Sisällys

Esipuhe

Kuvitelkaa mekaaninen strutsi! Höyryä puskeva sarvikuono! Telaketjuilla liikkuva katedraali, jonka ovensuusta pilkistää tykinpiippu! Kellopeliorkesteri! Viktoriaanisen ajan estetiikalla rakennettu tietokone puupanelointeineen ja krominäppäimineen!

Steampunk on genre, jonka yksi määrittävimmistä tekijöistä on kahlitsematon luomisvimma, joka ilmenee muun muassa mitä mielipuolisimpina keksintöinä. Yleistäen voitaisiin puhua keitoksesta, jossa yhdistellään scifin, vaihtoehtohistorian, fantasian ja kauhun piirteitä. 1800-luvun viktoriaaninen ajankuva yhdistettynä höyrykoneiden ja/tai kellopelilaitteiden kansoittamaan aggressiiviseen teknologiseen kehitykseen kuuluu usein asiaan.

Genren sisällä on kuitenkin runsaasti liikkumavaraa. Hullut tohtorit mekaanisine laitteineen tai viktoriaaninen romantiikka eivät suinkaan ole kaikki, mitä steampunkilla on tarjottavana. Monesti lajityypissä liikutaan laajalla akselilla, jonka yhtenä ääripäänä voitaisiin pitää ideaalista seikkailullisuutta ja uskoa teknologian ylivertaisuudesta; toisena raadollista, jopa dystooppista, yhteiskuntakuvausta ja -kritiikkiä. Monet kirjailijat yhdistelevät aspekteja akselin molemmista päistä.

Viktoriaanisen ajan asusteiden ja estetiikan viehätys on kiistaton, mutta se tarjoaa nykykirjailijoille myös erinomaiset työkalut peilata omaa aikaamme ja sen ongelmia, sillä monet yhteiskunnalliset rakenteet ovat samankaltaisempia kuin ehkä toivoisimme. Näin ollen ideologisten tarinoiden aiheet – kuten feminismi, imperialismi, luokkaerot, mertentakaiset sodat ja uskonto – on vaivatonta sijoittaa viktoriaaniseen aikaan.

Kuten useimmat yritykset määrittää tiettyä genreä, jää tämäkin valitettavan vaillinaiseksi. Steampunk on paljon enemmän, eikä se suostu taipumaan yrityksiin luokitella tai lokeroida itseään siistiin karsinaan. Asiaa vaikeuttavat myös genren eri sukupolvien näkemyserot. Ensimmäisen sukupolven katsotaan kapinoineen kuvaamaansa järjestelmää kohtaan – mistä termin ”punk” käyttö pitkälti juontaa juurensa – kun taas myöhempien sukupolvien näkemyksiä on kuvailtu myös termein ”höyryscifi” ja ”kaasulamppuromantiikka”.

Jos englannin kieli ei ole ongelma, suosittelemme aiheesta seikkaperäisemmin kiinnostuneille Jeff VanderMeerin ja S. J. Chambersin toimittamaa The Steampunk Biblea, joka on sangen kattava tietoteos genrestä. Ann & Jeff VanderMeerin toimittamat novelliantologiat Steampunk ja Steampunk II – Steampunk reloaded taas tarjoavat erinomaisen läpileikkauksen maailmalla kirjoitetusta steampunkista ja ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Katsaus genren historiaan sen ymmärtämiseksi lienee vielä paikallaan.

Steampunk on Suomessa toistaiseksi melko tuntematon spekulatiivisen fiktion alalaji, mutta kirjallisia esikuvia lajityypille löytyy Jules Vernen ja H. G. Wellsin ajoista asti. Näiden kahden herran voidaankin sanoa olevan steampunkin esi-isiä, tai ainakin esikuvia, joskin varsinainen genre nimityksineen syntyi vasta paljon myöhemmin. Heidän tarinoissaan ajankuvaansa nähden huomattavan kehittyneet laitteet avustivat 1800-luvun seikkailijoita kartoittamaan silloin tuntematonta maailmaa. On kuitenkin syytä huomioida, etteivät Verne ja Wells suinkaan hyväksyneet kehitystä varauksetta ja kyselemättä positiivisena asiana – toisin kuin amerikkalaiset Edisonaadit, jotka usein heijastivat vahvasti aikansa rasistista asennetta "cowboyt vastaan intiaanit" –asetelmillaan ja synnyinmaansa lapsenomaista uskoa kapitalismin ja ekspansionismin oikeutukseen. Edisonaadit on syytä mainita eräänlaisena steampunkin esiasteena, joskin varsinainen steampunk syntyi ennemminkin vastalauseena niiden edustamalle maailmankuvalle.

Huolimatta Vernen ja Wellsin vaikutuksesta monet näkevät genren nousseen esiasteeltaan vasta 1970-luvulla Michael Moorcockin Nomads of the air -sarjan myötä. Kirjailijan itsensä mukaan romaanit oli tarkoitettu kannanotoksi tiettyjä edwardiaanisia asenteita vastaan: näyttämään, ettei sellaista asiaa kuin hyväntahtoinen imperiumi ole olemassakaan. Poliittisessa mielessä Moorcockin romaanit heijastivatkin Vernen varovaista asennetta teknologian rooliin maailmassa, kritisoivat viktoriaanista imperialismia kärkevästi ja osoittivat suurta sympatiaa brittien alistamia kansoja kohtaan.

Silti termi steampunk keksittiin vasta vuonna 1987, jolloin K. W. Jeter käytti sitä kuvaillessaan romaanejaan Infernal Devices ja Morlock Nights. Yhdessä kirjailijoiden Tim Powersin (Anubis Gates, . Anubiksen portit, 1. kirja 1992, 2. kirja 1993, Kirjayhtymä) ja James Blaylockin (Lord Kelvin´s Machine) kanssa hän muodosti kirjallisen liikkeen keihäänkärjen.

Kolme vuotta tämän jälkeen William Gibson ja Bruce Sterling julkaisivat romaanin The Difference Engine, jota yhä usein kutsutaan merkittävimmäksi koskaan kirjoitetuksi steampunk-romaaniksi.

Muutakin steampunkia kirjoitettiin tänä aikana, mutta liike itsessään, sellaisena kuin se koskaan oli ollut, nuukahti tai sulautui valtavirtaan tai science fictioniin. Suurimman osan 1990-lukua ja uuden vuosituhannen alkua steampunkia esiintyi lähinnä sarjakuvissa ja elokuvissa. Samalla sen ympärille kuitenkin muodostui voimakas alakulttuuri, joka imi vaikutteita näistä sarjakuvista ja elokuvista, Vernen ja Wellsin teoksista sekä viktoriaanisesta ajasta itsestään. Steampunk-kulttuuri voi nykypäivänä rehevästi, ja sen rönsyt kietoutuvat vahvasti muotiin, taiteeseen, nikkarointiin ja tee-se-itse –mentaliteettiin.

Suurelta osalta on tämän kulttuurin innovaation ja elinvoimaisuuden ansiota, että uusi aalto kirjailijoita on löytänyt steampunkin. Uusi aalto kuitenkin eroaa vanhasta jo siinä, että sen enemmistönä ovat naiskirjailijat: Gail Carriger, Cherie Priest, Karin Lowachee, Ekaterina Sedia ja Catherynne M. Valente muutamia mainitaksemme. Tämän myötä genren fokus on myös alkanut siirtyä puhtaasti viktoriaanisesta, länsimaisesta asetelmasta ja kulttuurista kohti muita näkökulmia ja lähtökohtia.

Tämä teos esittelee yhdeksän suomalaista nousevaa kirjoittajaa, joita steampunkin sielunmaisema kiehtoo. Antologiassa lukija pääsee matkustamaan ympäri Eurooppaa ja fiktiivisiä seutuja, mutta kotimaan kamaraakaan ei ole unohdettu.

Suomen ensimmäisen steampunk-kirjailijan Magdalena Hain novelli Vaskimorsian vie lukijan viktoriaaniseen Lontooseen, jossa kuolemantapaus poikii odottamattomia seurauksia. Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuus esittelee mystiikkaa huokuvaa historiaa Tonavan varrelta sekä Budapestin salaperäisine magyaareineen. Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen juurruttaa steampunkin Pohjanmaan viljavainioille, joilla kasvaa äkkijyrkkiä miehiä. J. S. Meresmaan Augustine avaa nuoren naisen näkökulman korporaatiomaailmaan teknologistuvassa Ranskassa. Markus Harju puolestaan tarjoilee slaavilaista tunnelmaa kiihkeätempoisessa seikkailussa Prahan teurastaja, jossa päähenkilö joutuu taistelemaan niin päänsisäisten kuin ulkopuolistenkin kauhujen kanssa. Shimo Suntilan ilmoissa liikkuva Kruunun vihollinen antaa kostolle kasvot ja yllättävän ymmärtäjän.

Jani Kankaan novelli Kapina tunturilla väläyttää tuttuja pohjoisia maisemia ja ajankohtaista kaivosaihetta, mutta fiktiivisessä Angelinrovassa. Christine Thorelin humoristinen Viuhka käy kartanossa antaa maistiaisen makaaberimmasta maailmasta. Antologian päättää Anni Nupposen tunnelmallinen Joka ratasta pyörittää, jossa kirjoittaja vie lukijan maan alle ja ihmisyyden peruskysymysten ytimeen.

Toivotamme teidät viihtymään suomalaisen steampunkin parissa!

Markus Harju ja J. S. Meresmaa

Vaskimorsian

Magdalena Hai

Hieman jälkeen iltayhdeksän veljeni kihlattu, neiti Lisbeth Duvarney syöksyi kuolemaansa kartanomme kolmannen kerroksen parvekkeelta. Vuosi oli 1882. Ilta oli yksi noita heinäkuun lopun miellyttävän lempeitä iltoja, kun päivän aikana seiniin uponnut polte lämmitti yhä ja kaskaat lauloivat puutarhan ruusupensaissa. Olimme viettäneet päivän ulkona, pelanneet krokettia ja ihailleet suurta Royal Gregorovian -yhtiön ilmalaivaa, jonka mahtava, kolikon muotoinen kaasukuori oli luonut varjon pelimme ylle.

Auringon laskiessa olimme siirtyneet sisätiloihin. Veljeni Ichabod oli ollut humalassa tullessaan illalliselle. Lisbeth oli itkenyt. Myöhemmin Lisbeth oli pyytänyt minut huoneeseensa ja yrittänyt puhua minua ympäri. Hän oli kulkenut kuin villikissa pitkin mattoa, väännellyt liinaa käsissään ja sanonut, että ei ikimaailmassa naisi Ichabodia. Ei, kun voisi naida minut.

Jälkeenpäin katselin Lisbethin ruhjoutunutta vartaloa pation harmailla kivillä. Laattojen välistä tunkeva sammal, jota vanha puutarhurimme Arthur turhaan yritti taltuttaa, oli imenyt itseensä suuren osan niille vuotaneesta verestä. Lyhtyjen valossa kasvin pehmeisiin osiin kiinnittyneet pisarat kiilsivät, niin kuin kasvi voisi olla verenjanoinen. Ichabod seisoi varjoissa, kääriytyi käsiinsä ja heilutti vartaloaan hiljaa puolelta toiselle.

Perhelääkärimme saapui paikalle, totesi tilanteen, peitti Lisbethin ruumiin lakanalla ja lausui pakolliset sanat: ”Olen pahoillani. Hän on kuollut.”

Ichabod sulki silmänsä ja käänsi päänsä kuin häntä olisi lyöty.

En yrittänytkään lohduttaa häntä.

”Meidän pitää siirtää hänet”, sanoin. ”Kutsun Arthurin.”

”Ei.” Ichabodin ääni oli karhea. Hänen kulmansa kurtistuivat ja hän sanoi: ”Minä teen sen. En halua, että kukaan muu koskee Lisbethiin. Ei kukaan muu kuin minä.”

Jätin huomiotta katseen, jonka hän minuun loi.

”Tee, kuten parhaaksi näet.”

Seuraavana aamuna Ichabod lähti kylästä vuokraamillamme vaunuilla kaupunkiin Lisbethin ruumis mukanaan. Kolme päivää myöhemmin sain häneltä lyhyen kirjeen:

Thaddeus,

kun saat tämän kirjeen, rakas Lisbeth lepää jo sukunsa hautakappelissa North Grimstonin hautausmaalla. Hautajaiset olivat vaatimattomat, paikalla olivat vain lähimmät ystävät sekä herra ja rouva Duvarney. En kertonut Lisbethin vanhemmille hänen kuolemansa yksityiskohtia. Arvelin, että niin on parempi.

Sinua en kutsunut syistä, jotka itse tiedät parhaiten.

Ichabod

Laskettuani kirjeen käsistäni istuin kirjastossa, kunnes ilta alkoi hämärtää ja hovimestarini Wilford tuli sulkemaan ikkunat.

Voisin väittää, että rakastin Lisbethiä, ja tehdä siten itsestäni paremman miehen. Voisin väittää, että tein kaikkeni pelastaakseni hänet tai että hänen kuolemansa ylipäätään kosketti minua. Mutta tosiasia on, että seuraavat viikot uppouduin sukutilan asioiden hoitoon ja tuskin ajattelin veljeäni. Heinäkuu väistyi ja muuttui elokuuksi. Hiipuva auringonvalo paljasti paljaat laikut patiolla talon edessä, paikassa, josta Arthur oli kuorinut Lisbethin vereen tahriintuneet sammalet pois.

Muistin, kuinka Ichabod oli esitellyt hänet minulle ensimmäistä kertaa. Veljeni kihlattu oli ollut erikoisella tavalla kaunis nainen. Alkukesän auringossa hänen ihonsa oli ruskettunut helposti ja siihen oli ilmestynyt pisamia. Niitä oli ollut muuallakin hänen kehossaan. Solisluiden päällä, olkapäissä, rintojen herkällä iholla. Reisien sisäpinnalla. Kun olin rakastellut häntä ensimmäisen kerran, olin seurannut kädelläni pisamia ja saanut hänen hoikan vartensa värisemään nautinnosta. Hän oli ihmetellyt käsieni kuumuutta. Lisbethin omat sormet olivat olleet aina kylmät.

En ollut kuullut veljestäni pian kuukauteen. Ichabodilla oli tapana hukuttaa murheensa työntekoon, ja oletin hänen uppoutuneen opintoihinsa Ashborough’n Teknillisessä opistossa. Seuraavan kerran tapasin hänet vasta syyskuun alussa, kun asiani veivät minut kaupunkiin. Olin kävelemässä Hart’s Lanea kellontekijöiden korttelia kohti, kun matkantekoni keskeytyi törmätessäni vastaan tulevaan mieheen, joka kantoi kainalossaan suurta, ruskeaa pakettia.

”Hei, kuulkaas nyt!” sanoin miehelle.

”Olen pahoillani”, mies mutisi, ”en katsonut eteeni, minä –”

Miehen olemus oli niin rähjäinen ja surkea, että en olisi sellaista uskonut näkeväni Ashborough’n paremmissa osissa. Mies nosti hattunsa kulmaa ja vasta silloin tunnistin hänet veljekseni.

”Ichabod, mitä Luojan tähden sinulle on tapahtunut?”

Veljeni punareunaiset silmät vaelsivat levottomina kasvojen ja kaulusteni välillä, kuin hän ei olisi halunnut katsoa minua. Hän korjasi kantamansa paketin asentoa, näytti sitten tekevän päätöksen ja nosti leukansa.

”Thaddeus”, hän sanoi. ”Hauska tavata. Kuinka olet voinut?”

”Ichabod...” Tartuin häntä ranteesta. ”Näytät kamalalta. Oletko juopotellut?”

Ichabod epäröi ja näin hänen leukansa vapisevan. ”Mitä se sinulle kuuluu, jos olenkin? Mitä se –” Hänen kasvonsa valahtivat. ”Minun täytyy mennä.”

Hän nykäisi hihansa irti otteestani. Ennen kuin hän lähti, hän pyyhkäisi suutaan ja sähähti: ”Tämä on kaikki sinun syytäsi.”

Tapaaminen sai minut levottomaksi veljeni puolesta. Päätin jättää asioiden hoitamisen sikseen ja otin ensimmäisen höyrykuoriaisen yhteisen ystävämme John Restonin asunnolle. John oli ollut jo vuosia perheemme hyvä tuttava ja tiesi varmasti, mitä veljeni oli puuhaillut Lisbethin kuolemaa seuranneina viikkoina.

Johnin talon kohdalla koputin kuoriaisen kuskia sateenvarjoni kärjellä ja pyysin häntä pysähtymään.

Kuoriainen kyykistyi sihisten kadun varteen. Nousin kyydistä ja maksoin kuskille, joka kosketti lakkinsa lippaa, komensi apupoikaa lappamaan tulipesään lisää hiiltä ja nosti koneen taas jaloilleen. Raskaiden jalkojen liitokset rutisivat, kun kone nousi ja katosi toisten kadulla kulkevien kuoriaisten sekaan. Pudistin päätäni. Toisin kuin teknisemmin suuntautunut veljeni, en osannut syleillä avomielin viime vuosina tehtyjä insinööritaidon edistysaskeleita, vaan suhtauduin niihin varauksella. Hyönteisiä imitoivien koneiden lähes-elämä kammotti minua.

John oli yllättynyt minut nähdessään, mutta ohjasi minut oikopäätä työhuoneeseensa.

Isäntäni ojensi minulle lasillisen brandya. Menin suoraan asiaan. ”Kerrohan... Mitä minun veljelleni on tapahtunut?”

John pyöritti juoksevan hunajan väristä nestettä lasissaan. Hän tarjosi minulle sikaria, josta kieltäydyin.

”Tapasin Ichabodin aivan sattumalta tänään käsityöläisten korttelissa”, sanoin. ”Mies näytti suorastaan riivatulta. Hyvä Luoja, John, hän on minun veljeni.”

John sytytti sikarin, nojautui tuolissaan taaksepäin ja katsoi minua vakavana. ”Jos totta puhutaan, olemme olleet hieman huolissamme Ichabodista”, John sanoi. ”Lisbethin hautajaisten jälkeen hän sulkeutui täysin meiltä kaikilta. Hän lakkasi käymästä kerholla, eikä ole osallistunut tietääkseni yhdellekään luennolle opintojen alkamisen jälkeen.”

Annoin brandyn valua kurkustani alas. Lisbethin viileiden sormien kosketus muistui jostain mieleeni.

John jatkoi: ”Kuulimme, että hän vuokrasi verstaan Knightsbridgen teollisuusalueelta. Sanoo tekevänsä siellä lopputyötään. Sen jälkeen olen nähnyt hänet vain ohimennen kadulla.”

”Käyttääkö hän oopiumia?” kysyin.

John pudisti päätään. ”En usko.”

”Mistä sitten on kyse?”

”Luoja nähköön, en tiedä”, John sanoi ja tuijotti lasiinsa. Sitten hän katsoi taas minuun: ”Mutta hän ei tunnu pääsevän yli Lisbethin kuolemasta. Hän suree tyttöä yhä.”

Jätin Johnin pian tämän jälkeen. Otin seuraavat kohdalleni osuneet vuokrakiesit, vanhanaikaiset hevoskärryt. Ohikulkevien höyrykuoriaisten suunnaton paino jyristi katua allamme ja niiden ympärilleen levittämä katku ja hiilipöly saivat ilman haisemaan kuvottavalta. Painoin nenäliinan suulleni ja käskin kuljettajaa suuntaamaan North Grimstonin hautausmaalle.

Nousin kieseistä hautausmaan suurilla takorautaporteilla. Löysin Duvarneyn suvun holvin muutaman väärän käännöksen jälkeen alueen eteläreunalta. Holvin oveen istutetussa kuparitaulussa hohti muita kirkkaampana Lisbethin nimi.

Kirjeitä, pieniä lappusia oveni alta. Lisbeth oli alkanut kirjoittaa niitä melkein sattumalta tapahtuneen salaisen kohtaamisemme jälkeen. Hätäisesti kirjoitettuja sanoja, lapsellisia tunnustuksia, jotka enemmän huvittivat kuin koskettivat. Olin polttanut niitä huoneeni takassa, mutta jatkanut kuitenkin suhdetta veljeni morsiameen, sillä Lisbethin peittelemätön, pidäkkeetön intohimo oli hivellyt itsetuntoani. En vain ollut osannut ennakoida sen syvyyttä. Olin kuvitellut tunteen hiipuvan, kun Lisbeth huomaisi millainen mies todella olin.

Hautaholvin sammaleisissa seinissä kosteus tiivistyi suuriksi laikuiksi. Huomasin leikitteleväni ajatuksella, että Lisbethin elämä olisikin jatkanut uomassaan tuon heinäkuisen illan jälkeen. Jos minä olisin valinnut toisin, olisinko ollut merkittävästi onnettomampi mies kuin olin nyt? Olisiko elämä Lisbethin kanssa todella ollut niin sietämätöntä kuin miksi sen hänen kuoliniltanaan kuvittelin?

Ympäröivistä marjakuusista laskeutuva varjoisa viileys tunkeutui hihoista sisään. Seisoin holvin edessä tietämättä, miksi tulin.

Viereltäni kuului yskähdys. ”On se komea”, lapioon nojaava vanha puutarhuri sanoi. ”Ei niin kuin nuo uudemmat. Kaikenlaista patsaanpuolikasta ne niihin nykyään lykkäävät. Finksejä.” Mies imaisi hampaitaan. ”Sanovat, että Egyptistä asti tuovat niitä.”

Nyökkäsin varautuneesti. Ukko oli yksi niistä raivostuttavan äänekkäistä kansanmiehistä, jotka kuvittelivat iän tuovan heille etuoikeuden puhutella herrasväkeä. Toivoin, että puhumattomuuteni olisi karkottanut miehen, mutta tämä vain otti mukavamman asennon lapiota vasten.

”Sanokaa vaan, jos häiritten”, mies sanoi. ”Tuttujakin?” Hän vinkkasi holvin suuntaan.

”Kaukainen tuttavani”, sanoin haluamatta paljastaa enempää.

”Duvaarniin perhe”, mies sanoi venytellen, ”jo sata vuotta ainakin ovat kuolleensa tuonne lykänneet. Oikein hyvä, vanha perhe. Ei mitään valittamista.”

Puutarhuri kaivoi taskustaan kolhuisen piipun ja alkoi täyttää sitä kuin hänellä olisi käytettävissään kaikki maailman aika. ”Kumma juttu sen takia, se viimonen”, mies sanoi.

”Mitä tarkoitatte?”

Mies sytytti piipun ja vilkaisi minua ovelasti. ”Hautasivat pelkän arkun.” Mies otti piipun kämmeneensä ja puhalteli savua suupielestään rytmikkäinä tuprauksina. ”Kuulin, että jotain hämärää tytön kuolemaan liittyi. Minä en lähtisi sellaista juoruilemaan, mutta jotkut sanovat, että tyttö oli itsemurhaaja. Silti luulisi, että tuommoinen vanha perhe antaisi armon käydä oikeudesta. Halusivat sitten peittää asian.”

”Mistä te tiedätte tämän?”

”No kah, ei ne käytännön asiat itseään hoida. Kun siunaus on ohi, me laitetaan poikien kanssa kukat kauniisti ja kannetaan arkku hyllylle. Kyllä me ollaan vuosien myötä opittu jo tuntemaan, milloin arkussa on ihmisen ruumis ja milloin pelkkiä painoja.”

Puutarhuri imaisi piippuaan ja sanoi: ”Mutta ei me puhuta. Herrasväen asiat on herrasväen asioita. Mitä me niihin puuttumaan?”

”Mitäpä niin”, sanoin happamaan sävyyn. ”Mitäpä jos nyt vain häipyisitte ja antaisitte kunnon ihmisten olla?”

Mies ryhdisti selkänsä, otti piipun suustaan ja hieraisi partaansa. ”Kah, minä olen kaiket päivät täällä kuolleiden keskellä. Niistä on huonosti juttuseuraksi. Mutta jos ei herralle kelpaa –” mies nosti lapion olalleen ja lähti. ”Ei kai minua voi syyttääkään...”

Tiesin veljeni olleen vastuussa Lisbethin hautausjärjestelyistä ja nyt pelkäsin hänen tehneen jotain harkitsematonta. Oliko hän ollut niin omistushaluinen morsiamestaan, ettei ollut halunnut jakaa tätä kenenkään kanssa? Edes tytön vanhempien? Lähdin kävelemään muurin viertä takaisin hautausmaan pääportille.

Ichabod oli totta kai arvannut, että minun ja Lisbethin välillä oli jotain. Nuorempana veljenä Ichabod oli ollut tuskallisen tietoinen siitä, ettei meillä ollut keskenämme mitään todellista kilpailua. Hän oli syntynyt jäämään toiseksi. Minua oli ahdistanut hänen alistumisensa, koiran katse, jolla hän oli seurannut minua. Olin usein piinannut häntä vain nähdäkseni, milloin hän antaisi samalla mitalla takaisin. Oli ollut helpotus meille molemmille, kun veljeni oli, lähdettyään opiskelemaan Ashborough’oon, vihdoin saanut oman, minusta erillisen elämänsä. Ichabodin opettajat pitivät häntä äärimmäisen lupaavana insinöörinä ja povasivat hänelle uraa jossain valtion teknillisistä laitoksista tai kenties jossain noista Knightsbridgeen sienten lailla nousevista, erilaisia höyryllä käyviä koneita valmistavista yksityisistä yhtiöistä. Kampuksella hän oli tavannut myös Lisbethin, yhden Teknillisen opiston ensimmäisistä naisopiskelijoista. Hän oli viisaasti tuonut Lisbethin näytille vasta, kun oli kihlannut tämän.

En tiedä, miksi kihlauksesta huolimatta päädyin viettelemään Lisbethin. Olin ollut kyllästynyt vietettyäni monta kuukautta maaseudulla. Ehkä minua oli ärsyttänyt veljeni onni ja Lisbethistä huokuva epänaisellinen itsevarmuus. Olin janonnut haastetta, ja kun se esiteltiin minulle niin hekumallisessa muodossa, en ollut voinut vastustaa sitä. Halusin murtaa hänet.

Kaivoin taskustani Ichabodin vuokraemännän osoitteen, jonka John Reston oli minulle antanut. Asunto sijaitsi kävelymatkan päässä North Grimstonin hautausmaalta. Kävellessäni alkoi sataa tihkuttaa. Sade painoi kaupungin päällä leijuvan tehdaspölyn alemmas ja sai ihmiset nykimään kauluksiaan ja nenäliinojaan kasvojen suojaksi. Avasin sateenvarjoni ja astelin rivakasti viimeisen korttelinmitan sen suojissa.

Harpoin portaat ylös ja koputin oveen. Sen sininen maali oli haalistunut ja lohkeillut. Harmaantunut nainen avasi ovea vaaksan verran. Kaihin sumentamat silmät katsoivat minua tutkivasti. Huomattuaan, että olin herrasmies hän avasi ovea kaksi sormenleveyttä lisää.

”Mitä te haluatte?” hän kysyi.

”Etsin herra Ichabod Thorpea”, sanoin ja asettelin sateenvarjon suojaamaan selkääni paremmin. ”Minulle kerrottiin, että hän vuokraa täältä huonetta.”

Nainen tuijotti minua. ”Herra Thorpe lähti kolme päivää sitten.”

”Tiedättekö, mihin hän meni?”

”En tiedä, eikä kiinnosta.” Nainen sanoi ja sulki suunsa.

”Ettekö osaa edes arvata, minne hän olisi voinut mennä? Asia on minulle tärkeä. Hän on veljeni.” Kaivoin rahapussistani rahan ja ojensin sen ovenraosta. Nainen nappasi setelin sormistani ja tunki sen hameensa taskuun.

”Annan sinulle neuvon”, hän sanoi ja tarrasi hihaani kiinni. ”Hylkää veljesi. Hän on tehnyt syntiä.” Vuokraemännän silmät kiiluivat.

Nykäisin käteni naisen reumaisesta otteesta. ”Niinhän me kaikki, muoriseni”, murahdin.

”Sinun veljesi on muita pahempi. Ne hänen liikkuvat kojeensa... Minä olen nähnyt hänen suunnitelmansa. Hän leikkii Jumalaa. Hän joutuu helvettiin tekojensa vuoksi!” Ovi sulkeutui läimähtäen ja kuulin, kuinka salpa vedettiin sen eteen.

En enää ihmetellyt, että Ichabod oli luopunut huoneestaan.

Etsin veljeäni kolme päivää, tuloksetta. Opistolta kerrottiin, että hänen lopputyötään ohjasi eräs geneveläinen tiedemies, johon hän piti yhteyttä pelkästään kirjeitse. Kukaan ei tiennyt, missä Ichabodin verstas oli, eikä hän ilmaantunut yhteenkään niistä kapakoista, joissa Teknillisen opiston nuoret miehet tavallisesti viettivät aikaansa. Saatoin vain olettaa, että veljeni oli vuokra-asunnon jätettyään muuttanut asumaan verstaalle ja pysytteli nyt siellä.

Kolmannen päivän iltana istuin jälleen John Restonin työhuoneessa.

”En ymmärrä, mitä hän oikein pelleilee”, sanoin ja hieroin sormella ohimoani. ”Aivan kuin hän olisi menettänyt järkensä. Naisen takia.”

John nojasi taaksepäin ja tasapainotti brandylasin polveaan vasten. ”Ichabod ei ole niin kuin me kaksi, Thaddeus”, hän sanoi ja imaisi huuliaan. ”Hän todella rakasti Lisbethiä.”

Naurahdin. ”Kuinka jalomielistä lukea itsesi minun kastiini, kun tiedät, että olen sinua tuhat kertaa alhaisempi. Myönnän auliisti: naiset ovat minulle nautinnon välineitä. Mutta olen tehnyt sen aina heille selväksi”, koin tarpeelliseksi puolustautua, ”jokainen rakastajattareni on tiennyt alusta asti, millainen minä olen.”

Paitsi Lisbeth, joka oli kieltäytynyt ymmärtämästä, että suhteemme oli ollut pelkkää leikkiä, miellyttävä tapa tappaa aikaa. Lisbeth, jonka ruskeat silmät olivat olleet niin syyttävät. Lisbeth, joka oli pudonnut kivisen kaiteen yli. Yritin pyyhkiä viimeiset hetket pois silmistäni, mutta terassilaattoihin ruhjoutunut nainen oli polttanut pysyvän jäljen mieleeni.

”Minun täytyy löytää Ichabod”, sanoin Johnille. ”Vien hänet kotiin toipumaan. Vähintäänkin sen olen hänelle velkaa.”

John huokaisi. ”Sain tänään iltapäivällä Ichabodilta sanan. Hän pyysi minulta lainaa. Hänellä on lasku eräälle kellosepälle Rochester Roadilla, eikä hän saa tarvittavia osia lopputyöhönsä, jollei hän pysty maksamaan edellisiä ostoksiaan.”

”Mitä? Miksi et kertonut minulle heti?”

John heilautti kättään. ”Ajattelin, että Ichabodin olisi parempi ilman sinua.”

Närkästyin, mutta John jatkoi: ”Tiedät itsekin, että sinusta on ollut Ichabodille pelkkää harmia. Sekaannuit veljesi kihlattuun, hyvä mies! Luoja nähköön, en tiedä, mitä teidän välillänne oikein tapahtui, mutta Ichabod tuntuu syyttävän sinua Lisbethin ratkaisusta.” John nosti kätensä vaientaakseen vastalauseeni. ”Mutta nyt minusta tuntuu, että Ichabod on mennyt liian pitkälle. Laskun loppusumma on merkittävä. Minulla ei ole antaa hänelle sellaisia rahoja.”

”Antoiko hän sinulle kellosepän tiedot?”

John nyökkäsi.

”Anna ne minulle.”

Rochester Roadin eteläpäässä sijaitsivat kaikista hienoimmat kello- ja jalokiviseppien puodit. Ne, joissa kiinnitettiin huomiota pienimpiinkin yksityiskohtiin ja joissa mestari itse teki tarvittaessa kaikki työt. Astuin puodeista ensimmäiseen.

Kello oven yläpuolella kilahti. Hevoskärryjen kolina ja ihmisten äänet jäivät ulkopuolelle raskasrakenteisen oven sulkeutuessa takanani. Kaasulyhdyillä valaistun tilan ainoa ääni oli kymmenien ja taas kymmenien hyllyille aseteltujen kellokoneistojen tuottama tasainen tikitys. Tiskin takana seisoi iäkäs mies moitteettomasti leikatussa kolmiosaisessa puvussaan. Hänen oikeassa kädessään oli munankuoren muotoisen messinkikopan sisällä koneisto, jota hän tarkasteli luupin avulla. Vasemmassa hän piteli äärimmäisen pientä ruuvimeisseliä.

”Kuinka voin auttaa?” mies kysyi nostamatta katsettaan kojeesta.

”Olen tullut maksamaan erään velan”, sanoin.

Kelloseppä nosti katseensa, otti luupin silmänsä päältä ja asetti sen messinkisen kojeen kanssa tiskille. Koje kasvatti itselleen pienet jalat, joilla se lähti nakuttamaan kohti pöydän reunaa. Kelloseppä kurtisti kulmiaan, avasi laatikon tiskin alta ja ohjasi kädellään kojeen sen sisään.

”Ostokset teki herra Ichabod Thorpe”, täsmensin.

Kelloseppä ojentui tiskin taakse ja otti sen takana olevasta lipastosta paksun tilikirjan. Hän laski kirjan tiskille ja juoksutti sormeaan usean sarakkeen läpi ennen kuin löysi veljeni nimen. Kaiken aikaa kellot naksuttivat itsepintaisesti.

”Ah”, mies sanoi vihdoin, ”aivan. Muistan hänet. Kiehtova projekti. Hänen viimeisin tilauksensa on jo odottamassa. Otatteko sen mukaanne?”

Katsoin miestä silmänräpäyksen verran. ”Kyllä. Kyllä, otan sen mukaani.”

”Haluatteko tarkistaa, että osat ovat sellaisia kuin veljenne toivoi?”

”Kiitos en. Veljeni rakentamat kojeet ovat aina olleet minulle käsittämättömiä”, hymähdin. ”Omat kiinnostuksen kohteeni suuntautuvat toisaalle.”

”Siinä tapauksessa käsken poikaa paketoimaan ne”, kelloseppä sanoi. ”Osat ovat erittäin herkkiä. Kertokaa terveiseni herra Thorpelle. Haluaisin kernaasti nähdä automatonin sitten, kun se on valmis.”

”Tietysti”, sanoin. ”Veljeni ilahtuu varmasti sanoistanne.”

Kellosepän apupoika toi minulle Ichabodin tilaamat osat ruskeaan paperiin käärityssä, tuskin nyrkkiäni suuremmassa paketissa. Punnitsin pakettia kädessäni. Se oli yllättävän kevyt.

Sanoin kellosepälle: ”Saattaa olla, että kuljemme veljeni kanssa ristiin. Mikäli hän tulee kysymään osia, kertokaa hänelle, että olen majoittunut King’s Headiin.”

Ichabod ilmestyi hotelliin heti samana iltana. Olin nauttimassa illallisen jälkeistä sherryäni hotellin tupakkahuoneessa.

”Anna ne minulle, Thaddeus”, hän sanoi ja ojensi kättään. Sekä veljeni kämmen että sormenpäät olivat kauttaaltaan tummentumien ja nirhaumien peitossa. Ichabodin silmät, punareunaiset ja syvälle painuneet, kiilsivät luonnottoman kirkkaina kärsineistä kasvoista.

”Hyvä Luoja, Ichabod.” Laskin lasin pöydälle ja sikarin sen viereen. ”Miltä sinä näytät!”

”Anna ne minulle. Osat.”

Muutamat tupakkahuoneessa olijat katselivat meitä uteliaina. ”Ichabod, emme voi keskustella asiasta tässä. Tule huoneeseeni. Puhutaan siellä.”

Ichabod vilkaisi ympärilleen, murahti myöntävästi ja seurasi minua toiseen kerrokseen. Huoneistoon päästyämme hän ojensi taas kätensä vaativasti.

”Älä ole naurettava”, sanoin ja osoitin pientä sohvaa oleskelutilassa. ”Istu. Tee olosi mukavaksi. Otatko jotain juotavaa?”

Ichabod laski vastentahtoises...