LUKIJALLE
Tätä kirjaa kirjoittaessani muistot ovat kuljettaneet minua sekä lempeissä että ravistelevissa tunnelmissa pitkin 1950- ja 60-lukua sekä osin vielä 1970-lukuakin. Silloin kuuluin miniänä maan ”ensimmäiseen perheeseen”: olin Matti Kekkosen vaimo ja Sylvi ja Urho Kekkosen pojantyttären Sallan äiti.
Jos minulle olisi 1970-luvulla sanottu, että ryhtyisin vielä joskus kirjoittamaan noista ajoista, olisin torjunut ajatuksen jyrkästi: ei ikinä! Pelkkä ajatuskin perhe-elämään liittyvien muistojen käsittelystä julkisuudessa olisi tuntunut mahdottomalta.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Ikääntyneenä tunnen olevani valmis kertomaan kokemastani ja näkemästäni, sillä minusta on alkanut tuntua, että minun pitää tallentaa se, mitä muistan ”sisäpiiriläisen silmin” Kekkosten perheen elämästä, sen tapahtumista, tavoista, arvoista, perhesuhteista – niin vähäisinä kuin miehinen historiankirjoitus tällaisia aiheita ja arjen historiaa onkin pitänyt.
Urho Kekkosesta on ilmestynyt lukuisia ansiokkaita elämäkertoja, Sylvi Kekkosesta vain muutamia. Heidän elämänvaiheensa tunnetaan, enkä niin muodoin katso tarpeelliseksi toistaa niitä tässä teoksessa, mutta toivoisin, että juuri Sylvi Kekkosen osin salaperäiseksi jäänyt persoona motivoisi tutkijoita ja kirjoittajia ja että nämä muistelukseni omalta osaltaan antaisivat siihen työhön ainakin vähän osviittaa.
Sylvi Kekkonen oli perheen ankkuri ja auktoriteetti. Kaikki kolme ”poikaa” kuuntelivat tarkasti hänen mielipiteitään. Sylvi oli myös puolisonsa uskottu, ja Urhon auttaminen ja tukeminen oli hänen keskeinen elämäntehtävänsä. Sylvi Kekkonen on vaikuttanut Suomen historian kulkuun paljon enemmän kuin on osattu tai haluttu myöntääkään.
Perheessä, johon tulin miniäksi, puhuttiin ennen muuta maan poliittisen elämän päivänpolttavista aiheista ja tapahtumista. Omassa lapsuudenkodissani en ollut joutunut tekemisiin politiikan kanssa, sillä vanhempani olivat taiteilijoita – äitini laulutaiteilija ja laulunopettaja, isäni säveltäjä – mistä syystä minun oli aika ajoin vaikea ymmärtää missä mentiin ja miksi asiat etenivät niin kuin ne etenivät. Ihailin kuitenkin kovasti appivanhempiani ja sitä, miten he osasivat suhtautua erilaisiin tilanteisiin ja välillä varsin vaikeisiinkin asioihin.
Muistoni ovat vieneet minut puolen vuosisadan takaisiin aikoihin. Ehkä vasta nyt ymmärrän, miten arvokas kokemus nuo lähes kaksi vuosikymmentä Kekkosten miniänä olivat. Sain seurata Suomen poliittisen elämän tapahtumia kuun-teluoppilaana aitiopaikalla. Olen yhä kiitollinen yhteisistä vuosikymmenistä, vaikka Matti Kekkosen ja minun avioliittoni päättyikin lopulta eroon.
Kun omasta suvustani ja lapsuudestani kertova muistelmateokseni Töölön tyttö (2003) oli ilmestynyt, tuntui luontevalta jatkaa kirjoittamista. Mutta koska seuraaviin vuosikymmeniin kuului elämäni ”kekkosvaihe”, emmin ensin kovasti työn jatkamista. Kun sitten kuitenkin vanhoja kirjeitä ja muistiinpanoja lukiessani ryhdyin vähin erin kirjoittamaan, päätin kysyä Matti Kekkoselta, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että kertoisin seuraavassa kirjassa yhteisestä nuoruudestamme, avioliitostamme ja noista ajoista yleensäkin. ”Siitä vain, jos nämä asiat jotakuta kiinnostavat”, hän vastasi hyväntuulisena. Matti luki käsikirjoitushahmotelmani, eikä hänellä ollut mitään jatkamista eikä vanhojen kirjeittemme lainaamista vastaan.
Työ on kuitenkin vienyt aikaa sen verran, että ikä ja sen mukanaan tuomat vaivat ovat alkaneet painaa. Niinpä muisteluni on lopulliseen muotoonsa saattanut toimittaja Terttu Levonen, mistä olen hänelle velkaa suurkiitokset.
Helsingissä
tammikuussa 2010
Marja Linnankivi
TYTTÖYSTÄVÄSTÄ
KIHLATUKSI
”Kekkosen pojan kanssa sinä et kulje!”
Sinä lauantaina emmin, lähteäkö osakuntaan ollenkaan. Ystävättäreni, jonka kanssa tapasimme kulkea ylioppilasriennoissa, ei päässyt mukaan, ja yksin tansseihin meno jännitti hiukan. Halusin kuitenkin vaihtelua viikon tiiviin opiskelun jälkeen, joten ajattelin, että kerta se on ensimmäinenkin. Niin laittauduin hienoksi ja suuntasin kotoa Ruusulankadulta kohti kaupungin keskustaa ja Uutta ylioppilastaloa.
Eteläsuomalaisessa osakunnassa oli jo vauhti päällä. Sali oli täynnä väkeä, ja tanssimusiikin lisäksi ilman täytti iloinen puheensorina. Ujona piilouduin salissa tyttömuurin taakse, kun ei ollut tukena toista, jonka kanssa olisin uskaltautunut enemmän ”framille”. Ajattelin samalla vähän pettyneenäkin, ettei minua sieltä kyllä kukaan hakisi. Mutta miellyttävä, urheilullisen näköinen kaveri keksi kuitenkin pienikokoisen olemukseni ja pokkasi tanssiin.
Poika oli sulavaliikkeinen ja tanssi hyvin. Hän oli myös kohtelias ja esittäytyi hetken päästä Matti Kekkoseksi. Silloin minun oli ihan pakko kysyä, oliko hän Urho Kekkosen poika. ”Kyllä”, tanssittaja vastasi. Eikä selitellyt sen enempää.
Kaikki tunsivat maalaisliiton vahvan miehen Urho Kekkosen, joka oli monikertainen ministerikin. Kansan suussa hän oli jo pelkkä Kekkonen. Mutta vaikka hänen suosionsa oli maaseudulla laajaa, hän oli myös kiistanalainen henkilö – etenkin Helsingissä, missä kovaotteisena pidetyllä Kekkosella oli monia vastustajia, jopa vihamiehiä. Sen verran minäkin aikaa seurasin, että aavistelin tanssittajani lyhytsanaisuuden syyt.
Kävi ilmi, että Matti Kekkonen oli tuolloin jo viittä vaille valmis juristi. Hyvä juttu, ajattelin, sopii hyvin seuraksi köyhälle fuksille. Olin syksyllä 1951 aloittanut opinnot kaksivuotisessa opettajakorkeakoulussa. Sieltä valmistuttuani olin ajatellut pyrkiä Sibelius-Akatemiaan. Valinta oli itsestään selvä. Olin kasvanut musiikkiperheessä; äitini Taru Linnala oli laulutaiteilija ja isäni Eino Linnala säveltäjä. Molemmat opettivat Sibelius-Akatemiassa.
Ylioppilas Marja Linnala v. 1951.
Viihdyin mukavan tanssittajani kanssa. Eikä hän päästänyt minua karkaamaan, vaan haki lattialle kerran toisensa jälkeen. Tanssimme, puhuimme ja puhuimme: kirjoista, taiteesta, teatterista, niin kuin opiskelijanuoret tuolloin tapasivat puhua. Matti Kekkonen tuntui pohtivan mielellään asioita ja perusteli kantansa harkiten. Hän ei muistuttanut muita tuntemiani lainlukijoita, noita yksioikoisia pykälämiehiä. Hän käyttäytyi luontevasti, ja hänestä henki sivistystä ja tyyliä. Eikä hän onneksi ollut liian komea. Suhtauduin nimittäin epäillen komeisiin miehiin.
Matti oli tosin vähän surumielinen, ja pian kävikin ilmi, että tyttöystävä oli pettänyt hänet ja välit olivat juuri menneet poikki. Ihmettelin, että hän kertoi siitä heti. Minäkin olin yksin, sillä komea ensirakkauteni oli puolestaan karistanut Suomen pölyt jaloistaan ja lähtenyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin, mutta sen pidin visusti omana tietonani.
Ilta kului nopeasti tanssin pyörteissä, ja viimeisen valssin jälkeen oli selvää, että Matti saattaisi minut kotiin Ruusulankadulle.
Kun avasin puolilta öin kotioven, äiti tuli eteiseen ja aloitti tavanomaisen kuulustelunsa: keiden kanssa olin ollut liikkeellä, kuka oli saattanut minut...