Omistettu äidilleni
© Riikka Forsström ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2012
Graafinen suunnittelu ja kuvatoimitus: Markko Taina
Kansi: Markko Taina
Päällyksen maalaus: Henry Fuseli / Corbis / SKOY
ISBN 978-951-31-6822-3 (sid.)
ISBN 978-951-31-7031-8 (epub)
KIITOKSET
Jumalten on sanottu juhlivan öisin, mutta yö voi olla taianomaista aikaa tavalliselle kuolevaisellekin. Matkani yön valtakuntaan on ollut tarua ihmeellisempi.
Kiitän lämpimästi Kustannusosakeyhtiö Tammea, joka mahdollisti unelmani, yön kulttuurihistorian julkaisemisen kirjana, toteutumisen. Kiitän erityisesti kustannuspäällikkö Markku Aaltoa, joka suhtautui alusta saakka positiivisen kannustavasti hankkeeseeni ja valoi uskoa sen toteuttamiskelpoisuuteen. Kiitokset loistavasta yhteistyöstä myös kustannustoimittajalleni Miia Kirsille, joka auttoi tekstin saattamisessa lopulliseen muotoonsa, sekä graafikko Markko Tainalle, joka teki suuren työn valitessaan kirjaan yön aihepiiriä valaisevia kuvia.
Lausun kunnioittavat kiitokseni myös kahdelle hankettani taloudellisesti tukeneelle taholle, Suomen tietokirjailijat ry:lle sekä Werner Söderström Osakeyhtiön kirjallisuussäätiölle.
Kirjassani esiintyvät sitaatit, joista ei ole aikaisemmin ollut saatavana suomenkielistä käännöstä, olen suomentanut itse.
Elokuussa 2012
Riikka Forsström
I
YÖN KAUNEUS JA KAUHEUS
Yö on taikametsä, joka levittäytyy eteemme joka ilta auringon laskiessa. Astumme tuohon unien, haaveiden ja painajaisten sysipimeään viidakkoon aina yhtä peloissamme, aina yhtä täynnä odotusta. Yöllä on monta tarinaa kerrottavanaan, ja se joka uskaltaa sukeltaa tarinoiden mereen, voi löytää kallisarvoisen helmen.
Yön aikana piirretään uusia, ennestään tuntemattomia maanosia halujemme ja pelkojemme karttaan. Yksi pyörii yösydännä unettomuuden tuskissa vuoteessaan, toinen kirjoittaa runoja, joku kolmas pohtii vaikeasti ratkaistavaa filosofista kysymystä tai rukoilee jumalaltaan, että yö ei toisi tullessaan kuolemaa. Kuu valuttaa ikkunan läpi hopeaansa, tähdet syttyvät tuikkimaan taivaalle. Verhot heiluvat hiljalleen ranskalaisen parvekkeen edessä. Pelko lävistää mielen kuin tikari sydämen. Ajatukset lehahtavat villiin laukkaan, päässä välähtää: lymyääkö verhon takana aave tai murhaaja, saapuuko kuolema? Vai levittääkö yön enkeli mustien sulkien peittämät siipensä suojelevaksi holviksi uniemme yllle?
Ranskalaisen kirjailijan Guy de Maupassantin (1850–1893) novellissa ”Kauhu”, joka on ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Yön tarinat (1989), juna kiitää keskiyöllä halki pimeyden. Nuori mies ja vanhus matkustavat samassa vaunussa, ja ikkunan takana välähtävä outo näky johtaa keskusteluun yön ja kauhun olemuksesta.
Novellin vanhus toteaa maailman olleen paljon pelottavampi paikka niinä kaukaisina aikoina, jolloin ihmiset täyttivät sen salaperäisillä merkityksillä. Kun ihminen repäisi pois tuon salaperäisyyden verhon, hän tuhosi samalla jotain korvaamattoman arvokasta: mielikuvitusmaailmansa. Sen jälkeen kun ihmiset eivät enää uskoneet tuntemattomien mysteerien kuten aaveiden olemassaoloon ja lakkasivat näkemästä näkyjä, yöstä oli tullut tyhjä ja merkityksetön, itse asiassa pelkkää pimeyttä ilman sisältöä. Kun ihmiset lakkasivat uskomasta yliluonnollisiin ilmiöihin, he eivät enää tunteneet pelkoa. Tieteen voittokulku merkitsi samalla sitä, että menneisyyden ihmeellistä ja salaperäistä maailmaa ei enää ollut olemassa. Elämästä oli kadonnut kaikki runollisuus ja kauneus.
”Kuinka synkältä ja pelottavalta illan pimeät varjot ovatkaan tuntuneet ennen vanhaan kun pimeys tulvi outoja, tarunhohtoisia olentoja! Pimeydessä häilyi pahoja henkiä ja vaikka ihmiset eivät tienneet minkä näköisiä ne olivat, niiden läsnäolo tuntui niin voimakkaana, että heidän sydämensä pysähtyivät pelosta, niiden pimeät voimat olivat niin suuret, että ne tuntuivat käsittämättömiltä ja niiden valtakunta niin suuri, ettei niitä voinut paeta,”1 vanha mies pohtii.
Maupassant kirjoittaa, että nykypäivän – 1800-luvun – ihmisen tuntema pelko ei ollut mitään verrattuna siihen sydämen lyönnit seisauttaneeseen totaaliseen ja sokeaan kauhuun, jota menneisyyden ihminen tunsi kuvitellessaan kohtaavansa öisessä metsässä kummituksen ja kuvitellessaan, että joku hirveä, kuoleman maasta saapunut henkiolento hyökkäsi häntä kohti ja kuristi hänet.
Kirjani Yön valtakunta kertoo maailmasta, jonka katoamista Maupassantin novellin vanhus suree. Se kuvaa todellisuutta, jota väritti yliluonnollisten asioiden taikauskoinen pelko sekä sitä, miksi tuo maaginen maailma tuhoutui. Samalla kun yön kauneus on aina kiehtonut ihmisiä, sen kauheus on pelottanut. Miksi yö on koettu samalla kertaa sekä pelottavaksi että lumoavaksi ja miten suhtautumisemme yöhön on muuttunut vuosisatojen kuluessa?
Kirjassa kerrotaan monenlaisista yön olennoista, joilla menneisyyden ihmiset kansoittivat yönsä: kummituksista, noidista, vampyyreistä ja ihmissusista. Mitä näille oudoille ja kauhua herättäville olennoille tapahtui, kun keinotekoinen valo tunkeutui pimeimpiinkin nurkkiin paljastaen, että niissä ei lymyillyt mitään hiuksia nostattavia otuksia? Kaikki oli ollut pelkkää ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Vai oliko sittenkään?
Perimmältään kirjassani on kysymys pimeyden ja valon ikiaikaisesta taistelusta. Ihmiset ovat aina pyrkineet kohti valoa. 1300-luvulla elänyt Dante Alighieri (1265–1321) kuvaa eeppisessä runoelmassaan Divina Commedia (1308–1321, Jumalainen näytelmä) sitä, kuinka hän on eksynyt synkkään metsään, mistä hän aloittaa matkansa toiseen maailmaan. Hän kulkee läpi sysipimeän helvetin ja punaisen kuun valaiseman kiirastulen saapuen lopulta valoa säteilevään paratiisiin, jonka Beatrice avaa hänen silmilleen.
Valo on näin ollen elämää kannatteleva perusta, ja aurinko on kaiken olemassaolon, rakkauden, toivon ja uudestisyntymän lähde. Valo ravitsee kasvit ja eläimet, se virtaa ihmiseen niin kuin mahla nousee keväisin puihin. Ilman valoa koko luonto on pelkkää kuollutta materiaa, kuin tuulen pieksämä käkkäräinen kataja kallion jyrkänteellä tai kuin pahan noidan kuolonuneen kangistama pimeyden valtakunta.
Kuitenkaan emme pääse pakoon pimeyttä. Joudumme kohtaamaan sen joka päivä, kun aurinko painuu mailleen. Myös syntymää edeltää pimeys: tulemme maailmaan pimeästä kohdusta, ja kun maanpäällisen vaelluksemme aika on täyttynyt, palaamme takaisin pimeyteen, hautaan. Ympyrä sulkeutuu. Joku on elänyt hänelle suodun kahden pimeän ajan välisen kauden sokaisevassa valossa, joku toinen ei koskaan tullut ulos varjojen valtakunnasta, mutta useimmat kai elävät koko elämänsä jossain valkoisen ja mustan välisellä hämärällä vyöhykkeellä, jolla valot ja varjot vaihtelevat tasaisin väliajoin kuin nousuveden vuoksi ja luode tai kuin päivän ja yön ikuinen kiertokulku.
Kaikki sai siis alkunsa pimeydestä. Tästä kertoo Raamatun luomiskertomus, jossa Jumalan kerrotaan erottaneen valon pimeydestä. Valkeutta Hän kutsui päiväksi, pimeyttä yöksi.
Aina ammoisista ajoista lähtien yö ja pimeys ovat synnyttäneet pääosin negatiivisia mielikuvia. Yö on aina edustanut marginaalisuutta, toiseutta ja vajavaisuutta suhteessa päivään. Tavallista on ollut ajatella, että yössä on kyse ennen kaikkea valon puuttumisesta. Pyhä Augustinus päätteli, että ”pimeys on valon poissaoloa samalla tavoin kuin hiljaisuus on äänen poissaoloa”.2
Muinaisissa anglosaksisissa teksteissä kuten Beowulfissa yö esitetään äärimmäisen vaaran ja pahuuden aikana, jona hirviöt lähtevät liikkeelle. Eräs 1000-luvun alussa elänyt kirjoittaja totesi, että ”päivä on tarkoitettu eläville, ja yö kuolleille”3. Varhaiskeskiajalla tuotetuille teksteille onkin tyypillistä tämä yhteinen näkemys: yössä ei voi olla mitään myönteisiä ominaisuuksia, se ei voi tuoda ihmiselle sen enempää hengenravintoa kuin aineellista hyvääkään.
Kaikki elämä koostuu vastapareista. Yhtä hyvin kuin elämän ikuista kiertokulkua säätelee pimeys ja valo, yö ja päivä, säätelee sitä myös vuoroveden vuoksi ja luode, mies ja nainen, jin ja jang, itä ja länsi. Janus-kasvoisella jumalalla on kahdet kasvot, jotka kummatkin katsovat omaan suuntaansa. Kuitenkin ne ovat toisissaan kiinni yhtä erottamattomasti kuin siamilaiset kaksoset. Toista ei voi olla olemassa ilman toista. Niin on myös päivän ja yön laita: jos emme tuntisi päivää, emme tietäisi myöskään mitään yöstä.
Päivän ja yön vaihtelu on eräs niistä harvoista asioista, joihin ihminen enää voi luottaa alati muuttuvassa, epävarmassa ja kaoottisessa maailmassa. Se on yhtä ennustettavissa oleva kuin vuodenaikojen tai vuoroveden vaihtelu. Luonnon rytmit edustavat pysyvyyttä verrattuna ihmisyhteisöjen elämään, jossa mitään varmaa ei ole. Yö seuraa päivää ja päivä yötä syklisen kiertokulun ikuisen luonnonlain mukaan. Joka ilta aurinko kuolee ja putoaa meren aaltoihin vain noustakseen seuraavan aamun sarastaessa, pimeyden varjojen väistyttyä, uudelleen taivaalle. Mutta entä jos tämä ikiaikainen harmonia rikkoutuisi jonain päivänä? Entä jos aurinko ei enää nousekaan? Mitä jos maapallon verhoaa ikuinen yö, loputon pimeys, jossa viimeinen ihminen haparoi tietään läpi raunioituneen maiseman kuin yrittäisi turhaan tunkeutua tiheän sumun läpi? Ajatus ikuisesta yöstä muodostaa erään ihmiskunnan ikiaikaisimmista peloista. 1800-luvulla eläneen ranskalaisen runoilijan Gérard de Nervalin se ajoi hulluuteen.
Vaikka se, että yö seuraa päivää, on melkoisella varmuudella ennustettavissa, yö itsessään on aina arvaamaton. Yö on kuin tarujen siivekäs pegasos tai pitkin aroja laukkaava kesytön villihevonen verrattuna päivään, joka on auraa vetämään valjastettu lauhkea juhta. Yötä ei voida hallita, pimeys vyöryy maailmaan kuin tulviva pato, luonnovoima, jota mikään ei voi pitää aisoissa. Ihmistä on aina vaivannut hänen voimattomuutensa yön mahdin edessä.
Vuosituhansia sitten elänyt, arkaainen ja primitiivinen sekä antiikin aikana elänyt ihminen ajatteli, että päivän ja ...