Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Valokuvat Otso Pietinen ellei toisin ole mainittu

Kansi: Perttu Lämsä

Kannen kuva: Kalle Hirn

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-27292-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Vanhemmilleni

Lukijalle

LUKIJALLE

”POHJOISITALIALAISEN LINNAN tornista kaksi eurooppalaista tähyilee maailman ja Suomen menoa.” Näin Matti Kuusi päättää isäni henkilökuvan Akateemiseen Karjala-Seuraan kuuluneista vaikuttajista kertovassa teoksessa Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa (WSOY 1991).

Kunpa tähän ei olisi mitään lisättävää!

Puoli vuosisataa kestänyt yhteinen taival päättyi isäni, valokuvaaja Otso Pietisen, kuolemaan syyskuussa 1993. Äitini, kuvanveistäjä Eila Hiltunen, kirjaimellisesti nukkui pois kymmenen vuotta myöhemmin, kotonaan ja lähimpien läsnä ollessa.

Sisareni Piia ja minä perheinemme olimme ehtineet valmistautua peruuttamattomaan. Toimimme kuin ohjelmoidut robotit. Taiteilijan lapseksi syntyminen merkitsee kuitenkin oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen polveen. Emme varmaan koskaan saa päätökseen meille jätetyn henkisen perinnön setvimistä. Meillä ei ole siihen oikein edellytyksiäkään. Olemmehan perin arkisia ihmisiä, lättäjalkoja, kuten äiti meitä kutsui.

Velvollisuus, ei katkeruus, käynnisti senkin prosessin, jonka tulos on nyt lukijan käsissä. Omasta elämästäni ei ole jäänyt puuttumaan mitään olennaista, mistä voisin syyttää vanhempiani. Olen yksinkertaisesti halunnut tehdä omat tilini selväksi heidän kanssaan, sekä pyytää että antaa anteeksi. Tämä on kiitos, perheellemme niin tyypillisin aasinpotkuin höystettynä.

Vanhempiemme avioliitto olisi joutanut jäädä toteutumatta. Heidän välinsä olivat lähes aina jännittyneet. Eila oletti kaikkien hyväksyvän hänen vaativan ja erikoisen luonteensa. Otso palvoi, palveli, tuki ja antoi periksi mutta ei niellyt hiljaa marttyyrin kalkkiaan. Tietysti oli onnistumisen euforisia hetkiä ja suvantovaiheita. Niiden välillä kodin ilmapiiri oli painostava ja räjähdysaltis.

Ryhdyin pitkäksi venähtäneeseen kirjoitustyöhöni siinä uskossa, että lopputulos jäisi vain jälkeläisten käyttöön. Ymmärsin kuitenkin pian, että hallussani oli aarre, joka kiinnostaisi laajempaakin yleisöä.

Käytössäni on ollut satoja konekirjoitusarkkeja, joista piti tulla Eila Hiltusen muistelmat. Tekstit ovat liian keskeneräisiä sellaisenaan julkaistavaksi, liian omakohtaisia toisen muokattavaksi. Niistä huokuu syvä katkeruus Suomessa harjoitettua taidepolitiikkaa ja sen avainhenkilöitä kohtaan. Armeliasta aikaa on nyt kulunut, mutta olen silti käyttänyt materiaalia hyvin valikoivasti. Se ei ole Eilaa parhaimmillaan.

Tukeudun myös Otson Saksassa 1980-luvulla sanelemiin muisteluksiin, jotka yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin sain viimein siirretyksi C-kaseteilta paperille. Tämä keskeinen lähde, 12 tuntia ja 150 liuskaa hyppelevää ja paikoin jaarittelevaa monologia, päättyy valitettavasti vuoteen 1945, koska Eila oli kieltänyt kertomasta mitään itsestään. Puolisoiden välirikko oli noihin aikoihin syvimmillään.

Perheen keskinäinen kirjeenvaihto osoittautui kaikessa aukkoisuudessaankin arvokkaaksi lähteeksi. Kirjeitä syntyi Eilan pitkien maailmanvalloitusretkien aikana, Italian-kuukausina ja perheriitojen päätteeksi. Otson ”myllykirjeet” purkavat vuosikymmenten katkeruutta.

Kaikki haltuumme päätynyt aineisto ei ole sanallista: jotakin oli tehtävä Otson tuhansille yksityisille valokuville ja negatiiveille. Pieni osa näistä kuvista on päätynyt tämän kirjan sivuille antamaan oman, valoisamman ja värikkäämmän kerroksensa. Perhekuvia harvemmin otetaan perheriitojen raivotessa.

Vanhempieni toiminnan laaja konteksti oli hitaasti maailmalle avautuva sodanjälkeinen Suomi. He olivat omien alojensa tienavaajia ja kansainvälistäjiä. Se oli myös pitkälti Kekkosen Suomi, jossa itsevaltias presidentti salli varsinkin kulttuurielämässä paljon vapausasteita radikalisoitumiselle ja vasemmistolaisuudelle.

Eila Hiltunen on ansainnut paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Hänet on äänestetty sadan tärkeimmän suomalaisen joukkoon, ja hänestä on julkaistu useita teoksia. Hän on nytkin uhannut anastaa pääosan ja tulee maaliin viimeisenä, siis voittajana.

Hän oli myös ehkä maailman valokuvatuin kuvanveistäjä. Olen tarkoituksella tuonut esiin valokuvaaja-isääni, jonka ansiot ammattilaisena ja alan edusmiehenä ovat kiistattomat. Tämän ohella hän tuki puolisonsa uraa jatkuvasti: ideanikkarina, rakentajana, taloudellisena sponsorina, dokumentoijana ja loputtomien monologien kuuntelijana. Otso auttoi Eilaa ratkaisevasti uran suurissa käännekohdissa.

Kun palaa lapsuuteensa, joutuu yhtaikaa lapsen ja aikuisen rooliin. Monet tapahtumat ovat jääneet mieleen huvittavuutensa vuoksi. Jo tästä syystä kirjan tunneasteikko tummuu loppua kohden. Omaksi aikuisuuden vedenjakajakseni tuli Sibelius-monumentti, joka hallitsi perheemme elämää vuodesta 1961 vuoteen 1967. Sain myötäelää teoksen syntyvaiheet ja olin kahtena kesänä aputöissä Lauttasaaren-ateljeessa. Monumentin historia on tunnettu ja dokumentoitu, mutta uskon kertomani rikastuttavan kuvaa puolen vuosisadan takaisesta ponnistuksesta.

Urakan valmistuttua onnistumisen riemu vaihtui tyhjyydeksi, jota Eila torjui Italian-tornihankkeella, omasta mielestään tärkeimmällä teoksellaan. Keskiaikaisen raunion kunnostaminen ja ylläpito pienessä kylässä syvällä Toscanan maaseudulla olikin tehtävä, jonka valtavuus ja loputtomuus paljastuivat vasta kun oli myöhäistä perääntyä.

Läpi aikuisen elämäni yritin pitää pientä etäisyyttä vanhempiini. Tiivis yhteys kuitenkin säilyi, vaikka kaikki vuorollaan viettivät pitkiä aikoja poissa Suomesta ja välillä räiskyi rajustikin. Lähentyminen alkoi Otson viimeisten elinvuosien aikana, jolloin hän ei enää voinut torjua apuamme.

Uskon, että vanhempani olisivat hyvästelleet maailmansa tyytyväisempinä ja vähemmän ahdistuneina, jos olisivat aavistaneet, millaiseksi se heidän jälkeensä muuttuisi. Heidän nousukiitonsa ja lakikorkeutensa aikaan käsitteellinen taide oli vasta tuloillaan ja taiteen tekijöitä murto-osa nykyisestä määrästä, eikä kilpailu maineesta edellyttänyt jatkuvaa julkisuuden tavoittelua. He saivat lopultakin toteuttaa itseään suhteellisen rauhassa, omin ehdoin ja lähelle kykyjensä ylärajoja.

Jos vain Eilan ja Otson keskinäinen suhde olisi ollut tasapainoisempi ja ehyempi, me kaikki olisimme voineet elää levollisemmin mielin. Matti Kuusen tornistaan tähyilevät, viisaat eurooppalaiset olisivat olleet totta.

Kauniaisissa huhtikuussa 2012

Markku Pietinen

Taideopiskelija Eila Hiltunen ja kadetti Otso Pietinen vihittiin 18.6.1944 puolen vuoden seurustelun jälkeen. Eila oli 21-vuotias, Otso häntä kuusi vuotta vanhempi leskimies ja pienen tyttären isä. Otso haavoittui Aunuksen Rajakonnussa kaksi viikkoa häiden jälkeen. Aarne Pietinen

Salamavalloitus

SODAN AIKANA pariutumisen lait ovat aivan omansa. Tulevat vanhempani kohtaavat marraskuun 6. päivänä 1943 Ateneumin juhlissa, Skitsiäisissä. On lauantai-ilta. Kolmen kadetin ryhmä on jättämässä mantteleitaan naulakkoon, kun muita hieman vanhempi Otso Pietinen äkkää mustaan turkkiin pukeutuneen, tummatukkaisen nuoren naisen. Niiltä sijoiltaan hän ilmoittaa tovereilleen: ”Tuon tytön minä haluan.”

Taideopiskelija Eila Hiltusen vihreät silmät kipunoivat tavallista enemmän. Hän on jonkin aikaa kulkenut erään kurssitoverinsa kanssa, mutta yleensä niin korrekti kavaljeeri on yli kaksi tuntia myöhässä tavattuaan yllättäen rintamalta palanneen ystävänsä.

Pakollinen ohjelmaosuus tuntuu ikuisuudelta. Otso ei saa silmiään irti tummasta kaunottaresta, mistä Eilan kurssitoveri Heikki Konttinen letkauttelee tälle savolaiseen tyyliinsä. Tanssin vihdoin alkaessa vastahakoinen Eila päätyy itserakkaan oloisen vieraan kadetin käsivarsille. Tämä osoittautuu taitavaksi tanssijaksi. Kun poikaystävä lopulta ilmaantuu, tilanne on hänen osaltaan ohi. Kadetti Pietisen salamahyökkäys on edennyt voitokkaasti ja kohde motitettu.

Otso on 27-vuotias leski ja anopin hoiviin jätetyn pienen Titi-tyttären isä. Hänen siihenastinen sotilasuransa on ollut kietoutunut siviiliammattiin, valokuvaukseen, jonka organisoinnista puolustusvoimissa hän on pitkälti vastannut. Talvisodan rintamakuvaajan mieli palaa kuitenkin oikeaan sotaan. Ehdoksi rintamapalvelukselle on asetettu kadettikoulun läpäiseminen.

Eila on hädin tuskin täysi-ikäinen. Suojeleva äiti on tehokkaasti varjellut hänet maailman realiteeteilta. Toki Ateneumin nuoret ja vanhemmatkin miehet ovat pörränneet ahkerasti hänen ympärillään. Varakas poikaystävä on rauhoittanut tilannetta ja vienyt ravintoloihin syömään kunnon ruokaa. Eila on kuitenkin ihaillut sotilaita pienestä pitäen Haminassa. Ryhdikäs, rintamalla kunnostautunut kadetti on eri maata kuin Ateneumin kollikissat, joiden miehuuden opiskelu sodan keskellä asettaa kyseenalaiseksi.

Otso kosii Eilaa kolmannella tapaamisella. Tätä on edeltänyt muotokuvasessio Pietisen kuvaamossa Kasarmikadulla. Eila on käynyt siellä aiemmin ja pettynyt lopputulokseen. Tästä Otso on saanut aiheen kutsua Eilan uudelleen studioon. Malli on nyt tyytyväinen, ja Otso pyytää hänet ravintola Adloniin. Tarjolla on vain purjoa, jota Eila nielee pitkin hampain. Kosinnan kanssa käy vähän samoin. Suostumus...