I

ENSIMMÄINEN LUKU

• • • •

JOS ON NÄHNYT kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Ei tarvita kuin että tulija olen minä, Anton, postin kanssa. Minulla voi olla ruffissa kuka hyvänsä, ja odotus täyttää taivaan ja maan kun ensimmäinen katse osuu minuun. Maisema ei enää ole jähmeä, kaikki liikkuu kun viesti kulkee. Jotkut juoksevat jo ja huutavat: nyt he tulevat!

Samoin on niidenkin laita, jotka ovat näkymättöminä ja ikiaikaisina näköpiirin ulkopuolella. Ihmisen lähestyessä ilma tiivistyy, tunnet kuinka ne tunkeilevat ja tahtovat päästä sinusta perille vaikka epäilet, etteivät ne enää muista, millaista on olla ihminen. Vaikka epäilet, etteivät ne ole enää ihmisiä eivätkä aavistelemasi hahmot enää ole meidän kaltaisiamme. Ja sittenkin tajuat kuinka kiihkeästi ne haluavat päästä perille siitä, kuka olet.

Matkanteko on hidasta vaikka moottori käy täydellä teholla. Kaikki ovat rauhattomia, näen miten he liikehtivät. Tiedän että he odottavat ja yrittävät odottaessaan seisoa hiljaa, ja minä tulen niin kuin tulen, vakaa kurssi, sammutan moottorin juuri oikealla hetkellä ja liu’un laituriin. Kallella on trossi ja jalka valmiina siltä varalta että törmäys on liian kova, mutta yleensä me vain hiukan tönäisemme laiturin reunaa, sitten ollaan perillä. Matkustajat ovat ulkona ruffista, veneen ja maan välillä huudellaan ja jutellaan ja maailma näyttää aivan erilaiselta kuin silloin, kun me matkasimme yksiksemme ulapalla ja väki kulki maissa meistä tietämättä.

Tänään lasken tavallisuudesta poiketen kirkkolaituriin, koska veneessä on meidän uusi pappimme. Siksi väki on tähyillyt vähän tavallista tarkemmin ja kipaissut rantaan jo nähdessään meidät avomerellä. Suntio on tähystänyt ja lukkari varmistanut että veneet, joilla he ovat tulleet, ovat rantakallion luona ja meillä on selvä reitti laiturille. Piipuista kohoaa lämmin savu, sillä naisväki on lämmittänyt, ja ruoka on jo hellalla odottamassa. Näin varhain aamulla toukokuun kylmimpänä aikana on aivan hiljaista, mutta oi miten katseet ja ajatukset lentävät. Minkälainen hän on? Miten tässä käy? Epäilykset eivät kuitenkaan näy päällepäin, sillä vastaanoton on oltava sydämellinen ja vailla pahoja aavistuksia, aivan kuin ei olisi lainkaan vaikeaa että tulossa on uusi ihminen, johon täytyy tottua.

Pappi on seisonut ulkona hyvän tovin, vaikka pastorska on jo pari kertaa käynyt nykimässä häntä ja sanomassa, että hän vilustuu. Hän kuitenkin pysyy paikallaan, ja kun hän näkee kirkkonsa kapuavan kalliolle ja tervehtivän punaisella katollaan, hänestä tulee samalla kertaa juhlallinen ja leveästi hymyilevä, ja kun ollaan lahdella, hän näyttää niin iloiselta että kaikki ovat varmoja, että kaikki sujuu hyvin. Hän vilkuttaa jo kaukaa, ja rannasta vilkutetaan vastaan ja huudetaan tervetuloa. Hän huutaa kiitos ja täältä sitä tullaan ja kylläpä te olette kilttejä kun olette nousseet keskellä yötä tullaksenne meitä vastaan!

Hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja tuntee jo lukkarin ja suntion ja Adele Bergmanin, joka on kirkkovaltuustossa ja kauhean touhuissaan kirkosta ja papista. Tilanne on kuitenkin toinen, kun hän on määräyksen saanut pappi ja tulee tänne asumaan vaimon ja lapsen kanssa. Ensivaikutelma on hyvä. Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa.

Adele Bergman tietää varsin hyvin, että vieraat kannattaa ottaa vastaan täällä ulkona. Jos he ovat tulossa Turusta, he ovat olleet matkalla yhtä kyytiä ainakin puoli vuorokautta, eikä siihen edes lasketa aikaa, joka heiltä on kulunut Turkuun päästäkseen. Heitä on hölskytetty ja viskelty edestakaisin milloin minkäkinlaisella säällä. Kun he viimein hoippuvat maihin, heidän silmänsä tuntuvat hiekkaisilta ja vaatteensa liimautuvat ihoon kylminä ja kosteina. Heillä on nälkä mutta huono olo. He hytisevät ja hikoilevat. Äyskivät toisilleen, toivovat etteivät olisi tulleetkaan.

Juuri sellaisesta Luotojen vieraanvarainen maine on peräisin. Ihminen on rakennettu sillä tavalla, että hänellä on puolen vuorokauden päästä nälkä, hän on lopen kyllästynyt ja kaipaa unta, ja kun hän sitten pääsee katon alle ja tarjolla on uunin lämpöä ja lämmintä ruokaa, hän uskoo aivan vakavissaan tulleensa pelastetuksi viime hetkellä eikä tiedä miten kyllin kiittäisi vastaanottajiaan. Luotolaisille on toki jaeltu kiitoksia ennenkin, mutta mukavalta se silti tuntuu, ja hauskaa oli myös sytyttää tuli hellaan ja kaakeliuuneihin vaikka oma yö jäikin lyhyeksi.

He seisovat siinä iloisen näköisinä, Adele Bergman ja hänen Eliksensä, lukkari ja suntio ja suntion Signe, sillä harvoin varsin vähäisestä työpanoksesta saa palkkioksi näin suurta arvostusta. Uusia tulokkaita on aina mukava katsella, ja ovathan he sitä paitsi tällä kertaa virallinen kirkollinen vastaanottokomitea, jolla on täysi syy seisoa laiturilla, tarkastella heitä ja ottaa heidät siipien suojaan ja luotsata ylös pappilaan.

Ja opastaa heidät seurakuntaan, ei nimittäin suinkaan ole vähäpätöinen seikka, jos papilla on alusta lähtien käsitys suhtautumistavoista, joista saattaa olla hyötyä hänen vastaisissa toimissaan. Tämä tulija on nuori, ja rouva vielä nuorempi, ja toivoa sopii, että he osaavat ottaa opikseen.

Pappi on iloinen. Matka tuntuu nuoresta ihmisestä loputtomalta, kun ei pääse liikkumaan ja tekemistä on kovin vähän, ja nyt hän on iloinen, koska on perillä ja voi nousta maihin ja kätellä ja huolehtia matkatavaroista ja antaa kättä postinkuljettajalle ja kiittää, koska tämä on tuonut heidät kaikkine tavaroineen kirkkolaituriin. Mutta hän on iloinen myös toisella tavalla, siksi että se kuuluu hänen luonteeseensa ja että hänen rinnassaan palaa tuli, jota lietsoo kaikki se, mitä hän elämänsä aikana haluaa kokea ja tehdä.

Olisi mukavaa jos pappi olisi katolinen, tulisi yksin ja kuuluisi enemmän meille, Adele Bergman ajattelee usein kaikessa hiljaisuudessa. Meillä luterilaisessa kirkossa pitää olla vaimo ja lapsia ja kalusteita, jotka sitovat häntä ja vievät häneltä aikaa. Tuntuu melkein kuin papissa olisi jotakin vikaa, ellei hänellä ole niitä, ja siksi kaikki katsovat valtavan ystävällisesti papinrouvaa, joka tuli heti maihin ja laski sylistään lapsen, niin pienen ettei millään uskoisi että se pysyy niin tukevasti omilla jaloillaan. Se on tyttö, puettu myssyyn ja takkiin, jossa on selkäpuolella halkio, todellinen pappilan neiti, sanoo sulavakäytöksinen ja lapsirakas lukkari, kun hän kohteliaana miehenä tervehtii tyttöäkin. ”Tervetuloa Luodoille”, hän sanoo, eikä lapsi rupea itkemään vaan katselee häntä vakavana.

Pastorska on pienikokoinen ja vikkelä. Hän ei tiedä, että vene pysyy laiturissa, kunnes kaikki on kannettu maihin, vaan katsoo äkäisesti pappia, joka seisoo juttelemassa lapsi käsivarrellaan sillä aikaa kun vaimo rehkii ja raahaa maihin matkalaukkuja ja laatikoita ja vuodevaatekääröjä ja kyselee, mitä heidän pitäisi tehdä kannelle kiinnitetyille huonekaluille. ”Petter, tule tänne!” hän huutaa lopulta.

Pappi ojentaa lapsen Signelle aivan kuin tajuaisi, kuinka kovasti tämä kaipaa lasta, ja kiiruhtaa veneen kaiteelle. Toiset tulevat perässä. Kippari ja Kalle seisovat omalla puolellaan ojentamassa, ja sillä tavalla he saavat yhdessä hujauksessa veneestä senkit ja apupöydät ja pöydät ja tuolit, jotka nyt seisovat unenpöpperöisinä laiturilla.

”Muuttovalmis!” lukkari sanoo. ”Merinäköala, ja katto korkealla!”

Tulossa on vielä kaksi sänkyä ja pinnasänky ja keittiönpöytä penkkeineen ja lipasto ja komuuti ja kaksi polkupyörää, mutta sitten näyttää koko omaisuus olevan kasassa. Pastorska laskee sillä aikaa kun pappi seisoo lepertelemässä lapselle, joka kiemurtelee ja haluaa alas. Adele kurkistaa lastiruumaan ja kysyy, onko kippari saanut Turusta tuoduksi paljonkin kaupattavaa. ”Ei hassummin”, tämä vakuuttaa. ”Vähitellen saatavilla alkaa olla enemmän.” Ja sitä on totisesti oikeus odottaa, onhan sodasta sentään jo puolitoista vuotta.

Kipparin ja Kallen on suunnattava kauppatavaran kanssa kauppalaituriin ennen kuin he pääsevät kotiin, ja nyt he katsovat papinrouvaa ja kysyvät, jokohan kaikki alkaa olla koossa. Hän arvelee että on, ja kippari sukeltaa alas koneen ääreen ja Kalle irrottaa köydet ja pappi kiittää vielä kerran. Vene lähtee rannasta, mutta he seisovat yhä laiturilla puhumassa, vaikka heidän pitäisi päästä sisälle lämpimään ja saada jotain syödäkseen. Kuten tavallista, Adele joutuu huolehtimaan kaikesta. ”Ettekö te näe, että he ovat ihan lopussa!” hän sanoo. ”Nyt lastataan tärkeimmät tavarat kottikärryihin ja sitten lähdetään ylös pappilaan!”

He vaeltavat kasteen halki kohti pappilaa, joka seisoo punaisena ja uhkuu savupiipuista väreilynä kohoavaa kaakeliuunien lämpöä. Vastaanottokomitea on lämmittänyt hyvin. Vesikattilat ja kahvipannu hypähtelevät keittiössä hellan renkailla. Puurokattila on pysynyt lämpimänä, ja valmiiksi voidellut voileivät ovat maitokannun vieressä kuupan alla.

Täsmälleen niin kuin kuuluu tehdä he pysähtyvät ja henkäisevät syvään: ”Onpa ihanan lämmintä! Ja me kun luulimme, että tulisimme kylmään ja kosteaan taloon, ja mietimme, mistä mahtaisimme löytää avaimen!” Ja: ”Ihanko totta? Onko tämä tosiaan meitä varten? Voi hyvänen aika, rakkaat ystävät!”

”Käykää nyt istumaan ja ottakaa”, vastaanottajat sanovat moneen kertaan ja monin eri sävyin ja suostuvat itsekin istumaan, sillä Adelella on korissa kuppeja ja korviketta niin että kaikille riittää. Ja leipää myös, vaikka hän olikin ajatellut että sitä jäisi papin perheelle.

”Oijoi miten hyvää”, he sanovat. ”Millaista leipää! Ja voita! Katso Sanna, isä panee puuroon voinokareen. Nyt otetaan iso lusikallinen! Oliko hyvää? Näytäpä nyt, miten hienosti juot maitoa kupista. Ja millaista kahvia! Niin kuumaa, että lämpö leviää varpaisiin asti. Miten ihmeessä me voimme kiittää ja korvata kaiken tämän!”

Ja paljon muutakin. Sitä on nautinto kuulla, palkkio jonka jokainen ihminen tarvitsee hyvin suoritetusta työstä. Ja vaikka vastaanottokomitea tietää, että tulokkaiden pitäisi päästä asettumaan taloksi ja nukkumaan, se jää istumaan ja juttelemaan. He puhuvat siitä, miten pitkä matka heillä on takanaan ja miten uskomattoman ihanaa on olla perillä ja kokea näin sydämellinen vastaanotto. Tänne he aikovat jäädä, sillä parempaa ei löydy mistään.

Pappi ottaa selvää mistä kylästä kukin on ja haluaa tietää, onko sinne pitkä matka. Lukkari, jonka kanssa hän joutuu eniten tekemisiin, tulee pisimmän matkan päästä mutta ei halua tehdä siitä numeroa: mitä väliä sillä on, onhan vene keksitty! Puhelinsoitto vain, niin hän tulee. Suntio asuu lähellä, hänen ei tarvitse kirkkoon päästäkseen soutaa kuin pienen salmen poikki, joten hän tulee mielellään avuksi. Samoin Signe, joka on juuri aikeissa lähteä navettaan lehmiä lypsämään.

Silloin papinrouva valpastuu, sillä he ovat ostaneet edellisen papin kaksi lehmää. Hän säteilee intoa ja kysyy saako hän tulla mukaan mutta muuttaakin sitten mielensä ajatellessaan, mitä kaikkea tänä aamuna vielä pitää hoitaa. Paras jättää se iltaan: ”Jos Signe on kiltti ja huolehtii siitä vielä tänään, niin voimme ehkä mennä tänä iltana yhdessä navettaan. Huomisesta alkaen minä hoidan lypsämisen itse.”

He katsovat häntä: yleensä pastorskat eivät käy navetassa, mutta tämä sanoo olevansa maalaistalosta kotoisin ja erityisen kiinnostunut karjanhoidosta. ”Siksi minusta on niin hauskaa että meillä itsellämme on lehmiä, vaikka niitä onkin vain kaksi”, hän selittää, ja pappi näyttää ylpeältä. ”Hän osaa vaikka mitä, tämä meidän Mona”, hän sanoo. ”Olemme varmasti tulleet oikeaan paikkaan, koska meillä on täällä ilo huolehtia virka-asioiden lisäksi myös käytännön toimista.”

Hän kääntyy uudestaan lukkarin puoleen, joka on kirkkovaltuuston puheenjohtaja, hymyilee ja sanoo että heillä on varmasti paljon puhuttavaa. Hän toivoo, ettei vie liikaa lukkarin aikaa jos ehdottaa, että he tapaisivat epävirallisesti jo tällä viikolla ja kävisivät läpi seurakunnan rutiineja. Lukkari suostuu ehdotukseen mielellään. Adele huomaa, että hän pitää papista jo nyt, jopa yllättävän paljon. Hän kohtelisi yhtä avuliaasti mutta hiukan varautuneemmin pappia, josta pitäisi vähemmän, mutta Adele näkee että hän oikein odottaa saavansa huolehtia uudesta papista ja olla hänen tukenaan. Ja onnekseen tai onnettomuudekseen juuri lukkari on tuki kovin monille, jotka lähestyvät häntä. Myös Adelelle, vaikka hän Adelen salaiseksi mielipahaksi oli jo naimisissa kun Adele tuli paikkakunnalle.

Papinrouva sanoo aikovansa lähettää Petterin kauppaan jo tänään, kun hän on levännyt vähän, ja nyt pastorille selitetään, miten kauppaan pääsee. Pyörän voi lastata veneeseen ja soutaa pikku salmen yli. Sieltä on kauppaan vain viisi kilometriä. ”On hyvä että papilla on ahvenanmaalaiset juuret”, sanoo Adele, ”on nimittäin ollut hupaisaa seurata joitakin kaupungista tulleita pappeja, kun he ovat joutuneet soutamaan.”

Pappi nauraa makeasti ja sanoo, että hän on onneksi jo tutustunut Osuuskaupan myymälänhoitajaan, josta näyttää voivan tulla ystävä hädässä. Adele toivottaa papin juhlallisesti tervetulleeksi ja sanoo odottavansa vierailua kärsimättömänä. Pappi istuu kaikessa rauhassa, hänellä ei näytä olevan minkään valtakunnan kiirettä, mutta pastorska on käynyt levottomaksi, nousee uuvahtanut tyttö sylissään ja katsoo, mihin hänet voisi laskea. Tavarat pitäisi saada katon alle, hän ajattelee, ja hoitaa välttämättömimmät asiat niin pian kuin suinkin.

Adele näkee että pastorskan on vaikea hillitä ärtymystään, koska he eivät älyä lähteä, hän on halkeamaisillaan kaikesta mitä haluaa tehdä, ja huomaa yllättäen pitävänsä pastorskastakin. Siksi että he kumpikin ovat sitä toimeliasta sorttia jonka kutsumuksena on tulla apuun aina, kun jotakin pitää saada tehdyksi. He katsovat toisiaan hymyillen; pastorska on hänkin jo päässyt perille siitä, millainen ihminen Adele Bergman on. Adele nousee ja sanoo: ”Ehei, hyvät ystävät, nyt meidän täytyy antaa pappilan väen asettua taloksi omassa kodissaan! Me kiitämme puolestamme ja toivotamme heidät vielä kerran tervetulleiksi. Miehet saavat kantaa huonekalut laiturilta, sitten me kiitämme ja sanomme näkemiin.”

Kylillä sanotaan että Adele komentaa, mutta monet ovat huojentuneita, kun joku tekee päätökset. Lukkari ja suntio ja Elis kiittävät ja lähtevät mielellään kirkkolaiturille päin, ja pappi juoksee perään ja sanoo että hän voi toden totta auttaa omien tavaroittensa kantamisessa, joku raja sentään olla pitää. Neljä miestä selviää urakasta nopeasti, ja pian kaikki on saatu kannetuksi saliin.

Näkemiin ja kiitos, kiitos vielä kerran. Iloisina kuin nuoret ihmiset lähtevät suntio ja Signe navettaan, Adele ja lukkari ja Elis kirkkolaiturille, kirkon palvelijat ja erityiset ystävät. Kevein sydämin, sillä tämä sujui hienosti.

TOINEN LUKU

• • • •

OLISI MUKAVAA KUVITELLA että he, pappi ja papinrouva, kääntyvät toisiinsa päin ja halaavat toisiaan nyt kun ovat yksin ja aloittamassa uutta elämää omassa pappilassaan. Varmaa se ei kuitenkaan ole. Ihmiselämässä täytyy ehtiä niin paljon, ja ellei pane toimeksi, ehtii siitä vain murto-osan.

Levosta tulee pula, sillä miten kaiken voi ehtiä? Ensin on katsottava että Sanna, joka on nukahtanut lattialle hienossa takissaan, pääsee sänkyyn, ja siksi vuodevaatekääröt täytyy tuoda ensimmäisinä sisään ja lastenpatjaa ja huopaa lämmittää kaakeliuunia vasten ennen kuin pinnasänky saadaan petatuksi ja lapsi peitellyksi. Ja kun kerran on päästy alkuun, voidaan saman tien nostaa sisään toisetkin sängyt ja avata vuodevaatekääröt niin sekin on hoidettu. Ja kun kaikki nyt on niin kutsuvasti levällään, he voisivat itse hyvin ottaa pikku nokoset, koska kello on vasta kahdeksan ja koko päivä on edessä. Tämän viisaan ehdotuksen tekee papinrouva joka tulee ajatelleeksi, että he ovat olleet työn touhussa yhtä kyytiä monta vuorokautta ja nukkuneet aivan liian vähän. Mutta pappi on liian innostunut, sanoo ettei saa rauhaa, on niin paljon katsottavaa ja tehtävää.

”Levätä ehtii haudassakin”, hän sanoo rohkaisevasti, mutta silloin huvittunut ääni vastaa: ”Sillä tavalla pastorin ei pitäisi sanoa, siellähän kuulemma saa rauhan.”

Se on Brage Söderberg, merivartija joka paikkakunnan tavan mukaan on marssinut suoraan sisälle, etenkin koska ovi oli auki. Hän todistaa saman tien oikeaksi teesin, jota papinrouva seuraavien vuosien ajan katkerana ja voitonriemuisena toistelee: ”Jos aikoo kerran elämässään heittäytyä puoleksi minuutiksi sängylle, ensi kertaa moneen kuukauteen, silloin joku tulee.”

Eittämättä hän on tullut, hymyillen lempeästi, säteillen ystävällisyyttä ja hyvää tuulta joka sekä papista että papinrouvasta tuntuu suunnattoman valloittavalta. Vailla nolouden häivääkään hän seisoo hymyillen keskellä muuttotavaroita, ja pappi vastaa nokkelasti: ”Onneksi se on yksi minun vahvoista puolistani!”

Paikallisen tavan mukaan Brage Söderberg ei esittele itseään, hänen nimensä he saavat tietää myöhemmin suntiolta kysymällä. Hän tervehtii kumpaakin sydämellisesti, toivottaa tervetulleeksi ja sanoo että hänellä on kirkkolaiturissa merivartioston vene ja jos he ovat aikoneet käydä Osuuskaupassa hankkimassa kaikkea sellaista, mitä ensimmäisenä päivänä varmasti tarvitsevat, heidän sopii oivallisesti tulla kyytiin, sillä hän itse on menossa sinne bunkraamaan aseman laskuun.

”Kiitos!” pappi sanoo. ”Tarjous on erittäin tervetullut, mutta voimmeko me tosiaan vaivata?”

”Ei siitä ole vaivaa”, merivartija vastaa. ”Jollakin konstilla täytyy yrittää selvitä, kun kerran saarella asutaan.”

Pappilan väen korvissa se kuulostaa suurenmoiselta ja täysin ainutlaatuiselta viisaudelta ennen kuin he oppivat, että se kuuluu paikkakunnan perusrepertoaariin. Sillä tavalla ilmaistaan naapuriavun itsestäänselvyys, ja sillä tavalla ilmaistaan lukemattomia erilaisia itsenäisiä toimia ja luovia ratkaisuja, joita ei aina tarkkaan ottaen toteuteta mannerperäisen lainsäädännön puitteissa. Pappi saa vihiä itsenäisyydestä, jota hän on kaivannut koko tarkasti säädellyn elämänsä ajan, ja anarkismista, joka sytyttää vahvan ystävyyden toistaiseksi nimetöntä Brage Söderbergiä kohtaan. Tämä on tullut kuin aamunkoin siivillä ja tehnyt työläästä reissusta höyhenenkevyen.

Mutta papinrouvan lävitse käy värähdys, ja hän lentää ja etsii ja löytää yhdestä laukusta paperin ja toisesta kynän. Hän seisoo astiakaapin ääressä ja kirjoittaa kuumeisesti, polkee paikoillaan ja huutaa anteeksipyynnön: ”Tämä vie enää puoli minuuttia!” Brage Söderberg näyttää hämmästyneeltä: pappi alkaa aavistella, ettei tällainen kiire ehkä olekaan tarpeen. Sitä papinrouva ei kuitenkaan kerkiä pohtia, kiire jonka hän kuvittelee piinaavan merivartijaa, ajaa heidät kovaa vauhtia matkaan, ja papinrouva puhuu puolijuoksua kaikesta siitä, mitä papin on muistettava ostaa, kysyä tai tilata. Hän on varmasti unohtanut vaikka mitä, hän huutaa ja huitoo listalla, mutta mies saa luvan käyttää järkeään, ottaa avuksi koko järkikultansa, ajatella omilla aivoillaan. Eikä sitten muuta kuin matkaan, matkaan, ja onko miehellä kupongit? Voi herranen aika sentään! ”Anteeksi, minä juoksen”, ja pastorska juoksee, juoksee vauhdilla.

Huh! Brage Söderberg ei ole vielä tarpeeksi tuttu voidakseen kommentoida mutta pappi sanoo hiukan nolona, että vaimo pelkää heidän haaskaavan merivartijan kallista työaikaa; varmasti hän rauhoittuu, kun he saavat asiansa parempaan järjestykseen. Heidän odottaessaan hän katselee aidon kiinnostuneena merivartiovenettä, he keskustelevat hevosvoimista ja merikelpoisuudesta ja pastori toivoo että hänen sopii pyytää apua, kun hänelle tarjoutuu tilaisuus hankkia moottorivene; sitä hän odottaa innolla. Mutta silloin pastorska jo tulee takaisin posket punoittaen ja kevyesti huohottaen. Hän ei anna miehelleen vain säännöstelykuponkeja vaan voitonriemuisena myös lompakon, joka tältä oli jäänyt keittiönpöydälle. Kaiken sen sotkun keskelle! Onko hänen pakko hankkiutua eroon lompakosta aina heti sisälle tultuaan, eikö se voi pysyä pikkutakin taskussa, niin laihakin kuin se on? Oli miten oli, hänen tarkkaavaisuutensa ja neuvokkuutensa ansiosta mies ei joudu pyytämään kaupasta luottoa heti ensimmäisenä päivänä ja häpäisemään heitä.

Mutta nyt matkaan! Ja kun vene puksuttaa salmen poikki, sen kulku näyttää hitaammalta kuin papinrouvan, joka puuskuttaa toistamiseen ylös rinnettä. Ehdittyään mäelle, minne mereltä ei näe, hän hidastaa hiukan. Hän on itsekseen, vaikka korvat vielä humisevat moottorin jyrinästä ja ihmisten puheesta ja kuluneiden vuorokausien unenpuutteesta, suo itselleen hengähdystauon ja katselee kohti kirkkoa, joka seisoo punahuppuisena kevään alkavassa vehreydessä kirkkaansinisen meren ja hohtavan taivaan keskellä. Kaunista, hän sallii itsensä ajatella, ilma on raitis mutta raaka, Sanna pitää pukea lämpimästi juhannukseen asti!

Hän ajattelee sitäkin, että heillä on nyt talo ja koti ja oma elämä, ja iloisena hän menee pappilaan ja alkaa raahata huonekaluja paikoilleen ja purkaa muuttolaatikoita. Mutta ensin, omassa keittiössään, hän ojentaa kätensä ja ottaa viimeisen voileivän, jolla on paksulti voita ja joka hänen ehkä olisi pitänyt tarjota merivartijalle jos hän vai olisi tullut sitä ajatelleeksi. Tästä lähtien hän kirnuaa voin itse, leipoo leivän itse, tekee kaiken mitä pikkutilalla tehdään. Suntion Signe näyttää tuoneen sisälle kannullisen maitoa, vielä lämmintä, ja jos Petter saa ostetuksi jauhoja, hän voi tehdä pannukakkua, ja jos Petter tuo mukanaan perunoita, kaikki on hyvin. Tänä iltana Petter saa laskea verkon laiturin viereen, he ovat nimittäin ostaneet huutokaupasta edellisen papin veneen ja ahvenverkon. (Siellä heidän edustajinaan oli Petterin turhan puheliaita ja siksi hajamielisiä ja helposti huijattavia sukulaisia; kaikenlaisiin pettymyksiin on syytä varautua.)

Papinrouva rakastaa miestään. Nuorten puolisoiden välillä rakkaus ei ole harvinaista, mutta papinrouvan rinnan hehku on aivan eri maata. On vaikeaa saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella ja estää sitä leiskahtamasta esiin hitsausliekkinä ja korventamasta kulmia ja hiuksia jokaiselta eteen osuvalta joka vaatii mieheltä aikaa ja tilaa, joka oikeuden mukaan kuuluu vaimolle. Koska pappi on niin usein poissa tai kansliassa asioita hoitamassa, vaimo pitää tulen kurissa alituisella toimeliaisuudella. Sanna, joka on herännyt, tietää että on parempi istua hiljaa pinnasängyssä kuin joutua huoneiden läpi kiitävän tuulenpyörteen vietäväksi. Äiti syöksyy oviaukon ohi ja huomaa että Sanna on hereillä. ”Nuku, nuku”, hän huutaa, ”Äiti on täällä.” Kuuluu raapimista ja nitinää, kun suurta astiakaappia työnnetään salissa paikalleen. Hetken tauko papinrouvan arvioidessa kahden nurkan välistä etäisyyttä: sitten lisää raapimista ja nitinää, kunnes kaappi on sentilleen oikealla kohdalla. Ja sama jatkuu, kunnes salin pöydät ja tuolit ovat paikoillaan. Räiskis, pakkilaatikoiden laudat murtuvat ja purkaminen alkaa, kaappi täyteen. Meteli etääntyy ja Sanna itkee yksinäisyydessä. Äiti on vieraassa talossa niin kaukana, että hänen täytyy itkeä kauhean kovaa ja nousta sängyssä seisomaan ja huutaa täyttä kurkkua ”Äiti! Äiti!” ennen kuin Äiti lopulta kuulee.

”Hiljaa Sanna!” hän sanoo. ”Sinulla ei ole mitään hätää. Tahdotko nousta?” Saman tien hän nostaa Sannan sängystä ja kantaa hänet salin ja ruokasalin kautta keittiöön. Hän tunnustelee housujen takamusta ja on mielissään kun ehtii ottaa potan esiin ja istuttaa Sannan sille ennen kuin käy vahinko. ”Hyvä tyttö!” Äiti sanoo ja heilauttaa Sannan nopeasti valtaistuimelle, jolta hän sitten katselee ympärilleen. On paljon sellaista, minkä hän näkee ensi kertaa elämässään ja mihin hän haluaisi ottaa kantaa, mutta hän ei tiedä mitä sanoa. Mää ehkä, tai tää. ”Tää! Tää!” hän sanoo ja osoittaa. ”Niin”, Äiti sanoo, ”ikkuna! Verhojen hankkiminen on jätettävä kunnes niitä saa. Paperiverhot ovat ikäviä, eiköhän keittiö saa odottaa kunnes saadaan kangasta.”

”Tää!” Sanna vastaa. Mutta Äiti on pitkällään lattialla ja tähystelee, näkyykö keittiön kaapin pohjalla merkkejä hiiristä. ”Tällaisessa vanhassa talossa, jossa on harvat lautalattiat, saa olla varautunut mihin vain”, hän paljastaa Sannalle, ”niin että meidän täytyy ensi tilassa hankkia kissa. Haluaisiko Sanna oman kisun?” – ”Tää!” Sanna vastaa. ”Me hankimme kissan”, äiti päättää. Hänellä riittää puuhaa sillä kaiken pitää olla valmiina kun pappi tulee takaisin, niin ettei tämä voi kuin seisoa ja tuijottaa suu auki. Juostessaan talossa harvinaisen vikkelillä jaloillaan hän miettii, mahtaako pappi tavalliseen tapaansa jäädä suustaan kiinni niin ettei hän pääse ikinä lähtemään kaupasta, mutta toivoo samaan aikaan ettei tämä pitäisi liian kovaa kiirettä ja hän ehtisi saada kaiken kuntoon.

Nälkäkin hänellä on, koska kukaan ei voi rehkiä tällä tavalla tunnista toiseen saamatta mitään sisäänsä. Kannussa on maitoa, mutta edes Sanna ei elä pelkällä maidolla. Byää, hän itkee, niin pieni ja laiha kuin hän onkin, hän itkee kohta täysin lohduttomasti sillä aikaa kun se, jonka pitäisi olla heidän turvansa ja jonka takia papinrouva on jättänyt palkkatoimensa, istuu kylällä laittautumassa väestön suosioon. Papinrouva täyttää kattilan vedellä, jota vastaanottokomitea on kantanut sisään, ja sytyttää tulen sen alle: hella vetää hyvin, mutta hyvin vetää koko tuulinen saarikin, ei yhtään ainoaa puuta savupiippua suojaamassa. Täällä, hän valistaa Sannaa, peltiä ei saa kuin raottaa, muuten veto vie klapit mennessään ulos piipusta!

Byää! sanoo Sanna, ja Äiti ottaa esiin laatikollisen kuivamuonaa. Niin tyhmä ja kokematon hän ei ole, että antaisi kuljettaa itsensä autiolle saarelle ilman rintavarustusta, jolla uhmata hätää ja puutetta. Laatikossa on teetä, jota hän ja pappi juovat tänä iltana salin pöydän ääressä, ja sokerikorppuja, joita hän saman tien pehmittää avuliaalla hellalla lämmittämässään maitotilkassa ja syöttää Sannalle. ”Hyvää!” hän sanoo käskevään sävyyn, ja Sanna syö ja lakkaa itkemästä. ”Isä tulee kohta kotiin, ja sitten tehdään oikeaa ruokaa. Sitten äiti menee navettaan, ja huomenna on ihan tavallinen päivä.”

Ihan tavallinen päivä on se, mitä he kiihkeimmin kaipaavat koettuaan sotavuodet ja selvittyään Petterin ensimmäisestä virkamääräyksestä, jolloin hänet armovuoden saarnaajana oli majoitettu vaimon ja vastasyntyneen lapsen kanssa huoneen ja keittiön asuntoon. Ihminen ei voi kuvitella mitään ihanampaa kuin oma rutiini, kun hänen on pitänyt sopeutua ties millaisiin vaihteleviin tilanteisiin, joihin ei itse ole voinut millään tavoin vaikuttaa. Koko Suomi janoaa omaa kotia, ja se on nyt purjehtinut tänne ja laskenut Itämeren laidalle. Se on jo sisustettu, muutamassa tunnissa pastorska on tehnyt siitä asutun, muuta ei enää puutu kuin kunnollinen ruoan käry. Pastorska on rauhaton, Sanna käsivarrellaan hän vaeltaa ikkunasta toiseen ja tähystelee. Vesi kiehuu kohinalla kahdessa kattilassa, niin että toipa mies kaupasta mitä hyvänsä, se voidaan keittää hetkeäkään haaskaamatta.

”Aika kuluu kauhean nopeasti!” hän sanoo Sannalle. ”Kohta on lypsyaika, enkä ole edes alkanut tehdä ruokaa. Missä hän ON? ”

”Kää”, Sanna sanoo. ”Itä-itä-itä.”

”Kohta hän tulee”, Äiti sanoo. Ja kun hän on muutaman kerran sanonut niin, isä tulee kuin tuleekin raskaiden taakkojen alla hoippuen, ja merivartija suuntaa kohti vartioasemaansa. Papinrouva oli ajatellut että he katselisivat taloa, mutta kun pappi on nostanut Sannan syliinsä ja aikoo ryhtyä ihailemaan, pastorska huutaa ettei heillä ole aikaa, heidän on saatava syödäkseen. Signe voi tulla hetkenä minä hyvänsä, ja silloin on mentävä lypsylle. ”No, mitä sinä sait hankituksi?”

Pappi on tyytyväinen, hänen ruoanhankintareissullaan oli selvästi erityinen siunaus. ”Jos en olisi naimisissa sinun kanssasi, kosisin Adele Bergmania”, hän sanoo. ”Mikä nainen! Hän istuu valtaistuimella kuin jokin korkeampi olento, jota kohti kaikki kohottavat katseensa. Arvaa mitä hän teki! Hän kutsui minut konttoriin ja pyysi istumaan. Tajusin heti, että nyt puhuisi hän ja minä vastaisin vain kysyttäessä. Hän sanoi voivansa kuvitella, ettei meillä maitoa lukuun ottamatta ole juuri lainkaan ruokatavaraa, joten hän oli tänä aamuna pannut vähän syrjään meitä varten. ’Se nimittäin loppuu!’ hän sanoi. ’On hämmästyttävää, miten ihmiset kahmivat vain koska jotkut tavarat eivät ole säännöstelyn piirissä. Kun kaikki oli kortilla, menekin saattoi sentään laskea.’”

”Minä istuin kuin lamaantuneena ja mietin mielessäni, että vaikka mitään ei ollut, Adele Bergmanilla oli kuitenkin pieni varasto, josta hän jakeli annoksia erityisesti ansioituneille. Me kuulumme nyt ansioituneisiin. Minulla on jauhoja, Mona. Minulla on sokeria. Minulla on kauraryynejä ja mannaryyniä. Minulla on munajauhetta. Minulla on herneitä. Minulla on silliä täksi illaksi, sitten rupeamme itse kalastamaan. Minulla on suolaa. Minulla on näkkileipää siihen asti, kunnes ehdimme leipoa, minulla on jopa tuore limppu tervetuliaislahjana. Se suurenmoinen nainen oli jopa saanut kylältä pussillisen perunoita, kunnes ehdimme hankkia niitä lähempää.”

”Anna tä...