Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Koraani-sitaatit suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila

Kansi: Timo Numminen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2004 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26811-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Kartta

Kirkniemen kartano, syyskuu 1950.

»Liikkumatta herra marsalkka!», komensi Juntunen.

Vanhaa miestä alkoi naurattaa. Hän oli juuri asettunut istumaan kartanon verannan portaille. Aivan keskelle, symmetrisesti kahden pylvään väliin, valinnut tarkkaan paikkansa. Laskenut lopuksi kepin viereensä. Luuliko autonkuljettaja Juntunen, että hän pötkisi pakoon? Kun oli juuri itse ehdottanut hienon alkusyksyn päivän kunniaksi kuvaa. Kupsahtaisi vielä kumoon, jos pomppaisi portailta äkisti pystyyn.

Liikahdus vatsan pohjalla, nauru lähti kumpuamaan, kaikkien haavojen keskeltä, vastustamattomasti, teki kipeää, mutta nauratti. Arvokkuutta! Hän yritti katsoa kauas, pois tuosta tilanteesta ja itsestään, pensasaitojen vieritse, portaita alas, vesialtaan tuolle puolen puutarhaan, ruusupenkkeihin, kasvihuoneeseen, omenapuihin ja niiden yli rantaan, saunaan järven äärellä. Yritti täyttää mielensä koko tämän syntymäpäivälahjan, eduskunnan rahoilla ostetun, suurenmoisuudella. Katsoi vielä kauemmaksi, leppeästi läikehtivän järven yli vastarannalle, jossa kohosi metsä, männyt, kuuset. Hän katsoi syysauringon värittämää idylliä, katsoi maisemaa jonka puolesta tuhannet nuorukaiset olivat kuolleet tai vammautuneet, perheet hajonneet, lapset jääneet isää vaille, äidit poikiaan, maa täyteen vertavuotavia haavoja. Hän katsoi sitä, eikä siitä ollut apua. Hän ei kerta kaikkiaan tuona hetkenä päässyt pois noilta portailta, pois tuosta tilanteesta, jossa Juntunen kantoi huolta siitä että kompuroiva vanhus ei pinkaisisi kameran silmää pakoon.

Niinpä hänen oli pakko nauraa.

Bobi joka makasi maassa portaiden edessä kääntyi katsomaan. Harvoin se hämmentyi, sentään täysinpalvellut miinakoira, mutta nyt se näytti ällistyneeltä.

Juntusen poskille oli kohonnut puna.

»Anteeksi herra marsalkka», sanoi Juntunen nolona. »Minä tarkoitin…»

»Kyllä tietää mitä Juntunen tarkoittaa, sopii sanoa liikkumatta», rauhoitteli Mannerheim ja puri hymyn pois huuliltaan. »Mutta kovasti ei Juntusen pidä peljätä. Ei vanha kaakki niin vaan liiku.»

Juntunen mietti kuumeisesti sanoako kyllä, herra marsalkka vai ei, herra marsalkka. Juntunen haki sanoja, nielaisi. Hänen esimiehensä ei ollut mikään kovin helppo keskustelukumppani. Mutta nyt hän päästi Juntusen pulasta.

»No niin», kuului lopulta. »Antaa lupaus: ei liiku.»

Juntunen epäröi hetken, päätti sitten noudattaa marsalkan antamaa käskyä: »Kuuluu sanoa ’annan lupauksen’. Siis ’annan lupauksen’, herra marsalkka.»

»Annan lupauksen», toisti Mannerheim. »Kiitos Juntunen. Annan lupauksen: ei liiku.»

Juntunen päätti olla korjailematta enempiä virheitä. Hän rykäisi: »Minä sitten otan tämän kuvan.»

Kuului tirskuntaa.

Juntunen kohotti taas päänsä kameran ylle.

»Se ei ollut minä!», ilmoitti Mannerheim ja kääntyi äkisti. Hän ehti nähdä kun pari pientä päätä katosi kuistin kaiteen taakse.

Hän viittoili Juntuselle, että tämä olisi hiljaa, että odottaisi hievahtamatta. Kompuroi kepin varassa pystyyn ja kurkisti kuistin kaiteen taakse. Siellä odotti melkoinen näky: pensaiden oksien välistä pilkisti parikymmentä pientä päätä, palveluskunnan lapsia, ehkä muutakin lähitienoon nuorisoa, varmaan myös asutettujen evakkojen jälkikasvua. Koko suuri joukko oli siellä hiiren hiljaa ja pienet päät katsoivat kaiteen ylle ilmestynyttä suurta päätä kauhuissaan.

»Sainpas teidät… koltiaiset», suuri pää sanoi ja katsoi tuimasti totista joukkoa. Kankeasti lausuttu suomen kieli tehosti pelottavaa vaikutelmaa. »Tulee rangaistus…»

Puhuja piti pienen taiteellisen paussin, joka teki kuulijakuntaan vaikutuksen. Mistä puhuja tunsi suurta lapsellista ylpeyttä.

»Koko joukko portaille. Mars siihen istumaan! Ymmärrettiinkö? Joudutte kuvaan! Tämmöisen vanhan äijän kanssa.»

Lasten kesken luotiin hämmentyneitä katseita pitkin ja poikin, kauhu alkoi muuttua helpotukseksi, mutta aivan ei uskallettu nauraa.

»Mars!» kuului komento.

Ja kas, totesi Mannerheim, ne tottelivat. Koko joukko hiipsi epäuskoisena istumaan portaille ja kuistin lattialle.

Juntunen alkoi näyttää hermostuneelta, siinä meni aikansa kun kaikki asettuivat paikalleen ja kaikkein eniten meni aikaa siihen kun vanha mies valitsi paikkansa ja istui siihen, koko joukon keskelle.

»Liikkumatta!», sanoi Juntunen taas, mutta huomattavan ankarasti.

»Midilimanglar!», kuului joukon keskeltä kaikuna kartanon isännän ilkikurinen ääni.

Juntunen nosti päätään, katsoi kysyvästi. Mannerheim nosti sormen huulten eteen, hän pysyisi nyt vaiti. Nyökkäsi vielä nopeasti ennen jähmettymistään: sopi jatkaa.

»Hetkinen… ei tämmöinen joukko kyllä mahdu», Juntunen jupisi ja ryhtyi siirtämään kameraa kauemmaksi.

Mies istui siinä lasten keskellä ja odotti. Ei ollut kiire mihinkään, yhtäkkiä ei ollut kiire. Kuin olisi istunut kedolla, kesän ruskettamat pienet kädet ja jalat ympäröivät häntä, kasvoivat suoraan kuistin lattiasta, häntä ympäröi vaaleana lainehtivien hiustupsujen kukkameri. Vanha mies kukkakedolla. Oli lämmin, oli melkein vielä kesä.

»Liikkumatta!» kuului jostakin Juntusen ääni.

Tuulenvire, aavistus syksyä.

Silloin hänessä jokin alkoi liikkua.

Vanha mies ja hänen saattajansa. Enkellauma.

Hän yritti pysäyttää sen. Liikkeen. Liikahdus syvällä, pyrki pintaan, kasvoille.

Kasvot piti säilyttää.

Taas hän yritti katsoa pois, puutarhaan. Tuohon puutarhaan, joka terasseina laskeutui kohti jokea… ei, kohti järveä. Kasvihuoneet, omenapuut… persikkapuut, poppelit… ei, se oli toinen puutarha, hän näki toisen puutarhan. Tumman vehreä rehevyys, paksu makea hedelmien haju, terassit, alhaalla, etäällä virta… Jokiuoma, naisen heleä nauru. Ympärillä muuri, vuoret. Erehdyksiä, vuoria, virheitä, muureja, kauhea paino.

Sitten yhtäkkiä keveys. Keijukaiset juoksevat hedelmäpuiden alla. Kaksi enkeliä pysähtyy, katsoo miestä.

Stasie, Sophy.

Katoavat.

Liikkumatta.

Missä?

Kuuluu ääniä. Ääni.

»Kiitos!» toisti Juntunen.

Lapset nousivat. Hiljaa, oudoksuen keskellään istuvan vanhan miehen hiljaisuutta. Laskeutuivat alas portailta, kulman taakse. Sitten vasta juoksuun. Sitten vasta liihottelivat pois.

Bobi oli jähmettynyt paikalleen, siihen mihin oli käsketty, mutta pää oli kääntynyt, niska oli päin kameraa, Bobi tuijotti isäntäänsä.

Isäntä sulki silmänsä. Yritti päästä takaisin, puutarhaan. Missä se oli? Lapsuuden Louhisaari, isoäidin omenapuut Sällvikissa, Fiskars ja Albert-enon istutukset? Tai Nata-vaimon mukana tulleet tilukset? Kaikki puutarhat, puut, ihmiset ja sodat, sekaisin. Kaikki hukatut puutarhat.

»Herra marsalkka… ?» kuului Juntunen kysyvän. »Onko kaikki… hyvin?»

Mannerheim räpäytti silmiään, tunsi kosteudun uurteessa luomen alla.

»Herra marsalkka?» toisti Juntunen huolestuneena.

»Aurinko häikäisi», hän sanoi, alkoi keplotella itseään pystyyn. »Vanhan arat silmät, kyllä se Juntunenkin sen joskus vielä saa kokea.»

Juntunen asetteli kameraa laukkuun, hitaasti, tarkkaillen päällikköään, miettien ehkä pitäisikö hälyttää apuvoimia ja kauanko kestäisi ajaa kaupunkiin Punaisen ristin sairaalaan. Tarkkailu teki vanhan miehen ylös pääsemisen kaksin verroin hankalammaksi, se ärsytti häntä, ärsytti kun hän yritti samalla pinnistää muististaan nimen, puutarhan nimen.

»Olikos se intian kieltä?» kysyi Juntunen äkkiä.

»Mikä?»

»Se, mitä marsalkka sanoi… ’minimankeli’ tai sinnepäin», vastasi Juntunen.

»Midilimanglar. Se on itäturkin kieltä, uiguurien kieltä.»

»Mitä se tarkoittaa?»

»Sitä mitä Juntunenkin sanoi: liikkumatta!»

»Missä tuolla tavalla puhutaan?» kysyi Juntunen, nolostui sitten. »Niin no Itä-Turkissa varmaan…»

»Ei, vaan…», Mannerheim aloitti.

Silloin hän alkoi muistaa. Ei, ei suomalainen puutarha.

»Itä-Turkestanissa. Tai Kiinan Turkestanissa», hän sanoi ja haki mielessään puutarhaa. »Voi myös sanoa Xinjiang.»

»Siinä on monta nimeä», sanoi Juntunen kun hiljaisuus vain jatkui.

»Xinjiang on freessi… tuore nimi, vasta parisataa vuotta vanha, tarkoittaa uutta rajamaata…» Vastaus tuli hitaasti, sana kerrallaan, samalla kun ajatus hyppelehti hedelmätarhojen ja köynnöskujien keskellä. »Vaikka on Kiina yrittänyt jotenkin valvoa aluetta jo parin vuosituhannen ajan… Ei se silti varsinaista Kiinaa ole… mutta se on portti sinne… kauppakaravaanien maa… Silkkitie…»

»Vai silkistä tie», yritti Juntunen jatkaa, koska aavisti, että aihe oli vielä kesken ja rohkeni ottamaan kujeellisen ilmeen. »Semmoista tietä kyllä kelpaisi kulkea.»

»Aika muhkurainen tie se on», mutisi vanha mies, ei lähtenyt leikkiin mukaan, yritti saada kuvan kokoon. Puita, lähetyssaarnaajien ryhmä, se oli kielen päällä… Mutta karkasi. Hän huokasi pettyneenä: »Muhkurainen koko paikka.»

Juntunen siristi silmiään kuin olisi yrittänyt nähdä tarkemmin. Mannerheim oli lähdössä pois, mutta vilkaisi Juntusta ja pysähtyi.

»Nyt minä annan Juntuselle ohjetta!» Ääni oli taas innostunut.

»Ohjeen, herra marsalkka.»

»Kiitos. Nyt minä annan Juntuselle ohjeen, muistiohjeen!» Kädet alkoivat piirtää kartta...