PATEA VAIVAA JOKU
Minä olen Ella. Olen yhä vain toisella luokalla, vaikka on jo tammikuu ja vuosikin on vaihtunut. Mutta ei se haittaa, sillä meillä on edelleen sama mukava luokka ja sama mukava opettaja. Kaikki on siis ihan samanlaista, paitsi Pate, joka ei ole koskaan ollutkaan samanlainen. Nyt hän on kuitenkin tavallistakin erilaisempi.
Ensimmäisen kerran minä huomasin Patessa jotain outoa silloin, kun me keskustelimme opettajan uudesta vauvasta.
– Opettaja näyttää vähän väsyneeltä, Hanna sanoi.
– Se voi johtua vauvasta, minä arvelin.
– Kuinka se vauvasta johtuisi? Samppa ihmetteli.
– Vauvalla voi olla koliikki, Tiina tiesi.
– Pahoja ilmavaivoja, Tuukka selitti.
– Uusi vauva siis paukuttelee ja haisee niin paljon, ettei opettaja saa nukuttua, Pukari summasi.
Ja sitten tuli hiljaista. Me odotimme, että Pate sanoisi jotain isästään, niin kuin hän olisi tavallisesti sanonut, mutta Pate pysyikin vaiti. Silloin minä ensimmäisen kerran tajusin, että jotain oli vialla.
Hiukan myöhemmin me menimme syömään. Ruokana oli Keittäjän erikoista: kanaviillokkiporkkanarusinaraastekumiperunapataa. Se oli tietysti meidän kaikkien lempiruokaa. Minä söin sitä kokonaisen lautasellisen. Tiina söi saman verran ja Hanna, Tuukka, Samppa ja Pukari söivät myös. Pate söi sen sijaan kaksi lautasellista, mutta ei hakenut enää kolmatta.
– Ei ole yhtään nälkä, sanoi Pate ja haki sittenkin vielä kolmannen lautasellisen, mutta hän söi sen jotenkin haluttomasti.
Silloin kaikki muutkin tajusivat, että jokin oli pahasti vialla.
Iltapäivällä tapahtui vielä yksi outo juttu silloin, kun me liikuntatunnilla pelasimme jotain jääkiekon tapaista peliä, josta kukaan ei ymmärtänyt yhtään mitään. Kaikki kuitenkin pelasivat tosi innokkaasti. Tilanne oli luultavasti 2–0 tai 7–6, kun me äkkiä huomasimme, että Pate vain seisoi paikallaan ja nojasi mailaansa. Sellaista ei ollut tapahtunut ikinä. Pate nimittäin rakasti pelejä enemmän kuin mitään muuta puuhaa. Ja kaikkein eniten hän rakasti jääkiekkoa. Opettajakin sanoi kerran, että Pate on syntynyt luistimet jalassa. Se tosin herätti meissä aika monta lisäkysymystä, joihin opettaja ei joko halunnut tai osannut vastata, mutta se oli sivuseikka. Pate oli selvästi pulassa.
Koulun jälkeen me pidimme hätäpalaverin. Me kokoonnuimme vanhassa pikkubussissa, joka oli opettajan takapihalla. Se oli meidän salainen majamme, vaikkei se ollutkaan kovin salainen, eikä edes maja. Sen lisäksi sen sisällä oli melko paljon lunta, jota oli pyryttänyt sisään lasittomista ikkunoista.
– Julistan hätäkokouksen avatuksi, Tuukka julisti.
Meistä se kuulosti niin hienolta, että me pyysimme Tuukkaa julistamaan vielä uudestaan. Neljännen julistuksen jälkeen me aloitimme kokouksen.
– Patea vaivaa joku, arvelin minä.
– Mutta mikä? kysyi Tiina.
– Minä leivon taikinakulhoon sitä, joka vaivaa Patea, urisi Pukari, joka on aina Paten puolella.
– Entä jos hänelläkin on koliikki? Hanna ehdotti.
– Tai Paten isällä, Tuukka puolestaan ehdotti kohtalokkaalla äänellä.
Me kauhistuimme. Tuukka saattoi tietysti olla oikeassa. Ehkä Pate tosiaan oli uupunut sen vuoksi, että hänen isänsä paukutteli ja haisi kaiket yöt.
– Siinä tapauksessa meidän on parannettava Paten isä, että Pate saa taas nukuttua, minä sanoin.
– Mutta kuinka koliikki parannetaan? kysyi Samppa.
– Isä ja äiti kanniskelivat, heijasivat ja hyssyttelivät minun pikkuveljeäni yöt läpeensä. He taputtelivat häntä selkään ja hieroivat hänen vatsaansa. Joskus isä vei pikkuveljen autoon ja ajoi niin kauan, että hän rauhoittui, Tiina kertoi.
Me pohdimme asiaa ja tulimme siihen tulokseen, että ehkä Paten isällä ei sittenkään ollut koliikkia. Ainakin me toivoimme, ettei ollut, sillä meillä kenelläkään ei ollut ajokorttia. Samppa tosin ehdotti, että Batman voisi rauhoittaa Paten isää kyydittämällä häntä batmobiilissa, mutta ehkä Patea sittenkin vaivasi jokin muu.
– Entä jos Pate on rakastunut? Tiina keksi.
– Se kyllä selittäisi ruokahaluttomuuden, Hanna myönsi.
– Te olette ihan väärässä, minä kivahdin.
– Kuinka niin? Tiina hämmästyi.
– Koska… koska minä tietäisin, jos Pate olisi rakastunut, minä sanoin.
– Mistä sinä sen tietäisit? Tuukka kiinnostui.
– Minä vain tietäisin, minä sanoin ja vaikenin, sillä tunsin kuinka minun poskiani kuumotti. Sitä paitsi kaikki tuijottivat minua. – Ei Pate ole yhtään sellainen.
– Millainen? kysyi Tiina.
– Sellainen, joka tuosta noin vaan menee rakastumaan keneen tahansa. Pate on niin… niin… järkevä, minä selitin. Minua harmitti, että joskus kaikki piti selittää juurta jaksaen.
– Totta kai. Kaikkihan me tosiaan tiedämme, että Pate on niin… järkevä. Ehkä se tosiaan on jotain muuta, Hanna sanoi sovinnollisesti.
Palaveri pääsi jatkumaan ja me esitimme vielä aika monenlaisia teorioita Paten erikoisen käytöksen syistä. Tiina arveli, että Patelle tuli ehkä hampaita. Hanna epäili, että Patella oli uhmaikä. Minä oletin, että Patella oli maailmantuskaa. Samppa ehdotti, että mentäisiin jo kotiin, ettei äiti hermostuisi. Pukari ehdotti, että posautettaisiin kaikkia varmuuden vuoksi nasanderiin, ja jos se ei auttaisi, voisimme vielä töötätä kaikkia pötikkään. Pukarista tulisi hyvä USA:n presidentti.
– Minulla on suunnitelma, Tuukka sanoi lopulta.
Se oli helpotus, sillä ilman Tuukan suunnitelmia asiat eivät juurikaan edistyneet. Kaiken lisäksi Tuukan suunnitelmat olivat aina yksinkertaisia ja tosi nerokkaita. Ihan niin kuin nytkin:
– Kysytään Patelta itseltään, mikä häntä vaivaa.
Tuukka on nero.
Niinpä me kaikki käännyimme katsomaan Patea, joka oli siihen saakka istunut hiljaa takapenkillä.
– Pate, mikä sinua vaivaa? kysyi Hanna.
– Minut potkittiin pois joukkueesta, Pate vastasi. – Se vähän vaivaa.
NORMITUNTI
Meille selvisi, että joukkueen valmentaja oli erottanut Paten, koska Pate ei ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvä. Se oli meistä kummallista. Meidän kaikkien mielestä Pate oli tosi hyvä. Ja eivätkö urheilujoukkueet olleetkaan sitä varten, että niissä sai harjoitella tullakseen paremmaksi?
Pukari olisi halunnut heti mennä karvaamaan sitä koutsia punaviivaan, mutta me estimme hänen aikeensa. Väkivalta ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan, paitsi ehkä jääkiekossa. Mutta silti me olimme sitä mieltä, että meidän oli löydettävä jokin toinen keino. Sinä iltana me emme kuitenkaan keksineet mitään, ei edes Tuukka, joten me menimme ko-
tiin.
Minä en saanut unta, kun minä ajattelin vain Patea. Kuvittelin hänet istumassa sängyn reunalla pimeässä huoneessa jääkiekkovarusteet päällään. Yksin ja hylättynä. Tuntui varmaan kurjalta tulla erotetuksi. Vielä kurjempaa oli joutua lopettamaan harrastus, josta piti yli kaiken. Ja kaikkein kurjinta oli yrittää nukkua kaikki ne varusteet yllään. Kypärä varmaan puristi ohimoita ja luistimet takertuivat lakanaan. Ja entäs, jos yöllä iski vessahätä? Minun kävi Patea niin sääliksi, että minä lähetin hänelle tekstiviestin: Hyvä Pate! Sinä luistelet vielä kunnarin. Minä toivoin, että se meni oikein, sillä minä en tiedä jääkiekosta paljoa-
kaan.
Pate ei tullut aamulla kouluun. Se oli huolestuttavaa, sillä Pate oli aina aamulla pihalla ensimmäisten joukossa. Se johtui siitä, että hänen äitinsä oli rehtori ja hän kiikutti Paten kouluun vaikka yöpuvussa, niin kuin kerran tekikin. Patea itseään se ei haitannut yhtään. Hän oli vain tyytyväinen siitä, ettei hänen illalla tarvinnut vaihtaa yöpukua päälleen, koska se oli jo valmiina hänen yllään. Nyt Patea ei kuitenkaan näkynyt missään. Ei edes yöpuvussa.
Ensimmäisellä tunnilla oli matematiikkaa. Tai olisi pitänyt olla, mutta opettaja nukahti, kun Tuukka luetteli kuuden kertotaulua. Opettaja oli pystyttänyt opettajankirjan eteensä pöydälle. Luokasta katsottuna olisi voinut luulla, että hän tutki sitä innokkaasti, mutta kuorsaus paljasti asian oikean laidan. Opettaja taisi tosiaan olla aika väsynyt. Meidän kävi häntä sääliksi, ja niinpä me hiivimme ulos, että hän saisi nukkua rauhassa.
Askarteluvarastossa oli vähän ahdasta, mutta me kokoonnuimme sinne silti, sillä me tunsimme olomme turvalliseksi kaiken sen pumpulin ja silkkipaperin keskellä.
– Minä ehdotan, että me naamioidumme, Hanna ehdotti.
– Miksi? minä kysyin.
– No, vaikka tontuiksi, Hanna sanoi.
– Tarkoitan, että minkä vuoksi me naamioituisimme?
– Paten vuoksi tietysti, Hanna selitti kärsimättömänä.
– Ei kun… minä yritin, mutta Tuukka keskeytti meidät.
– Naamioitumisen aika tulee myöhemmin. Ensin meidän on laadittava tarkka toimintasuunnitelma Paten auttamiseksi.
Se kuulosti tietysti järkevältä. Tuukka oli oikeassa niin kuin aina. Niinpä me laadimme suunnitelman:
1. Me autamme Patea.
...
