Like

Me ei oltu valtaosaa

Copyright © Jaska Filppula, 2009

Tämä on Like Kustannus Oy:n vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuksien haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Like

Like Kustannus Oy

Helsinki

www.like.fi

ISBN 978-952-01-0555-6

Ilmajoen vanha tie on hiljainen, niljainen, kiemurteleva kastemato, samalla kertaa sekä muoto että sisältö, suoli ja suolinkainen. Mataessaan kohti kunnan keskustaa tie ohittaa navetan, jossa lehmät pidetään sisällä ympäri vuoden, agronomiopiskelija M. Karvasmäki pitää, lukko kiinni ja avain taskuun, siitä arvosana. Puitten takaa nousee esiin kirkko, jonka lattia mätäni sitten kun se korjattiin, M. Ahomansikka korjasi, kohta näkyy kunnantalo. Kaikissa rakennuksissa on jotain yhteistä, katsoi minne suuntaan tahansa, seinät etäällä toisistaan ja kova meteli itsestään, kaikki kovin etäällä kaikesta. Kuvaa ottaessa täytyy levittää objektiivia ja hengittää ulospäin. Kiemurainen suoli, leipämaha, pötsi ja satakerta. Ojanpohjalla pakkotyöllistetyt perkaavat vesakkoa. Paska-Flintilän Juho nostaa kättä, toinen käsi hamuaa kiljukanisteria. Ojan toisella puolella makaa sorapetillä tiililaatikko, entinen kuritushuone, myös nykyinen, sen kohdalla kukaan ei pysähdy, ei veivaa ikkunaa auki, ei tarkenna kameraa. Jokainen jolla on älliä päässä ja nollia todistuksessa ajaa suorinta tietä Seinäjoelle. Suorin tie on kantatie, siitä johtaa suora putki baariin, siellä ollaan kunnes valot sammutetaan. Paluumatkalla saveen poljettu erämaa, huonekalumyymälä ja lippalakkitehdas. Konsta käy heittämässä ratapölkyillä vettä. Usvan keskeltä kohoaa seipäille nostettuja heiniä. Jos katsoo tarkemmin, näkee niiden kaatuvan yksi kerrallaan. Sininen Saab vilkkuvalot katolla ryömii romutehtaiden ja pellolle vedettyjen asuntoalueiden välistä. Sinikellot juoksevat keskeyttämään Matalaniemen Laurin kännistä heinäntekoa. Kuvan taustaksi jää peltihalli, josta vielä eilen lähti tanakasti kyllästettyä huvilamateriaalia Iranin shaahille. Nyt peltihallin edessä on kuoppa ja kuopan pohjalla kaivuri, telaketjuissa hohtavat sateenkaaren värit. Nyt ikkuna kiinni ja hengittämättä. Mudasta pistää esiin Ahomansikan Mikan mutainen pää ja hämmästynyt katse. Lapionpiston mukana on noussut esiin pala veristä korvaa ja valkoista berberiä. Ääni nousee. Shalaam aleikum! Myrkyn syömät kamelin huulet, dollareilla silattu mädänvihreä irvistys. Tehdäänkö meistä ooppera? Ei kun talla pohjaan.

Kesällä kun keskitysleiri päättyi, ruokavalio palasi perunaan ja läskisoosiin. Jotkut menivät töihin ja toiset kielikylpyyn, eräät menivät oopperaan. Me istuimme sillanpielessä huljuttelemassa sylkeä hampaiden välistä kitalakeen, takaisin poskipusseihin ja taas kielelle, klimppi sinne ja klimppi tänne, aina vähän lähemmäksi kökkäporukkaa. Aimo ohjasi kuokkamiestä, Panula loput. Kun Aimo väänsi kammesta, kuokka liikkui, kun väänsi toisesta kammesta, liikkui koko höskä. Sitä katsellessa aika kului melkein kuin itsestään. Ne kutsuvat sitä kulttuuriksi. Keskellä kirkasta päivää, siinä kuraojan reunalla. Jonain päivänä ne heräävät ja katsovat peiliin. Kunhan aika kuluu. Konstan kohdalla kun aika kuluu, hän kuolee, mitä pikemmin sen parempi, niin jää kaunis muisto.

”Ei jää”, minä sanon. ”Ei jää mitään.”

Ryhdy mieluummin kunnanjohtajaksi. Lopeta oopperat, anna musiikille tilaa. Anna minulle avaimet Ilkan patsaan sisään, pystytän sinne nelipyttyisen polttimon. Maalaan seinään Alapään dynamo. Tautista kuraa vuodesta 1980. Vatta kipiäksi ja vähän vinkiää. Aika paljon tekstiä yhteen syssyyn. Aika paljon enemmän kuin tähän asti. Kunnanvaakunaan maalataan lerssi ja nokkospuskaan kaatuva kunnanjohtaja.

”Siis sinä”, täsmensin. ”Kahdeksan sontakärpästä surraamaan siihen päälle.” Tervemenoa nuijat ja muijat, tämä lukee lerssin ympärillä oksennusläikältä näyttävässä puhekuplassa. Täällä ei tapahdu mitään. Ei järjestetä mitään, ei tehdä mitään. Jollei kelpaa, vedä ittes oikooseksi ja kellu. Sama latinaksi.

”Jollei mahdu, pitää tehdä isompi vaakuna. Sellainen ettei ole ennen nähty.”

”Ei, ei, ei”, Konsta piteli päätään. ”Täytyy mennä toiseen suuntaan. Pitää ideat pieninä.”

Avataan siis pelkästään navetat ja päästetään elukat vapaaksi. Ruskeaan löllöön peittyneessä vaakunassa ammuu lietteeseen hukkuva pillerihattuinen lehmä kirjaimet väristen möö. Vaakunan toisella puolella on sika samettifarkuissa.

”Niin juuri, kaksipuolinen vaakuna”, sanoin. ”Se on uutuutta.”

Me notkumme oopperan kaiteella, kuraojan yli vievällä sillalla. Varikset nokkivat lipunmyyntikoppia. Hyttyset syntyvät mutaiseen veteen. Aimo vääntää kampea ja kuokkamies natisee liitoksissaan. Rattaat kirskuvat, Könninkellon rattaat, aina ajallaan kesäkuussa. Jokiooppera kuuluu jokirantaan ja jos joki kuivuu, järjestetään ooppera rannalla. Ja aina se kuivui. Yläjuoksulla ei ole sitä ongelmaa. Meillä riittää räkääkin enemmän kuin alapäässä vettä. Siitä ne ovat saaneet nimensä. Ilmanjokelaiset. Seuraavaksi ne tekevät älyoopperan, kun siitäkin on puutetta. Rahasta ei ole puutetta koskaan. Aina sitä riittää roskaan, mihinkään sitä ei koskaan kulu. Kökkäporukalle ei palkkaa tipu, siitä ollaan ylpeitä. Aimo ei saa kuokkamiehen tyyräämisestä muuta kuin pohjalaisen mielen ja vapaalipun Jorma Panulan painajaisiin. Meitä ei se peli kiinnostanut. Meillä oli elämässä muutakin. Meillä ei ollut niin kuin Lontoossa tai Pihtiputaalla, ettei ollut mitään tekemistä. Meillä oli suunnitelmia. Ei sekään tietenkään ihan hirveästi ollut muttei tehty siitäkään vähästä ongelmaa. Ei lapsenakaan ollut mitään tekemistä. Ei koskaan hirveästi mitään. Aina se on sama juttu. Elämä on terminaali, jossa hemmo odottaa kädet taskussa bussia, jota ei koskaan tule. Sinä aikana rahat menevät jukeboksiin. Nuorena aika seisoo terminaalin seinustalla eikä puhu mitään. Eikä kukaan huomaa, jollei tee siitä numeroa.

Tylsistyminen seuraa toistaan, tulee eteen väistämättä, jollei tee niin kuin pyörien selässä keikkuvat pojat. Edessä Alkon valot ja takana valtionmetsä. Joskus menee mopo ohi, joskus sataa jumalauta.

Poikien välissä on kanto. Hiljaisten iltojen opinto-ohjaaja, tyhjää polkevan jalan astinlauta, laidoilta mätä, keskellä reikä. Pojat ovat kurkkuaan myöten täynnä. He sylkevät kannon yön huntuun, tekevät siitä muurahaisten Niagaran, keskellä keikkuu käpytynnyri. Marilyn on suomujen sisässä, nyt mato-Marilyn menehtyy, peittyy sylkiharsoon ja sulaa. Pimeyden turvin paikalle kerääntyy lisää väkeä, niitä tulee metsistä ja tehtaalta, mopoilla, polkupyörillä, juosten. Ne jäävät katselemaan kuohuvaa, kuplivaa kantoa vaiteliaana, sanoja ei tarvita. Kanto on voittaja. Sitä ennen se oli katosta roikkuva keltainen kermatikku Taavetin sängyn yläpuolella, tylsän päivän tuotos viistossa katossa, siihen olisi pystynyt kuka tahansa. Kokeile vaikka, moni koitti. Taavetin äitikin, luuli että oli purkkaa ja puklasi. Nyt Taavetti saa siivota sen. Katkaista pihdeillä ja laittaa läpinäkyvään korurasiaan, jossa on Kurikan ammattikoulun putkiasentajalinjan sormus. Siinä kaksi putkea ristissä niin ettei mikään enää vedä.

Oli työttömyyttä ja työttömyyttä, ja joillain vain tekemisen puutetta. Ei koskaan tehty siitä numeroa. Meillä työttömyydestä vaiettiin kuin marjapaikoista. Jotkut eivät laskeneet lapsiaan edes työvoimatoimistoon, niitten perheitten lapsilla oli tarpeeksi töitä kotonaankin, siellä ne pakotettiin orjatöihin, ne olivat rikkaitten perheitten lapsia tietenkin. Muttei tehty siitäkään numeroa. Lapsuudessa ei ollut luokkajakoja. Vasta nuorena maailma jakaantui eroihin. Lapsuudessa maailma oli yksinkertainen, silloin vielä tunnisti oikean ja väärän, nuorena jos tunnusti, sai olla koko ajan väärässä. Lapsuudessa kaikki oli etukäteen selvää ja sovittua. Nuorena meni ensimmäisenä usko. Silloin ei auttanut enää, että osasi kaunokirjoituksen ja kertolaskut, lahjastipendi meni viereiseen pulpettiin. Ei auttanut uskonto, olisi pitänyt istua kirkkovaltuustossa. Äitin olisi pitänyt käydä ompelukerhossa. Äitin olisi pitänyt kutoa hädänalaisille pipoja. Tehdä niitä joka päivä töitten jälkeen niin paljon, että Bangladeshin hallituksen olisi pakko taipua ja sanoa kiitos ei enää elastisia puurolautasia. Vain sillä tavoin olisin päässyt vaihto-oppilaaksi Amerikkaan. Olisin pakannut pipot reppuun, jakanut ne Harlemin neekereille ja jäänyt sinne. Niin se ei mennyt. Naapuripulpetti lähti ja palasi tosiuskovaisena, aina vain enemmän uskovaisempana, mikä siinä Amerikassakin mätti. Ei mikään, siellä oli ihanaa. Hampurilaiset suurempia kuin keskiverto sika ja mikroaaltouunissa tehtiin kahvi.

Joka vuosi minä jäin katselemaan taivaanrantaan leviävää peltoa. Katselin sitä koulun ikkunasta, huoneeni ikkunasta, katselin Orvokki Aution kirjoista. Joka vuosi tulin vanhemmaksi ja asiat alkoivat kiusata yhä enemmän. Silloin ei voi enää muuta kuin alkaa huutamaan mitä muuta sylki suuhun tuo kuin perunat ja läskisoosin.

Tyhmimmät perustivat bändin. Niitä olivat Seinäjoen punkkarit, ammattikoulusta pois potkitut tenukepit, räyhääjät. Sitten oli niitä, jotka soittivat puhallinjatsia koulun big bändissä. Siihen väliin jäi yhdentekevä aukko. En edes tunnistanut sitä. Elämässä ei ollut ääniä ennen yläasteen viimeistä luokkaa, ääniä ei ollut kotona, musiikki oli tyhjä lehti Raamatun viimeisellä sivulla. Musiikista ei puhuttu muulloin kuin lauantaitanssien aikana. Muina päivinä ei ehtinyt, sunnuntaina ei saanut.

Sunnuntaina äiti levitti keltaisen päiväpeiton ruokapöydän päälle ja alkoi silittää. Minä ryömin pöydän alle, vein sinne nallen, intiaanit ja paloauton. Päiväpeiton läpi siivilöityi keltainen valo. Katri-Helena lauloi taivaalla soittaa kuu. Radion nimi oli Nivico. Sen kyljessä olevaa kytkintä vääntämällä pääsi ulkomaille. Siihen kytkimeen ei saanut koskea. Fredi k...