KANSANLAULUJA
JULKAISSUT
ELIAS LÖNNROT
UUDESTAAN TOIMITTANUT
JUHO AHAVA
1909
Alkusananen
Lönnrotin alkulause
Ystävän lausunto
Tyttöjen lauluja.
1. Minä tyttö nuori tyttö—
2. Karjalan neito
3. Kasvoi Suomen rannalla—
4. Niinkuin kesäheinä
5. Kulta se lähti Kuopiohon
6. Ei ole poikain valoista
7. Mitäpä ma tuosta suren—
8. Orpo piika
9. Toisen talon orja
10. Liikkukame likkaparat!
11. Poies vieään Suomen pojat
12. Ikävöidessä
13. Pikkulintu laulavi
14. Hyljätty
15. Emmä sure!
16. Ei ole kultaa minulla
17. Käet kukkuu kuusikossa
18. Alahall' on aurinko—
19. Kultani on Saksanmaalla
20. Minun kultani riipottaa
21. Ei oo likoilla surua
22. Tämä on vuosi tällä lailla—
23. Mikä lie mun kullallani?
24. En mä huoli sinusta
25. Minun kultani valkia on
26. Minä sanon satuja—
27. Kaunis, vaikka pikkuruinen
28. Kaikki jo nauraa meitä
29. Huono on mun onneni
30. Nyt jo ilo voitti
31. En nyt enää naura
32. Keurin lähetessä
33. Likat ja pojat
34. Nuori aika on aivan heikko
35. Pojat käyvät likkain luona
36. Kultani on muilla mailla
37. Vielä nytkin turvaan poikiin
38. Tässä kylässä pilkataan
39. Minä laulan yöt ja päivät
40. Ompa mulla lauluja
41. Pojat kylillä
42. Ei saa tyttöihin koskea
43. Pojat juoksevat jälessä
44. Voi minä polo likka!
45. Kainu pienonen piika
46. Ikävät on aikani
47. Hullu olin—
48. Kultansa vuottaja
49. Turvaton
50. Itku ja nauru
51. Mieleheni muistuvat muinaiset ajat
52. Tämän kylän pojat minä louheen lykkään
Poikien lauluja.
53. Herraspoika
54. Tätä virttä minä laulan
55. Juomaripoika
56. Tyttöjen poika
57. Pohjan poika
58. Huolettaa
59. Sotamiehen poika
60. Minä olen pieni poika
61. Heipparalla, taittaralla!
62. Minä olen laulupoika!
63. Näin ma likan illalla
Alkusananen
Nämä suomalaiset kansanlaulut, jotka Elias Lönnrot on valinnut ja julkaissut "Mehiläisessään" vv. 1839-1840, ovat allekirjoittaneen mielestä niin tärkeä ja viehättävä täydennys Kalevalalle ja Kantelettarelle, että on suorastaan kansallinen laiminlyönti, jollei niitä toimiteta yleisön käsiin, mihin ne luonnollisesti eivät voi "Mehiläisestä" tulla. Erittäin juuri nykyään, jolloin Suomal. Kirjallisuuden Seura parhaallaan julkaisee tieteellistä kokoelmaa kansanlaulujemme sävelmistä, ja jolloin taiderunouttammekin on nuorempi polvi ryhtynyt runomitan rakenteeseen nähden perustamaan uudemman kansanlaulun pohjalle, on aika antaa uudemman kansanlaulumme sanoillekin sen verran arvoa, että edes tämä unohtunut kansanlauluvalikoima saatetaan jälleen julkisuuteen. Valmistakoon se alaa täydellisemmälle kokoelmalle, jota Suomal. Kirjallisuuden Seura ei kauankaan voine olla julkaisematta.
Kansanrunoutemme suuren vaalijan muistoa kunnioittaen on tämä hänen valikoimansa julkaistu ilman lisäyksiä ja vähennyksiä. N:ot 51 ja 52 eivät kuitenkaan ole otetut "Mehiläisen", vaan Kantelettaren alkulauseen mukaan, koska ne viimeksi mainitussa ovat täydellisemmät. Oikeinkirjoitustakin on vain eksyttävissä tapauksissa muutettu nykyaikaisemmaksi, muuten on säilytetty Lönnrotin kirjoitustapa. Se muutos on kuitenkin tehty, että kun Lönnrot antaa kehruutalkoissa eri tyttöjen ja poikien laulaa itsestänsä ja sentähden merkitsee kunkin laulun eri tyttöjen ja poikien nimillä, on nämä nimet jätetty pois ja lauluille pantu uudet otsakirjoitukset.
J.A.
Lönnrotin alkulause.
Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, kun tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinkin ilo ja huoli (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan, ilosempiin ja huolellisempiin. On kyllä muissakin tiloissa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin kuin näissä kahdessa.
Sitä kansaa ei kyllä löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjaisilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonkin mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä yhtähyvin kuin Europan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hoveissa kuin talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa kuin orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla kuin vanginki luona kahleissansa.
Mutta vaikka onki laulu kaikille tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi kuin toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kuin toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kuin yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toista sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja iloinen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotoisin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi täydellisesti, havaitsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seuroihin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havaitsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Silloinpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:
|
|
Kuinka ovatki ystäviä toinen toisellensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:
|
|
Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnöksi, minkätähden Suomen kansa niin muinaisaikaan kuin nykyäänkin on yli monen muun kansan lauluihin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän lauluhartauteen, niin ei saa unohtaa itseä kieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puolustaa. Vanhanaikaiset laulut (runot) käyvät kaikki tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapoihin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja: Ei ole ajat enää niinkuin oli ennen--Minun kultani kaukana kukkuu--Nuori mies tuli vierailta mailta--Voi minä, voi minä, vaivainen poika--Minä seisoin korkialla vuorella--Sinua sydämestäni minä aina--Kuka ei myös tunne, että ne kaikki lauletaan eri tavallansa ja eri nuoteilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia sekä kehnompia että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommallaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinkin tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin kuin millään muulla tavalla levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sentähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomenmaan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemme tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväkseen käyttää, mitä kansa sellaiseen sanavastuuseen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudellamaalla ja Hämeessä kuullemme laulettavan pian samoilla sanoilla. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töissänsä sekä kotona että ulkosalla, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toisensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettyvät samassa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi lauhakin värsyn yksi, toisen toinen, niin niillä on harvon sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdissä koemma sommitella.
(Mehiläinen 1839 ss. 19-22).
Ystävän lausunto.
Edelleen jatkaessaan laulujen painatusta julkaisee Lönnrot vielä seuraavan "muutamalta ystävältämme saadun lähetyskirjan":
"Viimeisen kirjotuksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäväksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömäksi jäävän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kuin mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut laulut ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikäskuin siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkun ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantavaksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi...