Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Mervi Juusola ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Kirsti Maula

Kannen kuva: © Beppe Arvidsson/SKOY

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26862-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Johdanto

Lapseni otsa on kaunis ja sileä. Joskus katselen sitä ja mietin, millä tavalla saisin parhaiten kosketuksen hänen aivoihinsa. Miten pääsisin vaikuttamaan hänen erikoisiin ajatuskuvioihinsa ja ohjaamaan hänen mieltään paremmin, tai edes jotenkuten, suomalaiseen koulusysteemiin ja tähän yhteiskuntaan sopivaksi? Jotta hänellä olisi helpompaa, nyt ja aikuisena.

Lapsen mielen ohjaaminen kuulostaa tylyltä vallankäytöltä. Mutta se kuvaa hyvin sitä, mitä vanhemmuus on, kun lapsi on saanut syntymässään levottomat aivot. Ne tekevät elämästä tempoilevan tuulen suitsimista – toisinaan myrskytuulta 30 metriä sekunnissa ja välillä lepattavaa, hermostuttavaa kesätuulta. Harvoin on aivan tyyntä ja rauhallista. Eräs neurologi totesi kerran, että yhden haastavan erityislapsen kasvatus on vanhemmille urakka, joka vastaa viiden lapsen katraan luotsaamista.

Miten voisimme rakentaa yhdessä tuulimyllyn, joka tuottaisi levottomuudesta hyvää, hyödyllistä energiaa?

Tämä kirja on tuulimyllyn rakennusopas, lapsille ja heidän vanhemmilleen, nuorille ja aikuisille, joille keskittyminen, tarkkaavaisuus, ohjeiden ja lupausten muistaminen, sosiaaliset tilanteet ja oman elämän ohjaaminen tuntuvat isoilta haasteilta. Tämä on kirja myös ammattilaisille ja ihan kaikille, jotka haluavat oppia ymmärtämään entistä syvemmin, miltä tuntuu elää arkea levottomien aivojen kanssa – ja millaista tukea neurologisten haasteiden kanssa painivat lapset, nuoret ja perheet kaipaavat.

Asiat näyttävät siltä, miten niitä katsomme. Toisen ihmisen, lapsen tai aikuisen levottomuutta voi katsella keskittyen hänen käyttäytymiseensä ja poikkeavuuteensa: Millä tavoin hän häiritsee muita ja poikkeaa muista. Levottomuutta voi tarkastella vammana tai sairautena, kuvitteellisena rumana ruhjeena aivoissa. Sen voi nähdä jopa pahuutena – vieraana, tuntemattomana, kummallisena ja ärsyttävänä voimana. Tai huonoutena ja vajavaisuutena – tyhmyytenä, laiskuutena ja heikkona luonteena.

Levottomuuden voi nähdä vanhempien vikana: Vanhemmissa täytyy olla jotain pielessä, kun lapsi ”oireilee” tuolla tavalla. Ei lapsi hakkaa päätään seinään – fyysisesti eikä psyykkisesti – ellei häntä kohdella huonosti. Näin sosiaalityöntekijä sanoi äidille, joka kertoo tässä kirjassa poikansa ja perheensä tarinan.

Eräässä koulutuksessa vieressäni istui kokenut psykoterapeutti, joka määritteli ADHD:n sarkastisesti sanoilla Adult’s Depression Hate Disorder eli vapaasti suomennettuna: lapsen viha-oireyhtymä vanhempansa masentuneisuutta vastaan. Kysyin häneltä, kumpi on ensin, lapsen haastavuus vai vanhemman uupuminen.

Olen istunut molemmissa tuoleissa: umpiväsyneen äidin tuolilla asiakkaana sekä ammattilaisen jakkaralla, neuropsykiatrisen valmentajan työssäni. Äitinä tiedän, miten epäreilulta ammattilaisen pienikin ylenkatse ja yläpuolellesi asettuminen tuntuu. Siksi ammattilaisen tuolissa istuessani pidän aina kirkkaana mielessäni, että minun tehtäväni on kuunnella edessäni istuvan ihmisen rikas, arvokas tarina ja auttaa häntä löytämään tarinansa voimakeinot ja ratkaisut tarinan eteenpäin viemiseen ja omanlaisen hyvän elämän rakentamiseen.

Kun minusta aikoinaan tuli erityislapsen äiti, tieto ja palvelut olivat pieninä palasina maailmalla. Täytyi tehdä todella kovasti töitä, jotta niihin pääsi käsiksi. Usein myös ne harvat palvelut ja tukitoimet, joita kovan taistelun jälkeen sai lapselle, tuntuivat naiiveilta ja niin lasta kuin vanhempiakin turhauttavilta. Kiitos vaan, mutta ei toimi meidän perheessämme eikä tämän lapsen kanssa, ajattelin usein hiljaa neuvoja kuunnellessani.

Vuodet ovat kuluneet – ja valitettavasti yhä edelleen tieto ja palvelut tuntuvat olevan hajallaan kuin palapelin palat. Ihmiset, joiden arki on muutenkin haastavaa ja stressaavaa, joutuvat tekemään kohtuuttomasti töitä saadakseen toimivaa apua itselleen tai lapselleen. Haluan tämän kirjan kautta koota palasia yhteen. Kun aloitin tämän kirjan, en vielä aavistanut, että olen kirjoittamassa vahvasti kantaaottavaa kirjaa. Kirjoitustyön aikana alkoi muodostua selkeä kokonaiskuva siitä, mikä Suomessa mättää erityisesti ADHD:n hoidossa, niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla. Toivon, että tämä kirja tuo vahvasti kuuluviin ADHD-piirteisten ja muiden ”levottomien” oman, kantavan äänen.

Olen sivunnut haastavien lasten vanhemmuutta monissa lehtiartikkeleissani ja edellisissä kirjoissani Äidin voimakirja (2009) ja Vahvaksi rakastetut lapset (2011). Tässä kirjassa keskityn perusteellisesti rakentamaan tuulimyllyä, joka tekee levottoman ihmisen elämästä helpompaa. Minua on joskus kritisoitu siitä, että kirjani ovat hengästyttävän täynnä tietoa – eikä tämä kirja tee poikkeusta. Siksi kehotankin lukemaan kirjaa pala kerrallaan, mietiskellen ja omaan arkeen soveltaen.

Kirjan alkupuolella kuvaan kaunistelematta sitä, millaisia ongelmia synnynnäiset piirteet voivat aiheuttaa ihmisille ja perheille. Joku saattaa hätkähtää tarinoiden ja kannanottojen karuutta – eikö tämän pitänyt olla kirja vahvuuksista ja voimavaroista? Haluan kuitenkin aluksi kartoittaa maaston, jossa liikutaan. Elämä ADHD- ja Asperger-tyyppisten piirteiden kanssa ei ole helppoa.

Kirjan loppupuoliskolla keskitytään täysin ratkaisuihin ja vahvuuksiin: arjen hallintaan, itsetunnon vahvistamiseen ja käytännön neuropsykiatriseen valmennukseen.

Kirjoitan rinnakkain levottomasta lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Jos olet pienen haastavan lapsen vanhempi, voit kurkistaa tulevaan ja oppia ennaltaehkäisemään monia lapsesi nuoruuden ja aikuisuuden vaikeuksia. Jos olet nuori, voit miettiä samalla lapsuuttasi ja suunnitella aikuisuutta. Jos olet levoton aikuinen, kirjaa lukiessasi voit tehdä matkan lapsuuteesi ja kirjoittaa elämäntarinaasi uusiksi.

Kiitokset

Tietokirjapäällikkö Eva Reenpäälle ja kustannuspäällikkö Mari Mikkolalle, jotka ymmärsivät, miksi tämä kirja täytyi kirjoittaa. Lämpimät kiitokset myös kustannustoimittaja Päivi Syrjäselle, jonka kanssa pinnistelimme tämän kirjan valmiiksi haastavan elämäntilanteeni keskellä. Kiitos pitkästä pinnasta, Päivi! Sydän lämpöä ja kiitollisuutta läikkyen haluan kiittää myös kaikkia niitä hyväsydämisiä, mahtavia ihmisiä, joihin sain tutustua kirjaa tehdessäni. Sain monta uutta ystävää.

Omistan tämän kirjan pojilleni Aleksille ja Villelle.

Vantaalla 13. kesäkuuta 2012

Mervi Juusola

psykologian erikoistoimittaja, neuropsykiatrinen valmentaja, taideterapeutti, kouluttaja ja työnohjaaja

Ohuista tulkinnoista motivointiin

Yhden ratkaisukeskeisen ajattelun tärkeän käsitteen haluan nostaa esille jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Se käsite on ohut tulkinta. Se tarkoittaa muiden ihmisten, vanhempien, opettajien, rehtorien, lääkäreiden, naapureiden, sosiaalityöntekijöiden, poliisien ja esimiesten laatimia määritelmiä, tulkintoja, lausuntoja ja juorupuheita kohteena olevasta lapsesta, nuoresta tai aikuisesta ja hänen läheisistään.

Ammattilainen, joka kohtaa levottoman lapsen, nuoren tai aikuisen, ei tiedä tämän elämästä kuin ohuen siivun, ja se siivu on ammattilaisen omien tulkintojen värittämä.

Ketään ihmistä ei voi auttaa ohuiden tulkintojen varassa. Mutta jos työnnät paperit syrjään, säädät aivosi ”en tiedä tästä perheestä vielä mitään” -asentoon ja keskittyen kysymään ja kuuntelemaan, saat paljon rikkaamman tarinan – ja vasta sen kuultuasi voit auttaa.

Ohuet tulkinnat ovat mielestäni yhdenlaista väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Monet lääkärit ja terapeutit myöntävät avoimesti, että tässä maassa asiakkaista ja potilaista täytyy kirjoittaa rumia ja kovia lausuntoja, jotta he saisivat tarvitsemansa avun ja tuen eli maksusitoumuksia, erityisopetusta ja avustajia. Jos lausunnoissa keskityttäisiin vain ihmisen vahvuuksiin ja hyviin puoliin, taloudellinen tuki jäisi saamatta.

Parinkymmenen viime vuoden ajan lasten kauniisiin, sileisiin otsiin on lyöty kiihtyvään tahtiin leimoja: ADHD, ADD, Asperger, Tourette, käytöshäiriö, kielenkehityksen erityisvaikeus, erityislapsi…. Tämän päivän parikymppiset ovat ensimmäinen suuri ikäluokka, joka on elänyt koko lapsuutensa leima otsassa, kasvattanut itsetuntoaan ja identiteettiään jyrkkien, pystysuorien diagnoosien keskellä. He ovat medikalisoitu sukupolvi.

Sanotaan, että diagnoosi on helpotus. Että se auttaa ymmärtämään, ja saamaan ymmärrystä, apua ja tukea. Oma kokemukseni on, etteivät pelkät diagnoosit tuo elämään kovinkaan paljoa joustavaa, myötätuntoista tukea eivätkä juuri ymmärrystäkään, vaan enemmänkin kovia kirjaimia lausunnoissa, jotka seuraavat lasta mapissa koulusta kouluun, jopa armeijaan saakka. Sen sijaan, että aikuiset katsoisivat silmiin ja miettisivät, miten minä voin tehdä tämän lapsen tai aikuisen elämästä helpompaa, siedättävämpää, mukavampaa, ehyempää ja vahvempaa, he tuijottivat papereita, ohuita sanoja.

Jo hyvin pienten lasten lepattavilta, pirskahtelevilta aivoilta odotetaan hillintää ja järjestelmällisyyttä. Lapset saavat koheltaa ja hölmöillä suurin piirtein neljävuotiaaksi saakka, mutta sen jälkeen, jos heidän aivonsa eivät asetukaan esikoulun ja alakoulun suitsiin, lasta ja varsinkin hänen vanhempiaan katsotaan helposti tuomiten.

Lapsi, jolla on levottomat aivot, saa usein pienestä pitäen tuntea, että hän on vääränlainen, luonnevikainen – hän ajattelee ja käyttäytyy väärin. Mutta ei ole yhtä oikeaa tapaa ajatella ja elää. Kun lapsia arvostetaan, kannustetaan ja heidän arkensa rakennetaan selkeämmäksi, he löytävät polun omanlaiseensa rikkaaseen elämään.

Levottomien aivojen salaisuus

Levottomuus on energiaa, jota on vaikea kesyttää. Tuulta, joka kieppuu holtittomasti ympäriinsä, häiritsee ja hermostuttaa. Se saa ihmisen paiskomaan ja riuhtomaan ovia niin lujaa, että ikkunat helisevät ja ovenkahvat hajoilevat. Se saa puhumaan paljon ja kovaa, rummuttamaan pöytää ja vispaamaan jalkaa. Unohtamaan tärkeitä asioita, kadottamaan tavaroita – ja ystäviä. Se vie usein ajantajun ja saa jumittumaan toisarvoisiin tekemisiin, kuten netissä surffailuun, silloin kun pitäisi kiiruhtaa.

Mutta mistä levottomuus tulee?

Levottomuutta voi tarkastella kuin aivotutkija: kolmen aivojen välittäjäaineen eli tarkkavaisuutta säätelevän dopamiinin, mielialaan vaikuttavan serotoniinin ja vireystilaa säätelevän noradrenaliinin erityksen poikkeavuutena.

Aivojen levottomuus johtuu pääosin siitä, että näiden kolmen välittäjäaineen kulku hermosolujen välillä reistailee. Aivot toimivat hyvin ja ihmisen käytös on pääasiassa sosiaalisesti hyväksyttävää, jos näitä kolmea välittäjäaineitta on elimistössä sopivat määrät ja ne kulkevat nätisti hormusolusta seuraavaan. Mutta jokaisen ihmisen aivot ja niiden biokemiallinen toiminta ovat yksilöllisiä eikä maailmassa ole olemassa kaksia samanlaisia aivoja. Osalla ihmisistä elimistö tuottaa dopamiinia, serotoniinia ja noradrenaliinia keskiverrosta poikkeavalla tavalla.

Dopamiini vaikuttaa aivojen etuotsalohkossa tapahtuvaan järkeilyyn, keskittymiseen, käyttäytymisen sosiaaliseen kontrolliin, toiminnan tavoitteelliseen suunnitteluun ja sisäsyntyisen motivaation ylläpitoon. Kun käyttäytyminen on tarkkaamatonta ja keskittyminen sekä tehtävien aloittaminen ja loppuun saakka vieminen heikkoa, se johtuu joko dopamiinin erityksen synnynnäisestä poikkeavuudesta elimistössä tai stressihormoneista, kortisolista ja noradrenaliinista, jotka häiritsevät dopamiinin tuotantoa.

Serotoniini vaikuttaa mielialaan. Jos sitä erittyy runsaasti, ihminen on iloinen ja pirteä Jos serotoniinia erittyy vähän, ihminen voi olla apea tai ärtyisä ja altis masentumaan.

Noradrenaliini on stressihormoni ja vireystasoa nostava välittäjäaine. Kun sitä on elimistössä vähän, käyttäytyminen on tarkkaamatonta ja aikaansaaminen, motivaation ylläpitäminen ja tavoitteista kiinni pitäminen voivat olla heikkoja. Jos taas noradrenaliinia erittyy runsaasti, se voi viedä vireystilan paniikin tasolle. On todettu, että paniikkikohtauksen aikana elimistössä on suuret määrät noradrenaliinia. Lapsen jatkuva liiallinen pelokkuus on joidenkin näkemysten mukaan biokemiallinen cocktail, jossa on liian vähän serotoniinia ja paljon noradrenaliinia.

Käyttäytyminen, jota kutsumme ADHD:ksi ja Aspergeriksi, johtuu otsalohkon dopamiinienergisten hermoratojen sikiökautena tai synnytyksen yhteydessä syntyneestä rakenteellisesta poikkeavuudesta. Poikkeavuutta on havaittu oikeassa aivopuoliskossa, joka huolehtii havaintojen jäsentämisestä, kasvojen tunnistamisesta, tunnesävyjen kokemisesta ja säätelystä sekä huumorin ja metaforien ymmärtämisestä. Jos taas poikkeavuudet ovat vasemmassa aivopuoliskossa tai molemmissa, se voi vaikuttaa arkeen motoriikan kankeutena, vaikeutena muistaa sanoja sekä muina kielen oppimisen ja tuottamisen haasteina. Sanotaan, että puhumme vasemmalla aivopuoliskolla.

Kolme yksinkertaista keinoa levottomuuden rauhoittamiseen

Ravinto ADHD- ja Asperger-piirteisen lapsen vanhempana olet ehkä huomannut, että lapsellasi on valtava himo hiilihydraatti- ja sokeripitoisiin ruokiin. Kaikki makea saattaa kadota jääkaapista, samoin maitoa ja jogurttia kuluu litratolkulla. Tuntuu, että lapsi haluaisi elää pelkällä makaronilla, vaalealla leivällä, sokeroiduilla muroilla, pitsalla ja cociksella.

Erityisesti hiilihydraatit saavat aivojen nälkää ja kylläisyyttä säätelevän hypotalamuksen erittämään dopamiinia ja serotoniinia. Levoton ihminen yrittää luontaisesti lääkitä itseään hiilihydraattipitoisella ravinnolla. Pelkkä hiilihydraattipitoinen ruoka, kuten valkoisista jauhoista tehty leipä ja makaroni, ei ole kuitenkaan riittävä energian lähde kenellekään.

Lääkärit ja tutkijat eivät ole löytäneet yhtä yksimielistä ravintosuositusta, jonka voisi väittää helpottavan aivojen levottomuutta. Nykyisin kuitenkin jo tunnustetaan, että ihminen voi saada serotoniinin esiastetta tryptofaania ja dopamiinin sekä noradrenaliinin esiastetta tyrosiinia proteiinipitoisesta ruoasta: tryptofaania saa muun muassa kaurasta, kananmunista ja banaanista ja tyrosiinia juustosta, jogurtista, viljasta, saksan- ja hasselpähkinöistä sekä rasvaisesta kalasta.

Myös hiilihydraatit vaikuttavat serotoniinin muodostumiseen ja näyttävät edistävän tryptofaanin pääsyä aivoihin. Tosin levoton ihminen päätyy helposti, varsinkin ollessaan alakuloinen, stressaantunut tai masentunut, syömään nopeita hiilihydraatteja kuten valkoista leipää, pullaa ja muroja. Parempia, hitaita hiilihydraatteja saa pastasta, riisistä, perunasta, bataatista, maidosta ja hedelmistä.

Kotona kannattaa olla tarjolla paljon hedelmiä, tummaa leipää (jota onneksi saa nykyisin myös pehmeässä, aistiyliherkille sopivassa muodossa viipaleina ja sämpylöinä), marjoja jogurtin kera tai smoothie-juomana, keitettyjä kananmunia, tummaa makaronia, perunoita, vaaleaa lihaa sekä luomu-riistalihaa, jossa on paljon omega-3-rasvahappoja. Näin voit varmistaa, että levottomat aivot saavat riittävästi tarvitsemaansa proteiinia sekä hiilihydraatteja sopivassa muodossa. Itse olen lopettanut kokonaan vaalean leivän, vaaleiden makaronien ja murojen ostamisen – sen, mitä keittiön kaapeista ei löydy, lapsikin oppii ajan myötä unohtamaan.

Liikunta Runsas liikunta auttaa tuottamaan sopivasti serotoniinia ja dopamiinia sekä mielihyvää antavaa endorfiinia. Liikunta pitää aivot paremmassa vireessä ja muokkaa niitä. Kaikki, mikä tekee hyvää keholle, tekee hyvää myös aivoille. Motorinen kehon liikeratojen harjoittaminen on tehokasta aivojumppaa – samoin myös instrumenttien soittaminen, piirtäminen ja leipominen.

Joukkuepelit, telinevoimistelu, tanssiminen ja soittaminen ovat erinomaisia harrastuksia, jos lapsen aivot ovat syntyjään levottomat. Valitettavan usein haastavan lapsen harrastukset lopahtavat valmentajilta, opettajilta ja ohjaajilta tulevan kielteisen palautteen vuoksi. Lapsen harrastaminen saattaa olla vuosikausia aikamoista säheltämistä – ja vanhempia nolottaa. Mutta on tärkeää, että jokainen erityislapsen vanhempi vaikuttaa omalta osaltaan harrastusten järjestäjien, ohjaajien ja toisten vanhempien asenteisiin. Erityislapsilla on oikeus harrastaa siinä missä muillakin lapsilla – ja harrastukset ovat heidän aivoilleen aivan erityisen tärkeitä.

Kerro avoimesti, miksi lapsesi käyttäytyy hieman toisista poikkeavasti, pyydä ja vaadi myönteistä, kannustavaa ilmapiiriä ja suhtaudu lapsen sähläämiseen lempein silmin.

Olen kokenut, mikä vaikutus liikunnalla on lapsen levottomuuteen taipuvaisiin aivoihin. Yhden lapseni otin heti pois jalkapallo- ja koripallojoukkueista, kun alkoi näyttää siltä, ettei hän pärjää ja valmentajat vain karjuvat hänelle nuppi punaisena. Toisen lapsen kanssa seisoin nolona kentän laidalla ja seurasin, miten poikani tuntui viipottavan aina väärään suuntaan ja veti ihan omaa show’taan valmentajien kärsivällisyyttä koetellen. Tämän lapseni harrastusjoukkueissa sattui olemaan hyvä ilmapiiri ja rauhalliset valmentajat, jotka eivät huuda. Toiset vanhemmat suhtautuivat poikaani kannustavasti. Kerran eräs äiti sanoikin minulle kentän laidalla, että anna pojan viipottaa, hän on tärkeä osa tätä joukkuetta. Muutamassa vuodessa pojasta kasvoi reipas, lahjakas urheilija, joka on tottunut ryhmäkuriin ja pitää hyvää huolta omista harrastusvälineistään sekä aikatauluistaan. Ilman liikuntaa hänenkin kanssaan olisi varmasti törmätty moniin kouluvaikeuksiin.

Aivot muokkautuvat läpi elämän, käytön mukaan. Hyvällä ravinnolla ja säännöllisellä liikunnalla voi helpottaa huomattavasti aivojen levottomuutta. Jos olet ADHD- tai Asperger-piirteinen nuori tai aikuinen, suosittelen kuntokeskuksen jäsenyyttä. Kuntokeskuksessa voi harrastaa monipuolista liikuntaa mukavissa puitteissa, omilla ehdoilla ja omassa aikataulussa. Jos myöhästyt yhdeltä ryhmäliikuntatunnilta, voit aina korvata sen kuntosaliharjoittelulla tai seuraavalla alkavalla tunnilla. Voit myös valita vapaasti, haluatko treenata yksin kuntosalilla vai ryhmän mukana liikuntatunneilla. Tarjolla on motoriikkaa ja peruskuntoa vahvistavaa kuntosaliharjoittelua, jumppaa ja kahvakuulatreenejä, vireystilaa nostavia kuntopyöräily- ja tanssitunteja sekä mieltä rauhoittavaa pilatesta ja joogaa. Eikä treenaaminen tule kovin kalliiksi, jos käyt keskuksessa säännöllisesti esimerkiksi neljä kertaa viikossa. Todennäköisesti huomaat kuntoilun vaikutuksen keskittymiseesi ja aikaansaamiseesi hyvin nopeasti.

Luonto Vuonna 2009 saatiin luotettavia tutkimustuloksia siitä, että luonnossa käveleminen ja oleskelu lievittävät ADHD-oireita ja parantavat keskittymistä. Itse oivalsin luonnon vaikutuksen ja mahdollisuudet, kun osallistuin hiljattain luontoterapiakoulutukseen.

Eniten luonnosta saa energiaa ja apua, kun antaa itselleen tai lapselle yksinkertaisia tehtäviä:

•Kävellään tuon puun luo niin, että keskitymme ihan hiljaa kuuntelemaan, mitä ääniä kuuluu.

•Seuraavat metrit kävellään hiljaa keskittyen hajuihin: mitä tuoksuja haistat?

•Nyt mennään inkkarikävelyä ihan hiljaa. Miten inkkarit kävelevät? Niin että oksakaan ei rasahda kengän alla. Samalla he tarkkailevat joka suuntaan, mitä ympärillä näkyy.

•Etsi luonnosta oma voimapaikkasi, jossa mieli lepää ja saat energiaa. Voit viedä ystäväsi katsomaan ja kokemaan tämän paikan. Taluta hänet sokkona loppumatka, jolloin sinun pitää kantaa vastuu siitä, ettei hän satuta itseään puiden oksiin eikä kompastu.

•Etsi luonnosta symboleita, jotka kuvaavat sinun vahvuuksiasi.

•Etsi luonnosta lahja äidillesi /ystävällesi /puolisollesi. Anna se hänelle ja kerro, miksi valitsit juuri tämän lahjan.

•Luontoterapia-harjoituksiin ei tarvita välttämättä isoa luonnonmetsää. Edellä mainittu tutkimus tehtiin kaupunkiympäristössä, naapurustossa ja puistoissa. Kunnon metsässä on tietenkin se hyvä puoli, että siellä voi puuhastella vähän oudoltakin näyttäviä juttuja, kuten inkkarikävelyä, kaikessa rauhassa.

•Näitä harjoituksia tehdessä luonto avautuu aivan uudella tavalla. Emme enää rymistele eteenpäin metsäpolulla pää painuksissa, aivot kuhisten levottomia ajatuksia, vaan rauhoitumme ja keskitymme havainnoimaan luontoa, sen kauneutta, rikkautta ja energiaa.

Oireyhtymien viidakossa

osa01.jpg

Osa psykologeista ja lääkäreistä on sitä mieltä, että 1990-luvulla Suomeenkin rantautuneet ”kirjaindiagnoosit”, kuten ADHD, ADD, AS eli Aspergerin syndrooma, ovat keinotekoinen muoti-ilmiö ja osa lapsuuden medikalisointia – pientenkin poikkeavuuksien lääketieteellistämistä. Tähän saakka olen ollut täysin eri mieltä näiden asiantuntijoiden kanssa ja pahoillani siitä, että tämä lääkäreiden välinen käsitteellinen ja monesti myös käsittämätön väittely vaikeuttaa huomattavasti esimerkiksi aikuisten ADHD:n hoitoa. Siitä lisää tuonnempana.

Viime vuosina olen alkanut miettiä lapsuuden medikalisointia. Mitä se tekee lasten itsetunnolle ja identiteetille? Onko parempi kantaa diagnoosia koko pienen ikänsä vai olla omanlaisensa, ilman selityksiä?

Ennen tarkkaamattomat, rasavillit ja hitusen autistiset lapset saivat tai joutuivat porskuttamaan kukin tyylillään oppivelvollisuutensa läpi, kun ei ollut diagnooseja. Osa heistä päätyi vankilaan – on arvioitu, että ainakin noin joka toisella vangilla on ADHD. Mutta monista tuli menestyjiä, tavalla tai toisella. Menestyä voi millä tahansa elämän saralla. Olen koonnut tähän kirjaan kertomuksia siitä, miten levottomista aivoista voi kouliintua oman elämän suurin menestystekijä.

Kirjaindiagnoosit eivät ole tarkkarajaisia. Noin 80 prosentilla Asperger-piirteisistä ihmisistä on myös ADHD-piirteitä. Noin 50 prosentilla Asperger-piirteisistä on myös Tourette-piirteitä ja noin 10 prosentilla Tourette-piirteisistä Asperger-piirteitä. Usein näihin oireyhtymiin liittyy myös motoriikan ja kielellisten taitojen vaikeuksia sekä aistien yli- ja aliherkkyyttä.

Jos sinulla on likinäköinen lapsi, esitteletkö perheesi uusille tuttavuuksillesi: yksi lapsistamme on likinäkötyttö. Tai jos lapsellasi on atooppinen ihottuma, mainitsetko sen joka käänteessä: sitten meillä on tämä atoopikkopoika. Kirjaindiagnooseista puhutaan hyvin usein tähän sävyyn: meillä on Asperger-poika tai ADD-tyttö. Tunnustan: puhun myös itse usein tällä tavoin.

Lapsen haastavuus vaikuttaa niin vahvasti äiti-identiteettiin, että lähes poikkeuksetta äidit tuovat lapsensa oireyhtymän esille esitellessään itseään, varsinkin naisporukassa. Tätäkin minä harrastan usein, huomaamattani. Oireyhtymä on ikään kuin natsa äidin kauluksessa: olen käynyt läpi tavanomaista kovemman äitiyden koulun.

sisus01.jpg

Kuvitellaan, että tämä iso pallo on ihminen ja valkoinen piste hänen vasemman etuotsalohkonsa tienoilla on hänen aivotoimintansa poikkeavuus – saman kokoisena kuin se näkyy magneettikuvauksissa. Magneettikuvat havainnollistavat hyvin sen, että oireyhtymissä on kyse yleensä hyvin pienistä mutta merkittävistä aivojen aktiivisuuden poikkeamista.

Seuraavan sivun pallo kuvaa sitä, missä mittakaavassa puhumme arjessa oireyhtymästä ja sen aiheuttamista vaikeuksista. Oireyhtymä ja sen aiheuttamat ongelmat peittävät taakseen lähes kaiken muun. Olemme usein niin keskittyneitä tuijottamaan vaikeuksia ja häiritsevää käyttäytymistä, että unohdamme ihmisen oirehdinnan takana.

sisus02.jpg

Ongelmien takana uinuu suuria vahvuuksia. Ei pelkästään taitoja ja synnynnäistä lahjakkuutta, vaan myös hienoja luonteenpiirteitä.

Muistan, kuinka yritin puhua yhtenä talvena useaan otteeseen lapseni koulun rehtorille ja henkilökunnalle poikani vahvuuksien varaan rakentamisesta. Rehtori sanoi minulle puhelimessa vähättelevästi: ”Ei hänellä (lapsellani) ole kuitenkaan sellaisia lahjoja, joista olisi meille täällä koulussa varsinaisesti hyötyä.” Kuuntelin huuli pyöreänä. Onko lapseni tehtävä olla koulussa hyödyksi henkilökunnalle eikä toisinpäin? Ja pitääkö hänen olla huippulahjakas ihmelapsi, jotta häntä voisi kehua ja kannustaa?

Se oli hyvin raskas talvi ja kerran totesin, etten ole kuullut yhdessäkään lukuisista palavereistamme ainuttakaan myönteistä kommenttia lapseni hyvistä puolista – joita hänessä on paljon. Vararehtori vastasi siihen hetken hiljaisuuden jälkeen kertomalla ”hauskan” jutun, miten lapseni oli rakentanut jonkinlaisen omatekoisen kahvinkeittimen käytävän kaappiinsa. Kahvinkeitto oli tietenkin täytynyt kieltää. Se oli ainoa ”positiivinen” juttu, jonka vararehtori keksi siinä tilanteessa, puhuessaan äidille, joka yritti kaikkensa, rankasti yli voimavarojensa, huolehtiessaan lapsensa koulunkäynnistä (ja ihmisoikeuksista) ympäristössä, joka oli tälle lapselle ylivoimaisen vaikea. Katsoin vararehtoria ja mietin, piruileeko hän oikeasti tässä tilanteessa, kun lapseni makaa romahduspisteessä kotona, sairauslomalla koulusta, ja itsekin olin äitinä jaksamisen äärirajoilla. Vai oliko tämä pedagogiikan ammattilaisen käsitys vahvuuksista puhumisesta?

Tämä ehkä kuulostaa katkeran äidin vuodatukselta. Mutta olit sitten lapsi, nuori, vanhempi tai levottomien ihmisten kanssa työtä tekevä ammattilainen, on äärimmäisen tärkeää painaa mieleen tämä kuva:

sisus03.jpg

Kuvan ihmisestä pitäisi näyttää tältä. Vaikeudet ja haasteet ovat vain pieni osa persoonaa – ja mitä enemmän kiinnitämme huomiota persoonallisuuden tähtiin, hyviin ominaisuuksiin ja vahvuuksiin, sitä isommiksi ne kasvavat. Parhaimmillaan tähdet peittävät vaikeudet alleen. Näin on käynyt monille heistä, jotka kertovat tarinansa tämän kirjan sivuilla.

Tehtävä:

Laadi ympyrän sisälle oma, lapsesi, asiakkaasi tai oppilaasi vahvuusprofiili – hänen persoonansa tähdet.

sisus04.jpg

ELOKUVAOHJAAJA MARKKU PÖLÖNEN:

”Sain tietää vasta aikuisena, mistä kouluvaikeuteni johtuivat”

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen näkee pojassaan paljon omia piirteitään – samoja vahvuuksia ja vaikeuksia, jotka värittivät hänen omaa lapsuuttaan. Joskus se raivostuttaa. Miksi poika ei voi päästä helpommalla?

Kun elokuvaohjaaja Markku Pölösen ensimmäinen lapsi syntyi, perhe asui Helsingin Munkkiniemessä.

”Poika syntyi Kätilöopistolla ja olimme perhehuoneessa. Muistan, kuinka lähdin ensimmäistä kertaa hakemaan kotoa jotain tarvikkeita. Kaupungin läpi ajaessani säpsähtelin koko ajan teräviä särmiä ja kiiltäviä pintoja, metallia ja autoja. Suojeluvaisto pumppasi adrenaliinia verisuoniin. Ajattelin sitä pikkuista pentua, miten se täällä selviää”, hän muistelee.

Pölösestä tuli isä nelikymppisenä. Jos hän olisi saanut lapsen nuorempana, kaikki olisi ollut ihan levällään.

”Muutin paikasta toiseen eikä elämässä ollut mitään holttia”, hän muistelee elämäänsä ennen perhettä ja isyyttä.

Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli hänelle pahin, hajuyliherkkyyden vuoksi. Pölösellä on lieviä Aspergerin oireyhtymän piirteitä ja puutteellinen hahmotuskyky. Aspergerin oireyhtymä on autismin kirjoon kuuluva neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö, jossa aistien toiminta sekä empatiakyky ovat eriasteisesti poikkeavia.

”Nämä piirteet kulkevat meidän suvussa. Monet asiat ovat helpottuneet iän myötä, mutta lapsena minulla oli aika tavalla ongelmia. Olen numerosokea ja hajuyliherkkä. Lapsena minulla ei ollut kiinteitä eikä syvällisiä kaverisuhteita, eikä niitä ole vieläkään. Viihdyn valtavan hyvin yksin.”

Markun muistikuvat jäsentyvät hajujen kautta. Hän muistaa lapsuudestaan hyvin voimakkaita hajuelämyksiä, kuten linja-auton ja seurojen hajut. Jokaisessa talossa ja ihmisessä oli oma vahva ominaishajunsa. Näistä hajumuistoista on ollut paljon hyötyä filmien käsikirjoitus- ja ohjaustyössä. Markulla on taipumusta elää voimakkaita ”kausia”. Kun jokin mielenkiinnon kohde tempaa täysillä mukaansa, kaikki muu unohtuu.

”Elokuvan tekemiseen liittyy tietenkin paljon ihmissuhdejuttuja, mikä tekee siitä aika työlästä. Ohjaajan työssä on kuitenkin hyötyä lähes fanaattisesta keskittymisestä yhteen asiaan”, Pölönen sanoo.

Välillä hän on seurannut huolestuneena poikansa ahdistumista koulun vuoksi. Hänen oma koulunkäyntinsä oli aikoinaan tervanjuontia.

”Olen luvannut hänelle, että peruslaskentatehtävät pitää osata, mutta mitään derivoimisia ja muita höpötyksiä ei tarvitse opetella, jos siitä itsetunto yhtään kärsii. Kaiken ehtii pitkässä elämässä oppia, jos haluaa. Mutta jos koulu vie lapselta itsetunnon, sitä ei korjata ihan helposti. Koulussa lapsesta ryhdytään tekemään yhteiskunnan jäsentä. Jos siinä vaiheessa jättää lapsen vaille tukea ja asettuu täysin koulun puolelle, lapsi ei anna sitä ikinä anteeksi.”

ADHD ja ADD

ADHD on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, joka johtuu pääosin siitä, ettei tarkkaavaisuushormoni dopamiini kulje hermosolujen välillä riittävän tehokkaasti. ADHD näkyy aivorakenteissa vasemman aivopuoliskon ja etuotsalohkon hieman poikkeavana toimintana.

Etuotsalohko säätelee muun muassa järkeilyä, tarkkaavaisuutta, motivaatiota, suunnitelmallisuutta, moraalivalintoja ja oman toiminnan ohjausta. Kun tällä aivoalueella on pientä poikkeavuutta, ihmisen on tavanomaista vaikeampi hahmottaa asioita, tehdä järkeviä valintoja arjen tilanteissa, aloittaa tehtäviä tai pitää kiinni suunnitelmistaan.

Usein ajatellaan, että ADHD-piirteisen aivojen aktivaatiotaso on ylivirittynyt. Päinvastoin: aivojen ak...