Titteli.png







Kansikuva: Rita Ranne

Kustantaja: PROMERIT Kustannus

ISBN 978-952-99691-5-9







Omistan tämän kirjan lapsenlapsilleni
Jasminille ja Elenalle.

LUKU 1

Polkupyörän lyhty heijasti vaappuvan valopisterivin hiekkaisen asfaltin pintaan, kun vastatuuli pakotti pyöräilevän naisen ponnistamaan voimansa äärimmilleen. Syksyinen sade vihmoi säälimättä sadeviitan peittämiä hartioita ja viitan reunasta tippuva kylmä vesi kasteli pikkuhiljaa farkkujen lahkeet polvesta alaspäin jääkylmiksi kalikoiksi, joita vasten sukkahousut kastuivat hetkessä. Myös kengät alkoivat tuntua epämiellyttävän märiltä.

Sadeviitan hupun alta oli karannut muutama hiussuortuva. Ne kasautuivat litimärkinä pyöräilijän silmille. Aina kun pyörän vauhti hidastui, himmeni lyhdyn valo lähes kokonaan ja ylittäessään katuja nainen käänsi epätoivoisena koko vartalonsa, muuten viitan huppu hankalana esti näkyvyyden.

Jo töistä lähtiessään hän oli ollut myöhässä. Naapuriosaston nuori sijaislaitosapulainen oli tullut häntä vastaan sievässä kirkkaassa sadepuvussaan ja huikannut mennessään:

– Ulkona sataa!

– Niin tietysti, manasi Marketta mielessään.

Hän oli pukenut vastentahtoisesti sadeviitan ylleen. Se oli kankea ja hankala vaikka suojasikin ylävartaloa. Ulos tullessaan hän huomasi satavan tosi rankasti, lisäksi puhalsi puuskittainen vastatuuli, niin että muutaman kilometrin kotimatka tuntui puolta pidemmältä.

Kun Marketta lopulta seisoi huojuvin jaloin pyöräkellarin edessä kotipihallaan, oli matkaan kulunut lähes puoli tuntia. Tuskastuneena hän oli huitaissut hupun alas ja tunsi nyt hikipisaroiden lisäksi sadepisaroiden lirisevän jääkylmänä niskastaan alas selkään. Työlästyneenä survomisesta hän sai viimein ajokkinsa tupaten täynnä olevaan pyörävarastoon ja laahusti hissin luo rättiväsyneenä.

– Tietysti pitäisi kävellä portaita pitkin toiseen kerrokseen kunnon takia, mutta nyt kyllä menen hissillä, hän uhitteli mielessään.

Kotona keittiön pöydällä oli päivän postin lisäksi muutamia likaisia lautasia ja leivän kannikka ja banaanin kuoret ja sanomalehden kulmasta repäisty lappu, jossa luki:” Mentiin leffaan. Sinua on joku kysynyt puhelimessa parikin kertaa.”

Marketta kasasi likaiset astiat pesualtaaseen ja pyyhki pöydän. Hän laittoi teevettä kiehumaan. Teki itselleen pari voileipää. Käytyään suihkussa hän istuutui olohuoneessa nojatuoliin television eteen, iltapala tarjottimella ulottuvillaan.

Uutiset olivat jo ehtineet mennä, seuraavana olisi urheiluruutu. Hän näpräili rauhattomana television kaukosäätimen nappuloita koettaen löytää jotain mukavaa katsottavaa. Ei vain löytynyt mieleistä ohjelmaa, joten hän sulki television.

Syötyään hän pesi astiat ja järjesteli hiukan keittiötä ja kasteli kukkaset. Askareita tehdessään hän kuitenkin koko ajan pohti poissa olevia neljäntoista ikäisiä kaksosiaan, Ismoa ja Heliä, kysymykset kaihersivat hänen mielessään, missä, kenen kanssa, mitä tekemässä?

Näin kävi usein viikonloppuisin, jos hän oli iltavuorossa töissä. Lapset lähtivät ulos, ja hän joutui pohtimaan ja odottelemaan, kunnes he useimmiten vasta yömyöhällä kotiutuivat.

Töistäkään ei aina päässyt lähtemään kotiin varsinaisen vuoron loputtua. Tänäkin iltana oli Rissasen mummu vahingossa kaatanut iltateensä. Huomattuaan miten kiireisiä hoitajat olivat Marketta heitti kassinsa takaisin kaappiin ja haki vanhukselle uutta teetä.

Vaikka kello oli jo viittä yli kahdeksan, hän silti haki lattialastan, kietoi rievun sen ympäri ja pyyhki teen lattialta, siihen saattaisi joku vahingossa liukastua.

Polkiessaan vastatuulessa kotiin hän oli vielä elättänyt toivoa mielessään, että kurja sää olisi pitänyt kaksoset kotona. Hetken harkittuaan hän haki pinon silitettäviä vaatteita. Työ rauhoitti paljon paremmin kuin mikään muu ja pyykkiä piisasi. Nähdessään vaatteiden siliävän kuuman raudan alla hän tunsi tekevänsä jotain konkreettista.

Kello oli jo lähes puolen yön tienoilla, kun kaksoset viimein suvaitsivat saapua.

Heli hyökkäsi sisään ensimmäisenä suuri, musta, vettä tippuva sateenvarjo kädessään.

– Ei voi olla totta! Menisit ihmeessä nukkumaan jo äiti, huokasi tyttö.

Ismo hiippaili sisään sananmukaisesti sisarensa vanavedessä.

– Äh mutsi, et kai sä meidän takia valvo, hän tokaisi. Siinä perjantai-illan meriselitykset….

Viikonloppu sujui melko hyvin. Marketta oli töissä lauantai-illan ja sunnuntaiaamun.

Sunnuntaina iltapäivällä hän teki ruokaa koko porukalle; sipulipihvejä ja perunamuusia – Ismon lempiruokaa.

Poika istui hiukan kumarassa asennossa ja lapioi ruokaa suuhunsa suorastaan ahmien. Tukka roikkui niskassa kumilenkillä sitaistuna. Poskipäähän oli nousemassa mojova finni.

Marketta tunsi hellyyttä mielessään katsoessaan lapsia, varoi kuitenkin sanomasta mitään siihen viittaavaa, koska tiesi mikä olisi ainakin Ismon reaktio.

– Äh mutsi. Älä ala taas hössöttää, huutaisi poika heti.

Heli istui veljeään vastapäätä, syöden hitaasti ja rauhallisesti. Hänen lempiruokaansa olisi ollut joku keitto mieluiten vihanneksista, mutta tyttö ei valittanut, vaikka saikin mieleistään ruokaa paljon harvemmin kuin veljensä.

Aivan pienestä pitäen olivat kaksoset olleet hämmästyttävän kiintyneet toisiinsa. Erityisesti maltillisempi Heli oli aina ikään kuin suojellut veljeään.

Nuoret muistuttivat toisiaan. Kummallakin oli paksut hiukan kihartuvat punertavanruskeat hiukset ja vaalea auringossa herkästi kärähtävä ihonväri.

Ismon silmät olivat syvän harmaat. Poika oli koko ikänsä ollut kapeaharteinen ja hintelä. Nytkin neljäntoista ikäisenä hän oli sisartaan puolta päätä lyhyempi.

Lapsena poika oli ollut vilkas ja puhelias. Ajoittain hosuva, toimi ennen kuin harkitsi tekemisiään. Nyt murrosiän kynnyksellä hän oli kärsimätön ja helposti räjähtävä. Kaikki kysely ja holhoaminen, varsinkin aikuisten taholta, sai hänet nopeasti sulkeutumaan ja jos mahdollista häipymään paikalta.

Heli oli aina ollut tasaisempi ja vaikkakin puhelias, veljeään totisempi ja arempi. Tytön suovedenvihreät kirkkaat silmät seurasivat Ismon lautasen tyhjenemistä ja hän tokaisi hymyillen:

– En kyllä tajua mihin tuo kaikki ruoka tuossa kuikelossa uppoaa, jos minä söisin noin paljon, olisin jo varmaan kuin tynnyri.

Marketta hymähti, tyttären siro, hento olemus muistutti tynnyriä yhtä vähän kuin perhonen possua. Itsekseen hymyillen hän ajatteli, että oli hyvä kun kaksosilla oli toisensa. Heidän isänsä ei oikeastaan koskaan ollut näitä lapsia halunnut.

Kun jälkiruoaksi tarjottu hedelmäsalaatti oli lusikoitu, kaksoset auttoivat äitiään raivaamaan pöydän ja kohta sen jälkeen he lähtivät ulos luvattuaan palata ennen ilta kymmentä kotiin.

Marketta ei ollut huolissaan heidän läksyistään, Heli oli erityisen tunnollinen ja kiusoitteli veljensäkin lukemaan, niin että tämä aina pärjäsi kohtalaisesti – vaikkei niin hyvin kuin Heli, jolle varsinkin kielet olivat tosi helppoja.

Marketta otti puserokutimensa esiin ja istuutui television eteen huomatakseen puoli tuntia myöhemmin, ettei ollut tajunnut esitetystä ohjelmasta mitään. Hän oli syventynyt miettimään Ismoa ja Heliä; erityisesti sitä, ettei heidän isäänsä edelleenkään kiinnostanut lastensa edesottamukset. Vastuu kaksosista oli jäänyt yksin hänelle.

Marketta muisti oikein hyvin tuon talven lähes viisitoista vuotta sitten, jolloin lapset olivat saaneet alkunsa. Hän oli monesti ennenkin ajatellut, miten sokea sitä ihminen saattoi olla läheistensä suhteen.

Tuolloin helmimaaliskuun vaihteessa hänen olisi pitänyt viimeinkin huomata, ettei heidän avioliitollaan ollut tulevaisuutta.

LUKU 2

He olivat menneet naimisiin vuoden 1967 syyskuussa. Marketta ei ollut vielä yhdeksäätoista täyttänyt. Veijo hoiti kuitenkin niin sanotusti velvollisuutensa ja meni naimisiin raskaana olevan tyttöystävänsä kanssa. Tuleva anoppi, siis Veijon äiti suri asiaa kovasti, hänestä kun Marketta ei suinkaan ollut hänen ainoalle pojalleen se paras puoliso.

Jarkko syntyi huhtikuun alussa 1968 ja oli onneksi terve ja kaunis lapsi.

Anoppi oli sittemmin lähes ominut pojan, koska Marketta oli kuulemma niin lapsellinen ja pitihän sitä paitsi jonkun perheessä käydä työssä, kun Veijo vielä opiskeli. Veijon äiti oli kotirouvana, kotona asui vielä nuorin lapsi Hellevi, joka oli Markettaa muutamia vuosia nuorempi ja kävi vielä koulua.

Marketta sai työpaikan valintamyymälästä ja joutui olemaan toisinaan iltaisinkin töissä, joten aina välillä Jarkko vietti yötkin isovanhempien luona.

Tilanne muuttui kun Veijo valmistui merkonomiksi ja sai paikan muovituotteita valmistavan tehtaan myyntiosastolta.

Toinen lapsi tyttö, joka sai nimekseen Tuire, syntyi jouluksi 1971 ja näin jälkikäteen ajatellen tytön syntymän jälkeiset vuodet olivat Veijon ja Marketan avioliiton onnellisinta aikaa.

Siinä vaiheessa Marketta jäi kotiäidiksi. Perheen elintaso nousi. Kerrostalon vuokra-asunto vaihtui omistusasunnoksi rivitalossa. Lapsilla oli nyt omat huoneet ja Veijo sai hankituksi uuden upean auton, punainen Saab oli isännän ylpeys.

Vähitellen kaikki kuitenkin muuttui. Veijolla alkoi olla yhä enemmän töitä – kauppa kävi. Menestykseen liittyi kaikenlaisia matkoja ja edustustehtäviä.

Veijon mielestä Marketta ei ollut edustuskelpoinen, hänellähän oli vain keskikoulu takanaan ja pukeutumisesta ja seurustelusta niin sanottujen hienojen ihmisten kanssa hän ei selviytynyt ollenkaan, ujo ja arka kun oli.

Asiaa ei auttanut ollenkaan anopin ja kälyjen yliolkainen suhtautuminen. Markettahan oli ripustautunut, kuten anoppi asian ilmaisi, Veijoon ja nyt hänen asiansa oli tukea miestään, eikä mankua ja esittää kaikenlaisia turhanpäiväisiä esteitä, kun mies loi uraa.

Veijo oli tyytyväinen lapsiinsa siihen asti, kun Jarkko pelasi nappulaliigassa jalkapalloa ja Tuire veikeili seurakunnan päiväkerhon juhlissa pikku keijuna.

Kaikki muuttui ratkaisevasti sillä hetkellä, kun Marketta lopputalven loskaisessa kelissä anopin syntymäpäiväjuhliin käveltäessä kertoi miehelleen kolmannesta raskaudestaan. Mies ei ollut vähääkään innostunut.

Jo se, että ei ollut muuta tilaisuutta kertoa asiasta kuin tuona päivänä, sillä yhteiset hetket olivat jo silloin kovin harvinaisia, olisi pitänyt varoittaa minua, tuumi Marketta nyt.

Toisista lapsista oli puhuttu vuoteessa ja rakasteltu onnellisina asian päälle. Ilo oli ollut jopa avioliittoon johtaneen Jarkon syntymän johdosta ihan vilpitöntä.

– Miten se on mahdollista, etkö ole huolehtinut ehkäisystä? Veijo ihmetteli tilannetta selvästi harmissaan. Marketalla oli ollut hyvin usein päänsärkyä. Hän oli gynekologinsa ehdotuksesta pitänyt taukoa ehkäisypillerien syönnissä, jotta nähtäisiin häipyisikö päänsärky.

Loppiaisen aikoihin Veijo oli melkoisesti maistaneena vaihteeksi halunnut vaimoaankin. Marketan vastaväitteet ehkäisyn puutteellisuudesta olivat kaikuneet kuuroille korville. Itse asiassa Veijolla oli jo tässä vaiheessa ollut useita tilapäisiä suhteita, vaikka Marketta saikin kuulla niistä vasta pari vuotta myöhemmin.

Marketta muisti vieläkin pahan mielensä. Anopin juhlissa hän oli ollut lähes puhumaton. Appiukko, joka toimi pankinjohtajana pienessä säästöpankin sivukonttorissa, oli lopulta kysynyt hiljaisuuden syytä Marketalta.

– Päätä vain särkee, ei tässä sen kummempaa, Marketta valehteli.

– Ne on niitä naisten vaivoja. Lapsi tai pari lisää, niin tulisi sinullekin ajankulua, arveli appi tähän.

Veijo näytti vaivautuneelta. Hän halusi edelleen vanhempiensa silmissä olla se kultapoika, jona häntä oli kotona varsinkin äidin taholta aina kohdeltu.

Seuraavana iltana asiasta keskusteltiin vuoteessakin.

– Oletko ihan varma, ettei abortti olisi vielä mahdollinen, mies kyseli.

Marketta kimpaantui.

– Kuule sinä olet huvisi saanut ja nyt minun pitäisi korjata asia tekemättömäksi. Mikset halua uutta lasta? Hän kysyi.

– No kun minusta kaksi lasta riittäisi ja voitaisiin vähän matkustellakin, Veijo perusteli.

– Eipähän menty viime kesänäkään, kun sinulle tuli se liikematka juuri sopivasti, penäsi vaimo vastauksena. – Ja lääkäri sanoi tämän tulevan syyskuun lopulla. Minulla on ollut parit valekuukautiset, niukemmat kyllä ja siksi en huomannut tilannetta, ennenkuin alkoi tuo aamupahoinvointi. Minä olen kuulemma parhaassa lapsentekoiässä, joten myöhässä olevalle abortille ei ole muuta perustetta kuin sinun mukavuudenhalusi, sanoi Marketta ja purskahti itkuun.

Seuraavana päivänä Veijo toi kukkia ja koetti olla ystävällinen vaimolleen.

– Kyllähän tämä tästä, hän lohdutteli. – Minulle tämä tuli sillä tavalla valmistautumattomana. Onhan sinullakin sitten puuhaa, ei tarvitse lähteä kouluun kuten olet uhkaillut.

Marketta oli näet puhunut hakeutumisesta johonkin koulutukseen.

– Tuirekin menee jo vuoden päästä syksyllä kouluun ja Jarkko jo kolmannelle luokalle koulussa. Tuirehan voisi mennä vuodeksi tarhaan, saisi siellä kavereita ja minä joutaisin vallan hyvin hankkimaan jonkun koulutuksen, hän oli perustellut ajatustaan.

Veijo oli ilmoittanut pystyvänsä elättämään perheensä. Muutenkin hänelle sopi paremmin kotona pysyttelevä vaimo, joka teki kohtuullisen hyvää ruokaa ja huolehti pikkutarkasti hänen vaatteistaan.

Näennäisesti kotirauha siis solmittiin, mutta Veijo ei ihastellut yhtään, kun vähän myöhemmin selvisi, että tulossa onkin kaksoset.

Lokakuun neljäntenä kaksoset sitten näkivät päivänvalon, raskaus oli ollut hankala ja synnytys ei tahtonut käynnistyä, niin että lopulta päädyttiin keisarinleikkaukseen. Ensin tuli maailmaan Ismo ja vain hetkeä myöhemmin Heli.

Alusta lähtien olivat nämä lapset enemmän Marketan. He muistuttivat ulkomuodoltaan Marketan sukulaisia ja ilmeisesti luonteetkin tulivat äidinpuolen geeneistä.

Ismo oli koliikkivauva ja väsytti leikkauksesta toipuvan äitinsä alkukuukausina perusteellisesti.

Veijolta ei juuri myötätuntoa riittänyt. Hänen mielestään vaimo ei riittävästi huolehtinut hänen tarpeistaan. Ruokakin kiireessä valmistettua. Näin ollen hän alkoi yhä useammin käydä ulkona lounaalla ja iltatyökin lisääntyi entisestään.

Anopista ei tällä kertaa ollut apua, sillä Hellevi oli edellisen vuoden toukokuussa saanut esikoisensa pikku Minna-Liisan. Mummi toimi nyt tyttösen päivähoitajana, niin että Hellevi saattoi lukea merkonomin tutkintoaan varten.

Hellevillä oli ollut vaikeuksia päästä haluamalleen linjalle kauppaopistossa. Hänen aviomiehensä Harri oli miltei valmis asianajaja, eikä heillä ollut taloudellisia vaikeuksia, sillä kummankin vanhemmat avustivat nuortaparia.

Marketan äiti tuli muutaman kerran talven aikana maalta auttamaan. Hän tunsi olonsa tarpeettomaksi, sillä hänen ainoa poikansa Tapani oli muuttanut pysyvästi pois kotoa kaupunkiin asumaan. Poika oli hyvin menneiden ylioppilaskirjoitusten jälkeen mennyt armeijaan ja jäänyt sitten sinne. Hänestä tulisi ajan oloon upseeri. Häntä kuulemma kiinnostivat YK-työt ja komennukset ulkomaille tulevaisuudessa, äiti kertoili, aika lailla ylpeänä pojastaan.

– Isäsi käski tulla, sanoi tulevansa toimeen, kertoi äiti aina tullessaan.

Marketta oli iloinen tästäkin avusta, sillä hän tunsi toisinaan olonsa kuoleman väsyneeksi. Äiti viipyi aina muutaman päivän kerrallaan. Vaikkei jaksanutkaan tehdä raskaita töitä, teki hän ruokaa ja hoiti vauvoja mielellään.

Marketta tajusi kyllä, että hänen ja Veijon väleissä ei kaikki ollut kohdallaan, mutta hän ei vain yksinkertaisesti jaksanut syventyä siihen. Hän tunsi epämääräistä syyllisyyttä siitä, ettei jaksanut tehdä kaikkia töitä yhtä huolellisesti kuin aikaisemmin. Veijo ei ollut halunnut kaksosia. Marketta koetti selviytyä omin voimin.

Veijon vanhempi sisar Anneli Honka, tuli toukokuun alussa Turkuun kieltenopettajien viikon kestävään seminaariin. Hän asui Tampereen lähellä suuressa kauppalassa, jossa toimi peruskoulun yläasteella ruotsin kielen opettajana. Hänen miehensä oli virassa samalla paikkakunnalla paikallissairaalan ylilääkärinä. Heillä oli yksi poika Jari, jo lähes murrosikäinen.

Anneli tuli vieraisille toisena iltana katsomaan kummipoikaansa Jarkkoa ja näkemään myös uudet vauvat, joiden ristiäisiin hän ei ollut päässyt samaan aikaan sattuneen jo aikaisemmin varatun etelän matkan tähden.

Hän oli tyylikäs ilmestys. Anneli oli aina hallinnut pukeutumisen taidon. Tukka leikattuna melko lyhyeksi, yllään upea keväinen kävelypuku, malvanvärinen silkkipusero asua täydentämässä, hoikka vartalo ryhdikkäänä, hän oli ilo silmille.

Veijokin oli aina tuntenut terveellistä kunnioitusta teräväkielistä ja tarkkanäköistä sisartaan kohtaan. Marketta puolestaan oli aina tuntenut huonommuutta tarmokkaan ja järjestelmällisen kälynsä edessä.

Käly vaikutti aina niin viileältä ja tehokkaalta, ikäänkuin yksikään hius ei olisi uskaltanut luiskahtaa pois paikaltaan ilman hänen lupaansa.

Anneli istuutui olohuoneen sohvalle ja totesi veljelleen:

– Miten upeita kukkia teillä on. Marketan täytyy olla varsinainen viherpeukalo. Saman tien hän jatkoi:

– Ihmettelen kyllä sinua. Eikö teillä jo nyt ole varaa palkata joku nuori tyttö Marketan avuksi? Neljässä lapsessa on liikaa työtä kenelle hyvänsä.

Marketta, joka kuuli keskustelun keittiöön oli ällistyksestä mykkä, Anneli puolustamassa häntä!

Veijo kiemurteli tapansa mukaan. Sisar oli saanut hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi. Lopulta hän kysyi:

– Voisitko sinä kenties ehdottaa jotain sopivaa tyttöä?

– Äiti varmaan tietää, oletti sisar.

Koulunsa keväällä päättänyt melkein seitsentoistakesäinen Jaana tuli töihin kesäkuun alussa. Vähitellen alkoi Marketan hillitön väsymys helpottaa. Seuraavan talven ja kesän Jaana vielä oli heillä ja sitten syksyllä melkein parivuotiaat kaksoset saattoi jo välillä viedä päivällä puistotädin hoiviin. Tuire aloitti silloin jo toista luokkaa koulussa, sekin osaltaan helpotti.

Anneli sitten paljasti veljensä kerran, kun oli erään ystävättärensä kanssa ostosreissulla Tampereella ja sitten iltaa viettämässä erään hotellin ravintolassa samaisen ystävättären seurassa. Veijo tuli naisystävän kanssa huoneesta hotellin aulaan ja sieltä viereiseen ravintolaan ja joutui siinä vastatusten sisarensa kanssa. Veijon silminnähtävä hämmennys, kun hän vaivaantuneena esitteli ystävättärensä sihteerinään sisarelleen, paljasti tarkkasilmäiselle Annelille veljen seuralaisen merkityksen. Ihan selvästi pikkuveli oli jäänyt rysän päältä kiinni, taisi pariskunnalla olla yhteinen huonekin.

Seuraavana päivänä Anneli soitti kälylleen ja kehotteli tätä huolehtimaan itsestään paremmin ja tarkkailemaan miehen matkustamista, että olivatko kaikki reissut todella tarpeellisia liikematkoja. Hän ei suoraan sanonut nähneensä veljeään, mutta onnistui taitavasti herättelemään Marketan epäluulon, varsinkin kun hänellä ei yleensä ollut tapana soitella kälylleen sisarellisia puheluja.

Kun Marketta alkoi kysellä viimeisestä matkasta kertomatta, että Anneli oli soittanut, Veijo meni lankaan, kun alkoi sättiä sisartaan ja häneltä lipsahti missä oli Anneliin törmännyt.

Marketan hämmästyksen nähdessään, mies sitten tajusi, ettei vaimo ollut tiennyt – arvaillut vain.

Tietenkin hän sitten lupasi, ettei vastaava toistu. Marketta halusi uskoa, oli niin paljon helpompaa uskoa. Epäluulon siemen oli kuitenkin kylvetty, eikä se enää koskaan täysin kadonnut.

Veijo osti koruja Marketalle. Tehtiin yksi Espanjan matkakin isompien lasten kanssa yhdessä. Marketan vanhemmat ottivat lähes kolmivuotiaat kaksoset viikoksi maalle luokseen.

Vähitellen tilanne liukui entiselleen, mutta lapset olivat isompia, elämä oli helpompaa.

Marketan koulutukseen menostakaan ei sitten oikein tullut mitään, kun mies heti muuttui kireäksi, jos hänen olisi pitänyt tinkiä mukavuuksistaan vaimon poissa olon vuoksi. Ja kyllähän kuusihenkisen perheen kotitöissä riitti työtä yhdelle ihmiselle.

LUKU 3

Maanantaiaamu valkeni hyisen harmaana. Raskaat pilvet tiputtivat räntäriekaleita marraskuiseen maahan. Marketta nousi vuoteesta kahdeksan aikoihin. Kaksoset menivät kouluun yhdeksäksi.

He kaikki olivat hyvin iloisia tästä pehmeästä alusta viikolle. Lähes kaikkina muina aamuina oli noustava tuntia aikaisemmin. Marketta valmisti aamupuurot kaurahiutaleista mikrossa, jonka hän oli alkusyksystä ostanut osamaksulla.

Se oli epäsäännöllisten työvuorojen tähden erityisen kätevä, nuoret voivat itse tarpeen mukaan lämmittää valmista ruokaa milloin halusivat.

Hän kattoi pöytään tuoremehulasilliset ja kaakaomukit. Laittoi vettä kiehumaan ja meni herättämään Ismoa. Heli, joka nukkui äitinsä kanssa samassa huoneessa oli jo noussut ja laitteli itseään lähtökuntoon kylpyhuoneessa. Ismo nukkui vielä syvälle peittoihin kääriytyneenä. Vain hiustupsu näkyi. Peiton toisesta päästä pilkistivät varpaat, jotenkin hellyttävän näköisenä ainakin hänen äitinsä mielestä.

Niitä aamuja varten, kun pojan oli herättävä omin avuin hänellä oli kaksi herätyskelloa, joista toinen ikkunalaudalla. Silloin pojan oli pakko nousta vuoteesta saadakseen soiton loppumaan.

Marketta taputti poikaansa kapeaan olkapäähän ja sai vastukseksi vaimean….

– Joo, joo kuului peiton alta.

Ismo oli aina aamuisin hiljainen. Hän suorastaan jurotti. Näytti siltä, että hänen koko energiansa kului valveilla pysyttelyyn ja ympäristön sietämiseen ensimmäisen puolen tunnin ajan heräämisestä.

Äiti ja sisar olivat niin tottuneet tähän tapaan, etteivät he kumpikaan häirinneet poikaa turhilla kysymyksillä aamuisin.

Marketta oli varannut pyykkituvan täksi vapaapäiväkseen. Kaksoset auttoivat ennen kouluun menoaan häntä raahaamaan isot pyykkinyytit alakertaan pestäviksi. Pesutilojen yhteydessä oli myös kaksi isohkoa kuivaushuonetta.

Saatuaan pyykit pyörimään kahteen suurikokoiseen pesukoneeseen, hän lähti kahville ja aamupalalle kotiinsa.

Hän ei ennättänyt edes kynnyksen yli, kun puhelin soi. Marketta kiiruhti vastaamaan.

– Oletteko Marketta Kataja, tiedusteli reipas naisääni puhelimessa?

Saatuaan myöntävän vastauksen, nainen puhelimessa jatkoi:

– Olen Hanna Koivunen. Olen Veikkaus Oy:n edustaja. Onneksi olkoon! Olette voittanut lotossa neljä miljoonaa kahdeksansataakaksikymmentäkuusituhatta neljäsataa viisikymmentä markkaa.

Marketta ei uskonut korviaan…

– Että mitä? hän änkytti.

– Voinko tulla keskustelemaan yksityiskohdista? Oletteko mahdollisesti tänään kotona myöhemminkin, tiedusteli nainen.

Vakuutettuaan useita kertoja, että puhui täyttä totta, hän sanoi olevansa noin tunnin kuluttua paikalla.

Marketta istui äimistyneenä pöydän ääreen. Kulautti mehua suuhunsa ja tuijotti sekopäisenä ympärilleen.

– Sen täytyy olla varmaan erehdys, hän puhui kahvinkeittimelleen. Ei sellaista voi sattua varsinkaan minulle.

Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi koneellisesti siivoilla paikkoja. Muutti siistimmät vaatteet päälleen. Keitti uutta kahvia ja haki pakastimesta korvapuusteja sulamaan mutisten itsekseen:

– No, voihan se soittaja olla unta, eikä tulekaan. Kyllä muksut ne syövät ilomielin.

– Hyvä ihme sentään, miten minä tämän niille kerron. Johan ne vallan riehaantuvat.

Ovikello soi, vähän. Nuorehko nainen seisoi oven takana valtava ruusupuska käsissään.

Nyt Marketan oli viimeistään uskottava, että kaikki sittenkin oli totta.

Kuulemma eräs toinen, lähellä Turkua asuva mies oli myös saanut täysosuman, joten lähes kymmenen miljoonan potti meni puoliksi.

Tuon miehen Hanna Koivunen oli tavoittanut jo perjantaina ja sopinut tapaamisen.

Hänen kanssaan Hanna Koivusella oli tapaaminen puoliltapäivin. Hän olisi siis joka tapauksessa tullut Helsingistä Turkuun maanantaina.

Naiset sopivat tapaamisesta Helsingissä ja lounaasta kolmen viikon päästä, jolloin pankkishekin luovutus tapahtuisi Veikkaus Oy:n pääkonttorissa.

Naisen lähdettyä Marketta muisti pyykkituvan ja ryntäsi ripustamaan pyykit. Talonmies oli maininnut, että joku toinenkin pyykkituvan käyttäjä ilmaantuisi iltapäivällä.

Pyykkejä ripustaessaan Marketta pohti lottokuponkiaan. Hänellä oli ollut kymmenen viikon lotto. Viimeisellä voimassaoloviikolla keskimmäisessä ruudussa oli ollut seitsemän oikein.

Alkusyksystä hänellä oli koko ajan rahapula, sillä Veijo ei ollut maksanut kaksosten elatusmaksuja koko kesänä.

Marketta oli mennyt syksyllä 1989, Veijon keväisen lähdön jälkeen, laitosapulaiskurssille ja saanut heti kurssin käytyään töitä. Ensin sijaisuuksia ja sitten kuluvan vuoden 1991 alusta vakituisen viran vanhainkodista. Palkka oli kuitenkin pieni, kun piti maksaa asumiskustannukset yksin ja elättää kolmea henkeä.

Riitta, hänen lähes ainoa ystävättärensä, oli taas kerran tullut apuun. Riitta oli muutenkin avioeron jälkeen ollut hänelle todellinen henkinen tuki. Hän lainasi Marketalle rahaa.

Maksat kun jaksat, periaatteella.

– Pakkohan Veijon on lopulta maksaa, kun oikeuden päätökset tulevat, hän yllytti.

Lopulta Marketta oli ottanut rahat ja käyttänyt omat jäljellä olevat kymppinsä kymmenen viikon lottoon. Pari ensimmäistä viikkoa hän oli seurannut lottoarvontoja, mutta sitten asia unohtui.

Riitan velkakin oli saatu kuitattua, kun Veijo todellakin maksoi rästissäkin olleet maksut.

Sisälle tullessaan hän kuuli taas puhelimen soivan.

– Äiti, voi äiti, Helin ääni oli hätäinen. Missä sinä olit? Minä soitin monta kertaa. Ismo jäi auton töytäisemäksi. Ei se kuollut, mutta löi päänsä katuun ja verta tuli ihan kauheasti…

– Mitä sinä sanot Heli kulta? Onko Ismo tajuissaan? Milloin oikein sattui? Ettekö te menneet kouluun?

Marketta kyseli niin nopeasti, että sanat melkein kompastuivat toisiinsa. Hän kuuli hädän tyttären äänessä ja koetti itse terästäytyä. Nyt ei ollut varaa hysteriaan.

Heli melkein itki, – ei se puhu mitään ja silmät ei katso kohti, me ollaan täällä TYKSissä ensiavussa.

– Hyvä on, minä tulen sinne ihan heti, lupasi Marketta.

Soitettuaan taksin hän tarkisti, että kukkarossa oli rahaa. Sivumennen ajatus hipaisi lottovoittoa, mutta asia tuntui yhtäkkiä niin kaukaiselta, että hän saman tien unohti koko jutun. Hän koetti rauhoittaa mielensä Ismon suhteen, saattoihan olla, että tajuttomuus oli vain tilapäistä, ehkä tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kun hän pelkäsi, pitää katsoa ensin, hän pohti itsekseen.

Sairaalassa Heli tuli häntä vastaan miltei ulko-ovelle, itkettyneenä, mutta hymyillen.

– Se puhui jo, tyttö toimitti. Sanoi että:

– Ota iisisti. Kyllä tämä tästä.

LUKU 4

Ismo makasi ensiavun kapealla vuoteella. Pojan kasvot olivat yhtä valkoiset kuin tyyny hänen päänsä alla. Takki oli riisuttu pois. Puseron kauluksella oli hyytynyttä verta.

Ohimo oli suuren ruhjeen peitossa. Sen keskellä oleva haava oli ommeltu viidellä tai kuudella ompeleella. Ismo koetti kohottautua, kun näki äitinsä. Vieressä ollut hoitaja kehotti häntä pysyttelemään makuulla ja kääntyi Marketan puoleen.

– Oletteko te hänen äitinsä, tiedusteli hän.

– Kyllä, miten hän oikein voi? Kauhea kun minä pelästyin. Onko hän kauan ollut täällä?

– Hän voi tällä hetkellä melko hyvin. Vai mitä, hoitaja sanoi kääntyen potilaan puoleen.

Hän joutuu kuitenkin jäämään sairaalaan tarkkailtavaksi pariksi päiväksi. Hän oksensi nimittäin kerran ambulanssissa ja vielä toisen kerran täällä. Se voi tietenkin johtua shokista, mutta toisaalta hänellä voi olla aivotärähdys ja silloin on parempi, että hän on levossa.

– Otamme hänestä vielä verinäytteitä, ja voi olla että aivot täytyy kuvata riippuen siitä miten hän jatkossa voi. Neurologi tulee vielä katsomaan häntä ja sitten siirrämme hänet sen jälkeen osastolle. Voitte kyllä odottaa täällä ja mennä mukana osastolle, niin näette minne hän menee, hoitaja selosti.

Marketta piteli koko ajan poikansa kättä ja silitteli hiuksia. Hän oli istuutunut vuoteen vieressä olevalle jakkaralle, sillä hänestä tuntui kuin jalat olisivat pettäneet hänen altaan. Marketta oli jaksanut pitää hätäännyksensä kurissa niin kauan, että oli nähnyt Ismon olevan tajuissaan.

Hetken kuluttua nuorehko mieslääkäri tulikin pojan vuoteen viereen ja alkoi tutkia Ismoa pyytäen liikuttamaan käsiä ja jalkoja ja kertomaan miltä tuntui.

Sillä aikaa kun tutkimuksia tehtiin, Heli kertoi miten kaikki oli käynyt:

– Kun linkkari pysähtyi koulun luona, Ismo meni melkein ekana takaovesta ulos. Lehtisen Petri meni hänen perässään. No, tiedäthän, sillä on aina jotain valittamista Ismolle. Se kai tuuppasi Ismoa, ne aina tönii toisiaan. Tällä kertaa Ismo kuitenkin liukastui, kun se kadunreuna oli ihan jäässä. Se horjahti, just kun siihen linkkarin taakse tuli yks bemari. Ismo kaatui, en tiedä osuiko sen takana tulleen auton etukulma häneen, mutta Ismo löi kaatuessaan päänsä kadun reunaan. Mä tulin just ulos linkkarista ja näin sen. Mä luulin, että se kuoli. Mun sydän löi varmaan tuhatta ja sataa. Uskotko? Mä hyppäsin ulos ja huusin soittakaa ambulanssi heti. Verta tuli ihan hirveästi, äiti. Ismon uusi takki on varmaan ihan pihalla.

– Sitten se linkkarikuski soitti autopuhelimella ambulanssin paikalle.

– Kun se ambulanssi tuli mä otin meidän reput ja tungin mukaan. Sanoin niille, että se on mun veli.

– Ismo ei puhunut mitään, oli vaan silmät kiinni. Sit se alkoi oksentamaan vähän matkan päästä sairaalasta. Se toinen sairasautomies oli meidän kanssa siellä takana ja käänsi heti Ismon kyljelleen, ennen kuin se ehti oksentaa ja sanoi, että pitää kääntää, ettei vedä oksennusta keuhkoihinsa. Arvaa tuntuiko kamalalta, kun pillit ulvoi ja Ismo ei avannut edes silmiään?

Marketta rutisti tytärtään hartioista ja hymyili sanoen:

– Hienosti toimittu! Ja, nythän näyttää onneksi paremmalta.

Myöhemmin iltapäivällä poika siirrettiin lastenosastolle. Osastolle mentiin tunnelia myöten kokonaan toiseen rakennukseen kuin missä ensiapu oli. Marketta ja Heli saattoivat potilaan osastolle ja lähtivät sitten kotiin luvattuaan palata vielä illalla uudestaan Ismoa katsomaan.

Helikin oli menettäny...