Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Call the Midwife

A True Story of the East End in the 1950s

First published in Great Britain in 2002

by Merton Books

The paperback edition published in 2012

by Phoenix, an imprint of Orion Books Ltd

An Hachette UK company

Lääketieteellinen toimitustyö Terri Coates (MSc, RN, RM, ADM, Dip Ed)

Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Maija Vallinoja

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-27312-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Tämä kirja on omistettu Philipille, rakkaalle aviomiehelleni.

”Maryn” tarina on myös omistettu isä Joseph Williamsonin

ja Daphne Jonesin muistolle

Kiitokset

KIITÄN KAIKKIA niitä sairaanhoitajia ja kätilöitä, joiden kanssa työskentelin puoli vuosisataa sitten ja joista monet ovat jo kuolleet. Nimeltä haluan mainita seuraavat henkilöt:

Terri Coates, joka herätti muistoni eloon

Canon Tony Williamson, Wellclose Trust -säätiön puheenjohtaja

Elizabeth Fairbairn, joka kannusti minua

Pat Schooling, joka uskalsi valita alkuperäisen käsikirjoitukseni julkaistavaksi

Naomi Stevens, joka auttoi minua cockneyn murteen kanssa

Susannah Hart, Jenny Whitefield, Dolores Cook, Peggy Sayer, Betty Howney, Rita Perry

Kaikki, jotka kirjoittivat puhtaaksi, lukivat ja neuvoivat

Lontoon aluehallintoyksikkö Tower Hamletsin paikallishistoriaan keskittyvä kirjasto ja arkisto

Island History Trust -säätiön intendentti

Museum of London Docklandsin arkistonhoitaja

Simmons Aerofilms -yhtiön arkistonhoitaja

Esipuhe

TAMMIKUUSSA 1998 kätilöiden ammattijulkaisussa nimeltä Midwives Journal ilmestyi Terri Coatesin kirjoitus nimeltä ”Impressions of a Midwife in Literature” (kätilöiden esiintyminen kirjallisuudessa). Perehdyttyään huolellisesti eurooppalaiseen ja englanninkieliseen kirjallisuuteen Terri oli joutunut toteamaan, että kätilöitä tuskin mainitaan kirjallisuudessa.Miksi ihmeessä? Kuvitteellisia lääkärihahmoja kun parveilee kirjojen sivuilla tuon tuostakin kylvämässä viisauden siemeniään. Sairaanhoitajat eivät myöskään loista poissaolollaan – eivät hyvät eivätkä huonot. Entä kätilöt? Onko kukaan koskaan kuullut kirjallisuuden sankarittarena olleesta kätilöstä? Kätilön elämässä kun on dramatiikkaa kerrakseen. Jokainen lapsi saa alkunsa joko rakkauden tai himon huumassa, syntyy maailmaan tuskallisen ponnistelun tuloksena ja tuottaa sen jälkeen iloa – tai joskus katumusta. Kätilö on kaiken tuon keskiössä ja näkee kaiken. Miksi kätilö sitten on poissa valokeilasta – piilossa synnytyssalin ovien takana?

Terri Coates valitteli artikkelinsa lopussa, miksi näinkin tärkeä ammattikunta on niin heikosti edustettuna kirjallisuudessa. Luin hänen sanansa, otin haasteen vastaan ja tartuin kynään.

Johdanto

NONNATUS HOUSE sijaitsi Lontoon rahtilaivasatama- ja telakka-alueen Docklandsin sydämessä. Sen toiminta-alueeseen kuuluivat Stepney, Limehouse, Millwall, Isle of Dogs, Cubitt Town, Poplar, Bow, Mile End ja Whitechapel. Docklandsin alue oli tiiviisti asutettu, ja monet perheet olivat asuneet siellä sukupolvesta toiseen usein yhden tai kahden kadun päässä alkuperäisestä syntymäkodistaan. Perheet elivät ahtaasti, ja lapset kasvoivat tädeistä, isovanhemmista, serkuista ja vanhemmista sisaruksista rakentuneen kattavan sukuverkoston huomassa. Lapset kirmasivat toistensa koteihin tuon tuostakin, enkä omina East Endissä viettäminäni vuosina muista yhdenkään oven olleen koskaan lukittuna muutoin kuin yöaikaan.

Lapsia oli kaikkialla, ja kadut olivat heidän leikkikenttänsä. Sivukaduilla ei 1950-luvulla ollut autoja, koska kukaan ei omistanut sellaista, joten kaduilla leikkiminen oli täysin turvallista. Pääkaduilla – ja etenkin satamaan johtavilla väylillä – liikennöi raskasta teollisuuskalustoa, mutta sivukaduilla ei ollut liikennettä.

Pommitetut alueet olivat varsinaisia seikkailutantereita. Niitä oli runsaasti, ja ne muistuttivat järkyttävällä tavalla sodasta ja tuhoisista pommituksista, joiden kohteena Docklandsin alue oli ollut vain kymmenen vuotta aiemmin. East Endissä parin kolmenkin kadun pituisten brittiläisten pientalorivistöjen päälle pudonneet pommit olivat lohkaisseet taloketjuista ison palasen pois. Pommien tuhoamien alueiden ympärille oli pystytetty hajanainen lauta-aita, joka osittain peitti tuhoalueesta muodostuneen joutomaan ja siellä täällä töröttävät talojen rauniot. Joskus joku saattoi naulata aitaan kyltin, jossa luki ”VAARA – ASIATTOMILTA PÄÄSY KIELLETTY”, mutta kuusi-seitsenvuotiaille seikkailunhaluisille pojankoltiaisille tuollainen kyltti oli kuin punainen vaate härälle. Kaikissa pommien tuhoamia alueita ympäröivissä aitauksissa olikin salaisia kulkuaukkoja, joista pienen pojan vartalo pystyi ujuttautumaan aidan toiselle puolelle. Virallisesti kukaan ei saanut mennä aidan yli, mutta kukaan – poliisi mukaan luettuna – ei näyttänyt olevan huomaavinaankaan poikien seikkailuretkiä.

East Endin rahtilaivasatama- ja telakka-alue oli elinympäristönä kieltämättä levoton ja vaarallinen. Puukotuksia sattui usein, kaduilla tapeltiin usein ja kahakat pubeissa olivat jokapäiväinen ilmiö. Pienissä, liian ahtaissa kodeissa esiintyi vääjäämättä perheväkivaltaa. En kuitenkaan koskaan kuullut yhdestäkään tapauksesta, jossa lapsi tai vanhus olisi joutunut mielivaltaisen väkivallan kohteeksi. Heikot nauttivat eräänlaista kunnioitusta. Elettiin pahamaineisten Krayn gangsteriveljesten, jengitappeluiden, verikostojen, järjestäytyneen rikollisuuden ja kiihkeiden vihamielisyyksien aikaa. Poliiseja oli kaikkialla, eivätkä he koskaan partioineet yksin. En kuitenkaan kertaakaan kuullut, että iäkäs nainen olisi tönäisty katuun ja hänen eläkerahansa olisi varastettu tai että lapsi olisi siepattu ja murhattu.

Suurin osa Docklandsin alueella asuvista miehistä työskenteli satamassa.

Töitä oli paljon, mutta palkat olivat pienet ja työpäivät olivat pitkiä. Ammattitaitoisilla miehillä oli suhteellisen hyvä palkka ja säännölliset työajat, ja näistä töistä pidettiin kiinni kynsin hampain. Ammatti kulkikin usein suvussa isältä pojalle tai sukulaispojalle. Työmiesten elämän on kuitenkin täytynyt olla aikamoista helvettiä. Töitä ei ollut, jos satamassa ei ollut alusta, jonka lasti piti purkaa. Toimettomina aikoina miehet vetelehtivät satama- ja telakka-alueen porttien ulkopuolella tupakkaa polttaen ja kinastellen. Mutta kun satamassa oli lastin purkamista odottava rahtialus, silloin miehet tekivät raskasta ruumiillista työtä 14 tai jopa 18 tuntia kerrallaan jatkuvan paineen alaisena. Työpäivä alkoi aamuviideltä ja päättyi iltakymmenen nurkilla. Ei mikään ihme, että miehet ajautuivat pubeihin ja joivat itsensä humalaan tuollaisen urakan jälkeen. Pojat aloittivat työnteon satamassa 15-vuotiaana, ja heidän oletettiin työskentelevän yhtä lujasti kuin miesten. Kaikkien miesten täytyi kuulua ammattiliittoon, ja liitot kamppailivat pyrkiäkseen turvaamaan reilut palkat ja työajat, mutta samalla niitä haittasivat niiden omat säännöt, joiden mukaan palkata sai vain liittoon kuuluneita työntekijöitä. Tuo sääntö näytti tuovan työmiesten keskuuteen yhtä paljon närää ja kinaa kuin etuisuuksiakin. Selvää kuitenkin on, että ilman ammattiliittoja työntekijöiden hyväksikäyttö olisi ollut 1950-luvulla yhtä räikeää kuin se oli ollut 1850-luvullakin.

Naimisiin mentiin nuorina. Kunniallisten eastendiläisten keskuudessa seksuaaliset moraalikäsitykset olivat tiukat, jopa puritaanisen siveelliset. Naimattomia pariskuntia tuskin tunnettiin, eikä yksikään tyttö asunut koskaan yhdessä poikaystävänsä kanssa. Jos tyttö sellaista yrittikin, hän joutui vakaviin vaikeuksiin perheensä kanssa. Siitä, mitä pommien tuhoamilla alueilla ja roskalaatikoiden takana tapahtui, ei hiiskuttu sanaakaan. Jos nuori nainen tuli raskaaksi, nuorukaiseen kohdistuivat niin voimakkaat paineet viedä tyttö vihille, että harva poika kieltäytyi. Perheet olivat suuria, usein hyvinkin suuria, ja avioerot olivat harvinaisia. Rajut ja väkivaltaiset perheriidat olivat yleisiä, mutta mies ja vaimo pysyivät yleensä yhdessä.

Harva nainen kävi töissä. Nuorilla tytöillä oli toki työpaikka, mutta heti, kun nuori nainen asettui aloilleen, työssä käymiseen ei enää suhtauduttu suopeasti. Kun vauvoja alkoi syntyä, töissä käyminen olisi ollut mahdotonta. Naisen kohtalona oli elämä täynnä loputonta lasten kasvatusta, siivoamista, pyykkäämistä, ostoksilla käymistä ja ruoanlaittoa. Ihmettelinkin usein, kuinka nämä naiset selviytyivät jopa 13–14 lapsen kanssa pienessä talossa, jossa oli vain kaksi tai kolme makuuhuonetta. Jotkut tuon kokoisista perheistä asuivat kahdesta huoneesta ja pikkuruisesta keittiöstä koostuvassa vuokrakerrostalohuoneistossa.

Ehkäisy – jos sitä ylipäätään käytettiin – oli epäluotettavaa. Se oli naisten vastuulla, ja he kävivätkin loputtomia keskusteluja varmoista päivistä, punajalavan kuoren käytöstä, ginistä ja inkivääristä, lämpimistä suihkuista ynnä muista. Minun kuulemani mukaan useimmat miehet kieltäytyivät ehdottomasti kondomin käytöstä.

Valtaosa naisen työpäivästä kului pyykkäämiseen, pyykinkuivaukseen ja silittämiseen. Pesukoneet olivat lähes tuntematon käsite, eikä kuivausrumpuja ollut vielä keksitty. Pyykinkuivausalueet olivat aina täynnä pyykkiä, ja meidän kätilöiden täytyi usein pujotella varovasti tuulessa liehuvien liinavaatteiden lomitse päästäksemme potilaittemme luokse. Päästyämme ...