Kansi: Mervi Lindman
Tämän teoksen sisältämät kirjat Ella ja kiristäjä (1995), Ella teatterissa (1996) ja Ella luokkaretkellä (1998) ovat aiemmin ilmestyneet Tammen Kirjava Kukko -sarjassa sekä yhteisniteenä nimellä Ella ja kaverit 1–3.
© Timo Parvela 1995, 1996, 1998
ISBN 978-951-31-7156-8 (sid.)
ISBN 978-951-31-7166-7 (epub)
Tämä eKirja on tuotettu painetun kirjan ensimmäisestä painoksesta (2013).
eKirjan tuotanto: Bonnier Kirjat Oy/Keski-Suomen Sivu Oy
ELLA JA KIRISTÄJÄ
OPETTAJA KÄYTTÄYTYY OUDOSTI
Minä olen Ella. Olen ensimmäisellä luokalla. Meillä on mukava luokka ja mukava miesopettaja. Tai oli, sillä opettaja ei ole enää entisensä.
Ennen opettaja puhui aina järkevästi. Hän antoi paljon läksyjä ja käski olemaan hiljaa, jos joku melusi tunnilla. Sitten kaikki muuttui. Eräänä päivänä opettaja kutsui taulua tuoliksi. Hän unohti antaa läksyt eikä huomannut, että Tuukka ja Samppa vaihtoivat koko tunnin jääkiekkokuvia.
Seuraavaksi tuli kirje. Samppa näki sen, kun hän meni luokkaan hakemaan palloa. Opettaja istui lukemassa kirjettä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen kätensä vapisivat. Kun opettaja huomasi Sampan, hän piilotti kirjeen laukkuunsa ja hymyili kummallisesti. Opettaja ei edes moittinut Samppaa kuraisista kengistä.
Opettajasta on tullut tosi outo. Me luulemme, että häntä kiristetään.
Hanna sen keksi.
– Se on kiristyskirje, hän sanoi kuultuaan kirjeestä.
– Miten niin kiristys? kysyi Pate, joka ei koskaan tajua mitään.
– Koska kiristyksen uhrit ovat aina ihan hermona. He käyttäytyvät omituisesti ja saavat kirjeitä, Hanna selitti.
– Sitten meidän isääkin kiristetään. Hän käyttäytyy omituisesti joka kerran, kun saa kirjeen puhelinlaitokselta, Samppa mutisi.
– Kiristyskirjeissä pyydetään aina tuomaan matkalaukullinen rahaa keskiyöllä puistoon, tiesi Tuukka, joka tietää kaiken.
– Miksi opettaja veisi rahaa puistoon? ihmetteli Pate.
– Koska joku on ottanut opettajan lapsen panttivangiksi, sanoi Tuukka.
– Ei opettajalla ole lasta, Hanna väitti.
– Sitten se on kaapannut opettajan vaimon, Tuukka ehdotti.
– Opettaja ei ole naimisissa.
Meidän kaikkien mielestä oli omituista, että opettaja aikoi viedä puistoon laukullisen rahaa, vaikka hänellä ei ollut edes lasta tai vaimoa.
– Opettaja parka. Meidän täytyy auttaa häntä, Hanna sanoi.
– Miten muka? kysyi Pate. Mutta kukaan ei osannut vastata. Ei edes Tuukka, joka yleensä tietää kaiken. Me päätimme odottaa.
UIMAHALLISSA
Opettaja käyttäytyi aivan oudosti myös seuraavana päivänä, kun meidän luokkamme meni uimahalliin.
– Sinä muistutat sitä virtahepoa kouluteeveestä, Pate sanoi bussinkuljettajalle.
– Ei se ollut noin lihava, Samppa oikaisi. Kuljettaja ei sanonut mitään. Mulkaisi vain opettajaa, joka naurahti hermostuneesti. Kuljettaja ajoi hirveän lujaa ja se oli meistä tosi hauskaa.
Uimahallissa opettaja komensi kaikki riviin.
– Pistä se saippua altaan reunalle, opettaja sanoi Patelle, joka luuli, että uima-allas on vähän niin kuin iso kylpyamme.
– Uiminen on hauskaa. Kuka osaa jo uida? kysyi opettaja.
Me kaikki halusimme tietysti näyttää ja hyppäsimme veteen. Ja sitten opettajakin hyppäsi veteen ja pelasti Tuukan, Paten, Tiinan ja Heidin, jotka eivät vielä osanneetkaan uida. Me hämmästyimme, kun huomasimme, että opettajalla oli altaassa vaatteet yllään. Meillä muilla oli tietysti uimapuvut tai uimahousut. Paitsi Sampalla, jonka housut olivat pudonneet altaaseen. Hän oli unohtanut solmia niiden narun kiinni.
Oli kamalan hauskaa. Kaikki huusivat hirveästi ja roiskivat vettä opettajan päälle. Opettajakin huusi jotain, mutta kukaan meistä ei saanut siitä selvää, koska oli niin kova meteli.
Opettaja kyllästyi ensimmäisenä ja komensi meidät ylös. Me keräännyimme hänen ympärilleen. Kaikki paitsi Samppa, joka etsi uimahousujaan altaasta. Opettaja hyppäsi taas veteen eikä vieläkään ottanut vaatteita yltään. Me katsoimme toisiamme huolestuneina.
– Selvä tapaus, sanoi Hanna.
– Kiristysoireita, myönsi Tuukkakin.
Minun kävi opettajaa sääliksi. Niin mukava, mutta niin kiristynyt. Toivoin, että uiminen rentouttaisi häntä.
Lopulta koko luokka oli taas altaan reunalla ja opettajan päällysvaatteet kuivumassa kaiteella. Hassua, opettajalla olikin ollut koko ajan uimahousut vaatteidensa alla.
Opettaja näytti pilliään. Hän sanoi, että veteen saa mennä vasta kun pilli soi.
– Miltä se kuulostaa? kysyi Pate. Opettaja puhalsi pilliin näyttääkseen Patelle ja samassa me kaikki ryntäsimme altaaseen. Mutta opettaja karjuikin meidät heti takaisin. Kun hän oli pelastanut Tuukan, Paten, Tiinan ja Heidin, jotka eivät vieläkään osanneet uida, olivat kaikki taas koossa. Paitsi tietysti Samppa, jonka uimahousut olivat jälleen pudonneet.
– Tämä riittääkin, sanoi opettaja.
– Eikä uiminen sitä paitsi niin hauskaa ole, hän huokasi.
Meistä se oli kummallista, sillä kaikilla oli ollut tosi mukavaa. Oli tietysti harmillista, että opettaja liukastui lähtiessään siihen saippuaan, jonka Pate oli pannut altaan reunalle. Eikä kukaan meistä ollut uskoa korviaan, kun opettaja altaasta noustessaan sanoi monta sellaista sanaa, joita hän on itse kieltänyt käyttämästä. Opettajan täytyi totisesti olla kiristäjän pihdeissä.
KUOPPA
Sillä aikaa kun opettaja yritti lainata jostain kuivia vaatteita, me odotimme kiltisti uimahallin edessä. Äkkiä joku keksi, että Pate puuttui. Me vilkuilimme ympärillemme ja toisiamme, mutta Patea ei vain näkynyt.
– Kiristäjä on vienyt Patenkin, Tuukka ehdotti.
– Kuka nyt Patesta maksaisi? epäili Hanna. Samppa rupesi itkemään. Hän on joskus aikamoinen itkupilli.
– Täällä, kuului äkkiä tukahtunut ääni. Me säikähdimme ja keräännyimme lähemmäs toisiamme. Hurja ääni tuli kuin jostain maan alta.
– Se on se kiristäjä, sanoin kolkosti. Kaikki värähtivät kauhusta.
– Auttakaa pöljät, ääni kuului uudestaan. Tällä kertaa se tuntui tulevan keskeltä nurmikkoa, mutta sielläkään ei ollut ketään. Sitten nurmikon seasta kuitenkin heilahti käsi, joka katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Me menimme varovasti lähemmäs. Nurmikossa oli syvä kuoppa, jonka pohjalla seisoi Pate.
– Kuinka sinä sinne jouduit? hämmästeli Samppa.
– Putosin. Vai luuletko, että asun täällä? Pate puhkui.
– En minä tiedä. En ole koskaan käynyt teillä, Samppa sanoi loukkaantuneena.
– Mikä kuoppa tämä on? ihmetteli Hanna.
– Tämä on ansakuoppa, sanoi Tuukka varmasti.
– Kuka olisi muka niin typerä, että putoaisi tähän? Hanna epäili. Me kaikki katsoimme Patea.
– Mutta kenelle tämä ansa oikeasti on tarkoitettu? minä kysyin.
– Opettajalle tietysti, Tuukka tiesi ja Hannakin nyökytteli.
– Opettaja ei ole vienyt rahaa puistoon ja kiristäjä on päättänyt ottaa koko opettajan, Hanna päätteli järkyttyneenä.
– Minä haluan kotiin, kiljui Pate kuopasta.
– Sinähän sanoit asuvasi siellä kuopassa, Samppa huomautti vahingoniloisena.
– En minä niin sanonut, Pate huusi.
– Voisimmeko me täyttää kuopan vedellä? Pate voisi sitten uida reunalle, minä ehdotin.
– Minä en osaa uida, Pate huusi ja rupesi itkemään.
– Se on totta, me kaikki nyökyttelimme.
– Mutta minä osaan seistä käsilläni, Pate sanoi iloisemmin ja nousi käsilleen kuopan seinää vasten. Me taputimme ja Pate tuli heti paremmalle tuulelle.
– Minä keksin, sanoi Tuukka yllättäen. – Samppa ja Hanna menevät kuoppaan ja auttavat sitten Paten ylös.
Pian Pate seisoi jo tyytyväisenä kuopan reunalla.
– Kiitos, Pate sanoi Sampalle ja Hannalle. – Minä käyn ostamassa teille kioskista irtokarkkeja, Pate lupasi ja lähti.
– Entäs me? Samppa vilkuili huolestuneena kuopan korkeita seiniä.
– Minä, Tiina ja Ella tulemme auttamaan teidät ylös, Tuukka lupasi jalosti.
Me hyppäsimme kuoppaan. Mutta ennen kuin ehdimme nostaa kumpaakaan ylös, Samppa kumartui äkkiä ja nosti kuopan pohjalta euron.
– Katsokaa, Samppa huusi. – Tämä onkin aarrekuoppa.
– Aarre! Meille kanssa! huusivat kaikki jotka vielä olivat ylhäällä ja hyppäsivät alas kuoppaan. Tuli äkkiä ahdasta. Kukaan ei enää mahtunut liikuttamaan käsiään, saati kumartumaan.
– Hei, sanoi Paten pää, joka ilmestyi kuopan reunalle. – Onko kukaan nähnyt euroa? Luulen, että se putosi sinne, kun seisoin käsilläni.
– Ole hyvä, sanoi Samppa pitäen yhä rahaa ojennetussa kädessään, jota ei enää mahtunut laskemaan alas.
– Kiitoksia paljon, Pate kiitti. – Minun täytyy nyt mennä, sillä opettaja tuli juuri.
Nostellessaan meitä ylös kuopasta opettaja vaikutti niin kiristyneeltä, että oikein säälitti. Eikä hän edes älynnyt kiittää siitä, että olimme paljastaneet kiristäjän ansan.
TOINEN KIRJE
Toinen kirje lojui opettajanpöydällä, kun tulin aamulla kouluun. Kuori oli valkoinen. Opettajan nimi oli kirjoitettu siihen pyöreillä ja selkeillä kirjaimilla. Kirje oli paksu. Sen läpi ei nähnyt, vaikka kuinka yritin katsella ikkunaa vasten. Olin jo laskemassa kirjettä takaisin pöydälle, kun äkkiä huomasin jotain tärkeää: kirjeessä ei ollut lainkaan postimerkkiä. Se saattoi merkitä vain sitä, että kirjeen kirjoittaja oli tuonut sen itse. Minä olin ehkä jopa nähnyt hänet.
Keitä olin tavannut koulumatkalla? Oliko joku vastaantulijoista ollut kiero kiristäjä? Se tumma-asuinen mummo tai koiria ulkoiluttava setä? Vieläkin jännittävämpi ajatus tuli mieleeni. Entä jos kiristäjä olikin joku koulusta? Rehtori vaati opettajalta rahaa, jotta tämä saisi opettaa meitä. Keittäjä ei suostunut tekemään enää lihapullia, ellei saanut lisää rahaa. Talonmies ei korjannut Hannan pulpettia ennen kuin opettaja veisi matkalaukullisen rahaa puistoon. Ehkä kiristäjä oli jopa joku meidän omasta luokasta. Mahdollisuuksia oli lukemattomia. Minua huimasi ja päässäni poreili. Odotin vain tilaisuutta kertoa epäilyksistäni toisille.
– Se on b-luokan opettaja. Se naine...