Prologi

Mauno Koivisto omassa kirjassaan ”Kaksi kautta”:

Lukijalle

Kotikaupunkini Turun ruotsinkielisen yliopiston, Åbo Akademin, valtio-opin professori Sven Lindman lähetti minulle vuonna 1975 eripainoksen mietteistänsä Presidentin asema ja perustuslakiuudistus. Tämän eripainoksen päälle hän oli käsin kirjoittanut tekstin, joka suomeksi kuuluu seuraavasti:

”Kun tässä eräänä päivänä väittelin Merikosken kanssa sanoin, että pitää ajatella tulevaisuutta. Jos esimerkiksi entinen oppilaani Mauno Koivisto valittaisiin presidentiksi, niin hänelle minä soisin vähän todellista valtaa.”

”Pankkikriisi” ja sen hoitoon liittyvä salainen pankkituen etupiirijako on Suomen taloushistorian suurin, toistaiseksi selvittämätön, oikeuspoliittinen puhallus.

Varsinkin laman seurausten, kuten pankkituen hoitoon – ennalta määrätyn ”oikeuden mukaisesti” – tarvittiin salaiset suunnitelmat, ohjelmat, päätökset, tuomiot ja päätöksentekijät, eli erittäin korkean tahon lainkäytön kartellit? Pankkituet eivät hoituneet itsestään.

Missä ja ketkä tekivät etupiirijaon pelastettavien ja kuopattavien osalta? Se kysymys kiinnostaa talouskriisissä omaisuutensa menettäneitä ”ylivelkaantuneita” Pankkikriisi ja sen hoitoon liittyvä salainen pankkituen etupiirijako on Suomen taloushistorian suurin, toistaiseksi selvittämätön, puhallus.

AVOIN KIRJE PRESIDENTTI MAUNO KOIVISTOLLE

Herra Presidentti,

Te järjestitte Oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden Linnassa 6.5.1992 tuomioistuinlaitoksen, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien kanssa.

Tilaisuuden teemoina olivat:

1. tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus sekä

2. tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

Keskustelutilaisuuteen osallistuneille henkilöille on lähetetty 5.6.2002 kysely koskien tilaisuuden luonnetta ja sisältöä sekä mahdollisia päätöksiä.

Eräältä osallistujalta saadun selvityksen mukaan ”tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja mukaan kutsuttujen osallistujien arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa”.

Selvityksessä ilmaistaan edelleen, että ”Koivisto puolsi kantaa, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla oikeus yksipuolisesti nostaa lainakorkoa”, ja ”Tilaisuus ymmärtääkseni vahvisti Koiviston asemaa suhteessa juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa siis myötäiltiin enemmän pelosta...”

On herännyt epäily siitä, että Teidän linjauksenne, aiheutti oikeuslaitoksen toimintaan kauaskantoiset muutokset: heikomman osapuolen suojaaminen ei ole enää laajemminkaan kuulunut oikeusjärjestelmämme ensisijaisiin tavoitteisiin.

On syntynyt perusteltu epäily siitä, että Teidän puuttumisenne riippumattoman oikeuslaitoksemme päätöksentekoon, Herra presidentti, aloitti oikeudenmukaisen laillisuusvalvontamme alasajon. Miten se on perustuslaillisesti ja ihmisoikeussopimuksellisesti perusteltavissa?

Olemme yrittäneet saada seminaarinne asiakirjoja mm. presidentin kansliasta, mutta turhaan. Asiakirjat on julistettu salaisiksi. Pyydämme myötävaikutustanne asiakirjojen saamiseksi. Haluamme tietää mitä todella keskusteltiin ja mitä päätettiin.

Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä

LAMAN JA RAHAN PELURIT –
SUOMEN ”PANKKIKRIISISSÄ”
1991–1995

”Ei oikeutta maassa saa,

ken itse sit’ ei hanki”

Teemat:

1. pankkikriisin uhrien omaisuuden ja perusoikeuksien palauttaminen

2. heidän henkisten kärsimystensä ja taloudellisten menetystensä korvaaminen

3. pankkikriisin taustahenkilöiden paljastaminen, heidän osuutensa selvittäminen tapahtumien kulkuun, mahdollisten rikosten tutkiminen ja rankaiseminen

4. selvitettävä, miten syntyi ja mihin käytettiin valtiolle otettu yli 400 miljardin markan valtionvelka ja kuka/ketkä maksavat sen.

”29.3.1992. Pankkien pelastaminen ei ole kansan oikeustajun mukaista. Tästä nousee vielä melkoinen meteli, kun tajutaan, että valtio maksaa pankeille, mutta pankit irtisanovat asiakkaittensa luottoja ja ajavat vanhat asiakkaansa maantielle.”

Oikeustieteen tohtori Hannele Pokka kirjassaan ”Porvarihallitus”

Esipuhe

• Tämän selvityksen analyysi perustuu huomattavan korkeista valtiollisista lähteistä saatuun asiakirja-aineistoon. Analyysin perusteella on herätettävä uskomattomalta tuntuvia kysymyksiä

• Onko koko 1990-luvun alun talous- ja pankkikriisin toteutus perustunut pankkipiirien, virkamiesten ja poliittisen johdon yhteisesti sopimiin toimiin?

• Toteutettiinko satojen miljardien markkojen omaisuudensiirto suunnitelmallisesti?

• Miten yli 400 miljardin markan valtiovelka syntyi, mihin rahat käytettiin, mistä lainat otettiin, ja ennen kaikkea, ketkä valtiovelan lopulta maksavat?

• Yritetäänkö prosessia vieläkin peitellä?

• Kohdistetaanko ulosottovelallisiin alati kiristyvä ajojahti, jotta heillä ei olisi voimavaroja ryhtyä etsimään ja paljastamaan kriisin todellisia syitä ja syyllisiä?

Suomea 1990-luvulla koetellut lama aiheutti valtavia vahinkoja, joiden seurauksista kansalaisemme joutuvat vieläkin kärsimään. Laman syitä, sen seurauksia ja tapahtumia on kriittisesti tarkasteltu valitettavan vähän. Viimeisin kriisiä kosketteleva kirja (syksyllä 2000 julkaistu) Meritan tilaama ja historian dosentti Teppo Viholan kirjoittama ”Rahan ohjaaja” on pääasiassa toimeksiantajan historiikki, eli kuten Kauppalehti otsikoi 3.10.2000: ”Sileä kuva SYP:stä”. Tämän teoksen jälkeen pian ilmestynyt fi losofi an tohtori Keijo K. Kulhan kirja ”Kuilun partaalla. Suomen pankkikriisi 1991–1995” lähinnä kuvailee johtavien poliitikkojen sekä talous- ja pankki miesten edesottamuksia. Kulhan kirjan loppupäätelmä on: ”…pankkikriisin syyllisten etsintä ei kannata…”.

On neljä syytä, joiden vuoksi laman perusteellinen ja kriittinen selvittely on elintärkeää ei vain velallisille, vaan koko kansakunnalle:

1. Hyvinvointivaltiomme tulevaisuus asetettiin uhanalaiseksi pelastamalla pankit, mutta tuhoamalla kymmeniätuhansia yrityksiä.

Yritysten tuhoaminen ja sitä seurannut massatyöttömyys sekä monet muut oheisilmiöt aiheuttivat useita vuosia kestäneen valtion budjettivajeen. Sen paikkaamiseksi valtio joutui ottamaan velkaa yli 400 miljardia markkaa. Valtionvelan joutuvat maksamaan kaikki suomalaiset ja heidän perillisensä. Rahaa hyvinvointivaltion ylläpitoon ei riitä.

Suomalaiset ihmettelevät, miksi sairaanhoito, koululaitos ja muut julkiset palvelut joutuvat jatkuvien säästöjen kohteeksi. Erään valtiovarainministeriön virkamiehen mukaan ministeriössä pidettiin laman alussa kauhuskenaariona sellaista mahdollisuutta, että valtio joutuisi ottamaan velkaa laman vaurioiden korjaamiseksi 30 miljardia markkaa. Toteutunut valtionvelka on yli 400 miljardia markkaa eli yli kymmenkertainen ennustettuun nähden. Tällaista katastrofia eivät selitä Neuvostoliiton kaupan romahdus tai yleismaailmallinen lama. Katastrofi n arkkitehtien täytyy löytyä tämän maan rajojen sisältä. Talouskriisin taitamaton hoito johti siihen, että veronmaksajat joutuvat maksamaan 50 miljardin markan ”suoran” pankkituen ohella myös pankkikriisin taitamattoman hoidon vuoksi syntyneen yli 400 miljardin markan valtionvelan. Velan vuotuiset koronmaksut ja lyhennykset ylittänevät jo esimerkiksi terveydenhuollon noin 50 miljardin markan menot. Hyvinvointivaltio on vakavasti uhattuna.

2. Laman todelliset uhrit, eli pankkien velkaorjuuteen jääneet ovat joutuneet jatkuvasti kiristyvien perintä- ja ulosottotoimien kohteiksi.

Maassamme on noin 300 000 kansalaista maksukyvyttöminä ja ylivelkaisina yhteiskunnan ulkopuolella. Ei riittänyt, että konkurssija takausvelalliset joutuvat kärsimään erilaisista vaikeista sosiaalisista ongelmista. Uudessa ulosottolakiesityksessä suunnitellaan ”harmaan talouden piiriin paenneiden” tai ”ulosottoa pakoilevien” laman uhrien kovennettua kohtelua: ulosottomiehille aiotaan antaa tosiasialliset poliisivaltuudet. Kovennetut toimenpiteet kohdistetaan jopa velallisen lähipiiriin, josta lakitekstissä käytetään termiä ”sivulliset”. Henkilökohtainen koskemattomuus ja kotirauha eivät enää kuulu laman uhrien ja heidän perheittensä perusoikeuksiin.

3. Pankit pystyivät toteuttamaan valtavan omaisuudensiirron saamatta tahroja kilpeensä. On syytä vakavasti pelätä, että 1990-luvun loppupuolen nousukauden aikana luottoja ottaneet kansalaiset ja yritykset joutuvat samanlaisen operaation uhriksi, ellei pankkien menettelytapoja paljasteta.

Merkkejä tästä tuli näkyviin kevään 2001 aikana, kun valtiovarainministeriön lainsäädäntöjohtaja Pekka Laajanen herätti 20.3.2001 kysymyksen siitä, mikä maa maksaa viulut, jos esimerkiksi pankkikonserni Nordea joutuisi vaikeuksiin ja tarvitsisi pankkitukea: ”Jos joitain järjestelyjä tehdään, ne pitää tehdä niin, että ne eivät ole julkisesti tiedossa.” Kuin säestyksenä Nordea ilmoitti 26.4.2001 ”järjestävänsä uudelleen juridisen rakenteensa” siten, että konsernin pankkitoiminta siirretään uutena yhtiönä perustetun suomalaisen emoyhtiön alle. (38) Myös Suomen Yhdyspankki järjesteli 1.7.1991 konsernirakennettaan samalla tavalla. Silloin nämä järjestelyt johtivat Suomen katastrofaalisiin seurauksiin.

4. Julkisesta keskustelusta ja kansanedustajien kannanotoista on välittynyt sellainen vaikutelma, että yli 400 miljardin valtionvelka aiotaan siirtää seuraavien sukupolvien maksettavaksi. Nuoret veronmaksajat ja kansanedustajat ovat kuitenkin heräämässä ja alkavat kysellä, kenen velvollisuuksiin kuuluukaan velan maksaminen ?

Yhtenä vaihtoehtona on väläytetty sellaista mahdollisuutta, että nykyinen julkista valtaa pitävä sukupolvi, joka valtionvelan omilla toimenpiteillään aiheuttikin, tulevaisuudessa velvoitettaisiin ainakin osasuoritukseen. Nykyisillä TEL-rahastoihin varastoiduilla varoilla olisi mahdollista kuitata noin 250 miljardia valtionvelasta. Samassa suhteessa nykyisen valtaa pitävän, mutta pian eläkkeelle jäävän sukupolven eläkkeitä leikattaisiin.

1990-LUVUN ALUN TALOUSKRIISIN TAUSTA

Teema: 1980-90-luvun taitteessa velkaa ottaneet ja taanneet henkilöt olivat vain vähäisessä osavastuussa tapahtumista, mutta heidät on istutettu ikuisen syntipukin rooliin, vaikka he todellisuudessa ovat laman uhreja.

• Kulutusjuhliin osallistuivat kaikki

Suomalaisen yhteiskunnan moraalista, sosiaalista ja taloudellista selkärankaa vieläkin jäytävälle pankkikriisille saneltiin syntysanat 1980-luvun puolivälissä. Valtiovallan toimenpitein rahoitusmarkkinat päästettiin toimimaan kaikesta sääntelystä irrotettuna ilman siirtymäjaksoja tai pidäkkeitä. Nopea luottoekspansio alkoi v.1986, kun yritysten oikeus ottaa ulkomaista luottoa vapautettiin kaikista rajoitteista: ”…vuodesta 1986 pankkien luotonanto on ollut pääosin ehdoiltaan vapaata.”. Maahan luotiin kulutusjuhla, jonka veroista ei ole nähty. Ylisuuret palkankorotukset, hulvattomasti lisätyt sosiaalietuudet ja omaisuusarvojen räjähdysmäinen nousu kelpasivat kaikille. Kukaan ei ajatellut, että kaikki tämä oli ulkomaisella lainarahalla hankittua.

• Yritysten investoinnit teetettiin ulkomaisella pääomalla

Luottoekspansioon liittynyt kysynnän, hintojen ja kannattavuuden nousu ja rahoituskustannusten aleneminen synnyttivät yltiöoptimistisen ilmapiirin. Yrityksissä aloitettiin investoida pankkien kannustuksella kiinteään omaisuuteen, esimerkiksi ”omien” toimitilojen hankintaan. Niinpä vuodesta 1987 vuoteen 1990 yritysten valuuttaluottokanta kolminkertaistui ja oli vuoden 1990 lopussa noin 150 miljardia markkaa. Pankit markkinoivat yrityksille voimaperäisesti ja riskeistä varoittamatta valuuttaluottoja. Olihan yleisesti tunnettua, että ”eihän Suomessa voi tapahtua sellaista, että kiinteistöjen hinnat laskisivat, vaan vuosien mukana kiinteistöjen arvo päinvastoin nousee”. Lisäksi pankinjohtajat maalailivat yrittäjän silmien eteen kuvia siitä, miten paljon edullisempaa on ottaa valuuttalainaa kuin markkalainaa. Valuuttaluottoja suorastaan tyrkytettiin yrityksille.

Kävi juuri siten, että kiinteistöjen hinnat todella karkasivat ”taivaisiin”. On selvää, että hinnat nousevat pilviin, kun suhteellisen suljettuun talouteen tuodaan valtava määrä rahaa, vaikka rahalla hankittavien hyödykkeiden määrä pysyy ennallaan.

Lopulta kiinteistöjen hintakupla puhkesi: hinnat romahtivat, ja samalla romahtivat velkojen vakuudet. Samaan aikaan idänkauppa miltei loppui, koska läntisten maiden talouksiin iski taantuma. Hallituksen vakuutteluista huolimatta Suomen ”vahva” markka devalvoitiin marraskuussa 1991 12,3%. Syyskuun alussa vuonna 1992 markka päästettiin kellumaan. Markka heikkeni noin 12%. Maaliskuuhun 1993 mennessä markka menetti arvostaan yhteensä noin 30%! Valuuttamääräisten velkojen reaaliarvo lisääntyi kolmanneksella. Vakuuksien arvo romahti. Valuuttaluotot tulivat mahdottomiksi hoitaa.

• Synnytettiinkö talouskupla suunnitelmallisesti?

Edellä olevat tiedot on otettu pääosin tiedotteesta ”Suomen pankkituki. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle pankkituesta 2.12.1993.” Ydinajatus tässä selonteossa, samoin kuin myöhemmissäkin asiaa käsittelevissä teoksissa on ollut selittää, että Suomessa ajauduttiin talous- ja pankkikriisiin eivätkä maan johtajat mahtaneet asialle mitään. Laman syvyys oli yllätys kaikille vastuullisille tahoille.

Eikö Suomen valtiovallalla siis ollut työkaluja estää kriisin syntymistä? Oliko Suomen valtio todellakin kuin ajopuu, joka ajautui lamaan? Suomen laki antaa tähän selkeän vastauksen: ei ollut!

Valuuttalaki (no 954/1985) tuli voimaan 1.1.1986 ja jatkui vuoden 1990 loppuun sellaisenaan. Sen jälkeen sitä osittain muutettuna jatkettiin pitkälle 1990-luvulle. Laki takasi valtioneuvostolle ja Suomen Pankille pitkälle menevän valuutan säännöstelyvaltuuden.

3§: ”Maan ulkomaisen maksukyvyn ja rahatalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi valtioneuvosto voi määrätä:

• ”että maksuvälineiden, arvopapereiden ja saamistodisteiden maastavienti on sallittu vain Suomen Pankin luvalla”

• ”että Suomessa asuva on velvollinen luovuttamaan tai siirtämään omistamansa tai hallussaan olevat ulkomaiset maksuvälineet … Suomen Pankille …(kotiuttamisvelvollisuus), ja että Suomen Pankilla on oikeus myöntää lupa poiketa kotiuttamisvelvollisuudesta ja kotiuttamistavasta.”

• ”että pääomanliikkeet ovat sallittuja vain Suomen Pankin luvalla”; sekä

• ”… Suomen Pankki voi määrätä juoksevat valuuttatoimet luvanvaraisiksi.”

4§: ”Kansantaloutta uhkaavan vakavan häiriön torjumiseksi valtioneuvosto voi lisäksi määräajaksi määrätä:

• ”että juoksevat valuuttatoimet ovat sallittuja vain Suomen Pankin luvalla”

• ”että Suomessa asuva on velvollinen luovuttamaan tai siirtämään omistamansa tai hallussaan olevat ulkomaiset maksuvälineet … Suomen Pankille…”; sekä

• ”että maksuvälineiden, arvopapereiden ja saamistodisteiden maahantuonti on sallittu vain Suomen Pankin luvalla”

Valuuttaluottojen määrä lähti vuodesta 1986 räjähdysmäiseen nousuun. Vuodesta 1987 vuoteen 1990 mennessä yritysten valuuttaluottokanta lähes kolminkertaistui ollen vuoden 1990 lopussa 155,5 miljardia markkaa.

Samanaikaisesti valuuttaluottojen määrän räjähdysmäisesti kasvaessa pörssi-indeksi ja asuntohintojen vuosimuutos nousivat jyrkästi, ja olivat vuosina 1987–1990 peräti 40–50% yli pitkäaikaisten keskiarvojen. Yhtäkkiä noin vuodessa samat indeksikäyrät syöksyivät romahdusmaiseen laskuun, ja olivat vuosina 1991–1993 jopa 20–30% alle pitkäaikaisen keskiarvon.

Vuodesta 1989 vuoteen 1991 pörssi- ja asuntohintaindeksi tekivät siis lähes 100% syöksyn pitkäaikaisella indeksillä mitattuna! Mikä voikaan olla selitys? Suomen kaltaiseen suhteellisen suljettuna olleeseen taloudelliseen yksikköön ilmaantui yhtäkkiä ulkomailta rahaa yli 100 miljardia markkaa. Siitä huolimatta rahalla hankittavien hyödykkeiden – pörssiosakkeet, asunnot, kiinteistöt yms. – määrä ei merkittävästi lisääntynyt. Eikö todellakaan Suomessa tuohon aikaan ollut ainoatakaan taloustieteilijää, joka olisi voinut neuvoa maan johtajia, kuinka markkinavoimat reagoivat tällaiseen tilanteeseen? Ilman muuta seurauksena on kiinteistöjen hintojen voimakas vuoristorata: jyrkkää ja katteetonta nousua voi seurata vain yhtä jyrkkä lasku!

Valuutan maahantuonti vaati vastoin yleistä uskomusta Suomen Pankin luvan, ja Valtioneuvostolla olisi ollut valuuttalain sallima mahdollisuus käyttää sen suomia oikeuksia säännöstellä valuutan maahantuontia.

Valtioneuvosto totesi, että ”Hinnat ja kotitalouksien velat saavuttivat huippunsa vuonna 1989. Sen jälkeen alkoi korkojen rajun nousun myötä kysynnän ja hintojen alamäki.” Siis jo 1980-luvun puolella viranomaiset, pankit ja valtiovalta tiesivät, mitä maassa tapahtuu, mutta silti ei käytetty riittävän järeitä keinoja ja lopetettu tolkutonta rahan suoltamista markkinoille. Valtava määrä valuuttaluottoja antamalla annettiin yrityksille vielä 1990-luvun puolellakin.

• Vastuuton luototus sälytettiin luotonottajien harteille

Rahoitusmarkkinoiden vapautuminen edellytti, että pankit luottopäätöksiä tehdessään olisivat entistä tarkemmin arvioineet asiakkaidensa luottokelpoisuutta. Tätä harkintaa käytettiin riittämättömästi (1). Onkin ilmeistä, että pankkien luottopäätökset 1990-luvun alkupuolella olivat usein holtitonta luototusta. Julkisuudessa on kysytty, miten tällaisia harkitsemattomia päätöksiä on voitu tehdä ja ketkä niiden tekemisestä ovat vastuussa. Vastauksia näihin kysymyksiin ei ole saatu.

Professori Ari Huhtamäki on todennut kirjassaan ”Rahoitusmarkkinaoikeutta” luvussa ”Pankinjohtajien henkilökohtaisesta vastuusta” mm. seuraavaa: ”Pankkien vaikeuksien alkuvuosina huomattiin luotonottajien keskuudessa, että pankit pyörsivät jo luvattuja luottoja eivätkä aina noudattaneet koronlaskemisesta tai muista seikoista sovittuja ehtoja ja perivät luottoja takasin kovakouraisesti. Lisävakuusvaatimukset, luottojen irtisanomiset ja panttien realisaatiosta seuraavat ongelmat lisääntyivät. Pantti- ja takausehtojenkin havaittiin olleen monelta osin yllätyksellisiä. Luotonottajien tällaisten seikkojen perusteella luotonantajiin kohdistuvia pätemättömyysja vahingonkorvausvaatimuksia kutsutaan luotonantajavastuuksi. Yhdysvalloissa myös pankinjohtajien henkilökohtainen vastuu liittyy keskeisenä osana luotonantajavastuuseen.”

Julkisuuteen on tullut tietoja luototukseen liittyvistä rikosepäilyistä. Televisiossa (TV 1 22.1.2001, ”MOT.”) on ollut ohjelma ”Roskapankin uhrit – kuinka Arsenal kohtelee asiakkaitaan?”. Tässä ohjelmassa, samoin kuin Kaleva-lehdessä artikkelissa (29.1.2001) ”Pankkikriisin jälkilaskusta iso” on tuotu esille tapauksia, joissa pankinjohtajia ja pankkien lakimiehiä epäillään pankkikriisin yhteydessä tehdyistä rikoksista. Epäiltyjen on todettu piilottaneen pankki asiakkaiden luottoihin liittyviä asiakirjoja jopa kotiinsa tai pankin arkistoihin. Petollisen luototuksen yleisyydestä ei voida antaa lukuja, koska tutkimukset ovat vasta käynnistymässä. Tähän mennessä tutkittuihin 1980–1990-luvun taitteen luottosopimuksiin ja asiakassuhteisiin liittyy vakavia epäselvyyksiä ja epäilyksiä erilaisista pankeissa tehdyistä rikoksista.

Edellä siteerattu Huhtamäen teksti jatkuu: ”Meillä luotonottajat eivät ole kohdistaneet pankinjohtajiin henkilökohtaisia korvausvaateita kuin aivan poikkeuksellisesti. ”Selitys tähän ei ole se, että pankinjohtajat olisivat toimineet aina oikein, vaan yksinkertaisesti se, että konkurssiin ajettu lainanottaja ei ole voinut palkata itselleen asiamiestä tutkimaan ja prosessoimaan monesti hyvinkin mutkikkaita korvausvaateita pankkia vastaan.

• Yleispanttaus ja asiakkaansuoja

Laki talletuspankkien toiminnasta (Ka 22, 28.12.90/1268) sisältää seikkaperäiset määräykset mm. asiakkaansuojasta. Lain 34§:ssä säädetään, että talletuspankki ei saa markkinoinnissaan antaa totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja eikä käyttää muutoinkaan asiakkaan kannalta sopimatonta tai hyvän tavan vastaista menettelyä). Talletuspankkilain 35§ sisältää olennaisimman asiakkaansuojaa koskevan määräyksen: ”Talletuspankki ei saa pankkitoiminnassaan käyttää sopimusehtoa, joka ei kuulu pankkitoimintaan tai jota sen sisältö, osapuolten asema tai olosuhteet huomioonottaen on pidettävä asiakkaan kannalta kohtuuttomana.”

Kohtuuttomin menettely on ilman muuta ollut ns. yleistakauksen ja yleispanttauksen (yleisvakuus) käyttäminen takaussopimuksissa. Tätä takausmenettelyä Kauppakorkeakoulun professori Veikko Jääskeläinen kritisoi jo vuonna 1993 kovin sanoin. Hän toteaa menettelyn olevan ”ulkopuoliselle käsittämätön, ja kyllä se on lainanottajallekin käsittämätön”. Professori Jääskeläinen tarkoittaa sitä, että jos lainanottaja maksaa lainan kokonaan, hän ei kuitenkaan saa ko. lainan panttina ollutta vakuutta pois, jos hänellä on muita lainoja pankista.

Yleispanttaus on surmanloukku, johon joutunut useimmiten ei tajua, mistä on kysymys, ennen kuin on liian myöhäistä: yleispanttaus johtaa koko omaisuuden menetykseen. Suomessa on pankkikriisin alkuvuosista lähtien syytetty säästöpankkeja holtittomasta luototuksesta, pankkikriisin aiheuttamisesta ja ylipäätään epäeettisestä pankkitoiminnasta. Totuus on kuitenkin se, että yleisvakuuden ottaminen oli kielletty koko säästöpankkiorganisaatiossa. Sen sijaan ainakin Suomen Yhdyspankki surutta vaati yleisvakuutta jopa henkilöyhtiön äänettömältä yhtiömieheltä! Pankin asiakkaansuoja käsitteenä on ollut epämääräinen. Varsinkin silloin, kun asiakkuuteen liittyi velallissuhde, asiakkaansuoja unohtui helposti. Myös sopimusoikeus pääsi unohtumaan niin pankki lakimiehiltä kuin pankinjohtajiltakin.

Koskevatko pankkilait ( sopimukset, talletukset, velka- ja takaussuhteet jne.) pankkeja yleensä ollenkaan?

• Viranomaisvalvonta ja -vastuu eivät ulottuneet pankkien toimintaan

Viranomaisten valvontajärjestelmän ote herpaantui 1980–90- luvun taitteessa. Syyksi on ilmoitettu se, että ”Suomessa oli levinnyt laaja usko viranomaissääntelyn ja -valvonnan tarpeettomuuteen ja jopa haitallisuuteen. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei kannustanut pankkijärjestelmän valvonnan tehostamista”. Miksi maamme virkamieskunta antoi ”yhteiskunnallisen ilmapiirin” vaikutuksesta otteensa valvottavistaan livetä?

Viranomaisten suorittamaa valvontaa on tarkasteltu Suomen Pankin tukemassa oikeustieteen lisensiaatti Liisa Halmeen väitöskirjassa ”Pankkisääntely ja valvonta. Oikeuspoliittinen tutkimus säästöpankkien riskinotosta”. Johtopäätöksissä todetaan mm. että ”...valvojan liian ymmärtävä suhtautuminen säännösten rikkomiseen ja sanktioiden käytön välttäminen saattoi lisätä pankkien piittaamatonta suhtautumista ...”.

Kansalaisilla on sellainen käsitys, että virkamiehillä on valvontavelvollisuus ja sanktioitu vastuu. Tämä käsitys on kuitenkin väärä: Liisa Halme toteaa väitöskirjassaan sivulla 167 Jorma Arangon johtaman Rahoitustarkastuksen työryhmän muistioon 1/96 perustuen: ”Työryhmä oli keskustellut pitkään, tulisiko tavoite, (rahoitusmarkkinoiden) vakauden edistäminen sisällyttää itse lakitekstiin. Työryhmä päätyi siihen, että tavoite ei voi olla lakitasoinen säännös, koska tämä olisi saattanut merkitä olennaista muutosta myös valvontaviranomaisen vastuuseen ja sillä siis voisi olla merkittäviä oikeudellisia seuraamuksia pankkien liiketoimintojen epäonnistuessa”.

Lakiin perustuvaa viranomaisvastuuta eivät vahingon kärsineet velalliset siis voi perätä, mutta moraalinen asetelma muuttuu täydellisesti: miten voidaan asettaa kymmenettuhannet kansalaiset, jotka eivät tunne talouselämää ja pankkitoimintaa, institutionaalisista vakavista virheistä vastuuseen, jos edes valvontaviranomaisilta ei vaadita vastuuta? Viranomaisvastuun sanktioinnin puuttuminen on vakava ja pikaista korjausta vaativa epäkohta pankkilainsäädännössämme!

• Miksi Suomen valtio ei noudattanut valmiuslakia?

Filosofi an tohtori Keijo K.Kulha kirjoittaa teoksessaan ”Kuilun partaalla”: ”Keväällä 1993 tehdyt valmiussuunnitelmat olisivat merkinneet paluuta ulkomaankaupan ja pääomaliikkeiden säännöstelyyn. Kauppatase olisi saatu pian ylijäämäiseksi ja maan vaihtotase tasapainoon. Täysimääräisessä rahoituskriisissä olisi ollut pakko turvautua valtiopäiväjärjestyksen 67. pykälään tai valmiuslakiin”.

Mainitut lainkohdat kuulostavat todelliselta taikasauvalta, jolla Suomen valtio olisi hetkessä ratkaissut ongelmansa. Miksi valtiovallan edustajat eivät kuitenkaan turvautuneet näihin lakeihin? Mitä niin pelottavaa nämä lait sisälsivät, ettei niihin voitu turvautua?

Valtiopäiväjärjestyksen 67a §:n perusteella voidaan Suomessa säätää kansantaloutta uhkaavan vakavan häiriön torjumiseksi ilman perustuslain säätämisjärjestystä suoraan kolmannessa käsittelyssä laki säännöstelytoimenpiteistä. Lisäpykälä liitettiin valtiopäiväjärjestykseen 28.8.1992.

Valmiuslaki hyväksyttiin 22.7.1991. Lain tarkoituksena on muun muassa pelastaa väestön toimeentulo ja maan talouselämä, oikeusjärjestys ja kansalaisten perusoikeudet, mikäli ne ovat vakavasti uhattuna. Laki sallii maan hallitukselle pitkälle menevät toimivaltuudet tavoitteiden saavuttamiseksi:

• ulkomaan valuutan, ulkomaankaupan ja ulkomaan maksuliikenteen säännöstely

• kotimaan hintojen, vuokrien ja palkkojen valvonta- ja säännöstelytoimenpiteet

• työnvälitys- ja työntekopakko

• tavaroiden tuotannon ja jakelun säännöstely

• velallisille maksuajan lykkäys

Valtiopäiväjärjestyksen pykälä 67a:

”Ehdotus laiksi, joka sisältää säännökset kansantaloutta uhkaavan vakavan häiriön lieventämiseksi välttämättömistä ulkomaankaupan, ulkomaan maksuliikenteen, hintojen, vuokrien ja palkkojen sekä korkojen ja osinkojen valvonta- ja säännöstelytoimen piteistä ja joka on voimassa enintään kaksi vuotta, on, jos asia koskee perustuslakia, kiireelliseksi julistamatta hyväksyttävä kolmannessa käsittelyssä päätöksellä, jota on kannattanut kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

Valmiuslain tarkoituksena

”oli poikkeusoloissa mm. turvata väestön toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä ja kansalaisten perusoikeuksia. Poikkeusoloja lain mukaan olivat mm. välttämättömien polttoaineiden ja muun energian sekä raaka-aineiden ja muiden tavaroiden tuonnin vaikeutumisesta tai estymisestä … aiheutuva vakava uhka väestön toimeentulolle tai maan talouselämän perusteille.”

Valtioneuvosto voi määrätä 11§ mukaan:

1. että maksuvälineiden, arvopapereiden ja saamistodistusten maasta vienti ja maahantuonti ovat kiellettyjä tai että ne ovat sallittuja vain Suomen Pankin luvalla;

2. että Suomessa asuva on … velvollinen luovuttamaan tai siirtämään Suomen Pankille … omistamansa tai hallussaan olevat ulkomaiset maksuvälineet, ulkomailla olevat Suomen rahan määräiset maksuvälineet, ulkomaiset arvopaperit, sekä saamiset ulkomailla asuvalta (Kotiuttamisvelvollisuus) Valmiuslaki olisi iskenyt pääomapiirien etuihin pakottamalla pääomat kotiutettaviksi, ja estänyt ”rahan peluun” ulkomaisilla transaktioilla. Valmiuslaki olisi tuottanut pankeille välittömiä tappioita, kun velalliset olisivat saaneet maksuajan lykkäystä ilman viivästysseuraamuksia. Itse asiassa valmiuslaki olisi velvoittanut ilman erillistä lakia ”velkajärjestelyn” pakolliseksi. Perusoikeus, että kansalaisen ei tarvitse tehdä muuta kuin omaa ammattityötään, on valmiuslaissa kokonaan sivuutettu. Myös palkkaukseen ja muut työehtoihin liittyvät asiat olisi kokonaan siirretty maan hallituksen vastuulle. Kuka tahansa työikäinen ja työkykyinen olisi voitu määrätä mihin tahansa valtakunnan kannalta hyödylliseen työhön.

3. että sellaiset toimet ovat kiellettyjä, jotka muuttavat … Suomessa asuvan omistuksessa tai hallussa olevien ulkomaisten maksuvälineiden, arvopapereiden tai ulkomailla asuvalta olevien saamisten määrää tai laatua …

14§ mukaan valtioneuvosto voi valvoa ja säännöstellä tavaroiden vientiä ja tuontia

15§ mukaan valtioneuvosto voi valvoa ja säännöstellä tavaroiden tuotantoa ja jakelua

16§ mukaan valtioneuvosto voi valvoa ja säännöstellä yksityisja julkisoikeudelliseen palvelussuhteeseen perustuvia palkkauksia ja antaa määräyksiä palvelussuhteen muista ehdoista, työajasta ja työsuojelusta.

35§ mukaan valtioneuvosto voi

1. julistaa velalliset määrätyissä tapauksissa oikeutetuiksi saamaan maksuajan lykkäystä sekä vapautumaan maksun suorittamatta jättämisestä muutoin aiheutuvista seurauksista;

2. määrätä vekselille pidennetyn maksuajan ja pidentää sellaisia toimia varten säädettyä määräaikaa, joista vekselioikeus tai shekkiin perustuva takautuva kannevalta perustuu;

Työnvälitys- ja työntekopakko:

21§ nojalla valtioneuvosto voi työvoiman saamiseksi lain tarkoituksen saavuttamisen kannalta tarpeelliseen työhön saattaa voimaan työnvälityspakon.

23§ mukaan valtioneuvosto voi määrätä, että jokainen Suomessa asuva, joka on täyttänyt 17 mutta ei 65 vuotta, on velvollinen tekemään lain tarkoituksen saavuttamiseksi tarpeellista työtä

24§ mukaan Suomessa asuva voidaan 22 ja 23 §:n nojalla määrätä vain kykyjensä ja voimiensa mukaiseen työhön. Työmääräystä annettaessa on otettava huomioon asianomaisen ikä, perhesuhteet ja terveydentila sekä muutkin olot

• Pankkikriisin moninaiset syyt

Virallisen selityksen mukaan pankkikriisi oli seurausta riskien vähättelystä pankki- ja yritystoiminnassa, pankkien johtokuntien arviointivirheistä, pankkien omistajien välinpitämättömyydestä, valvonnan riittämättömyydestä ja talouden syvästä lamasta.

Yhä todennäköisemmältä alkaa vaikuttaa, että pankkikriisi ja varsinkin sen poikkeuksellinen syvyys sekä kriisin hoito jälkiseuraamuksineen on ollut monimutkainen, pitkäkestoinen ja kaukonäköisesti suunniteltu prosessi. Lopputuloksena on toteutettu valtakunnan historian mittavin omaisuuden uusjako.

Vain pankkikriisin todelliset uhrit – luotonottajat ja takaajat –...