset – Rachel Mott, Elizabeth Starr ja Susanna Partridge, Harryn äiti – tulivat pimeyden laskeutuessa levottomiksi. Varastorakennuksesta oli viety ruokaa. He olivat kuulleet metsästä ties mitä kahinaa mennessään keräämään aronianmarjoja, vuodenajan viimeisiä antimia, jotka riittivät juuri ja juuri hengenpitimiksi. He näkivät joenrannan liejussa hirvittävän isoja jalanjälkiä. Ei ihme, että heidän oli vaikea saada nukutuksi yöllä, vielä silloinkaan kun joukko oli muuttanut kehnosti rakennettuun majaansa, jossa ei millään pysynyt lämpimänä. Savuttava tuli paloi yötä päivää, ja raikasta ilmaa saatiin katossa olevasta aukosta. Savu nokesi kasvot ja jalat, ja monta kertaa he olivat paleltua hengiltä. Aamuisin herätessä heillä oli jäähileitä hiuksissa ja vaatteissa. Kaikki mitä heille oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat onnettomuudekseen tavanneet William Bradyn, oli tehnyt heidät täysin epätoivoisiksi, ja heiltä olisi myös saattanut loppua ruoka, ellei Hallie olisi eräänä päivänä nälän ja raivon ajamana lähtenyt joelle. Hänen oli mahdoton uskoa, kuinka avuton heidän erämaan armoille joutunut ryhmänsä oli. Miesväen joukossa ei ollut ainoatakaan taitavaa metsästäjää. Heidän selviytymiskeinonsa olivat vähissä. Halliesta tuntui, että Hightop Mountain oli noitunut joka ikisen heistä ja että he olivat valmiita paneutumaan olkipatjoilleen, ummistamaan silmänsä ja luopumaan siitä ainoasta elämästä, joka heille oli maan päällä suotu.

Hallie lähti ulos yksin. Hän tarpoi yli jäätyneiden soiden, sarsaparillatiheiköistä välittämättä. Joenrantaan päästyään hän otti kivenmurikan ja hakkasi sillä ohueen jäähän reiän. Sitten hän kurotti tummaan veteen paljain käsin ja keräsi kattilantäyden ankeriaita muhennosta varten. Ne kiemurtelivat ja taistelivat vastaan niin kuin ankeriaiden tapana on, mutta kylmyyden takia ne olivat horteessa ja hän voitti kamppailun helposti. Hän oli tullut tänne Englannista asti, eikä hänellä ollut aikomustakaan heittää henkeään heti ensimmäisenä talvenaan luonnossa tämän korkean, tummanpuhuvan vuoren länsipuolella. Seuraavaksi hän teki satimia narusta ja risuista ja alkoi pyydystää kaniineja niityltä Harry rinnallaan. Oli marraskuu, ja taivas vuoren yllä muuttui aina iltapäivän lopulla hohtavan siniseksi, aivan kuin paperille olisi levinnyt mustetta. Hallie ja Harry nä...