Kirjoitukset ovat aikaisemmin ilmestyneet
Meidän perhe -lehdessä ja
Maaseudun tulevaisuuden Kantri-liitteessä.

© Timo Parvela 2010

Kansi ja ulkoasu: Eevaliina Rusanen

Kannen kuva: Susanne Wahlstrom, Getty Images

E-kirjan toteutus: Bonnier Kirjat Oy/Gracevoice Oy, 2010

ISBN 978-951-31-5669-5 (sid.)

ISBN 978-951-31-6009-8 (epub)

Murrosikäisen käyttöohje

1. Onneksi olkoon!

Olette pyyteettömästi ruokkineet, vaatettaneet ja kasvattaneet lastanne kolmetoista pitkää vuotta ja se on nyt kasvanut isoksi. Ainakin omasta mielestään on. Ja jos häneltä kysytään, olette te vastaavasti tuossa ajassa tyhmentyneet, vanhentuneet ja menettäneet täydellisesti tyylitajunne.

On joka tapauksessa tärkeää, että tutustutte nyt huolellisesti seuraaviin ohjeisiin ja säilytätte ne myöhempää tarvetta varten. Lapsenne takuuaikahan on jo joka tapauksessa ummessa, joten sen palauttamisesta on turha enää edes haaveilla.

2. Käynnistäminen

Murrosikäisen herättämistä ei tarvitse varoa. Se on huonolla tuulella herätettiinpä se miten tahansa. Niinpä suosittelemme ronskeja otteita. Vanha kunnon vesiämpäri olisi tietysti paras ja nopein ratkaisu, mutta koska se, vesikidutus ja sähköshokit on jostain käsittämättömästä syystä sanktioitu, suosittelemme peiton kiskaisemista korvilta. Jos kuitenkin haluatte todellisen pikaherätyksen, pohtikaa ääneen kuinka saisitte siirrettyä tangolevykokoelmanne murkkunne mp3-soittimeen.

3. Kotityöt

Tieteellisesti ei ole voitu osoittaa, että murrosikäinen vapaaehtoisesti veisi roskat, tyhjentäisi astianpesukoneen tai imuroisi olohuoneen. Kyseessä on niin sanottu pallosalamailmiö. Monet ovat sellaisesta kuulleet, mutta pitävät ja pätevät todisteet puuttuvat. Jos kuitenkin haluatte käyttää murrosikäistänne myös kotitöihin, seuraava yleisohje voi joissain tilanteissa toimia: Pyydätte murkkua siivoamaan huoneensa. Pyydätte uudelleen. Palaatte puolen tunnin kuluttua, otatte pitkän ja epäsiistin tukan alla piilossa olevat nappikuulokkeet pois hänen korvistaan ja määräätte huoneen siivouksen kuukausirahojen menetyksen uhalla. Kuulette olevanne idiootti. Kuulette myös, kuinka kenenkään muun murrosikäisen vanhempi ei ole yhtä idiootti kuin te. Sen lisäksi kuulette vielä kaikenlaista muutakin, jonka sisällöstä ei valitettavasti voi perhelehdessä varoittaa. Lopuksi siivoatte huoneen ja lupaatte teinille vielä viikkorahan korotuksen, jos hän suostuu mutisemaan edes tervehdyksen Seija-tädille, joka on tulossa jo tunnin kuluttua.

4. Vaatettaminen

Älkää! Mitä ikinä asiasta ajattelettekin, ei sillä ole mitään merkitystä. Sellaiset vanhakantaiset käsitteet kuin kumisaappaat, pipo ja lapaset ovat samankaltaisia käsitteitä kuin vaikkapa lyly, viikate ja maitolaituri sillä erotuksella, että kumisaappaat ovat nolommat, pipo sotkee tukan ja lapasissa ei ole keskisormea.

5. Yhteinen aika

Mikäli edes harkitsette yhteistä kauppamatkaa tai satutte muuten vain liikkumaan samalla paikkakunnalle murrosikäisenne kanssa suosittelemme seuraavia toimenpiteitä: Hankkikaa tekoparta ja kipa. Jos olette äiti, hankkikaa silti tekoparta ja kipa. Opetelkaa puhumaan sujuvasti jiddishiä. Mikäli teidän on jostain syystä aivan pakko mennä julkisilla paikoilla viittäkymmentä metriä lähemmäs murrosikäistänne, voitte teeskennellä olevanne vain harmiton turisti kyselemässä lähintä synagogaa.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa on tietysti se, että laitatte yllenne mami- tai dädi-paidan ja yritätte halata teiniänne kevätjuhlassa onnitellaksenne häntä hyvästä todistuksesta. Tällä tavoin saatte hiljaisen loppuelämän, sillä teille ei todennäköisesti puhuta enää koskaan. Ovien paiskominen on luku sinänsä.

6. Vianmääritys

Seuraavassa joitain yleisimpiä ongelmatilanteita ratkaisuineen:

Ongelma: Murrosikäinen hymyilee teille.

Ratkaisu: Tarkistakaa hänen taskunsa. Se ruskea kokkare ei ehkä ole suklaata.

Ongelma: Murrosikäinen kiittää ruoasta.

Ratkaisu: Annatte hänelle summan, jonka hän kohta pyytää.

Ongelma: Murrosikäinen sanoo rakastavansa teitä.

Ratkaisu: Soittakaa viipymättä hätänumeroon.

Kenkien kätkemää

Osa I

Olemme puhuneet perheen yhteisestä keilailureissusta jo viikon. Lähestyneet aihetta varoen ja hellävaraisesti.

Lauantaina alkaa jo näyttää hyvältä. Suorastaan pelottavan toiveikkaalta. Hilma ei ole vielä kertaakaan kieltänyt sitä mahdollisuutta, että hän kenties saattaisi kunnioittaa seuraamme läsnäolollaan. Kenties. Sekin tuntuu jo lupaukselta.

Lauantai-iltapäivänä meitä rupeaa jo väkisinkin hymyilyttämään. Murrosikäinen tyttäremme jopa kysäisee ohimennen pitääkö keilailussa todellakin laittaa jotkut keilailukalossit jalkaansa? Naurahdamme lempeästi ajatukselle ja myönnämme asian olevan näin. Huh, ei poikkipuolista sanaa. Korkeintaan pieni otsanrypistys, jonka tulkitsemiseen emme nyt ryhdy.

Paria tuntia ennen lähtöä me varomme kaikkea, aivan kaikkea. Yritämme karsia narinan äänestämme, hampaita purren annamme irc-gallerioinnin jatkua yli määräajan, emmekä saarnaa hiukkaakaan kehitysmaiden nälkäongelmista, kun puolet kala-annoksesta jää syömättä. Me nimittäin lähdemme kohta perheen kanssa keilaamaan.

Viisi minuuttia ennen lähtöä, kaikkien muiden jo seistessä eteisessä täysissä pukineissa, se sitten tulee.

– Mä näytä ihan tyhmältä ne typerät kengät jalassa.

– Etkä näytä. Kaikilla muillakin on sellaset.

– Mutta mä näytän typerältä.

– Siellä on sitä paitsi hämärää. Ei kukaan edes näe mitä sulla on jalassa.

– Näkeepäs. Mä näen.

Hilman rymistellessä portaat yläkertaan ja huoneen oven lämähtäessä me emme Reijan kanssa edes vilkaise toisiamme. Vielä matkalla yritämme pitää hyväntuulista keskustelua yllä, jottei Laurin reissu menisi pilalle joukkueemme kutistuttua yhdellä jäsenellä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen Lauri suuttuu minulle verisesti, koska saan enemmän pisteitä kuin hän. Mökötystä kestää sitten koko loppuajan.

Suunnittelemme Reijan kanssa lomaviikonloppua Pariisissa, kahdestaan.

Osa II

Tavallinen tiistaiaamu. Eteinen. Kaksi aikuista, kaksi lasta, kaksi koiraa.

Kaikki ovat lähdössä jonnekin. Lapset kouluun, Reija töihin ja minä koiralenkille. Olemme myös täysissä pukeissa kenkiä lukuunottamatta.

Hilma istuu portailla ja tuijottaa edellisviikolla ostettuja talvikenkiä.

– Mä en voi pistää noita jalkaani.

– Mikset voi? Reija ihmettelee.

– Sannilla (nimi muutettu) on samanlaiset.

– So what? kysyn minä.

– Se on ihan pissis. Kaikki ajattelee, että mä olen samanlainen.

– No ei kai nyt sentään? Reija yrittää.

– Nonni. Taas tää alkaa, sanoo Lauri ja livahtaa ovesta koulumatkalle.

– Mä en lähe kouluun.

Jankkaamme asiasta kymmenisen minuuttia. Yritämme Reijan kanssa keksiä rationaalisia ja irrationaalisia perusteluja sille, miksi kouluun olisi noin niin kun periaatteessa mentävä, vaikka jollakin olisikin samanlaiset popot jalassa. Äänentasot nousevat ja sävy muuttuu jäätävämmäksi kuin ulkoilma, joka Laurin jäljiltä raolleen jääneestä ovesta valuu eteiseen. Koirat käyvät levottomiksi.

– Kuule. On aika todennäköistä, että sellasesta oppilasjoukosta useammalla kuin yhdellä on samanlaisia vaatekappaleita. Mitä ihmettä sä oikein kuvittelet? Että me ostetaan sulle seuraavaks uus takki, kun joku keksii hommata samanlaisen. Ja sitten pipo ja hanskat ja taas kaikki alusta. Tajuatko sä yhtään kuinka tyhmää toi nyt on?

Tämän retoriikaltaan loistavan puheeni jälkeen en ehdi juurikaan lillua itsetyytyväisyydessä. Tyttäreni katsoo minua jäätävästi kuin olisi juuri tavannut minut omissa kengissään.

– Haistakaa (sensuroitu). Te ette yhtään ymmärrä miltä musta tuntuu.

No ei ymmärretä, ei. Hilma marssii yläkertaan. En jää kuuntelemaan oven läimäystä. Ehdin itse nimittäin ensin. Lähden koirien kanssa kävelylle. Kylmä pakkasilma tekee hyvää.

Palatessani koiralenkiltä Hilma tulee vastaan. Hänellä on jalassaan kumisaappaat. Takuuvarma valinta. Kenelläkään ei ole samanlaisia helmikuussa.

Laatuaikaa lapsille

Se tulee taas. Juuri, kun kuvittelin nukahtavani tänä iltana helposti ja huolettomasti. Syyllisyys. Syyllisyys hukatuista hetkistä lasteni kanssa. Tuijotan hämärässä kattolaudoitusta ja kadun, etten kuunnellut intensiivisemmin, kun Hilma selitti minulle miksi Tiktak ei enää uppoa ja kuinka j-rock sitä vastoin on siistii. Hän vaistosi varmasti, että mieleni askarteli muualla. Miksi en voinut rakennella legoaluksia Laurin kanssa, vaikkei minu...