Koottu.html

Englanninkielinen alkuteos 11/22/63 ilmestyi Yhdysvalloissa 2011.

Published by agreement with Stephen King, c/o The Lotts Agency, Ltd.,

New York and Licht & Burr Literary Agency, Denmark.

Lyrics from the song ”Honky Tonk Women” are used with permission.

(Renewed ABKCO MUSIC, INC., 85 Fifth Avenue, New York, NY 10003.)

ISBN 978-951-31-6956-5 (sid.)

ISBN 978-951-31-7230-5 (epub)

Tämä eKirja on tuotettu painetun kirjan ensimmäisestä painoksesta (2013).

eKirjan tuotanto: Bonnier Kirjat Oy/Keski-Suomen Sivu Oy

Omistettu Zeldalle

Moi pieni, tervetuloa kemuihin.

Järkeemme ei mitenkään mahdu, että pieni yksinäinen miekkonen pystyi kaatamaan jättiläisen limusiinien, väentungoksen ja henkivartijoiden keskeltä. Jos niin mitätön ihminen kykeni surmaamaan maailman mahtavimman valtion johtajan, elämme epäsuhtaisuuden maailmassa ja absurdissa maailmankaikkeudessa.

– Norman Mailer

Siellä, missä on rakkautta, isorokkoarvet ovat kauniita kuin hymykuopat.

– Japanilainen sananparsi

Tanssi on elämää.

22.11.63

Minulla ei ole koskaan ollut niin sanoakseni itku herkässä.

Entinen vaimoni väitti, että ”tunnevammaisuuteni” oli tärkein syy siihen, miksi hän minut jätti (ihan kuin hänen AA-kokouksissa tapaamansa mies olisi ollut sivuseikka). Christy sanoi pystyvänsä antamaan minulle anteeksi sen, etten itkenyt hänen isänsä hautajaisissa; olin tuntenut appeni vain kuusi vuotta, enkä vielä ymmärtänyt, miten suurenmoinen ja epäitsekäs hän oli ollut (avo-Mustang ylioppilaslahjaksi oli hyvä esimerkki). Mutta kun en itkenyt omien vanhempieni hautajaisissa – he kuolivat kahden vuoden sisällä toisistaan, isä mahasyöpään ja äiti sydänkohtaukseen, joka iski kuin salama kirkkaalta taivaalta hänen kävellessään hiekkarannalla Floridassa – Christy alkoi oivaltaa tunnevammaisuuteni. AA-kielellä olin kykenemätön ”tuntemaan tunteitani”.

”En ole ikinä nähnyt sinun vuodattavan kyyneliä”, hän sanoi sellaisella värittömällä äänellä, jota ihminen käyttää tuodessaan julki parisuhteen lopullisen ja peruuttamattoman kariutumisaiheen. ”En edes silloin, kun sanoit, että jättäisit minut ellen menisi katkaisuun.” Tämä keskustelu käytiin suunnilleen kuusi viikkoa ennen kuin hän pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, ajoi niiden kanssa samassa kaupungissa sijaitsevaan toiseen taloon ja löi hynttyyt yhteen Mel Thompsonin kanssa. ”Poika tapaa tytön AA-kampuksella” – sekin ilmauksia, joita niissä tilaisuuksissa kuulee.

En itkenyt, kun saatoin hänet autolle. En itkenyt, kun palasin pieneen taloon, josta oli iso laina maksamatta. Taloon, johon ei ollut tullut lasta eikä nyt tulisi koskaan. Makasin sängyllä, joka oli nyt yksin minun, hautasin kasvoni kyynärtaipeeseen ja surin.

Kyynelehtimättä.

Mutta en minä ole emotionaalisesti estoinen. Christy oli väärässä. Kun olin yhdeksän vanha, tulin eräänä päivänä koulusta kotiin, ja äiti oli ovella vastassa. Hän kertoi, että koirani Rags oli jäänyt kuorma-auton alle. Kuljettaja ei ollut viitsinyt edes pysähtyä. En itkenyt, kun hautasin collieni, vaikka isä sanoi, ettei olisi häpeäksi itkeä. Mutta kun äiti kertoi, minä itkin. Osin siksi, että se oli ensimmäinen kokemukseni kuolemasta, mutta ennen kaikkea siksi, että oli ollut minun vastuullani sulkea Rags takapihalle.

Ja itkin, kun äidin lääkäri soitti ja kertoi, mitä hiekkarannalla oli tapahtunut. ”Olen pahoillani, mutta mitään ei ollut tehtävissä”, lääkäri sanoi. ”Joskus loppu tulee äkkiä, ja yleensä lääkärit pitävät sitä siunauksena.”

Christy ei ollut kotona näkemässä – hän oli joutunut koulupäivän päätyttyä jäämään töihin tapaamaan erästä äitiä, jolla oli ollut kysyttävää poikansa todistuksesta – mutta minä toden totta itkin. Menin pieneen kodinhoitohuoneeseemme, otin korista likaisen lakanan ja niiskutin siihen. En pitkään, mutta silti aikani. Olisin voinut kertoa asiasta jälkeenpäin Christylle, mutta en nähnyt siihen aihetta, koska hän olisi ajatellut, että kalastelin myötätuntoa (se ei ole AA-kieltä vaikka sen ehkä kuuluisi olla), ja koska onnistuneen avioliiton edellytyksiin ei mielestäni saisi kuulua kyky pillahtaa itkuun napin painalluksella.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, en kertaakaan nähnyt isäni itkevän. Kiihkeimpienkin tunteidensa vallassa hän taisi vain huokaista raskaasti tai päästää muutaman vastahakoisen hörähdyksen. William Epping ei nauranut hersyen eikä takonut rintaansa. Hän oli hiljainen ja maanläheinen, ja äitini oli pääosin samanlainen. Joten ehkä vähäinen kyynelehtiminen on perinnöllistä. Mutta estoinen? Tunteeton? En ole koskaan ollut kumpaakaan.

Muistan aikuisiältä vain yhden kerran, jolloin olen itkenyt, jos ei lasketa sitä kun kuulin äidistäni. Tämä sattui lukiessani juttua erään vahtimestarin isästä. Istuin yksikseni Lisbonin lukion opettajainhuoneessa ja korjasin aikuisten äidinkielen oppilaideni aineita. Käytävän päästä kuului koripallon läiskettä, aikamerkkitorven törähdyksiä ja yleisön huutoa, kun urheiluhullut taittoivat peistä: Lisbon Greyhounds vastaan Jay Tigers.

Kuka voisi etukäteen tietää, milloin ihmishenki on hiuskarvan varassa ja miksi?

Olin antanut oppilaille aiheeksi ”Päivä joka mullisti elämäni”. Suurin osa aineista oli vilpittömiä mutta kamalia, sentimentaalisia kertomuksia hyväsydämisestä tädistä, joka otti raskaana olevan teinitytön siipiensä suojaan, armeijakaverista, joka oli osoittanut, mitä on rohkeus sanan varsinaisessa merkityksessä, julkisuuden henkilön yllätystapaamisesta (muistaakseni kyseinen kuuluisuus oli Jeopardyn juontaja Alex Trebek, tai ehkä sittenkin Karl Malden). Ne teistä lukijoista, jotka olette opettajia ja olette hankkineet kolme tai neljä tonnia lisätienestiä vuodessa vetämällä aikuisten kurssia iltalukiossa, tiedätte miten lannistavaa sellaisten aineiden korjaaminen voi olla. Kyse ei edes ole varsinaisesta arvosanasta – ei ainakaan minun mielestäni. En reputtanut ketään, sillä en ole ikinä kohdannut aikuisopiskelijaa, joka ei olisi yrittänyt hiki hatussa. Jos oppilas luovutti liuskoja, joissa oli kirjoitusta, hän sai taatusti hyväksyvän puumerkin Lisbonin lukion äidinkielen opettajalta Jake Eppingiltä, ja jos kirjoitus oli peräti jäsennelty kappaleiksi, oppilas sai vähintään välttävän.

Työn teki vaikeaksi lähinnä se, että punakynästä tuli minulle pääasiallinen opetusväline oman suuvärkin asemesta, ja kulutin sen kynän tyngäksi. Työn teki lannistavaksi se, kun tiesi, miten vähän noista punakynämerkinnöistä jäi oppilaiden mieleen. Jos ihminen pääsee kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen vuoden ikään oppimatta kirjoittamaan (kuulostaa eikä kuullostaa) tai käyttämään isoja alkukirjaimia siellä missä kuuluu (joulu eikä Joulu) tai kirjoittamaan virkkeitä, joissa on sekä subjekti että predikaatti, hän tuskin oppii näitä taitoja milloinkaan. Mutta me uurastamme hampaat irvessä, ympyröimme tarmokkaasti yhydyssanavirheet kuten kesä mökki ja vedämme yli sanan virkkasi ja kirjoitamme sen ylle virkkoi lauseeseen Hän ei huutanut vaan virkkasi tyynesti.

Sinä iltana puurtaminen tuntui toivottomalta, kun koulun koripallo-ottelu lähestyi lopputörähdystä kuuloetäisyyden päässä. Christy oli vastikään päässyt katkaisuhoidosta, ja sikäli kuin mielessäni liikkui mitään erityistä, minä kaiketi ajattelin, että toivottavasti hän olisi selvin päin, kun tulisin kotiin (hän oli selvin päin; hän on pitänyt raittiudesta kiinni tiukemmin kuin aviomiehestään). Muistan, että minulla oli hienoista päänsärkyä, ja hieroin ohimoitani kuten on tapana, kun yrittää estää pientä särkyä paisumasta isoksi jomotukseksi. Muistan ajatelleeni: Enää kolme ainetta, vain kolme, ja sitten pääsen lähtemään. Voin mennä kotiin, keittää kupillisen pikakaakaota ja sukeltaa uuteen John Irvingin romaaniin, eivätkä nämä vilpittömät mutta surkeat kyhäelmät enää paina minua.

Viulut eivät vinkuneet eivätkä varoituskellot kilisseet, kun otin vahtimestarin aineen nipun päältä ja siirsin sen eteeni. Mikään ei vihjannut, että oma mitätön elämäni mullistuisi kohta. Mutta eihän sitä koskaan etukäteen tiedä. Elämä on taitava tekemään täyskäännöksiä.

Hän oli kirjoittanut halvalla kuulakärkikynällä, joka oli tuhrinut kaikkia viittä liuskaa sieltä täältä. Hänen käsialansa oli rönsyileviä mutta luettavia harakanvarpaita, ja hänen oli täytynyt painaa kynää kovaa, koska sanat näyttivät siltä kuin ne olisi kaiverrettu lehtiön ohuille liuskoille. Jos olisin sulkenut silmäni ja koskettanut irti repäistyjen liuskojen kääntöpuolta sormillani, olisin tuntenut lukevani pistekirjoitusta. Pienten y-kirjainten päässä oli pieni koukero kuin koristeeksi. Muistan sen erityisen selvästi.

Muistan myös, miten hänen aineensa alkoi. Muistan alun sanatarkasti.

Se ei ollut päivä vaan yö. Se yö joka mullisti minun elämäni oli se yö, jollon isäni tappo äitini ja kaksi veljeäni ja hakkas minut. Hän hakkas minun siskonikin niin pahasti, että sisko joutu koomaan. Sisko oli koomassa vielä kolmen vuoden päästä kun kuoli. Hänen nimi oli Ellen ja hän oli minulle rakas. Hän tykkäs poimii kukkia ja laittaa niitä maljakkoon.

Ensimmäisen liuskan puolivälissä itku alkoi kirvellä silmiäni, ja laskin uskollisen punakynän kädestäni. Päästyäni kohtaan, jossa hän ryömi sängyn alle silmät veressä (veri valu myös kurkkuuni ja oli hirveen makuista), aloin itkeä – Christy olisi ollut minusta ylpeä. Luin aineen loppuun tekemättä yhtä ainoaa korjausta ja pyyhin silmiäni, jotta kyyneleet eivät tipahtelisi paperille, jonka täyttääkseen vahtimestari oli selvästikin nähnyt kovasti vaivaa. Olinko ajatellut, että hän oli muita hidasjärkisempi, kenties vain puoli askelmaa yläpuole...