ELÄKÖÖN
100 VUOTTA!

Ikävallankumous vai suuri utopia?

LENITA AIRISTO

SISÄLLYS

IKÄRASISMI

TYÖNILO

RAHANHAASTE

MARKKINAISKU

MATKASAIRAALA

YLELLISYYSPERINNE

ELÄMÄNTAIDE

KAIKKI MAAILMAN

vitaalit seniorit ja työtä pelkäämättömät muutosagentit liittykää yhteen ja taistelkaa ikärasismia ja vähättelyä vastaan!

Tämä kirja on oodi työnilolle, luovuudelle, suorituskyvylle ja mentoroinnille, joka joidenkin seniorien kohdalla voi jatkua pitkään elämän pidentyneellä elinkaarella.

Seniorien valtavat kokemukset ja juniorien uudet näkemykset muodostavat voittamattoman synergian, josta syntyy innovaatioita!

Tervetuloa kehiin Te kaikki, joilla on vielä vintissä valoa! Isänmaa tarvitsee Teitä!

HELSINGISSÄ 5.7.2010

LENITA AIRISTO
TIETOKIRJAILIJA

Ikärasismi

IKÄRASISMI

Maailmanlaajuinen väestön vanheneminen, ilmastonmuutos ja globalisaatio muuttavat elämää ja koettelevat sietokykyämme. Ikärakenteen muutos on jo tapahtumassa, työelämä jatkuu reilusti yli 60-vuotiaana. Oletko valmis ryppyisten vastaiskuun?

Ikävallankumous vai suuri utopia? Väestön ikääntyminen on joidenkin taloustieteilijöiden mielestä globaaleista haasteista merkittävin, konkreettisin ja vaikuttaa jo elämäämme. Kun maapallon lämpeneminen ja globaali-talous saavat ihmiset ymmälle, niin vanhat ihmiset herättävät jo ikärasismia elämän eri aloilla.

Pelkäättekö vanhenemista? Minä en pelkää, sillä toiveenani on elää 100-vuotiaaksi ja ymmärrän, että tavoitteeni kylkiäisenä tulee vanheneminen. Minulta kuitenkin alituisesti tivataan vanhenemisen pelkoa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että enemmän kuin kremppoja ja lihasten heikkenemistä ihmiset pelkäävät vanhuudessa uutta ja tuntematonta. Huominen on erilainen, mutta millainen?

Satavuotiaiden määrä kasvaa maapallolla huimaa vauhtia. YK:n laskujen mukaan vuonna 2050 satavuotiaita on 2,2 miljoonaa. Suomi on tiukasti mukana tässä globaalissa trendissä, ja ennusteen mukaan vuonna 2050 väestöstämme 32 % on yli 60-vuotiaita, joista varmaan useat yli satavuotiaita. Jo vuonna 2009 Suomessa oli yli 65-vuotiaita enemmän kuin alle 15-vuotiaita.

Ihmisen elämänkaari pitenee sellaista vauhtia, että kolmannen elämänvaiheen lisäksi puhumme jo neljännestä elämästä, tarkoittaen yli 80-vuotiaita ihmisiä. Eräät tutkijat jopa väittävät, että lähestymme hiljalleen ihmisen »oikeaa» elinkaarta, joka on yli sata vuotta ja jonka aikaisemmin ovat ennenaikaisesti katkaisseet kulkutaudit, nälänhädät ja sodat.

Nykyihmisen pitkäikäisyyteen vaikuttavat paremmat elinolosuhteet ja hygienia, ennaltaehkäisevä terveydenhoito ja ravinto sekä sosiaalinen ja taloudellinen lainsäädäntö. Seniori-ikäinen, yli 60-vuotias väestö on ilmiönä uusi ihmiskunnan historiassa. Heistä suuri osa on sekä henkisesti että fyysisesti niin erinomaisessa kunnossa, että he asettuvat ikäkaaressa myöhempään keski-ikään ja venyttävät tällä tavoin keski-iän käsitettä. Ikäryhmä vanhenee eri tavalla kuin heidän vanhempansa ja esikuvia uudenlaiselle seniorielämälle tuskin löytyy omasta perhepiiristä. Hyväkuntoiset seniorit tekevätkin itse uutta historiaa. Uuden utopian tavoitteena on nyt satavuotias, jolla on 60-vuotiaan energia ja fysiikka.

Etsittekö ikuista nuoruutta?

Kun vuonna 2000 ilmestyi kirjani JATKOAIKA molto vivace, jossa käsittelin uuden vuosituhannen innoittamana ennusteita väestön ikärakenteen muutoksista, maamme valtalehden toimittaja kirjoitti: »Lenita etsii ikuista nuoruutta». Mitä tällaiseen asenteelliseen arvosteluun voi muutakaan vastata kuin että mitä sitä vanhuutta etsimään, sehän tulee etsimättäkin. Toimittajan heitto kertoo median kaksinaamaisuudesta. Ikärasismia moititaan ja se tuomitaan, mutta kun kohdalle tulee ärsyttävä tyyppi, joka ei osaa vanheta »arvokkaasti», annetaan palaa.

Olenko joutunut usein ikärasismin kohteeksi? Totta kai. Pelkäänkö ikärasismia? En tietenkään, sillä sehän vain paljastaa ikärasistin oman iänpelon, jolla ei ole mitään tekemistä minun ikäni kanssa. Mediassa naiset joutuvat miehiä useammin ikärasismin kohteiksi. Naisten kohdalla muistetaan aina liittää nimen kylkiäiseksi heidän ikänsä, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä itse jutun sisällön kanssa. Miesten kohdalla toimitaan toisin: ikä sivuutetaan, varsinkin jos kyseessä on yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa oleva mies. Tällä käytännöllä ylläpidetään käsitystä, että naiselle ikä on ongelma, miehelle ei.

Muutama vuosi sitten valtasanomalehden kuukausiliite teki minusta juttua. Yhteistyö sujui asiallisesti kunnes eräänä aamuna toimittaja soitti ja kertoi, että toimituskokouksessa oli päätetty että minusta tehtäisiin kuukausiliitteen kansi. Ehdotukseen sisältyi kuitenkin ehto: minun tuli esiintyä kansikuvassa nojaten rollaattoriin. Ensin en oikein tiennyt, oliko kyseessä vitsi vai ilkeily. Sitten minulle selvisi, että toimituksen kokouksessa oli ideoitu, naurettu ja pilkattu. Kieltäydyin kansikuvaehdotuksesta, sillä katsoin sen loukkaavan niitä ihmisiä, jotka joutuvat todella turvautumaan rollaattoriin. Sen lisäksi ilmoitin, että voin tässä ja nyt malliksi tehdä teille kolmoislutzin takaperin kerien ja korkeilla koroilla, joten se siitä rollaattorista.

Mutta vielä kerran minut yritettiin julkisesti yhdistää rollaattoriin. Se tapahtui, kun juonsin MTV3:n Venla-gaalan yhdessä Tanja Karpelan ja Pirjo Laitilan kanssa. Tv-shown käsikirjoittaja Seppo Ahti piti tiukasti kiinni ideastaan, että esittäisin juontoni nojaten rollaattoriin. Kieltäydyin ja korvasin käsikirjoittajan harmiksi rollaattorin potkulautaan. Ihmettelin mielessäni mistä näitä halventavia asenteita oikein kumpuaa. Miksi senioriväestön näkyvä asema yhteiskunnassa herättää ikärasismia?

Aiemmat tapahtumat sopivat hyvin yhteen ohjelman kanssa, jonka kuulin Ruotsin radiosta. Göteborgissa oli meneillään mittavat seniorimessut, ja nuori miestoimittaja oli lähetetty sinne tekemään juttua. Kun toimittaja tiedusteli messujen hittituotetta, hän ei ollut uskoa korviaan. Messujen järjestäjä ilmoitti, että se ei ollutkaan toimittajan ehdottama rollaattori, vaan Harley Davidson -moottoripyörä kaikkine mausteineen. Tilanne osoitti, miten vähän tiedotusvälineissä tiedetään seniori-ikäryhmästä. Ohjelmia tehdään juniorien näkökulmasta, vaikka yleisö koostuu suurelta osalta senioreista.

Yhdysvalloissa, joka on markkinoinnin ja television alkumaa, nuorten tv-kasvojen rinnalla toimivat kovimmat toimittajat ja uutisankkurit ovat iältään 60-80-vuotiaita. Kahdeksaakymmentä lähestyvä Larry King on ollut globaalin CNN-uutiskanavan tähtitoimittaja 25 vuoden ajan ja on nykyisin tärkeiden erikoisreportaasien toimittaja. Iätön miljoonan taalan ajankohtaistoimittaja Barbara Walters toimii jatkuvasti kansallisilla tv-kanavilla, ja tv-sarjasta Tyttökullat (Golden Girls) tuttu 88-vuotias Betty White on juuri nyt kuuma nimi amerikkalaisessa televisiossa. Hän on mukana kahdessa tv-sarjassa, joista toinen on uusi ja juuri hänelle räätälöity.

Britannian BBC-kanavalla Breakfast with Frost -isäntä David Frost on seitsemänkymppinen, ja kun pitkän uran tehnyt John Simpson kutsuu katselijat maailmaansa ohjelmassa Simpson's World, tiedetään, että jotain ainutlaatuista maailmanpolitiikan ymmärtämiseksi on tulossa. Kuusissakymmenissä oleva Tim Sebastian on siirtynyt Hard Talk -ohjelmasta väittelemään Lähi-idän tosi vaikeista solmuista Doha Debates -ohjelmaan.

Ryppyisten vastaisku!

Kaikki seniori-ikäiset eivät kaipaakaan eläkkeelle. Kaikki kuusikymppiset eivät haluakaan pelata bingoa elämänsä seuraavat 30 vuotta. Heidän mielestään elävää työyhteisöä ei kannata vaihtaa eläkeläisten elinympäristöön, jossa keskustelunaiheet ajautuvat helposti golfiin ja kolotuksiin. Varsinkin kun itsensä jatkuva kehittäminen ja tietojen päivittäminen tekevät elämän mielenkiintoisemmaksi ja elinikäinen ja elämänlaajuinen opiskelu aktivoivat aivoja ja torjuvat dementiaa.

Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa, etenkin Saksassa head-hunterit etsivät nykyisin yli 6o-vuotiaita johtajia. Syy tähän on se, että 30+ -ihmiset ovat juuri lopettaneet opiskelunsa ja olleet työssä vasta vähän aikaa. Globaalitalous vaatii valtavaa tietomäärää, kokemusta ja verkostoa, jota vähän yli 30-vuotiailla junioreilla ei vielä ole. He eivät voi soittaa suoraan tärkeille avainhenkilöille, mutta senioreilla, kuusikymppisillä, on käytössään vuosien aikana kehittynyt valtava kontaktipinta. Voittamatonta synergiaa syntyy, kun energiset juniorit saavat yhteistyökumppaneikseen pätevät seniorit.

Kansantalouden näkökulmasta katsoen on käsittämätöntä tiedon ja kokemuksen tuhlausta olla käyttämättä seniorien henkistä pääomaa. Eläkkeelle jäätyään monet heistä pakenevat näkymättömiin, koska heillä ei ole enää asemaa. Miten on mahdollista, että vielä eilen keskeisessä asemassa, ajan hermolla ollut ja kovaa tietoa käsitellyt seniori muuttuu yhdessä päivässä eläkeläiseksi, jolla on korkeintaan jotain hiljaista tietoa, ja nuorempi sukupolvi tietää kaiken paremmin.

Suomalaiset seniorit tarvitsevat nyt rohkeita esikuvia uudessa elämänvaiheessaan. Inspiroivia muutosagentteja on jo olemassa eri puolilla maailmaa. He ovat jatkaneet elämäänsä entiseen malliin iän karttumisesta huolimatta. He ovat rikkoneet ulkoisten asenteiden rajat ja eläneet oman sisäisen kellonsa, äänensä ja kutsumuksensa mukaan ja osoittaneet, että elämä jatkuu vaikka muuttuukin. On vain uskallettava olla aktiivisesti mukana elämän sykkeessä, ei piilossa laidalla. Kun Jatkoaika-kirjassani esitin ennusteita uudesta ikääntymisen megatrendistä, kertoo tämä käsissänne oleva teos jo olemassa olevista ilmiöistä sekä sen, miten tähän on tultu uuden vuosituhannen aikana.

Ikärasismi on primitiivireaktio!

Vanhat esineet voi vakuuttaa, mutta vanhat ihmiset putoavat iän mukana vakuutusehtojen ulkopuolelle. Heistä tulee niin arvottomia, ettei heille kannata edes ilmoittaa vakuutuksen loppumisesta. Ensin putoaa sairaanhoitovakuutus ja sitten matkustajavakuutus. Jos seniori ei tähän asti ole tuntenut nahoissaan ikäsyrjintää, niin tämä varmasti kolahtaa. Onko vakuutusyhtiöiden mielestä hyväkuntoinen seniorikansalainen jo arkkukamaa? Näin ei tietenkään ole - hän saattaa elää kohtalaisen hyväkuntoisena, erittäin elämänhaluisena ja ennen kaikkea maksavana asiakkaana vielä 30-40 vuotta. Asenne paljastaa myös toisen kummallisuuden vakuutusyhtiöiden markkinointistrategioissa. Uusia asiakkaita haalitaan korkein mainoskustannuksin, mutta vanhoja uskollisia asiakkaita kohdellaan ylimielisesti.

Seniorimatkailijoiden kolkko turvattomuus paljastui minulle eräänä talvi-iltana Pariisin lentokentällä odottaessani Finnairin lentoa Helsinkiin. Yhtäkkiä huomasin, miten suomalaisten matkustajien kesken kävi kiivas keskustelu ja ryppyinen talouslehti kiersi kädestä käteen. Mikä uutinen kiihdytti matkailijoiden mieliä tällä tavoin? Minulle selvisi, että suuri pulma oli, mistä 70 vuotta täyttäneet voivat saada matkustajavakuutuksen?

Kun tarkkailin ympärilläni olevia matkailijoita, oli mahdoton arvioida ketkä heistä olisivat seitsemänkymppisiä. He vaikuttivat hyväkuntoisilta aikuisilta, jotka halusivat nauttia elämänsä parhaista vuosista matkustellen. Nyt heille tuli suurena yllätyksenä kesken matkaa uutinen, että useimmilla vakuutusyhtiöillä on matkustajavakuutuksissaan ikärajoja. Jatkuvissa vakuutuksissa ne ovat tiukimmat. Kymmenestä vakuutusyhtiöstä vain kaksi antaa jatkuvan matkustajavakuutuksen ilman lisäehtoja yli 70-vuotiaalle. Tämä koskee siis nimenomaan matkustajavakuutusta, jossa on henkilövakuutus ja josta korvataan matkalla sattuneesta sairaudesta tai tapaturmasta aiheutuneita kuluja. Jatkuva vakuutus on voimassa koko ajan, määräaikainen vain kyseisen matkan ajan. Muutaman vuoden saattaa asiakas saada lisäaikaa, jos on vakuuttanut kotinsa irtaimistoineen samassa vakuutusyhtiössä.

Parasta on taas palauttaa mieleen vanha nyrkkisääntö, joka kehottaa säästämään pahan päivän varalle. Hyvinä työvuosina on siirrettävä säästöön 10 % tuloista. Näin ihminen hallinnoi itse omaa turvaansa eikä joudu seniori-iässä muiden pompoteltavaksi.

Ei vielä arkkukamaa.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat tämän hetken kasvavin kuluttajaryhmä ja silta seuraavaan kuluttajaikäpolveen, joka nyt vielä on sitoutunut asuntolainoihin, perheen perustamiseen ja lasten kasvattamiseen! Silti juuri tälle kuluttajaryhmälle ei vielä tuoteta, räätälöidä ja suunnata tarpeeksi sopivia tuotteita ja palveluja. Fokus on jatkuvasti nuorissa kuluttajissa. Seniorikuluttajia pidetään ohimenevänä ilmiönä, sillä hehän poistuvat pian näyttämöltä. Tämä jos mikä on esimerkki ikärasismista.

Seniorisukupolvi on kuitenkin mukana kaikessa; vapaa-ajassa, uusissa innovaatioissa ja tietysti myös työelämässä. Tämä on elintavoiltaan aivan uusi ja erilainen sukupolvi, jonka perusominaisuus on olla muutosagentti. Tällä ikäpolvella on aikaa, rahaa ja elämännälkää esimerkiksi pukeutumisessa. Jos 65-vuotias seniorinainen elää tavallista normaalia elämää, ei hän pukeudu mummovaatteisiin vaan haluaa pukeutua kuin keski-ikäinen 45-vuotias, mutta ei napapaitaan kuten 17-vuotias. Pukeutumisella on psykologinen merkitys, ja pukeutumisessa vain ympärysmitoilla ja elinympäristöllä on merkitystä.

Maailmalla seniorikuluttajat ovat suuri megatrendi.

Eläkepommi pitäisi meilläkin nähdä markkinapommina! Markkina-alueet eivät laajene nyt vain maantieteellisesti, vaan myös kuluttajien pidentyneen elinkaaren myötä. Olisi siis vihdoinkin aika päästä eroon ikärasismista ja nähdä seniorit vaikka ennakkoluulottomana Rolling Stones -sukupolvena, joka ei sammaloidu. On hyvä muistaa, että heidän elämänsä aikana uudet teknologiat ovat muuttaneet teollistuneen maailman elintavat. He myös keksivät aikoinaan e-pillerit ja viagrat, joten totta kai he myös vanhenevat aivan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet.

Ja moni heistä elää 100-vuotiaaksi!

Työnilo

TYÖNILO

Seniorit ovat räjähdysmäisesti kasvava voimavara ja työnsankareilla on nyt kysyntää. Tutkijaprofessorien Yu Ying’aon ja Cai Jingfengin työnilo perustuu Konfutsen opetukseen: Menneisyys ja historia asettavat tulevaisuudelle korkeat moraaliset vaatimukset.

Seniori ilmentää pätevyyttä, ei vanhuutta. Silti työurien pidentäminen on tämän päivän kuuma peruna Suomessa. Pähkäilemme, miten lisätä työviihtyvyyttä ja miten saada ihmiset ylipäätään jaksamaan työssä? Samalla taas hämmästelemme ja jopa kauhistelemme aasialaisten työpanosta ja menestystä maailmantaloudessa.

Kuunnellessani näitä ikuisuuskysymyksiä haen positiivista innoitusta ja palaan muistissani erääseen tapahtumaan Pekingin yliopistossa viime vuosituhannen loppupuolella. Yliopiston kiinalaisen traditionaalisen lääketieteen akatemian tutkijaprofessorit Yu Ying'ao ja Cai Jingfeng ovat päättäneet tehdä työtä elämänsä loppuun asti. Heidän työnilonsa motivaationa on jättää jälkipolville traditionaalisen kiinalaisen lääketieteen kirja-aarteet mahdollisimman täydellisinä. He noudattavat tässä Konfutsen opetusta:

Ihmisen tulee käyttäytyä universumin tahdon mukaan ja tahdon voi oppia tutkimalla menneisyyttä ja historiaa, ne asettavat tulevaisuudelle korkeat moraaliset vaatimukset.

Se onkin kova haaste, sillä Mao Tse-tungin kulttuurivallankumouksen aikana historiaa hävitettiin, oppikirjoja tuhottiin sekä lääketieteellisiä kirjoja poltettiin ja ne korvattiin Maon omalla pienellä punaisella kirjalla.

Kiinalaista kulttuuria ei pidä kuitenkaan samaistaa ohimenevään maolaiseen hurahdukseen. Kulttuuri on paljon enemmän, kuten tutkija Geert Hofstede on todennut: »Kulttuuri on kollektiivista ohjelmointia, joka erottaa yhden ihmisryhmän toisesta».

Kulttuurin »softa» on juurtunut niin syvälle mieleemme, että usein meitä hallitsevat alitajuiset arvot. Miksi jotkin maat ja etniset ryhmät sitten pärjäävät muita paremmin? Tarkkailijoiden mielestä tärkein tekijä on maan ja ryhmän kulttuurin arvomaailma, joka muokkaa voimakkaasti poliittista, taloudellista ja sosiaalista suorituskykyä. Kun siis hämmästelemme kiinalaisten työintoa, irtiottokykyä ja maan hurjaa taloudellista nousua, on syytä hakea vastauksia maan kulttuurista.

Yu Ying'ao ja Cai Jingfeng ovat jo ohittaneet eläkeiän, mutta työ jatkuu. Työpaikan viihtyvyydellä ei voi kehuskella, sillä tammikuinen viima on tunkeutunut yliopistorakennukseen, mutta motivaatiota ja työniloa kammioissa on vaikka muille jakaa.

Tutkijaprofessorien pienen huoneen jokainen kuutiosentti on tehokäytössä. Lasivitriinien takana, tiukoissa pinoissa on säilössä vanhan kiinalaisen lääketieteen kirja-aarteita. Akateemiseen työhön liittyvien työvälineiden lisäksi huoneessa on teenkeittovälineet, sähkölevy ja vesipannu. Huoneessa on lämmitys, joka on poikkeuksellinen mukavuus 1990-luvun kiinalaisissa oppilaitoksissa. Kulttuurivallankumouksen kovat otteet Maon punaisine sotilaineen ovat yhä painajaismaisina vanhemman älymystö-väestön muistissa. Nyt yhteiskuntaa ravisuttavat uudet taloudelliset muutokset. Haluavatko kiinalaiset yhä elää satavuotiaiksi? Yu Ying'ao ja Cai Jingfeng vastaavat kuin yhdestä suusta:

»Tietysti! Me molemmat haluamme elää satavuotiaiksi. Kiinassa ihmiset haluavat elää hyvin pitkään, ja vanha traditio ja hyve on kunnioittaa vanhempia. Kun joskus jäämme työstämme eläkkeelle, elämässä on vielä jäljellä paljon nautintoja.»

Yu Ying'ao aikoo käyttää uuden vapaa-aikansa jatkuvaan tieteelliseen tutkimukseen. Ja Cai Jingfeng toteaa:

»Aion kirjoittaa vielä kirjoja ja artikkeleita ja lisätä akateemisia saavutuksiani. Haluan jättää seuraaville sukupolville hyödyllistä tietoa, sillä koen sen velvollisuudekseni.»

Länsimaisen ajanlaskun mukaan molempien pitäisi jo olla eläkkeellä, mutta milloin Kiinassa alkaa eläkeikä akateemisella alalla?

»Meidän tilanteemme on hyvin poikkeuksellinen. Olemme historioitsijoita, joiden erikoisala on lääketiede. Jatkamme työtämme vanhaan tapaan eläkeiästä huolimatta, sillä nuorempi sukupolvi ei ole työntämässä meitä pois. Tällä tasolla ei ole kilpailua, ja koemme, että velvollisuutemme on jatkaa työtämme.

»Akateeminen eläkeikä lienee 65 vuotta. Tiedekunnassamme on neljä tutkijaprofessoria, he kaikki ovat jo eläkeiän ohittaneita, mutta kaikki jatkavat työtään, sillä yliopisto ei painosta heitä eläkkeelle. Eläkkeemme lasketaan sitten aikanaan sen mukaan, miten kauan olemme työskennelleet maamme hyväksi. 40 vuoden työpalvelun jälkeen eläke on 80-90 % palkasta, mutta ne jotka aloittivat ennen vuotta 1945 saavat 100 % palkastaan eläkkeenä.

»Emme pelkää vanhenemista, päinvastoin, odotamme vanhenemista! Korkea ikä on monissa ammateissa suureksi hyödyksi. Esimerkiksi lääkärin tiedot alastaan laajenevat ja syvenevät iän ja kokemuksien mukana. Moni potilas haluaa mieluummin mennä vanhan kuin nuoren lääkärin vastaanotolle, ja se on meistä varsin luonnollista. Meidän ei tule käsitellä vanhenemista mekaanisena, vaan joustavana kehityksenä. Vanhetessaan kiinalaisen lääketieteen lääkäri ottaa vastaan uusia länsimaisia ideoita ja integroi ne omaan tietopohjaansa, ja hänestä tulee pätevämpi ja luotettavampi. Mutta jos lääkäri vain pysyy vanhoissa tiedoissaan eikä avaudu uusille metodeille, niin ei häneen tule luottaa. Sama pätee myös nuoriin lääkäreihin.»

Kummatkin professorit ovat kokeneet kulttuurivallankumouksen (1966-1976), jonka aikana Kiinan älymystö joutui kovan vainon kohteeksi. Perheet hajotettiin, isä, äiti ja lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin leireille eri puolille Kiinaa. Monen kiinalaisen mieli rikkoutui loppuelämäksi.

Mao apulaisineen päätti hävittää vanhan kulttuurin. Koulut suljettiin, opettajat pakotettiin maatöihin ja kirjat poltettiin. Maon oma pieni punainen kirja korvasi kaiken muun kirjallisuuden. Maon sotilaat kulkivat tuhoamassa moukarein ikivanhoja veistoksia ja tervasivat vanhojen temppelien ja palatsien seinämaalauksia. Pekingin Kielletty kaupunki, vanha keisarillinen palatsi, säästyi tuholta, sillä Mao itse vaimoineen ja lähipii-reineen asettui sinne asumaan.

Näin kuvaa Nien Cheng tapahtumia kirjassaan Life and Death in Shanghai:

Punakaartilaiset olivat 15-20-vuotiaita oppikoululaisia. Ryhmien koko oli 30-40 teini-ikäistä, ja heitä johtivat nk. opettajat, jotka olivat jonkin verran vanhempia. Nämä ryhmät kulkivat kodista kotiin ja heidän tehtävänään oli hävittää, rikkoa ja ryöstää. Kirjat, äänilevyt, taide-esineet, kaikki haluttiin tuhota. Miksi? Maon omilla pikku sotilailla, punakaartilaisilla oli ajan viesti: Nämä kaikki esineet kuuluvat vanhaan kulttuuriin. Ne ovat feodaalihallitsijoiden ja tämän päivän kapitalistien hyödyttömiä leluja. Ne eivät merkitse meille, proletaareille, mitään. Suuri johtajamme, puheenjohtaja Mao opetti meille: Jos emme tuhoa, emme voi rakentaa uutta. Vanha kulttuuri on tuhottava, jotta voimme luoda uuden sosialistisen kulttuurin.

Miten Yu Ying'ao ja Cai Jingfeng selvisivät vallankumouksesta?

»Kulttuurivallankumouksen aikana akateemisia aloja lakkautettiin, mutta lääkäreitä tarvittiin silloinkin, vaikka osa lääkäreistä tosin joutui lopettamaan työnsä. Puolet lääketieteellisestä kirjallisuudesta poltettiin, mutta hävitys ei ollut niin vakavaa kuin joissakin muissa tieteellisissä kirjastoissa. Maalla kirjojen polttaminen sai vaarallisemmat mittasuhteet.»

Maalla ei poltettu vain kirjoja, vaan siellä menehtyivät myös monet yliopistoprofessorit, jotka karkotettiin pelloille pakkotyöhön, »yhteiskunnalliseen uudelleenkoulutukseen». Entä minkälainen oli suurten kiinalaisten johtajien vanhuus?

»Puhemies Mao Tse-tung sairasti viimeisinä elinvuosinaan dementiaa. Siihen aikaan se oli tietysti valtiosalaisuus, mutta nykyisin siitä puhutaan avoimesti mediassakin. Maoa kunnioitetaan yhä ja häntä pidetään uuden Kiinan perustajana, mutta vanhentuessaan hänestä tuli poliittinen konservatiivi. Mao ei matkustanut ulkomaille, vaan toimi oman päänsä mukaan. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä. Deng Xiaoping käytti aivojaan loppuun asti ja oli varsin luova. Hän kuoli 92 vuoden ikäisenä. Mitä avoimempana ihminen säilyy henkisesti, sitä pidempään ja hyväkuntoisempana hän elää. Avoin mieli ja aivojen ahkera käyttö pidentää ikää. Jos ei käytä aivojaan eikä hyödytä työllään lähimmäisiään, ei voi odottaa pitkää elämää.»

Kiinalaiset tiedemiehet korostavat liikunnan merkitystä, sillä aivot ovat osa ihmiskehoa. Kun keho on liikkeessä, se hyödyttää ja virkistää myös aivoja. Aivoja tulee käyttää, se ylläpitää ja lisää niiden kuntoa.

Tapaamisestamme jäi voimakkaasti mieleeni se, miten tutkijaprofessorit tunsivat itsensä yhteiskunnallisesti tarpeellisiksi, jopa korvaamattomiksi. Kun yliopistokaan ei ollut työntämässä heitä eläkkeelle, he saivat pitkän työuransa jatkoksi jälleenrakentaa ja ylläpitää kansakunnan muistia, joka kulttuurivallankumouksen kuohuissa haihtui savuna ilmaan. Tämä lieneekin heidän hyvän kuntonsa, elämänilonsa ja työmotivaationsa moottori.

Vuosia jälkeenpäin näin dokumentin japanilaisesta sairaalasta, jossa maassa vallitseva lääkäripula oli kaikkien mielestä ratkaistu loistavasti. Koska kyseessä oli ikäihmisten sairaala, niin sinne oli palkattu eläkkeellä olevia lääkäreitä. Potilaat kertoivat innoissaan tyytyväisyydestään.

»Vihdoinkin saan kertoa vaivoistani lääkärille, joka ymmärtää mitä on olla vanha», ihasteli yksi, ja joku toinen potilas tunki kuvaan mukaan ja ylisti:

»Tämä on loistoratkaisu. Nyt meillä on sairaalassa lääkäreitä, joilla on aikaa potilailleen.»

Kamera kiersi sitten pitkin sairaalan osastoja, ja joskus oli vaikea erottaa ketkä olivat potilaita, ketkä lääkäreitä, mutta kaikki tuntuivat olevan ylenpalttisen tyytyväisiä.

EI DOPINGIA SUOMEN VANHUKSILLE!

Seniori-ikäisistä lääkäreistä ja hoitajista saattaisi tulla yksi ratkaisu Suomen vanhusten ongelmiin. Kun seniorit sanovat pelkäävänsä vanhuutta, niin he pelkäävät nimenomaan joutuvansa johonkin hoitolaitokseen, jossa vanhukset ylilääkitään ja doupataan äänettömiksi paketeiksi. Miksi? Mediassa esitettyjen esimerkkitapauksien mukaan siksi, että ei ole tarpeeksi henkilökuntaa hoitamassa heitä liikkuvina ihmisinä.

Talousnobelisti Edmund Phelps: »Vanhemmat ihmiset esittävät uusia ideoita useammin kuin nuoret»

Kun Pentti Kouri esitteli minulle Edmund Phelpsin ja hänen vaimonsa Vivianan, niin professorin ikä ei todellakaan tullut ensimmäisenä mieleeni. Päinvastoin, ensivaikutelma oli kuuluvaa ääntä ja railakasta naurua. Vuoden 2006 taloustieteen Nobel-palkinto oli entisestäänkin energisoinut Phelpsien elämää, ja aviopari kertoi olevansa jatkuvassa liikkeessä ympäri maailmaa. Edmund Phelpsin talousteoriat kiinnostavat, sillä ne pyrkivät syventämään ymmärrystämme siitä, mikä on lyhyen aikavälin talouspolitiikan suhde ja vaikutus pitkäaikaiseen talouspolitiikkaan.

Talouden syklien ja muutosten ymmärtäminen vaatii pitkäaikaista seuraamista ja analysointia. Tästä konkreettinen esimerkki oli myös vuoden 2005 Nobelin taloustieteen palkintojen myöntäminen kahden aktiivityössä toimivan professorin ja tiedemiehen, 75-vuotiaan Robert J. Aumannin ja 84-vuotiaan Thomas C. Schellingin peliteorioille, joilla he selittävät talouden konflikteja, kuten hinta- ja kauppasotia.

Tapasin Edmund ja Viviana Phelpsin seuraavan kerran vuoden 2008 huhtikuun lopussa heidän New Yorkin -kodissaan, ja silloin puhuimme pitkään siitä, mihin seniori-ikäiset ihmiset työelämässä kelpaavat. Aihe on erittäin kiinnostava, sillä ikäsyrjintälaki Yhdysvalloissa suojaa vanhempaa väestöä työmarkkinoilla. Se antaa kansalaiselle oikeuden siirtyä eläkkeelle 65-vuotiaana, mutta ei pakota siihen. Esimerkiksi professoreilla on mahdollisuus tehdä työtä yliopistoissa niin kauan kuin henkiset ja fyysiset resurssit riittävät. Edmund ja Viviana Phelps ovat erinomainen esimerkki huipputason osaajista, jotka jatkavat työtään oman sisäisen kellonsa mukaan. Viviana Phelps on ammatiltaan tulkki ja toimii kiinteässä yhteistyössä aviomiehensä kanssa.

Edmund Phelps valitti, että ikäihmisten pärjäämisestä ja vaikeuksista on tehty niukasti tutkimuksia.

Talousnobelisti Edmund Phelps ja puoliso Viviana Pentti Kourin vieraina Los Angelesissa. KUVA VLADIMIR SITCHOV

»Minulla on tiedossani vain pari tutkimusta, joista varsinkin toinen, Xavier Sala-i-Martinin Barcelonassa vuonna 1992 julkaisema, on ristiriitainen. Hänen tilastotutkimuksensa osoittivat, että kun työvoimasta suuri osa on vanhoja ihmisiä, niin seurauksena on teknisen kehityksen ja tuottavuuden lasku. Mielestäni väite on outo. Eikä tästä yhdestä tutkimuksesta voi tehdä mitään johtopäätöksiä, sillä tiedossa ei ole, mitä siinä on otettu huomioon ja mitä jätetty huomioimatta.

»Toinen tutkimus on kohtalaisen uusi ja se on tehty Kalifornian yliopistossa. Siinä on tutkittu uusien yritysten perustajia. Yksi tutkimuksen tuloksista kumoaakin populaarin myytin ja osoittaa, että vanhemmat ihmiset esittävät uusia ideoita useammin ja enemmän kuin nuoret. Olin erittäin iloinen nähdessäni tämän, sillä se osoittaa, että uudet kaupalliset ideat tulevat juuri tapahtumien keskipisteessä eläviltä ihmisiltä. Ei siis niiltä, jotka ovat jossain etäällä norsunluutornissa. Ideat tulivat henkilöiltä, joilla oli kokemusta, eikä siis niinkään nuorilta, joilla sitä ei vielä ollut. Ne jotka väittävät, että nuorilla on hallussaan uudet ideat ja että vanhoilla ei niitä enää ole, ovat väärässä. Vanhoilla on ideoita, ja näin itsekin ajattelen. Toisin sanoen: ideat tulevat, kun ihminen on tapahtumien keskellä ja häntä ympyröi kaikki se erikoistieto ja taito, jota vaaditaan kun on tarkoitus pysyä liiketoiminnassa pitkään.»

Sitten Edmund Phelps mainitsi esimerkkejä siitä, miten elokuvamaailmassa ja musiikkibisneksessä ihmiset vain jatkavat työntekoa, jopa niin että vanhimmat pärjäävät parhaiten. Hyvä esimerkki on Elliott Carter, 1908 syntynyt newyorkilainen säveltäjä, joka on kahdesti saanut sävellystyöstään Pulitzer-palkinnon ja jonka viime vuosina säveltämää jousikvartettoa pidetään loistavana. Menestyviä taiteilijoita ja ajattelijoita seurataan tiukasti heidän uusien ideoidensa vuoksi.

Tapaamisemme päätteeksi Edmund Phelps kaivoi muististaan vielä yhden painavan argumentin.

»Luin artikkelin ranskalaisesta lääkäristä ja tiedemiehestä, joka kertoi miten monet hänen potilaistaan kuolivat vuoden kahden sisällä jäätyään eläkkeelle. Tämä sai minut vakuuttuneeksi, että työ on fyysisesti tarpeellista.»

Helsingissä kesäkuussa 2010 pidetyssä, edesmenneen Pentti Kourin uraa kunnioittaneessa konferenssissa Edmund Phelps puhui maailmanlaajuisen talouskriisin makrotaloustieteelle ja kansainväliselle rahoitukselle asettamista haasteista. Konferenssiin osallistui akateemikkoja ja keskuspankkiireja, kut...