SISÄLLYS:

EDELLINEN KOKOELMA

Maamme
Vänrikki Stool
Pilven veikko
Sotavanhus
Luutnantti Zidén
Torpan tyttö
Sven Dufva
Von Konow ja hänen korpraalinsa
Kuoleva soturi
Otto von Fieandt
Sandels
Kaksi rakuunaa
Hurtti ukko
Kulnev
Kuningas
Sotamarski
Döbeln Juuttaalla

JÄLKIMÄINEN KOKOELMA

Sotilaspoika
Porilaisten marssi
Vänrikin markkinamuisto
Lotta Svärd
Ukko Lode
Matkamiehen näky
Vänrikin tervehdys
Von Törne
Heinäkuun viides päivä
Munter
Von Essen
Kuormarenki
Wilhelm von Schwerin
Numero viisitoista Stolt
Veljekset
Viapori
Maaherra
Adlercreutz

Tietoja mainituista henkilöistä y.m. selityksiä.

EDELLINEN KOKOELMA

MAAMME

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjoinen,
Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist’ on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat
Koskemme kuohuineen,
Ikuisten honkain huminat
Täht’yömme, kesät kirkkahat,
kaikk’ kuvineen ja lauluineen,
mi painui sydämeen.

Täss’ auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss’ Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?

Täss’ on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss’ ilon on nauttinut
ja tässä huoliaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin
kuormamme pantihin.

Tääll’ olo meill’ on verraton
ja kalkki suotuisaa;
vaikk’ onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass’ on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss’ on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme oijentaa,
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas, tuoss’ on se,
maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais,
vaikk’ kultapilvihin,
miss’ itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss’ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain’ ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.

Sun kukoistuksen kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel’ lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.

VÄNRIKKI STOOL

Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?

Siell’ opin miehen tuntemaan,
hän sotamies ol’ ennen,
nyt vänrikki ol’ arvoltaan,
vaikk’ onni näytti menneen.
Ties kuinka samaan talohon
satuimme saamaan asunnon.

Mies olin silloin kelvokas,
niin luulin, vaikka miksi,
Min’ olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
hupaasti elin ”mensallain”,
Stool, hän söi armoleipää vain.

Minulla oli ”vaakunaa”
ja piippu merenvahaa;
Stool poltti kototupakkaa,
jos häll’ ei pulaa pahaa;
mut silloin sai vaan sammaleen
niveräpiippu täytteekseen.

Oi kulta-aika riemukas,
suloisin, armahain,
kun nuor’ on ylioppilas,
ja puutetta ei laisin,
ja huolt’ ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vaan sain kasvamaan!

En tiennyt muiden hädäst’, en,
ilosta sydän sykki;
vahv’ olin, punaposkinen,
ja kaikki suonet tykki.
Niin nuori olin, riehakas,
ja ylpeä kuin kuningas.

Mut hyljättynä majassaan
Stool istui nurkumatta,
loi nuottaa, imi piippuaan,
meluumme puuttumatta,
Tuommoisen suhteen; sen mar ties,
min’ olin oikein aika mies.

Minusta näky hupaisin
ol’ ukon käyrä varsi
ja kasvot, jäykät liikkeetkin
ja vanha vaateparsi,
vaan konkkanenä erikseen
sangattomine lasineen.

Monasti menin ukon luo
ilveilemään suotta,
Mik’ iloni, kun suuttui tuo,
la hältä ratkes nuotta,
kun kädest’ ukon kävyn vein,
ja paikoin väärän silmän tein!

Hän silloin ylös kavahtaa,
mun ovest’ ulos työntää;
sananen, hitu vaakunaa,
ja taas hän rauhan myöntää.
Ma tulin taas kuin ennenkin
ja samoin taaskin ilveilin.

Ett’ oli nuori aikoinaan
myös ukko kerran ollut,
enemmän nähnyt matkallaan
ja kauemmaksi tullut,
en sitä silloin huomannut,
siks’ olin liian oppinut.

En myös, ett’ ilomielin hän
verensä tuorehimman
vuodatti eestä maamme tän
nyt mulle rakkahimman,
Ma olin nuori, riehakas,
hän vänrikki, ma kuningas.

Mut moisiin ilveilyksihin
vihdoinkin kyllästyin mä,
Kuink’ oli, talvipäivääkin
lyhyttä pitkäksyin mä;
olipa oikein outoa,
ei tahtonut se loppua.

Ma tartuin ensi kirjahan,
hakien huvitusta,
ol’ teos tuntemattoman
se Suomen taistelusta;
armosta vaan tuo kansiton
lie päässyt muiden joukkohon.

Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja jonkun hetken,
en tiedä, kuin näin esihin
sain Savon miesten retken;
ma lu’in rivin lu’in kaks,
vereni tunsin kuumemmaks.

Näin kansan kaikki koittavan
edestä kunniansa;
näin sotajoukon voittavan
nälissään, viluissansa.
Jokaista sanaa, lukeissain,
suudella tahdoin innossain.

Vaarassa, tulen keskellä
tuon parven urhoutta!
Mill’ ansaitsit, maa raukka, sä
noin suurta rakkautta,
noin kallis kuinka olla voit,
kun leiväks pettua vaan soit!

Aloille aatteheni mun
vei tuntemattomille,
uus elo syttyi sieluhun,
aavistamaton sille;
kuin siivin lensi aikani,
kuink’ ol’ lyhyt kirjani!

Se loppui, samoin iltakin,
vaan hehkuvalla miellä
mä lisää kuulla halusin
ja selvitystä vielä.
niin moniin kohtiin hämäriin.
Luo vanhan Stoolin läksin niin.

Häll’ oli paikka entinen
ja työkin samallainen.
Vastaani lensi ovellen
jo katse nurjamainen;
olipa, kuin ois kysynyt:
Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?

Mut muuttuneena tulin ma,
miel’ oli toisenlainen:
”Luin Suomen viime sodasta,
olenhan Suomalainen.
Mua lisää kuulla haluttais,
kentiesi teiltä sitä sais?”

Näin lausuin. Silmäns’ ihmeissään
luo ukko nuotastansa;
ne loistavat, kuin seisois hän
edessä rintamansa:
”Jotakin ehkä tietäisin
olinhan sieltä minäkin.”

Ma istun olkivuoteellen;
sanella Dunckerista
hän alkaa, töistä urhojen
ja Malmi kapteenista;
hänellä kasvot kirkastuu,
oi, kuinka hän nyt kaunistuu!

Hän veripäivät nähnyt on
ja käynyt surman tiellä,
ja voiton nähnyt, tappion,
jonk’ äityy haavat vielä;
häll’ on niin paljo muistissaan,
maailma mit’ ei muistakaan.

Siin’ istuin hiljaa, kuultelin,
ei sanaa kadonnunna;
puol’yö, kun sieltä erkanin,
jo oli kulununna;
hän saattoi minut ovellen,
mua iloisesti kätellen.

Nyt viettää yhdess’ aljettiin
eloa hauskaa ratki,
murehet, riemut jaettiin
ja yksin ”vaakunatki.”
Nyt olin vain yl’oppilas,
hän suurempi kuin kuningas.

Ja ukon suust’ on tarutkin
ne, joita laulan tässä.
Niit’ usein öisin kuultelin
pärehen liekinnässä.
Ne korutont’ on kertomaa,
ne ota, kallis synnyinmaa!

PILVEN VEIKKO

Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.

Synkeässä metsäss’ oli mökki,
salomaalla, syrjäss, aivan tiestä;
missä syksyst’ alkain sota liikkui.
Vainolaisen silmä sit’ ei nähnyt
tietä tallannut ei tänne vievää
vihamiehen jalka; sanan toi vaan
verisistä tappeluista kaarne
vaakkuin ilman alla, taikka kotka
joka kylläisenä kuusess’ istui,
taikka hukka, joka hurmehista
saalistaan vei korven komeroihin.

Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä
isäntä nyt pyhä-aatton’ istui,
huoahdellen arkihuolistansa.
Kiinteästi käteen nojaa poski,
lujaan kyynärpääkin pöydän päähän,
mutta silmä välin syrjään vilkkui,
pysymättä hiljaa paikallansa.
Tuvass’ olijoist’ ei tuota nähnyt,
perhekunnasta, ei kumpanenkaan,
tytär ei, ei myöskään ottopoika;
sylityksin istuivat he vaiti,
käsi kädessä ja poskitusten,
lieden luona aivan huoletonna.

Vanhus viimein loihe lausumahan.
Viisahalle sanat oli selvät,
vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi,
niinkuin virsi vieri, sanat sattui:

”Korven kuninkaaksi karhu syntyy”,
niin hän lauloi, ”kankaan kauneeks honka;
mutta ihmislapsesta et tiedä
suuruuteenko, voimaan valtaan, vaiko
tyhjään turhuutehen syntynevi.
Tupaan talvis-iltan’ astui poika
outona kuin metsän lieto lintu,
eksyessään ihmis-asunnoille;
pää se paistoi lakin haljenteista,
kengän lumist’ esiin pisti varvas,
rinta paljas nutun riepaleista.
Ken ja mistä? – Kysy: ken ja mistä,
rikkahalta, joll’ on isä, koti.
Jokin tuuli kodistani tullee,
taivaan pilvi taitaa veljen’ olla,
lunta vain yön jaloilla ma lienen,
jonka pois hän polkee tupaan tullen,
jaloilt’ yön ei sulanutkaan lumi,
tuulen kansa’ ei vierryt Pilven veikko,
poika jäi ja nuorukaiseks nousi.
Ensi vuotensa hän juoksi jouten,
toisna vuonna kaskea jo kaatoi,
eikä vierryt kesä neljäs vielä,
kun jo karhun tappoi, karjan surman.
Mutta missä nyt on miehen maine,
suurempi kuin seudun muiden miesten?
Missä kasvattajan toivo? Tässä
kyyryss’ istuu vanhus, vuottain turhaan
sanan verran sotatöistä kuulla,
kuulla, kukistuuko maa vai kestää.
Tajua ei voi hän kotkan kieltä,
käsittää ei kaarneen vaakkumista,
saloon sanomaa ei vieras tuone;
nuorukainen, ainoo tuki, turva,
tytön mieltä vaan nyt tiedustaapi.

Niinkuin kesäll’ iltasella, milloin
luonto vaiti on kuin pyhäpäivä,
tuuliainen tulee näkymättä;
lentäin nuolena, ja lampeen iskee,
leht’ ei liiku, eikä havu huoju,
jyrkän rannan ruohokaan ei häily,
tyynt’ on kaikki, syvyys yksin kuohuu
niin, kun laulun kuuli, nuorukainen
äänet’, umpimielin, liikkumatta,
kaihdoksissa istui, vaikka verta
sydämestä joka sana syöksi.
Tytön luona istui kaiken iltaa,
läksi levollen, kun muutkin läksi,
näkyi nukkunehen ennen muita,
mut jo aikaa ennen heitä nousten,
kohta aamun ensi koittehella,
hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.

Taivaan kannelle kun päivä pääsi
kaksi vain nyt nousi vuotehelta.
Tupa siivottiin ja eine tuotiin,
mutta kaksi vain nyt pöytään istui.
Louna tuli, kolmatt’ ei vaan kuulu.
Kirkas oli vielä ukon otsa,
vedettömät vielä neidon silmät,
mut vaikk’ oli pyhä, ruoan jälkeen
levolle ei kumpanenkaan mennyt.
Kului hetki, hidas kuin se hetki,
kunnes pilvi, ilmanrannall’ astuin,
nousee, puhkee, raehtii ja raukee;
lohdutellen sitten ukko lausui:
”Kylän tie on pitkä, tyttäreni,
suotkin vettynehet satehista,
purot portahitta, vaarat jyrkät.
Kululle ken läksi koittehelle,
tuskin illaks jälleen joutunevi.”
Näin hän virkkoi, mutta kuulematta
tytär istui, kukan kaltaisena.
joka yöksi kupuns’ umpeen sulkee:
mitä mietti, itseksensä mietti.

Mut ei kauan istunutkaan impi,
ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi
kastett’ oottaa paahdepäivän jälkeen,
niin jo vierähtikin poskipäille
kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi:
”Tavannut kun sydämen on sydän,
halpaa kaikk’ on, mikä kallist’ ennen,
maa ja taivas, koti, isä, äiti.
Enempi kuin maa on sylinsaanti,
enempi kuin taivas silmän sini,
kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen,
enemp’ on kuin isän, äidin käsky.
Mikä lumoovampi lemmen voimaa
mikä paula pitää lempiväistä?
Sorsana hän soutaa järven poikki,
yli vuorten kotkan siivin kiitää,
palajaa jo ennen puolta päivää
kun vast’ yöksi tiettiin tulevaksi.”

Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli,
huoli heräsi ja rauha rikkui;
kadonnutta etsimään hän riensi.
Vaiti tuvast’ astui, vaiti korven
polkuakin puoli-umpinaista;
metsän latvoille jo päivä laski,
ennenkuin hän ensi taloon ehti.

Kolkolta, kuin honka kankahalla,
mistä tuhoten on kulo käynyt,
näytti talo nyt, tuo rikas muinen;
emäntä se yksin tuvass’ istui
lastaan nukkuvaista liekutellen.

Niinkuin lintu, äkin kuultuansa
pyssyn paukkehen ja luodin lennon,
säpsähtää ja siivet lentoon luopi,
niin, kun kuuli oven käyvän, säikkyi
nuori vaimokin, mut kauhu muuttui
riemuksi, kun vanhuksen hän huomas.
Vastaan karkas hän ja käteen tarttui,
vedet vieri hänen poskillensa:

”Terve”, niin hän virkkoi, ”terve, ukko,
tultuasi tuskahamme tänne,
kolminkertaisesti terve tuolle
kallihille, jonka kasvatit sa
avuks kurjain, turvaks turvatonten!
Istu, lepää, uupuneet on jalkas,
ilomielin kuulee mitä kerron:
Ankar’ oli syksyst’ alkain sota,
maata ryösti Suomen mies ja Ryssä,
turvatonten toki säilyi henki;
vaan ei vielä päivää siitä, milloin
lähipitäjästä parvi seuras
joukkojamme vihollista vastaan.
Taisteltiin, ja voitto meni meiltä,
harvat lähteneistä surma säästi,
nekin hajallaan on niinkuin lehdet,
Kevättulvana nyt kosto kuohui
koko seudun yli: miehet, vaimot,
aseeton ja aseellinen lyötiin.
Aamulla jo virta vyöryi meille;
Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa
tännekin yks tuhon laine läikkyi.
Mutta surutiedot suo mun jättää!
Köysissä jo miehen’ oli maassa,
verta virtas, väkivalta voitti,
hätä suurin, eikä turvaa missään.
Kättä kahdeksan jo mua raastoi
niinkuin petoparvi saalistansa;
silloin turva tuli, avun tuoja,
Pilven veikko vyörähti kuin myrsky,
väkivallan hääti, häijyt kaatoi.
Tuvass’ istun ryöstetyssä tässä,
katon varpustakin köyhempänä;
iloisempi tok’, kuin ennen koskaan
onnen päivinäni, oisin nyt ma,
jos tuo urho tulis tervehenä
puolisoni kanssa kylän mailta,
jonne vihollista vainosivat.”

Vanhus viime sanan kuultuansa,
nousi, kuin ois levännyt jo kyllin,
mutta silmiss’ asui synkkä huoli.
Viipymään ei viihtyny, vaan suoraan
kylään rikkahasen päin hän riensi.
Sinisalon taa jo painui päivä
kun hän, toivon vaiheella ja tuskan,
kerkes asunnolle kirkkoherran.
Tyhjä, kolkko oli vankka talo,
raiskattu kuin paljaaksi pantu saari
järven jäältä nähden talvis-yönä.
Tuvass’ yksin takan vieress’ istui
rampa sotamiesi, vanha Miekka.
Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan
tunsi tuttavan, hän pystyyn katkas,
vaikka vaivain, haavain hervaamana.
”Vielä”, virkkoi; ”päivä meille paistaa,
polvi uus kun astuu polkujamme,
voimaa, miehuutta kun viel’ on maassa.
Moinen kirkonmeno täss’ on ollut,
että laps, kun kehdossaan sen kuulee,
lapsenlapsilleen sen kertoo vielä.
Katso, julmana, kuin petoparvi,
tuli voittoriemuin vainolainen,
tänne surmaa, turmiota tuoden.
Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta,
vaikk’ ei nekään muistostani menne;
mut kun murhiin muut jo kyllästyivät,
ja kun julmimmat vain jälkeen jäivät,
silloin kurjuus yli partaan paisui.
Kunnon kirkkoherra, siihen saakka
vielä säästettynä, sidottiin nyt
hurjaan hevospariin, siinä jalan
seuratakseen raakaa ratsumiestä.
Nopsa tuomio: jo hetkess’ oisi
käsi turta ollut, jalka herpo,
harmaat hapset laahannehet maata.
Yksin vanhus seisoi, taivahasen
silmä katsoi, niinkuin katsoo silmä,
kun on kaikki maassa synkkää, mustaa.
Kiitos Herran! Silloin apu joutui;
hän mi kankaan karehena syntyi,
Pilven veikko lentäen kuin leimaus,
maahan iski, sorti sortajamme.
Vertaisteni turviss’ elän täällä
niinkuin murtokuusi muiden päällä,
heille kuormaks, inhoks itselleni.
Arvo ois tok’ elämällä vielä,
jos tuo poika palais voittajana
tappelusta kirkon tienohilta.”

Vanhus, viime sanan kuuttuansa,
riensi pois kuin tulen polttehelta;
vaan jo vaalennut ol’ illan rusko,
ennenkuin hän kirkonkylään ehti.
Niin nyt savuun, tuleen kylä peittyi,
kuni pilveen hukkuu tähtitaivas;
niin nyt kirkko kummullansa siinti,
kuni pilvest’ yksinäinen tähti;
niin ol’ äänetön nyt synkkä seutu
kuni kolkko syksy kuutamassa.

Kaatuneiden soturien kesken,
ystäväin ja vainoojain, kuin varjo
niitettyä vainiota myöten,
vanhus kulki. Kuollutt’ oli kaikki,
hengen huoahdustakaan ei kuultu.
Vasta polun polvikkahan päässä,
raunioiden kautta raivaellun,
tiestä syrjäss’ istui nuorukainen
verenvuodannosta uupuneena.
Kasvot kalvakat taas punehtuivat,
vienosti kuin illan valkopilvet,
silmä sammuvainen loisti jälleen,
kun hän havahtuen ukon huomas.
”Terve”, virkkoi, ”nyt on kuolo helppo,
nuorna kaatuen kun saapi kuolla
voittajana, maataan varjellessa.
Terve sä, maan turvan kasvattaja,
mutta kolmenkertaisesti terve
tuolle jalolle, mi meitä johti,
yksin mahtavampi kuin me kaikki.
Sorrettuna joukkomme jo seisoi,
hajallaan kuin karja kaitsijatta,
toivotonna, kuoloon tuomittuna.
Joukon järjestäjää meill’ ei ollut,
käskyä ei annettu, ei kuultu,
kunnes korven komerosta ryntäs
poika kerjäläisen, sankarsilmä
ja meit’ äänens otteluhun käski.
Into uusi sydämiin nyt syttyi,
pelko poistui, hänet tunsi kaikki,
hänen kanssaan miekan melskehesen
riensimme kuin ruovikkohon myrsky.
Katso kirkkoon päin kuin pitkin tietä
vihollist’ on kaatuna kuin kortta
korren viereen niittomiehen tiellä;
siin’ on ura sankarin, ma häntä
silmin seurasin, kun jalka petti,
kuolossakin aatos häntä seuraa.”
Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.

Hiljallensa sammui myöskin päivä,
valju kuu, yön aurinko, vaan yksin
matkamiestä kirkkotarhaan näytti.
Aituuksen kun sisään vanhus astui,
ristein keskellä hän siellä huomaa
kansajoukon kolkon, äänettömän
niinkuin nurmen alla nukkujatkin.
Vanhusta ei vastaan kenkään tullut,
tulijaa ei kenkään tervehtinyt,
silmäystäkään ei kenkään suonut.
Kansajoukkohon kun vanhus astui,
kaatuneen hän näki nuorukaisen;
verin tahratunkin tuon jo tunsi.
Kuni honka, närehikköön kaattu,
vielä maassa maaten verratonna,
virui vihollisten keskell’ urho.

Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi
kasvoin vaalein, värisevin huulin,
kädet ristissä ja vaiti vanhus,
kunnes sanoiksi jo suru puhkes:
”Voi, nyt harja majastani murtui,
rae viljan sorti saraltani,
taloa nyt arvokkaamp’ on hauta.
Voi kun tuollaisna sun näen jälleen,
kunniani, vanhuuteni turva,
taivaan lahja, äsken suuri, jalo,
nyt kuin hiekka halpa, jolla makaat.”
Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus,
mutta kohta kuului ääni toinen,
ääni tyttärensä, äsken tulleen:

”Kallein kaikesta mit’ ompi maassa,
olit sylihini suljettuna,
kahta vertaa kalliimpi nyt vielä
olet mulle mullan sulhosena.
Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi, moinen kuolo!”

Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
astui hiljaa kaatunehen luokse,
laski polvillensa, huivins’ otti,
luodin lävistämän otsan peitti.
Äänetönnä sankarjoukko seisoi,
niinkuin metsä, miss’ ei lehti liiku;
vaiti myöskin seisoi vaimoparvi,
tuskaa suurta suremahan tullut.
Mutta jalo tyttö virkkoi taasen:

”Jospa joku toisi vähän vettä,
veret poskilt’ että pestä saisin,
vielä kerran päätä silitellä,
silmät nähdä, sulot kuolossakin;
riemulla nyt näyttää tahtoisin ma
Pilven veikon, köyhän kerjäläisen,
josta kasvoi kotimaamme turva.”

Vanhus nää kun neidon sanat kuuli,
turvattoman näki vieressänsä,
taasen äänell’ äänsi sortuneella:
”Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka;
Auvon auvo, turvattoman turva,
huolten hoiva, isä, veikko, sulho,
kaikki tuossa kadonnut on sulta,
mennyt kaikk’, ei mitään sulle jäänyt.”

Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi,
vedetönt’ ei ollut silmää siellä,
mutta jalon immen kyynel kiilsi;
kuolleen käteen tarttuen hän lausui:
”Murheell’ ei saa muistoasi viettää,
ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon;
sua itkevä on isänmaasi,
niinkuin kasteen itkee suvi-ilta,
tyynnä, loistavana, laulullisna,
toivoin uuden aamun syleilystä.”

SOTAVANHUS

Hän korkeana nousi
pimeessä nurkassaan,
viel’ oli köyrynäkin
hän kookas varreltaan;
mut muuttunut hän oli
täll’ erää paljonkin,
soturiryhti jalo
ukossa nähtihin.

Hän ruoturina muuten
eleli vanhoillaan;
sodista muinaisista
jäi saaliiks arvet vaan;
koditta käytyänsä
mont’ aikaa eellehen,
hän Röikön torppaan viimein
pääs’ Alavutehen.

Nyt äkkiä hän nousi,
kuin herännyt hän ois,
ja päältään arkiryysyt
kaikk’ alkoi heittää pois,
pan’ ylleen pyhävaatteet,
mont’ aikaa säästyneet,
ja jakoi kahtahalle
kähärät valjenneet.

Näin sotamies nyt nähdään
valmiina matkallen:
jalolta näyttää puku
tuo sinikeltainen,
ja vaskihela-hattu
on päässä korkea,
muodossa tuonen tyynyys,
ja sauva kourassa.

Päiv’ ompi Elokuuta
seitsemästoista nyt;
taas aurinkokin paistaa,
mont’ aikaa piileillyt,
vesillä, mailla tuuli
vain hiljaa henkäilee;
mihinkä kaunis ilma
nyt vanhaa viettelee?

Mihinkä tällä kertaa
nyt ukon käynee tie?
Kotiko hälle kolkko
ja nurkka alus lie?
Miks pyhävaatteisinsa
pukeunut hän on,
olisko mieli hällä
nyt mennä kirkkohon?

Mut Herran huonehessa
ei kellot soineet nyt,
ja kirkko oli tyhjä
ja ovet teljetyt.
Mit’ oiskaan temppelissä
nyt ollut tehtävää,
kun mikään kirkkopyhä
ei ollut päivä tää?

Mut palveltiinpa Herraa
tok’ äijän mielestä;
ja jos ei kirkossakaan,
niin kirkon vieressä:
tuoss’ seisoi harjanteella
ja siitä järvehen
nyt Suomen sankarjoukko
maatansa varjelen.

Päiv’ ompi Elokuuta
seitsemästoista tää,
ja pyhäks sitä katsoo
soturi harmaapää.
Miss’ Suomen lippu liehuu,
hän sinne astelee,
nähdäkseen kuin nyt Herraa
Adlercreutz palvelee.

Taas miel’ on ukon kuulla
kalsketta kalpojen,
nuo vanhat tutut äänet,
sävelet tykkien,
näin muistiin johtaa nuoruus,
sen uljuus, urhakkuus,
ja nähdä verityössä
kuink’ kestää polvi uus.

Näin aikeens’ selitellään,
niin ehkä olikin,
ei mietteit’ ukon nähty,
vaan käynti nähtihin:
kuink’ astui tyynnä aivan
ja viimein joutui niin
mäelle kirkon, missä
tuimimmin taisteltiin.

Tiepuoleen siihen ukko
istahtaa katsomaan
uroja Suomen ynnä
väkeä vieraan maan;
miss’ sota tuimin, siitä
ei silmä siirry pois,
ja usein muoto loistaa,
kuin kirkastettu ois.

Yhäti luodit lentää
sivuitse äijän vaan
ylt’ympärillä tuoni
nyt leikkaa viljojaan;
mut ukko siinä istuu
pelotta, huvikseen,
ei ykskään luoti tohdi
kajota vanhukseen.

Ja vaihtelevin vuoroin,
kuink’ onni milloin suo
luo äijän läheneepi
tää joukko taikka tuo;
mut kuinka taistellaankin,
hän rauhass’ olla saa,
Venäjän mies ja Suomen
suo hälle kunniaa.

Niin aika kuluu, päivä
jo pyrkii maillehen,
silloinpa Suomen joukko
jo pääsee voitollen,
ja esteet kaikki sortuu,
ja Ryssät pakenee,
ja ukon ympärillä
taas melske vaikenee.

Kun harjult’ alas sitten
jo parvi viimeinen
sivuitse äijän marssii,
hän nousee seisaallen:
”Te Suomen urhot nuoret,
täss’ onko ketäkään,
ken sanat tahtoo kuulla
soturin harmaapään?”

Täst’ ilopäivästänsä
ei ole koskaan nähnyt
hän työtä jalompaa.
Viel’ osatahan voittaa,
oi, kiitos, Jumala!
Viel’ elää isäin henki,
on Suomess’ urhoja.

LUUTNANTTI ZIDÉN

Zidén, tuo urhea luutnantti,
tavan ainaisen piti tään:
etumaisena kulkea tahtoopi.
”Hei, Vaasan-poikani, eespäin,
nyt joutua vaan kysytään!”

Ens miehenä vaarahan ryntäilee,
väen käskevi seuraamaan.
Jumalauta, jos joku kuhnailee,
kun Zidén on huutanut kerran:
”hurraa, pojat, eespäin vaan!”

Näin pient’ oli joukkoa neuvoillut
miten itse hän parhain ties;
äkseerauksista et piitannut,
komentonsa se tää oli vainen:
”Mars, jäljissäin joka mies.”

Ei taakseen katsonut, eespäin vaan,
kun vaaraan ryntäsi näin;
ja seuraa saiko hän joukostaan,
sen harvoin huomasi ennen
kuin liekkiin karkasi päin.

Nyt vasta, kun tultua Ryssäin luo
rupes lyömähän, hakkaamaan,
hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo
hänen Vaasan-poikansa rakkaat,
joko joutuivat kahakkaan.

Jos sattui niin, ett’ ympärillään
näki nyt koko parvensa,
kas silloin huusi hän mielissään:
”Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt ollahan herroina!”

Mut jos väki käy, kun juosten hän
sodan liekkihin ennättää:
”Jumal’auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,
taas joukkoni jälkehen jää.”

Viiskymment’ urhoa johti hän näin,
kun alkoi taistelu maan;
mut joukko se harventui vähittäin,
kakskymmentä Vaasan-poikaa
nyt jäljellä häll’ oli vaan.

Mut suuriko joukko vai pienempi,
Zidén mitä siitä ties?
Yhä niinkuin ennenkin komensi:
”Nyt joutu on tarpehen, pojat,
mars, jäljissäin joka mies!”

Oli Virran tappelu parhaillaan,
hänen tuo oli viimeinen,
ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan,
Fahlander, Malm ja Duncker,
ne ryntäsi rannallen.

Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
tuhat miestäpä Tutshkov toi;
mut näin tuo uljas Fahlander huus:
”Nyt mennähän kolmin joukoin,
kuka ensin ehtiä voi?”

Fahlanderin lauseen kuuli Zidén,
pian kyllä sen nähdä saa.
”Edespäin!” hän huus, ”jalat liikkeesen;
hurraa, pojat Vaasalaiset,
se nyt mies, joka kiiruhtaa!”

Useastipa kyll’ oli huutanut näin
sekä käskenyt joukkoaan,
ei ennen noin toki hurjin päin,
noin kiirein Ryssien kimppuun
hän rientänyt milloinkaan.

Likikään ei muut viel’ ennättänyt,
hän kun kolme jo haavaa sai.
Hänen voimans’ uupui, taakseen nyt
hän katsoi, kuinka ne kulki,
pojat apuun ehtikö, vai.

Hän vaipui maahan ja katsasti.
Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy!
Vieressään vanha on korpraali,
yks ainoa Vaasan-poika,
mut toisia vaan ei näy.

Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen,
Zidén sitä tarkastaa:
”Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?”
Vaan turhaa, ei näy heitä,
nyt ei malta hän kauempaa.

”Näen muiden jo voittohon rientelevän,
mun miehiän’ en vaan nää.
Jumal’auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,
taas joukkoni jälkehen jää.”

Mut silmäns’ sammuvan auki nyt luo
korpraali, kun kuulevi sen:
”Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo,
häpeästä ei nyt sovi haastaa.
te urhoja johditten.”

”Väki muu jos näin olis ryntäillyt,
niin monta ei sortunut ois.
Joka mieshän meistä on kaatunut nyt,
etupääss’ oli Vaasan joukko,
siis sen tuli korjasi pois.”

”Taaks ette te enää silmänneet,
kun käskitten: ’edespäin!’
mut teitäpä kaikk’ ovat seuranneet,
eik’ ykskään muuten jäänyt
kuin urhona kaatuen niin.”

Veriseltäpä hiekalta kättään vain
luutnantti se nyt kohottaa,
näkö kirkastuupi ja riemahtain
povi kuolinhetkenä nousee,
hän hattua heiluttaa:

”Vai kunnialla he kaatuivat,
sekä ehtivät ensiksi,
ja jäljissäin mun seurasivat,
hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt kuollahan herroiksi!”

TORPAN TYTTÖ

Ja päivä laski, suvinen tul’ ilta ihanainen,
majoille maille valahti jo rusko sammuvainen,
väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,
työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.

Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke’imman.
Kun päivä nous’, se taisteluun jo oli lähtenyt,
kun voitto viimein saatihin, ol’ ilta ehtinyt.

Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan;
tiepuolessa sä töllin näit puol’aution ja kurjan.
Tuvanpa portaall’ ääneti siin’ istuu neitonen,
palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.

Hän katsoo niinkuin etsivä; mik’ ompi huolenani?
Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa.
Hän katsoo hartaast’, ääneti; – jos kuuntelisi hän
niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämens’ sykkivän.

Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä
jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä;
kyselmä ujo, kaihtiva ja äänetön on tää,
hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.

Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
jo loppuu rauha raukan tuon, ja rinta raukeaapi;
ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu kätehen,
ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.

”Mitäpä itket? Huoli pois! Viel’ ompi toivomista,
oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä;
hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt.
elossa on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt.”

”Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä,
ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistäinnyt vaaran tieltä.
Ei mielens’ ollut sotimaan, pakosta seuras hän,
pois meist’ ei kuolla tahtonut eik’ ilost’ elämän.”

Vavahtain tyttö heräsi suruisist’ unelmista,
kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen
ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä,
hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä.
”Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi,
jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi.”

Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse;
ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat luokse,
mut kylmä niinkuin tuuli yön käs’ tervehtivä on
ja vaaleampi pilveä on ”onki – rusoton. .

”Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta;
mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan,
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan.”

”Kun tuli muut, mut armas ei, hänt’ itkin kaipaellen,
ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,
hänt’ oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.”,

”Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass’ en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk’ ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.”

SVEN DUFVA

Sven Dufvan isä köyhä ol’, viraton kersantti,
jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
ja lasta häll’ ol’ yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään,
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut,
kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

Pojast tuli kuitenkin väkevä, harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol’ iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan,
ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

”Miks, Herran nimess’, aikonet sinäkin, poloinen?”
näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen,
ja laski vanhaa virttänsä: ”voi miksi aiot, Sven?”
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi
leveän suunsa, vastaten: ”he, sotamieheksi!”

Ivaten vanhus hymyili: ”Sinäkö nulikka,
sinäkö sotamieheksi? he, tiedä huutia!”
...