1
LENITA AIRISTON TÄYDELLISYYDEN tavoittelussa on jotain pelottavaa.
Hänen kunnianhimonsa, pätemisen tarpeensa, itsetuntonsa, itsenäisyytensä, tiedonjanonsa, energisyytensä, kekseliäisyytensä ja itsekontrollinsa hämmästyttävät.
Hän ponnistelee vuosikymmenestä toiseen lisätäkseen tietomääräänsä, oppiakseen uusia taitoja, kehittääkseen älyään, terävöittääkseen vaistojaan, hioakseen esiintymistään, muuntuakseen ajan mukana, pysyäkseen muodissa, hallitakseen ikävuosien painon ja säilyttääkseen eleganssinsa.
Lenitan arvoasteikossa työ kulkee kaiken muun edellä.
Hän vaatii itseltään loputtomasti ylivoimaisilta näyttäviä suorituksia, mutta kantaa taakkansa kerta kerran jälkeen perille huolimatta ennakkoluuloista ja vähättelystä, kampitusyrityksistä ja kateudesta. Hän saa työnsä näyttämään kevyeltä liidolta, jota säestää iki-iloinen, itsevarmuutta uhkuva kikatus.
Lenita ei hyväksykään työhullun raatajanaisen leimaa.
"Työ on antanut kaiken, mikä elämässäni on parasta" hän sanoo. "Itsenäisyyden. Menestyksen. Hyvän toimeentulon. Poikkeuksellisen aseman. Mahdollisuuden matkustaa ympäri maapalloa. Sen mukana on tullut vino pino miehiä ja suuri joukko ystäviä. Työ on onneni ja rakkauteni. Se ei ole koskaan pettänyt minua. Mitä enemmän olen uhrannut työlleni, sitä enemmän olen saanut takaisin."
Pyrkimys täydellisyyteen johtaa mielikuvaan yksinäisyydestä.
Lenita on nuoresta pitäen kieltäytynyt valitsemasta perinteistä naisen roolia. Hän näyttää, että pärjää yksin. Menestyy omin voimin. Uskoo ennen muuta itseensä. Selviää kaikesta. Tietää aina, mitä tekee, kuinka toimii ja mikä on suunnitelman seuraava vaihe. Lenita ei ano armoa, vaan ottaa vastaan kaiken, mikä eteen tulee. Hän on taistelija, joka ei häviä, koska ei pysty siihen. Hänen luonteensa ja työuransa ovat sulautuneet kokonaisuudeksi, paketiksi, jota ylikorostunut itsetunto pitää koossa.
"Minusta ne, jotka antautuvat, ovat velttoilijoita ja tolvanoita", hän sanoo.
Ura, jonka Suomen Neito 1954 on luonut miesten hallitsemassa maailmassa, on pituudessaan ja monimuotoisuudessaan ainoalaatuinen.
Samalla ankaruudella ja tarkkanäköisyydellä, jolla Lenita punnitsee itseään ja tekojaan, hän puntaroi ihmissuhteitaan.
Julmimmin ja riemastuttavimmin se ilmenee suhteissa vastakkaiseen sukupuoleen.
Mies on Lenitan seurassa näkymättömien voimapihtien puristuksessa, tarkkailussa ja armottomassa vertailussa.
Lenita arvioi herkeämättä miehen älyä, tietomäärää, sivistystasoa, rehellisyyttä, elämänkulkua ja maailmankuvaa. Vaikka hän on perusluonteeltaan johtaja ja vastuunkantaja, hän ei hyväksy rinnalleen nöyrää mukautujaa eikä kilttiä nössöä, juoksupoikaa eikä mielistelijää. Imartelijakin tarvitsee hänen edessään poikkeuksellisen tyylitajun.
Lenita haluaa vastapoolin, jota voi kunnioittaa. Hän arvostaa nopeaälyistä, tietävää, työstään ylpeää, huumorintajuista ja väittelyihin valmista oman päänsä pitäjää eli samaa lajia kuin hän itse on. Vaikka mies saa kernaasti olla rohkea seikkailija ja hurmuri, hänen pitää olla myös kunnollinen herrasmies. Hurmaavat hulttiot ja naissuhteilla kerskuvat häntäheikit inhottavat.
Lenita kavahtaa yhtä paljon ylenkatsetta kuin huolenpitoa.
Mies ei voi määräillä, valvoa tai hoivata häntä, eikä hän halua määräillä, valvoa tai hoivata miestä. Kukaan ei pysty säätelemään Lenitan ajatuksia eikä tekemisiä, kävelemään hänen tunteittensa ylitse, tukkimaan hänen suurta suutaan eikä sitomaan häntä millään tavalla. Henkilökohtaisen vapauden ja tasa-arvon vaatimukset ovat ehdottomia.
Mies ei saa asettaa Lenitaa asemaan, tilanteeseen tai lokeroon, jota Lenita ei hyväksy. Sen sijaan Lenita tietenkin luokittelee salamannopeasti ja armottomasti - neuvoja kyselemättä - jokaisen kohtaamansa miehen johonkin ryhmään.
"Teen työtä ja elän kuin mies', hän määrittelee. "Siksi miehen on ajateltava minua miehenä ennen kuin hän ymmärtää, miten minun kanssani voi olla ja elää"
Silti on turha luulla, ettei miehen pitäisi kohdella ja kunnioittaa häntä nimenomaan naisena.
Lenita on jatkuvasti valppaana ja varuillaan. Henkisesti varpaillaan. Arvostaako mies häntä vähintään yhtä paljon kuin itseään - tai mieluummin enemmän?
Lenita vainuaa pienimmänkin väheksynnän tai alentuvan asenteen. Jos hän huomaa jotain sen suuntaista, hän ei yritä muuttaa miestä mieleisekseen eikä tyydy olemaan miehen mielen mukainen. Hän vain tekee johtopäätöksensä ja häipyy vaikka kesken kynttiläillallisen.
Jos mies ei läpäise tiheää seulaa, torjunta on yhtäkkinen ja totaalinen. Reputettu putoaa pakasteisiin, joiden joukosta ei kuuna päivänä kukaan pääse sulatukseen. Miehelle jää suhteesta vain mielikuva hienoisesta parfyymin tuoksusta ja muistikuva hyisenä helisevästä naurusta.
Arvostuksensa korkeimmalle askelmalle Lenita nostaa miehet, joiden kanssa rakkaus on jalostunut ystävyydeksi.
Lenita ärsyttää.
Se on hänen keskeisiä ominaisuuksiaan. Siinä hänelle ei pärjää yksikään poliitikko, esiintyvä taiteilija tai muu julkisuuden henkilö.
Lenitan ärsytysuran pituus ja monipuolisuus ovat lyömättömiä. 1950-luvulta 2000-luvulle - kuudella vuosikymmenellä - hän on herättänyt lukemattomissa naisissa kateutta, mustasukkaisuutta ja komplekseja. Useiden sukupolvien tavalliset äijät ja mahtiherrat ovat rimpuilleet kuin kiukuttelevat kakarat hänen tapa- ja pukeutumiskritiikkiään vastaan. Alemmuudentunnon nostamassa uhmassaan he ovat kääntäneet vajavaisuudet hyveiksi ja myöntäneet olevansakin ilomielin kömpelöitä, junttiasuisia, kielitaidottomia metsäläisiä tai / ja sovinistisia possuja.
Kansakunnan irvileuat ovat sepitelleet lapsellisia ajatuskuvioita ja pölkkypäisiä ilkeyksiä pyrkiessään loukkaamaan Lenitaa mahdollisimman syvästi. Niinpä onkin syntynyt monien tekijöiden summana karikatyyrimäinen mielikuva huvittavan hienostelijan ja inhottavan riivinraudan risteytyksestä.
Siitä Lenita saa syyttää myös itseään.
Hän on syntyjään kaikkien alojen asiantuntija ja päällepäsmäri, jonka on mahdotonta hillitä itseään, kun löytää kiinnostavan aiheen. Hänen mielipiteensä on aina yhtä selkeä kuin ehdoton. Hän iskee täysillä, ilman pehmusteita ja osuu joka kerta vuorenvarmasti kohteensa kiukkusuoneen.
Lenitassa ärsyttää kaikki mahdollinen. Tarjolla on jokaiselle jotakin.
Haastava, huoliteltu kauneus, jota korostavat kalliiden asukokonaisuuksien tyylikkyys. Menestys mallina, mannekiinina, tv-esiintyjänä, showalan yrittäjänä, toimittajana, kirjailijana ja luennoitsijana. Arkisuuden ja tavanomaisuuden puute. Monipuolinen, estoitta kalkattava kielitaito. Mahdollisuus kiertää maailmaa ja tehdä niitä töitä, joita haluaa. Vaikutusvaltaiset miesystävät. Lavakarisma. Tarmokkuus. Ikuinen iloisuus. Nokkeluus. Nopea äly. Suorasukaisuus. Keimaileva, kiroilulla tehostettu räväkkyys. Itseironialla ryyditetty itsetietoisuus. Turhamaisuus. Häpeilemätön itserakkaus. Taipumus laukoa kärkeviä henkilökohtaisuuksia kenestä tahansa seurauksista välittämättä. Mummomaisuudesta kieltäytyminen. Halu paahtaa täysillä työelämässä yli seitsemänkymppisenä. Naisen aseman puolustaminen. Miehisen pullistelun pilkkaaminen. Palavahenkinen isänmaallisuus. Puheäänen söpöys. Monimielinen nauru. Yksityiselämän salaperäisyys. Taito säädellä julkisuuttaan paremmin kuin yksikään toinen julkkis. Kyky vietellä kameraa kuin elämänsä miestä.
Sekin ärsyttää, että Lenitasta on kiihkeän viha-rakkaussuhteen lopputuloksena hioutunut yksi Suomen kansan myyttisistä hahmoista.
Eihän sille ämmälle niin pitänyt käydä.
"En ole pahoillani siitä, että ärsytän", hän selittää. "Sehän on valttikorttini. Jos en ärsyttäisi, minut olisi unohdettu ajat sitten. En saisi enää tässä iässä ja tässä ajassa ihmisten vatsaa ylösalaisin."
2
PARHAIMMILLAAN JA PAHIMMILLAAN Lenita Airisto on taistelijana. Silloin hänestä puhkeaa jätkä. Kaunis ja elegantti, sumeilematon ja raaka. Hymyn takaa välähtelevät henkisen Mora-puukon sivallukset.
On kesäkuinen iltapäivä 1988. Lenita ja Iltalehden toimittaja Juha Numminen istuvat hotelli Palacen La Vista -ravintolassa. Teekuppien vieressä on kansio, jonka Lenita toi mukanaan haastatteluun. Aiheena ovat Lenitan viimeaikaiset kokemukset julkisuudessa.
Haastateltava uhkuu tarmoa.
"Aina, kun syntyy taistelu, jossa miehen vastustajana on nainen, nousee esiin moraali", hän sanoo iloiseksi johdannoksi. "Mies kysyy: 'Onko nainen moraalisesti puhdas?' Kuinka moni mies on itse moraalisesti puhdas? Sano!"
Kysymys ei ole retorinen. Vihreänruskeat silmät vaativat vastauksen. Toimittaja miettii kuumeisesti. Jeesus? Stalin? Reagan? Koivisto? Kanerva? Arvo Aalto? Ei keksi muita kuin itsensä.
Kun aineistokansio avautuu, paljastuu yksi Lenitan olennaisista piirteistä. Hän valmistautuu ja varautuu aina kaikkiin tilanteisiin äärimmäisellä perusteellisuudella ja tarkkuudella.
Haastattelusta ei tulekaan kevyttä kesäjutustelua, jollaista toimittaja odotti. Pöydälle pursuaa läjäpäin aineistoa, joka takaa, että edessä on monituntinen istunto. Valokopioita lehtijutuista.
Pikkutarkkoja budjettilaskelmia ja muistioita. Kauppa- ja teollisuusministeriön ja Airisto Oy:n välistä kirjeenvaihtoa. Airisto Oy:n lähettämiä kohteliaita mutta tiukkoja karhukirjeitä. Lenitan saamia haltioituneita kiitoskirjeitä, joista yksi on leijaillut ruusujen ja samppanjan siivittämänä suoraan pukuhuoneeseen. Koti- ja ulkomaisten lehtien kehuvia kirjoituksia. Success Story Finland -show'n videokasetteja. Japanin- ja englanninkielisiä ohjelmalehtisiä...
Haastateltava lukee ääneen lehdessä ilmestynyttä juttua.
’’Lenita Airiston piti tehdä... Ymmärrätkö?” hän keskeyttää. "Piti! Minun siis piti. Oli muka pakko!”
Lukeminen jatkuu.
"...tehdä yhdessä useiden eri suuryritysten kanssa solmimiensa sopimusten perusteella kaksi kansainvälistä Lenita-show'ta... Se ei ole Lenita-show, vaan Success Story Finland. Senkin tämä tolvana tietää, mutta ei halua sikamaisessa sovinistisuudessaan kirjoittaa oikein. Tämä on malliesimerkki siitä, miten sovinisti kirjoittaa naisesta.”
Lukeminen jatkuu kiihtyvällä äänellä.
"Tarkoituksena oli taas... Tämäkin! Taas!" Lenita kiljahtelee. "Tällainen arvoväritteinen ilmaisu. ...taas kerran tehdä Suomea tunnetuksi mannekiininäytösten ohella... Mitä tämä tarkoittaa? Kundi kirjoittaa pelkkää paskaa! Mä haluaisin nähdä sen. Se on tietysti pieni, luihu tyyppi, jolla on jalkahiki- ja kaikki muut kompleksit."
Lukeminen jatkuu.
"Ensimmäinen show kuitenkin tyhjensi budjetin kokonaan, ja nyt Lenita on pyytänyt lisää rahaa samoilta yrityksiltä... Siis pyytänyt! Niin kuin nainen aina menee pyytämään mieheltä lisää talousrahaa."
Lukeminen jatkuu.
’’Useimmat firmoista ovat kunniasta kieltäytyneet... Tämäkin on arvoväritteinen väite. Kunniasta! Mistä helvetin kunniasta? Minun töissäni on kysymys informaatiosta, bisneksestä eikä mistään kunniasta.’
Lukeminen jatkuu.
”Lenitan päätä ei tunnu huimaavan... Se sitä toimittajan-retaletta vasta ärsyttääkin. Tämä saatanan noita. Tämä Lenita! Tämän päätä ei huimaa. Mutta lopuksi setä tietenkin heittäytyy isälliseksi...”
Koukkukynsi, jonka lakka on violettien huulien väristä, nousee so-so-asentoon, ja lukeminen jatkuu.
”...sillä aikaisemmatkaan kokemukset Team Finlandian kanssa eivät tunnu opettaneen mitään. Eivät siis opettaneet mitään.” Ääni tärisee kiukusta. ”Tämä lause taas viittaa tapahtumiin, joilla ei ole yhteyttä tähän asiaan. Todella halpamaista!”
Hypnoottinen, peilinkirkas katse kohoaa paperista. Seuraavan päivän Iltalehdessä kuvaillaan, että showelämän naarastiikerin silmät himmentävät valon, joka tulvii helteisestä Eteläsatamasta.
On johtopäätöksen aika.
”Jos olisin elänyt keskiajalla, mut olisi polttaa possautettu juhannuskokkona ilmaan. Minä herätän ihmisissä omituisia, animaalisia koston fiilinkejä. Esimerkiksi tämän pienen notiisin kirjoittaja... Voi olla että hänkin on täysin normaali mies...” Ivallinen nauru helähtää. "...ainakin ajoittain. Mutta kun Lenitan haamu ilmestyy hänen pienelle kirjoituspöydälleen, hänen sulkakynänsä viereen, ja hän hahmottaa mut siinä, hänen sappensa alkaa kiehua, ja myrkkyä menee hänen vereensä, ja hän kirjoittaa tämän.”
Ulkomaiden lehdissä Lenitan rohkeat show't keräävät kiitosta. Suomessa turhautuneet aivot miettivät, millaisilla ilkeyksillä tänään pääsisi esiin rohkean naisen siivellä.
Kun luihu, jalkahikinen toimittaja on murennettu ja huuhdeltu alas haudutetulla teellä, Lenita Airisto tarjoilee palan mureaksi nuijittua päätoimittajaa.
Hän kertoo esimerkin hienovaraisesta suhteestaan Ilta-Sanomiin.
"Kun lööpissä luki Team Finlandia -sotkujen yhteydessä: 'Lenitalle miljoonan lasku!', soitin päätoimittajalle: 'Saatanan jätkä, perkele. Mä tulen ja hirtän sut munista kattoon.' Se uikutti: 'Älä nyt hermostu. Älä nyt hermostu.' Minä sanoin: 'Mulla ei ole mitään aihetta hermostua. Te pojat tässä olette menettämässä jotain...' Sitten taas kerran sanelin vastinetta. Se oli sitä lehden myynnin edistämistä, josta minä en saanut minkäänlaista prosenttia."
Lenita on joutunut paljon pohtimaan kovuuden käsitettä.
"Sanotaan, että olen helvetin kova nainen. Se pitää paikkansa. Minusta tuli kova jo äitini sylissä pommisuojassa. Työelämässä minun on oltava yhtä kova kuin miehet ovat keskenään. Vaadin esimerkiksi alihankkijoiltani moitteetonta työtä. Muuten se on... kurkku poikki!"
Hän myöntää, että kova nainen nähdään epäsympaattisena.
"Naisen pitää olla pehmeä. Minkä helvetin takia? Mitä se edistää? Hyvä on. Minä olen siis kova, mutta minä olen myös luotettava. Täytän sitoumukset, jotka olen tehnyt. Mutta kun neuvottelen, se ei tarkoita, että minä olen ainoa, joka antaa periksi."
"Kovuus voi olla myönteinen, mutta epäilemättä myös kielteinen asia. Entä jos sanottaisiin, että Lenita on vetelä? Olisiko se myönteisempää?"
Haastattelu todistaa jälleen kerran, että Lenita Airisto on aito feministi vaikka kokeekin kitkerää vastustusta ja väheksyntää järjestäytyneiden feministipiirien taholta.
"Kielteisyys minua kohtaan johtuu suuresta suustani", hän julistaa niin, että La Vistan hovimestari kurkistaa keittiön puolelta, onko tuli irti.
"Olen aina sanonut ääneen sen, mitä muut naiset vain supattelevat. Sellainen ärsyttää ja nostaa vaikeasti määriteltäviä tunteita. Jos olisin puhunut vain lämpimikseni, eikä mitään olisi tapahtunut, kukaan ei olisi häiriintynyt. Mutta samaan aikaan, kun olen suu päälaella saarnannut 'Varokaa jätkät! Uusi naissukupolvi nousee ja teistä tulee korkeintaan kolmannen luokan kansalaisia, kun naiset ottavat teiltä kaikki kivat paikat...', niin sellaista on todella alkanut tapahtua"
"Keskinkertaiset miehet ovat tottuneet siihen, että kun he korottavat ääntään ja sanovat 'Asia on näin...', naiset sulkevat suunsa. Siinä vaiheessa minä kuitenkin vasta alan keskustella. Sen ansiosta olen noussut monien mielestä häikäilemättömästi ompeluseuratasolta sinne, missä on yleensä vain isoja poikia. Siitä taas seuraa se, että jotkut mäntit sovinistit uskovat, että salaseuran arvo laskee, kun joukkoon pujahtaa nainenkin."
Siinä onkin yksi syy vastenmielisyyteen, jota monet feministit tuntevat Lenitaa kohtaan.
Hän toimii hyväksyttynä yhteistyökumppanina vaikutusvaltaisten miesten joukossa, mutta saarnaa samalla laajalle kuulija- ja lukijakunnalle naisten oikeuksista aggressiivisesti ja kansanomaisin sanankääntein. Sen sijaan järjestäytynyt naisliike on keskittynyt keskusteluihin ja akateemisiin tutkimuksiin omissa sisäpiireissään, julkisuudesta syrjässä.
Toinen syy feministien Lenita-allergiaan on se, etteivät 60- ja 70-luvuilla äärivasemmistolaistuneet feministipiirit pystyneet houkuttelemaan riveihinsä valtakunnan tunnetuinta feministiä, joka sattui olemaan pesunkestävä porvari.
2000-luvulla kirjailija-luennoitsija Lenita Airisto kiertää Suomea luennoiden teostensa pohjalta. Yksi aihepiireistä käsittelee feminismiä, josta hän kirjoittaa 2002 ilmestyneessä kirjassaan Naarasenergia, hyöty ja uhka.
"Nykyään vaaditaan, että miesten pitää oppia ajattelemaan, miten naiset ajattelevat", hän selittää naisten täyttämissä luentosaleissa. "Mutta se on vain puolikasohje. Tärkeää on myös se, että naiset tutustuvat miesten tapaan ajatella, joka on paljon rationaalisempi ja suorempi. Sillä ajattelutavalla pärjätään tässä miesten rakentamassa maailmassa. Hankkikaa miesystäviä ja keskustelkaa heidän kanssaan. Ei jokaista miestä tarvitse ottaa sänkyynsä. Se, että nainen oppii jotain uutta - esimerkiksi miesten tavan ajatella - ei johda siihen, että hän menettää jotain itsestään".
Esiteltyään La Vistan pöydässä valtavaa Success Story Finland -showtaan ja kerrottuaan konnankoukuista, joiden kohteeksi joutui Team Finlandia -kiemuroissa, Lenita Airisto kaivaa lehtileikkeiden joukosta inhottavimman.
Se on Ilkka Kylävaaran kirjoitus, joka ilmestyi Hymylehdessä edellisessä marraskuussa: "Lenita avomielisenä: Klaus-Mikael teki minusta ihmisen." (Nro 11/1987).
Haastattelun muotoon kirjoitetussa pakinassa toimittaja-kirjailija Kylävaara - jonkinlainen 1980-luvun vastine 2000-luvun julkkiskirjoittajalle Mattiesko Hytöselle - kertoo paljastavansa "pommin, jota koko Suomen kansa on odottanut": "Lenita on äiti! Hän on samanlainen kuin tuhannet äidit - lempeä ja kaikkensa antava."
Pakinassa Lenita sanoo: ''Klaus-Mikael on ainoa iloni. En halunnut häntä julkisuuden riepoteltavaksi. Halusin hänelle turvallisen kodin ja kaiken sen vapaa-ajan, mitä kiireiltäni hänelle pystyn antamaan."
Kylävaara irvailee, että salattu lapsi on kehitysvammainen: "Lenitan kasvot ovat vilpittömät, poissa on kiireisen liikenaisen kovuus ja niillä on eräänlainen madonnankaltainen hehku. Vilkaisen lattialle, missä 24-vuotias Klaus-Mikael puuhailee kehittävien puulelujen parissa." Lopussa Kylävaara vielä kuulee "Lenitan tärkeimmän ihmisen, Klaus-Mikaelin, intensiivistä örinää".
Pakina on tökerö ja mitätön, mutta kirjoittaja osuu - tahallaan tai tahattomasti - Lenitan elämän arimmalle alueelle ja loukkaa syvemmin kuin mikään muu häväistys siihen mennessä. Silti jutun kohde pystyy ilakoimaan omalla tavallaan myös tunneköyhän pakinoitsijan kustannuksella.
"Minä reagoin vain silloin, kun kimppuuni hyökätään", Lenita selittää silmät välähdellen. "Sillä jos en puolustaudu panetteluja vastaan, myönnän vaikenemalla vaikka mitä."
Samassa tilanne vääntyy huvittavaksi.
"Kun esimerkiksi tämä, tämä..." Lenita muistelee. Sormet heiluttavat paperia teekuppien yllä. "Hetkinen... Tämä Kylä... Kylä. Juu, tämä Iivari Kylärasku... kirjoitti tämän pakinan."
Pisto on yhtä viaton kuin ilkeäkin.
Oma nimi on tärkeä, lähes pyhä asia taiteilijalle ja julkkis-hahmolle, joka ansaitsee leipänsä panemalla jutuissaan, kirjoissaan ja näytelmissään aina likoon koko persoonansa komplekseineen ja traumoineen. Kun nimen vääntelijä on lisäksi nainen, se merkitsee miehelle karkeaa vähättelyä ja mitätöintiä. Verestää alemmuudentuntoja.
Lenita kertoo marssineensa Pasilan poliisitaloon tekemään rikosilmoituksen tv-aikojen työkaveristaan.
"Halusin osoittaa Kyläraskulle, että hän on tehnyt moraalittoman teon. Jos se ei selvinnyt hänelle aikaisemmin, niin ainakin silloin, kun petososaston komisario soitti ja kutsui kuulusteluun. No, kai se jotain vaikutti, kun Kylärasku antoi IItalehdellekin haastattelun, että miten se Lenita hänelle nyt näin suuttui."
Saman tien Lenita asettaa ilkeilyn oikeaan suuruusluokkaan: "Minulle riitti, että Kyläraskua kuulusteltiin ja hän myönsi, ettei jutussa ollut mitään perää. Oikeudenkäynti olisi ollut tarpeeton ja kallis. Enkä minä häntä halunnutkaan lähettää vankilaan."
Myöhemmin Lenita Airisto kertoo, että Kylävaaran pilkka viittasi hänen elämänsä raskaimpiin ratkaisuihin.
"Se oli aivan muuta kuin sellainen kirjoittelu, joka parjasi minua yrittäjänä tai julkisuuden ihmisenä. Se nosti pintaan tunteet, joiden kuvaaminen sanoin oli - ja on yhä - mahdotonta. Sitä lukiessa tuntui, että ihmisarvoani todella halvennettiin. Nyky-Suomessa sellaisesta jutusta syntyisi kirjoittajalle ja lehdelle kallis oikeudenkäynti."
Lenita Airisto ja Ingvar S. Melin solmivat avioliiton 1961.
He aikoivat perustaa perheen, jossa olisi myös lapsia, vaikka molemmat loivatkin uraa. Pian kuitenkin ilmeni, että lapsen saaminen olisi Lenitalle erittäin vaikeaa ja - jos lapsi syntyisi
- erilaiset riskit olisivat suuret. Kun perusteellisten tutkimusten jälkeen selvisi, että lapsesta tulisi todennäköisesti tavalla tai toisella vammainen, hän päätti - pitkällisen harkinnan ja tuskallisen henkisen taistelun jälkeen - jäädä lapsettomaksi.
"Pidän itseäni riskinottajana, mutta myös erinomaisena riskien hallitsijana. Siinä tilanteessa ei ollut kuitenkaan kysymys minusta, vaan lapsesta. Hän olisi joutunut elämään sellaisten riskien kanssa, jotka olisivat olleet minun hallintani ulkopuolella."
Lenita on sitä mieltä, että avioliittoinstituutio on nimenomaan lapsiperheitä varten.
"Ymmärsin, että mieheni halusi omia lapsia, joten päätin erota. Se tapahtui sopuisasti kymmenen avioliittovuoden jälkeen, mutta merkitsi meille kummallekin erittäin raskasta aikaa julkisuudessa. Se oli oikea ratkaisu. Pari vuotta myöhemmin Ingvar löysi uuden vaimon, perusti perheen ja on kolmelle lapselleen hyvä isä."
Eron jälkeen Lenita päätti, ettei mene enää naimisiin, vaan suuntaa kaiken tarmonsa työelämään: "En halunnut solmia toista avioliittoa senkään vuoksi, etten enää kestäisi toista eroa."
Pienenä loppukaneettina tälle tarinalle Apu-lehti julkaisee keväällä 2008 Ilkka Kylävaaran haastattelun, jonka aiheena on hänen tuore kirjansa Mies, joka rakasti naisia, ja piti siitä. (Apu 18/2008)
Ankeatunnelmaisessa jutussa ahdistunut kirjailija kertoo kirjansa aihepiireistä: naistenkaadoista ja elämää varjostaneesta isäsyndroomasta.
Myös Kylävaara selittää lapsettomuutensa syyksi lapsen edun, mutta eri tavalla kuin Lenita Airisto.
Hän ei halua lasta, koska olisi oman isänsä tavoin hermoheikko isä.
3
"KUULEPAS..." LUOKKATOVERIN ISÄ nostaa katseensa sanomalehdestä ja rykäisee.
Hymmi seisahtuu hengästyneenä, letit sojottaen keskelle olohuonetta, johon on rynnännyt touhuten, kikattaen ja pälpättäen. Luokkatoveri jähmettyy ovensuuhun.
"Mikset sä Hymmi voi olla normaali?" setä kysyy. "Käyttäytyä niin kuin muutkin lapset?"
On vuosi 1946.
Hymmi on kahdeksanvuotias Helsingin Punavuoren kansakoulun oppilas. Hän asuu Uudenmaankatu 24:ssä äidin, isän ja kahden vanhemman sisaren kanssa. Luokkatoverin koti on viereisessä puutalossa Uudenmaankadun ja Fredrikinkadun kulmassa.
Luokkatoverin isä on aivan erilainen kuin oma isä, joka arvostaa tytärtään sellaisena kuin hän on.
Hymmi poistuu huoneesta ja saman tien koko talosta.
"Sillä hetkellä päätin, etten mene enää koskaan käymään sen tytön kotiin", Lenita Airisto sanoo. "Enkä mennyt."
Hymmi Lenita Aulikki Airisto on omastakin mielestään monin tavoin ympäristöstään poikkeava. Puheliaampi, toimeliaampi ja temperamenttisempi kuin luokkatoverinsa.
Hän on varsin epäsuomalainen tyyppi, ja sillä on selityksensä. Isänpuoleiset sukujuuret juontavat Keski-Eurooppaan. Verenperintö on voimakas eikä hellitä vuosien myötä vaan pelkistyy. Outouden, yksinäisyyden ja oman tien kulkijan tuntemukset säilyvät läpi elämän ja muokkaavat yksityisyyttä ja työtä. Vaikka hän on henkisesti Suomeen kiinnikasvanut, monet perisuomalaiset ominaisuudet - luonteenpiirteet, tavat ja tottumukset - ihmetyttävät, jotkut jopa inhottavat. Hänessä elää myös jatkuvasti palava halu nähdä, kokea ja ymmärtää elämää Suomea suuremmissa ympyröissä.
Hymmistä ei ole mukavaa erottua silmiinpistävästi joukosta iässä, jossa jokainen tyttö ja poika haluaa olla samanlainen kuin kaikki muutkin.
Ikävintä ei ole ensimmäinen etunimi, vaikka se usein vääristyy kiusallisesti Hymniksi, eikä se, etteivät vanhemmat salli hänen leikata tukkaa lyhyeksi. Hymmi-nimen Alli Airisto keksi nuorimmalle lapselleen, koska ihaili merkittäviä naisasianaisia Hymmi Wahlgrenia ja Hymmi Nyyssöstä. Lettejä ei saa leikata, koska vanhemmat haluavat villikon säilyvän mahdollisimman pitkään normaalin lapsen näköisenä ja pysyvän paremmin aisoissa. Letit heiluvat vielä 14-vuotiaana keskikoululaisena. Lenita haluaisi näyttää ripille päästessään vähän vanhemmalta ja kokeneemmalta, mutta ei kun ei. Vanhemmat selittelevät, että voimat piilevät hiuksissa. Niin Raamatussakin sanotaan. Hänestä tuntuu, ettei ole tarpeeksi nätti. Lyhyttukkaiset tytöt keräävät katseita paljon enemmän. Häntä pidetään vain tällaisena lettipäänä. Saadakseen enemmän huomiota osakseen ja tyydyttääkseen vimmattua esiintymishaluaan hän alkaa lausua runoja - paitsi kotona järjestettävissä juhlissa - myös erilaisissa tilaisuuksissa muun muassa useissa kouluissa.
Kissan nimi on Lumikki, ystävien kesken Mikki. Ostaisitko sinä vappukukan tältä tytöltä?
Sopeutumattomuus kiltin tytön osaan aiheuttaa aika-ajoin myös todellisia vaikeuksia.
Opettaja Aune Liljeblad seisoo Punavuoren kansakoulun neljännen luokan kateederilla ja tarkastelee karttakeppi kädessä edessään istuvia oppilaita. On kevätlukukauden loppupuoli. Yksi sato on jälleen kypsynyt. On aika erotella jyvät akanoista.
"Ketkä aikovat pyrkiä oppikouluun?” Aune Liljeblad kysyy.
Viisaat viittaavat.
"Ahaa. Aija, Tuukka, Jyrki..." Opettaja hymyilee. "Ja Ulla, hyvä Ulla. Marja-Liisa... Hienoa!"
Myös lettipää ikkunaseinustan puolivälissä viittaa, mutta Aune Liljeblad ohittaa hänet armeliaasti. Kun muut ovat laskeneet kätensä, on pakko huomata viimeinenkin.
"Hymmikin oppikouluun?" Opettaja puistelee päätään.
Tyttö nyökkää itsevarmasti.
"Ei onnistu. Sinä et sinne pääse. Mutta jos sattuisitkin pääsemään, et pärjäisi siellä."
Hymmi jäykistyy. Pettymys pirstoo itsetuntoa.
Airiston viisihenkinen perhe ja huushollin kaksi kissaa syövät sinäkin päivänä tavan mukaan yhteisen päivällisen. Ruuan valmistavat tyttäristä vanhin Annemi ja keskimmäinen Armi. Hymmi auttaa sen verran kuin osaa. Iltakuuteen mennessä Alli Airisto on lopettanut pianotuntinsa. Reino Airisto tulee kotiin vastapäisestä talosta, jossa sijaitsee hänen perustamansa ja johtamansa Liikkeenharjoittajien konttorioppilaitos. Ruokapöydän ääressä käsitellään nytkin päivän tärkeimmät asiat, niin yksityiset kuin yleisetkin.
Isä kysyy, onko koulussa puhuttu oppikouluun menosta. Hymmi kertoo, mitä mieltä opettaja on hänen mahdollisuuksistaan.
"Minä tulen huomenna sinne." Kasvoista näkee, mitä isä ajattelee Aune Liljebladista.
Aterian jälkeen äiti ryhtyy pula-ajan vaatimaan askareeseen: muokkaamaan ompelukoneella perheen vanhoja vaatteita sopivammiksi. Isä palaa työpaikalleen vetämään oppilaitoksen iltalinjaa.
Seuraavana päivänä isä ja tytär menevät yhdessä Punavuoren kansakouluun, jossa Reino Airisto pyytää opett...
