Englanninkielinen alkuteos The Case of the Missing Servant

Copyright © Sacred Cow Media Ltd 2009

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8939-0
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9206-2

Tämä kirja on omistettu isoisä Briggsin muistolle

Yksi

Vish Puri, Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja, istui yksinään täysihoitolan huoneessa Etelä-Delhin Defence Colonyssa ja ahmi viherchilipakoroita, joita oli rasvaisessa takeaway-rasiassa toistakymmentä.

Purin oli määrä välttää sekä kaikkea paistettua että intialaisia jälkiruokia, joita hän niin palavasti rakasti. Tri Mohan oli viime tarkastuksen yhteydessä ”antanut ymmärtää”, ettei hänellä ollut enää varaa nautiskella punjabien perusherkuista.

”Verenpaine on koholla, joten sydänkohtauksen ja diabeteksen riski on olemassa. Älä ryhdy tuosta enää enempää lihomaan”, lääkäri oli ohjeistanut.

Puri pohti lääkärin tuimia puheita upottaessaan jälleen hampaansa tuliseen ja rapeaan pakoraan; hänen makuhermonsa ihastelivat suolaista taikinaa, polttavaa chiliä ja voimakasta punaista chutneytä, johon hän oli luvattoman välipalansa upottanut. Hän sai kieroa tyydytystä tri Mohanin neuvojen uhmaamisesta.

51-vuotias yksityisetsivä kuitenkin sävähti ajatellessaan, mitä hänen vaimonsa sanoisi jos saisi selville että hän söi aterioiden välillä – ja vielä ”vierasta” ruokaa, jota vaimo (tai edes kukaan palvelijoista) ei ollut itse laittanut.

Hän piti tämän mielessä ja vahti tarkasti, ettei vaatteisiin vain päätynyt raskauttavan rasvaisia todisteita. Syötyään välipalansa ja pantuaan takeaway-rasian pois hän pesi chutneyn käsistään ja varmisti, ettei hoidettujen kynsien alta tai hammasväleistä erottunut jäänteitä. Lopuksi hän nappasi suuhunsa muutaman sonfin* hengityksen raikastamiseksi.

Ja kaiken aikaa Puri tarkkaili tien toisella puolella kohoavaa taloa ja sen edessä kulkevaa katua.

Kyseessä oli delhiläiseksi hiljainen ja poikkeuksellisen puhdas asuinkatu. Defence Colonyn elitistiset ylemmän keskiluokan asukkaat – upseerit, lääkärit, insinöörit, babut ja muutama press-wallah – olivat varmistaneet, ettei heidän eristetyssä yhteisössään ollut teollisuutta, kaupankäyntiä tai muita peri-inhimillisiä häiriötekijöitä. Asukkaat saattoivat kävellä siisteinä pidetyillä kaduilla tai maleksia yhteisissä puutarhoissa joutumatta pelkäämään rampojen kerjäläisten tuottamaa häiriötä... tai kiertämään valokaarihitsaajia, jotka kiinnittivät metallia jalkakäytävään... tai halal-teurastajia, jotka tappoivat kanoja.

Useimmat Defence Colonyn perheet olivat punjabeja, jotka saapuivat aikanaan pakolaisina New Delhiin, kun Intian niemimaa jaettiin katastrofaalisesti vuonna 1947. Heidän varallisuutensa ja lukumääränsä oli vuosikymmenten myötä kasvanut, ja he olivat rakennuttaneet kubistisia sementtihuviloita, joita ympäröivät korkeat muurit ja vaikuttavan näköiset takorautaportit.

Kussakin pienoisvaltakunnassa työskenteli kokonainen pataljoona palvelijoita. Puri tarkkaili D-alueen taloa numero 76, jonka asukkailla oli peräti seitsemän kokopäiväpalvelijaa – kaksi autonkuljettajaa, kokki, siivooja-pyykkäri, kantaja ja kaksi turvamiestä. Kolme heistä asui talossa, katon barsaatissa. Yövartija nukkui kopissa portin ulkopuolella, joskaan se ei varsinaisesti ollut tarkoitus.

Perheellä oli käytössään myös osapäivätoiminen tiskaaja, lakaisija, puutarhuri ja paikallinen silittäjä-wallah, joka työskenteli kojussaan kadulla neempuun alla ja painoi kuumilla hiilillä täytetyn rautansa mitä moninaisimpien vaatteiden päälle: silkkisarien, puuvilla-salwarien ja denimfarkkujen.

Katsoessaan vuokraamastaan huoneesta ulos Puri näki tummaihoisen siivooja/pyykkärin talo 76:n katolla ripustamassa alusvaatteita narulle. Mali oli ensimmäisen kerroksen parvekkeella kastelemassa ruukkukukkia. Lakaisija puolestaan kulutti litrakaupalla arvokasta vettä marmorisen etupihan puhdistamiseen. Kokki tutkiskeli kadulla paikallisen kaupustelijan vihreitä chilejä; kauppamies teki kärryinensä matkaa alueen halki ja hihkaisi aina välillä ”Subzi-wallah!”

Puri oli asettanut kadulle kaksi parasta apuriaan Loisteputken ja Pöntön.

Ne eivät tietenkään olleet heidän oikeat nimensä. Yksityisetsivä Puri oli punjabi, joten hänellä oli lempinimet useimmille työntekijöilleen, sukulaisilleen ja läheisille ystävilleen. Hän kutsui esimerkiksi vaimoaan Rumpiksi, uutta kuskiaan Käsijarruksi ja toimiston poikkeuksellisen laiskaa poikaa Ovistoppariksi.

Loisteputki sai nimensä siitä, että hän nukkui sikeästi ja aamuisin kesti aina hyvän aikaa ennen kuin hän niin sanotusti syttyi. 43-vuotias mies oli peräisin varkaiden klaanista ja oli siis ollut lapsesta lähtien harvinaisen näppärä pelaamaan lukkojen, kassakaappien ja moottorien kanssa.

Pöntöllä taas oli kotonaan vesivessa, toisin kuin kenelläkään muulla siinä Haryanan osavaltion syrjäkylässä. Pönttö oli sähkö- ja tietokoneasiantuntija, joka oli Intian tiedustelupalvelun alaisuudessa työskennellessään kyennyt sujauttamaan mikroskooppisen pienen salakuuntelulaitteen Pakistanin suurlähettilään tekohampaisiin.

Joukkoon kuului myös Kasvovoide, joka odotti muutaman kilometrin päässä ja suorittaisi myöhemmin illalla oman tärkeän osansa operaatiosta. Kasvovoide oli kaunis ja kipakka nepalilaisnainen, joka oli karannut kotoaan teini-ikäisenä liittyäkseen maolaississeihin mutta pettynyt sittemmin aatteeseen ja paennut Intiaan, jossa hän työskenteli usein peiteoperaatioissa – yhtenä päivänä hän esitti kadunlakaisijaa, toisena taas vastustamatonta viettelijätärtä.

Puri itse tunnettiin useilla nimillä.

Hänen isänsä oli aina käyttänyt hänen koko nimeään, joka oli Vishwas ja jonka etsivä itse oli myöhemmin lyhentänyt muotoon Vish, koska se rimmasi englannin kielen toivomusta tarkoittavan wish-sanan kanssa (ja koska Vish Purin saattoi näin mieltää tarkoittavan ”toiveiden toteuttajaa”). Mutta muu perhe ja ystävät tunsivat hänet nimellä Pullukka, joka oli sävyltään ystävällinen eikä suinkaan pilkkaava nimitys – vaikka kuten tri Mohan oli niin epähienosti huomauttanut, hänen todella pitäisi laihduttaa viitisentoista kiloa.

Puri vaati työntekijöitä kutsumaan häntä Pomoksi, mikä auttoi heitä muistamaan, kuka johti toimintaa. Intiassa oli tärkeää pitää komentoketjusta kiinni; ihmiset olivat tottuneet hierarkiaan ja kunnioittivat auktoriteetteja. Kuten hänellä oli tapana sanoa: ”Ei kai kuka tahansa voi kuvitella olevansa Nelson?”

Etsivä nappasi radiopuhelimensa.

”Mitä se veikko puuhaa, kuuntelen?” hän sanoi.

”Lorvii edelleen, Pomo”, Pönttö vastasi. Kesti hetken ennen kuin hän muisti lisätä asianmukaisen ”kuuntelen”-sanan.

Pönttö, joka oli 32-vuotias, laiha ja paksuja pullonpohjalaseja käyttävä mies, istui Purin Hindustan Ambassador -auton takapenkillä valvomassa tulevia ja lähteviä puheluita sekä kuuntelulaitteita, jotka porukka oli aiemmin asentanut kohteen kotiin. Loisteputki, keski-ikäinen mies jolla oli hennalla värjätyt hiukset ja toinen silmä sokea, oli puolestaan naamioitunut autoriksa-wallahiksi, jolla oli öljyiset vaatteet ja kumiset chappalit. Hän istui tien vieressä kyyryssä paikallisten, bidejä polttelevien kuskien kanssa ja pelasi uhkapeliä.

Puri, joka piti itseään valeasujen mestarina, ei ollut pukeutunut päivän operaatiota varten mitenkään poikkeuksellisesti, mutta jos hänet näki nyt ensimmäistä kertaa, saattoi hyvin erehtyä luulemaan että kysymyksessä oli valeasu. Hänen armeijatyyppiset viiksensä, jotka hän oli ensimmäisen kerran kasvattanut juuri armeijassa palvellessaan, olivat vahatut ja päistä kierretyt. Päässä oli hänelle tyypillinen tweedkankainen Sandown-lakki, joita hän tilasi Jermyn Streetin Batesista Lontoon Piccadillystä, ja silmillään hänellä oli vahvuuksilla varustetut pilottiaurinkolasit.

Elettiin jo marraskuuta ja kesän ankara lämpö oli hellittänyt, joten hän oli valinnut ylleen myös uuden harmaan safaripukunsa. Sen, kuten hänen muutkin paitansa ja pukunsa, oli tehnyt Connaught Placen herra M. A. Pathan, jonka isoisä oli usein puvustanut Pakistanin perustajan Muhammad Ali Jinnahin.

”Kyllä on pukka Savile Row -viimeistely, en muuta sano”, yksityisetsivä myhäili ihaillessaan pukunsa leikkausta tyhjän huoneen peilistä. ”Kertakaikkiaan tip top.”

Puku todella sopi täydellisesti hänen lyhyeen, pyylevään varteensa. Uroshirvien kuvilla koristellut hopeanapit olivat aivan erityisen miellyttävät.

Puri istahti telttakangastuoliin odottamaan. Oli vain ajan kysymys, milloin Ramesh Goel tekisi siirtonsa. Kaikki, minkä yksityisetsivä oli nuoresta miehestä selville saanut, antoi ymmärtää, ettei tämä kykenisi vastustamaan kiusausta.

He olivat kohdanneet kasvotusten operaation ensimmäisenä päivänä, jolloin Puri oli astunut puhelinkorjaajaksi naamioituneena Goelin perheen asuntoon, taloon numero 76. Kohtaaminen oli ollut lyhyt, mutta yksityisetsivä oli saanut selville kaiken haluamansa. Ramesh Goel, jolla oli piikikäs tukka ja joka käveli leuhkan oloisesti, oli moraalisesti selkärangaton tapaus. Sama päti näinä aikoina niin moniin nuoriin keskiluokkaisiin. Uskottomuus rehotti, avioerot yleistyivät koko ajan, ikääntyviä vanhempia kohdeltiin kaltoin ja heidät hylättiin vanhainkoteihin, pojat eivät enää ymmärtäneet vastuutaan vanhempia ja koko yhteiskuntaa kohtaan.

”Tuhannet miehet ja naiset työskentelevät vierekkäin puhelinkeskuksissa ja IT-alalla, joten he viehättyvät toisistaan ja harrastavat yhden yön juttuja”, Puri oli kirjoittanut viimeisimmässä kirjeessään Times of Indiaan, ja arvon päätoimittaja oli katsonut tekstin julkaisemisen arvoiseksi. ”Kun miehet ja naiset joutuvat tässä ympäristössä yhteen ilman perheen asianmukaista valvontaa tai moraalikoodistoa, ympäristön paine on suurimmillaan. Nuoretkin naiset harrastavat avioliittoa edeltäviä ja sen ulkopuolisia suhteita – jopa avioliiton ulkopuolisten suhteiden ulkopuolisia suhteita. Uskottomuutta on niin paljon että monet avioliitot romahtavat.”

Syypää kaikkeen oli Amerikan vaikutus, jossa korostuivat materialismi, yksilökeskeisyys ja perhearvojen puuttuminen.

”Ihminen ei tyydy enää palvelemaan yhteiskuntaa. Koko dharma, velvollisuus, on melkeinpä nakattu ikkunasta ulos. Keskivertomies haluaa nykyään viiden tähden elämää: Omega-kellon, italialaista hotelliruokaa, loman Dubaissa, luksusasunnon ja siihen oheen huikaisevan tytön”, Puri kirjoitti. ”Nuoret intialaiset omaksuvat gorien, valkoisten, tavat.”

Ulkopuoliset valloittivat Äiti Intiaa jälleen, kuusikymmentä vuotta sen jälkeen kun Gandhi-ji oli lähettänyt heidät matkoihinsa.

”Pomo hei, Pönttö täällä, kuuntelen.” Ääni keskeytti yksityisetsivän murheiset mietteet.

”Pomo täällä, kuuntelen”, yksityisetsivä vastasi.

”Hiiri on liikekannalla. Lähtee pian, kuuntelen.” Hiiri tarkoitti Goelia.

Yksityisetsivä laskeutui mahdollisimman nopeasti portaita pitkin kadulle ja istahti Pöntön viereen Ambassadorin takapenkille ponnistuksesta puuskuttaen.

Loisteputki keräsi korttinsa, pahoitteli pikaista lähtöään muille kuskeille, keräsi voittonsa (melkein kuusikymmentä rupiaa eli ei hassummin tunnin työstä) ja käynnisti kolmipyöräisen, jonka oli serkultaan Bhagatilta päiväksi vuokrannut.

Goelin perheen asunnon portit aukesivat hetkeä myöhemmin, ja esiin tuli punainen Indica-viistoperäauto. Se kääntyi oikealle. Loisteputki odotti viisi sekuntia ja lähti seuraamaan sitä. Purin Ambassador, jota Käsijarru ohjasi, ei ollut kaukana perässä.

Porukka piti turvallista välimatkaa, kun Goel kiiti pitkin vanhaa kehätietä. Yksityisetsivällä ei ollut suurtakaan epäilystä siitä, mihin kohde oli matkalla.

”Tällä veikolla voi olla angrezi-koulutus, mutta Vish Purin liekille hän on silti yöperhonen vain”, hän sanoi virnistäen.

Pönttö, joka arvosti työnantajaansa suuresti ja oli oppinut sietämään hänen taipumustaan itsekehuun, vastasi: ”Aivan, Pomo.”

Ambassador ja auto ajoivat vuorotellen Indican perässä poikki Etelä-Delhin katujen, ja ruuhka-ajan runsas liikenne auttoi jäljittäjiä pysymään piilossa. Autot, moottoripyörät, skootterit, polkupyörät, poljettavat riksat, kuorma-autot, työntökärryt, härkävankkurit, pyhät lehmät sekä ajoittaiset vaikeasti määriteltävät ja liikenteeseen kelpaamattomat kulkuvälineet kilpailivat tilasta tiellä. Kulkuneuvot viuhahtelivat toistensa ohi kuin huvipuiston törmäysautot, kuskit ajoivat sumeilematta pienimpäänkin mahdolliseen tilaan heti kun sellainen vain johonkin ilmaantui, tekivät kolmesta kaistasta neljä ja puoli. Torvet soivat herkeämättä, ja metakasta tuli mieleen peruskoulun puhallinorkesteri. Kaikkein kovinta möykkää pitivät Blueline-bussit. Niitä kuljettivat charasia polttavat hurjapäät, joiden kannatti taloudellisista syistä ottaa kyytiin mahdollisimman paljon matkustajia, vaikka osa loukkaantuisi tai menettäisi henkensä. ”Pahuksen goondat”, kuten Puri asian ilmaisi. Mutta hän tiesi etteivät miehet saisi tekemisistään kovempaa rangaistusta kuin korkeintaan sen, että joutuisivat muutamaksi tunniksi poliisilaitokselle chaita juomaan. Poliitikot ja babut omistivat linja-autot, ja poliisi oli heidän talutusnuorassaan. Kuolemantuottamussyytteen sai kumottua osapuilleen kolmellatuhannella rupialla.

Yksityisetsivä katsoi miten lommottunut Blueline-bussi puski liikenteen halki kuin vanha haavoittunut sotanorsu, jonka kyljet olivat aiemmista yhteenotoista arvilla. Naarmuisten ikkunoiden läpi tuijotti monta silmäparia – toiset uteliaina, toiset kateellisina ja ehkä halveksuvina – suoraan Delhin teillä liikkuvien uusien ylellisten umpiautojen sisään. Osattomat saivat nähdä vilauksen elämäntyylistä, jonka sadat tuhannet uusrikkaat olivat omaksuneet. Näkymä muistutti Puria siitä, miten tuloerot kasvoivat Intiassa koko ajan.

”Hiiri kääntyy oikealle”, Käsijarru sanoi.

Puri nyökkäsi. ”Loisteputki, pysyttele hänen edellään”, hän sanoi radiopuhelimeensa. ”Me pysymme takana, kuuntelen.”

Goelin Indica ohitti uuden, siltojen muodostaman kiemuraisen liittymän Intian lääketieteellisen instituutin edessä ja jatkoi Sarojini Nagarin suuntaan. Puri ei olisi välttämättä tunnistanut koko aluetta ilman muutamaa ikivanhaa hautakammiota tai muistomerkkiä, jotka olivat kuin kaikuja Delhin edellisistä elämistä ahdettuina betonin ja heijastavan lasin sekaan.

Hänen lapsuudessaan Delhi oli ollut hidastempoinen ja maaseutumainen paikka. Mutta viimeisen kymmenen vuoden kuluessa Puri oli saanut katsella miten kaupunki laajeni hurjaa vauhtia kaikkiin suuntiin, levittäytyi itään ja etelään niin että jokainen päivä toi mukanaan uusia teitä, autoja, ostokeskuksia ja asuinalueita. Huikaiseva vauraus houkutteli pääkaupunkiin miljoonia kouluttamattomia ja ammattitaidottomia kyläläisiä Pohjois-Intian köyhiltä alueilta. Kaupungin väkiluvun räjähtäessä – se kasvoi yhä nykyisestä 16 miljoonasta – myös rikollisuus lisääntyi rajusti. Vanhan ja uuden Delhin sekä lukuisten esikaupunkialueiden valtava yhteenliittymä oli virallisesti nimetty Kansalliseksi pääkaupunkialueeksi, mutta useimmat sanomalehdet käyttivät pilkkanimitystä Kansallinen rikollisuusalue.

Purille se tarkoitti lisää töitä. Mitä yksityisimmät etsivät Oy sai enemmän toimeksiantoja kuin koskaan. Kaikki työ ei kuitenkaan ollut tervetullutta. Tuli jopa päiviä, jolloin yksityisetsivä huomasi luontaisen optimisminsa laantuvan. Toisinaan hän puski kotiin ruuhka-ajan torventööttäysten keskellä ja mietti, pitäisikö hänen sittenkin keskittyä sosiaalityöhön.

Hänen rakas vaimonsa Rumpi muistutti aina, että Intia kehittyi nopeaan tahtiin, ja sai hänet hylkäämään ajatukset pyyhkeen heittämisestä kehään. Rumpi huomautti, että Puri teki jo yhteiskunnalle palvelusta. Paraikaa käynnissä oleva tutkimus oli siitä vain yksi esimerkki. Hän oli pelastamassa nuorta naista karmealta kohtalolta ja saattamassa leväperäistä henkilöä vastuuseen.

Niin, ei menisi kauan ennen kuin Ramesh Goel saisi tehdä tiliä tekemisistään. Puri nappaisi hänet noin kymmenen minuutin kuluttua.

Yksityisetsivä varmisti, että Käsijarru pysytteli kolme autoa Indican perässä matkan viimeisellä osuudella, jolloin ajettiin Africa Avenueta pitkin Safdarjungin erillisalueelle. Kuten odotettua, nuori mies kääntyi alueelle A.

Goel ei tiennyt, että kun hän pysäköi autonsa A 2/12:n eteen – ”Pomo, hän on osoitteessa A-kaksi-kautta-kaksitoista, kuuntelen” – häntä kuvattiin pitkällä linssillä läheiseltä tähystyspaikalta. Hänen yrityksensä kätkeytyä lippalakin, aurinkolasien ja tumman sadetakin suojaan ei auttanut lainkaan. Eikä auttanut sekään, että hän käytti salanimeä Romey Butter.

Vish Puri oli napannut miehensä.

Kaksi

Yksityisetsivä ei erityisesti odottanut Ramesh Goelin tapauksen loppuunviemistä. Hän ei yleensä saanut minkäänlaista tyydytystä huonojen uutisten välittämisestä asiakkaalle, varsinkaan jos asiakas oli yhtä menestyksekäs ja mahtava mies kuin Sanjay Singla.

”Mutta minkä tässä voi?” Puri sanoi Elizabeth Ranille, uskolliselle sihteerilleen, joka oli työskennellyt hänen alaisuudessaan vuodesta 1988, jolloin Mitä yksityisimmät etsivät avasi toimistonsa Bahri Sonsin kirjakaupan yläpuolella Etelä-Delhin Khan Marketissa.

”Sanonpahan vain, rouva Rani, miten hyvä on että Sanjay Singla otti yhteyttä minuun”, hän lisäsi. ”Ajattele kuinka paljon vaivaa olen häneltä säästänyt. Se pahuksen Ramesh Goel olisi vienyt mukanaan kokonaisen omaisuuden! Siinä oli kyllä viekas veikko kertakaikkiaan. En paremmin sano!”

Elizabeth Rani, vähäeleinen leski jonka mies oli kuollut liikenneonnettomuudessa vuonna 1987 ja jättänyt hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, ei hallinnut arvoitusten, juonittelun tai salaliittojen yksityiskohtia ja meni usein sekaisin Purin lukuisista tutkimuksista – varsinkin kun Puri työsti monesti kahta tai kolmea samaan aikaan. Hänen työnsä velvoitti hänet pitämään Pomon kalenteria, vastaamaan puhelimeen, hoitamaan kortistoa ja varmistamaan että Ovistoppari, juoksupoika, ei kähveltänyt maitoa ja sokeria.

Lisäksi Elizabeth Ranin epävirallisena tehtävänä oli kuunnella Purin pitkällisiä puheita ja lausahtaa silloin tällöin jokin tämän egoa kannustava sananen.

”Olet tehnyt todella hyvää työtä”, hän sanoi ja laski Ramesh Goelin kansion Purin pöydälle. ”Saanen onnitella.”

Yksityisetsivä virnisti komeassa toimistotuolissaan.

”Tuo on aivan liikaa, rouva Rani!” hän vastasi. ”Mutta olet oikeassa, kuten tavallista. En epäröi myöntää, että operaatio oli ensiluokkainen. Se suunniteltiin ja toteutettiin äärimmäisen ammattimaisesti ja vaivihkaa. Mitä yksityisimmät etsivät suoritti jälleen menestyksekkään tehtävän!”

Elizabeth Rani odotti kärsivällisesti, että Puri lakkasi onnittelemasta itseään, ja välitti sen jälkeen viestit.

”Hyvä herra, muuan Ajay Kasliwal soitti ja ilmoitti haluavansa keskustella jostain erittäin kiireellisestä tapauksesta. Hän ehdottaa tapaamista Gymillä tänään kello seitsemältä. Vahvistanko?”

”Sanoiko hän mitä kautta tuli ottaneeksi yhteyttä?”

”Hän tuntee Bunty Bannerjeen.”

Yksityisetsivän kasvoille kohosi hymy, kun hän kuuli armeija-aikaisen ystävänsä nimen.

”Menen ilman muuta tapaamaan häntä”, Puri sanoi. ”Ilmoita Kasliwalille, että tulen seitsemäksi, satoi tai paistoi.”

Elizabeth Rani vetäytyi Purin toimistosta ja istahti vastaanottoon työpöytänsä taakse.

Teekuppi oli jo matkalla huulille, kun ovelta kuului koputus. Mitä yksityisimpien etsivien toimistoon tuli asiakkaiden lisäksi myös pienimuotoinen armeija wallaheita eli ihmisiä, jotka vastasivat jostakin olennaisesta intialaiseen elämään liittyvästä tehtävästä. Rani näki ovella limetti- ja chilinaisen ja muisti siitä että oli maanantai. Nainen saapui kolmen rupian viikkopalkalla ripustamaan paikan jokaisen yrityksen oven ylle kolme vihreää chiliä ja limetin, jotta pahat henget pysyisivät poissa. Ranin vastuulla oli myös maksaa alueen hijroille, kun he tulivat juhlasesonkina käymään kaikissa lähiseudun yrityksissä vaatien bakshishia, ja lisäksi hän varmisti että paikallinen messinkikylttien kiillottaja piti ovikellon viereen pannun laatan kiiltävänä. Siinä luki:

MITÄ YKSITYISIMMÄT ETSIVÄT OY

VISH PURI, TOIMITUSJOHTAJA, JOHTAVA ETSIVÄ SEKÄ

YHDEN KANSAINVÄLISEN JA KUUDEN KANSALLISEN
PALKINNON VOITTAJA

”TUNNUSSANAMME ON LUOTTAMUKSELLISUUS”

Puri keskittyi samaan aikaan Ramesh Goelia vastaan keräämäänsä todistusaineistoon, ja todettuaan kaiken olevan kunnossa hän valmistautui ottamaan vastaan pian saapuvan asiakkaansa Sanjay Singlan.

Hän otti pöytälaatikosta käsipeilin, tutki viiksiään ja pyöritti niiden päitä sormiensa välissä. Myös hänen Sandown-lakkinsa, jonka hän riisui vain makuuhuoneen turvassa, kaipasi hieman asettelua. Seuraavaksi hän vilkaisi huonetta varmistaakseen että kaikki oli tismalleen niin kuin pitikin.

Pienessä toimistossa ei ollut mitään erityisen hienoa. Puri ei kuulunut siihen yksityisetsivien uuteen sukupolveen, joka suosi nahkasohvia, mäntypintaisia pöytiä ja lasisia sisäseiniä, vaan pysyi uskollisena huonekaluille ja ulkoasulle, jotka olivat peräisin toimiston avaamisajoilta 1980-luvun lopulta (hän ajatteli mielellään että se kertoi kokemuksesta, vanhanaikaisesta luotettavuudesta ja harvinaisesta luonteenlaadusta).

Hän piti näytillä muutamia esineitä, jotka viittasivat hänen merkittävimpiin tapauksiinsa. Yksi esineistä oli komentosauva, jonka hän oli saanut Ranskan valtiolliselta poliisilta kiitokseksi korvaamattomasta avusta Ranskan suurlähettilään vaimon löytämisessä (ja siitä että hän oli suhtautunut niin hienotunteisesti vaimon heilasteluun suurlähetystön kokin kanssa). Mutta kunniapaikka seinällä antiikkisen pöydän takana oli varattu Superetsivän asemasta kertovalle laatalle, jonka Maailman yksityisetsivien liitto oli myöntänyt hänelle vuonna 1999 palkinnoksi Kadonneen pooloelefantin tapauksen ratkaisemisesta.

Huoneen varsinainen katseenvangitsija oli kuitenkin nurkkauksen pyhättö. Sen yllä roikkui kaksi muotokuvaa, jotka oli koristeltu tuoreilla samettikukilla. Ensimmäinen esitti Purin gurua, filosofi-valtiomies Chanakyaa, joka eli 300 vuotta ennen Kristusta ja keksi sekä vakoilun että tiedustelutoiminnan. Toinen kuva esitti yksityisetsivän edesmennyttä isää, Om Chander Puria; kuva oli otettu vuonna 1963 päivänä jolloin hänestä tuli poliisi, ja hänellä oli yllään poliisin virkapuku.

Puri tuijotti Papa-jinsä kuvaa ja pohdiskeli isältä saamiaan kullanarvoisia neuvoja, kun Elizabeth Ranin ääni kuului äkkiä sisäpuhelimesta.

”Singla-ji on saapunut.”

Yksityisetsivä ei vastannut vaan painoi nappia pöytänsä alla; se aktivoi hänen ovensa turvalukon, ja ovi aukesi. Asiakas marssi toimistoon hetkeä myöhemmin – pitkänä, itsevarmana ja Aramikselta lemuten.

Puri meni vierastaan puolimatkaan vastaan ja puristi häntä kädestä. ”Namashkar, hyvä herra”, hän sanoi. ”Mukavaa että tulitte. Istukaa, olkaa hyvä.”

Puri kuulosti nöyristelevältä, mutta merkittävä vieras ei tosiasiassa hätkähdyttänyt häntä lainkaan. Hän ilmaisi asiakkaalleen alemmuutta pelkästä kunnioituksesta hierarkiaa kohtaan. Singla oli ainakin viisi vuotta häntä vanhempi ja yksi maan rikkaimmista teollisuusmiehistä.

Intialainen yhteiskunta ei sen sijaan kunnioittanut yksityisetsiviä kovinkaan paljon, he olivat arvoasteikossa käytännössä jossain hieman turvamiesten yläpuolella. Se johtui osittain siitä, että monet olivat huijareita ja kiristäjiä, jotka olivat valmiit myymään vaikka tätinsä, jos siitä vain sai muutaman tuhatta rupiaa. Suurimmaksi osaksi se johtui kuitenkin siitä, että yksityisetsivätoiminta ei ollut perinteinen uravalinta kuten lääketiede tai insinöörintaito, eivätkä ihmiset tiedostaneet – tai kunnioittaneet – sitä valtavan osaamisen määrää, jonka ammatti vaati. Niinpä Singla puhui Purille kuin keskitason johtohenkilölle.

”Kerrohan”, hän sanoi vahvalla äänellään ja korjasi samalla kaksinkertaisia kalvosimiaan.

Yksityisetsivä päätti olla aloittamatta heti. ”Maistuisiko chai?”

Singla teki käsillään kuin kärpästä hätistelevän eleen.

”Vettä?”

”Ei mitään”, hän sanoi kärsimättömänä. ”Mennään suoraan asiaan. Ei viivytellä. Mitä olet saanut selville? Toivottavasti et mitään vakavaa. Minä pidän siitä nuorukaisesta, Puri hyvä, ja pidän myös itseäni erinomaisena ihmistuntijana. Ramesh muistuttaa minua itsestäni nuorena. Hän on todellista menestyjätyyppiä.”

Singla oli tehnyt Purille selväksi jo heidän ensimmäisessä tapaamisessaan kaksi viikoa sitten, että hän hieman epäröi aloittaa tutkimuksia. ”Tämä vakoilu on kyllä likaista puuhaa”, hän sanoi silloin.

Mutta hän oli silti päättänyt käyttää yksityisetsivän palveluja tyttärensä edun nimissä. Singlahan ei varsinaisesti tuntenut Ramesh Goelia. Eikä hänen perhettään.

Kuinka voisikaan tuntea?

Kaksi kuukautta sitten he – Singlat ja Goelit – eivät olleet edes tavanneet. Ja avioliitto oli Intiassa aina paljon muutakin kuin pojan ja tytön liitto. Siinä myös yhdistettiin kaksi sukua.

Vanhoina aikoina Purin palveluksia ei olisi tarvittu. Suvut oppivat tuntemaan toisensa omien yhteisöjensä sosiaalisessa viitekehyksessä. He tekivät salapoliisintyönsä itse, jos sellaiseen oli tarvetta. Äidit ja tädit kyselivät naapureilta ja ystäviltä tuleviin morsiamiin ja sulhasiin sekä sukujen asemaan ja maineeseen liittyviä kysymyksiä. Papit suorittivat esittelyjä ja tutkivat horoskooppien yhteensopivuutta.

Nykyajan kaupungeissa asuvat menestyvät intialaiset eivät voineet enää turvautua ikivanhoihin käytäntöihin. Monet eivät tunteneet naapureitaan. Heidän kotinsa olivat Jor Baghin tai Golf Linksin asuinalueiden muurien ympäröimiä huviloita tai upeita kerrostalohuoneistoja Greater Kailashissa. Heidän sosiaalinen elämänsä keskittyi työpaikalle, liiketapaamisiin ja seurapiirihäihin.

Järjestetyt avioliitot nähtiin silti kuin pyhänä asiana, jota ei sopinut kyseenalaistaa. Harvat vanhemmat edes Delhin varakkaimpien sukujen keskuudessa suostuivat siunaamaan ”rakkausavioliittoa”, vaikka pari olisi kuulunut samaan uskontokuntaan ja kastiin. Sitä, että lapsi etsi itse oman kumppaninsa, pidettiin edelleen täysin sopimattomana. Tehtävä oli niin tärkeä ja herkkäluonteinen, että siihen vaadittavaa viisautta ja ennakointikykyä löytyi vain vanhemmilta. Niinpä suurissa kaupungeissa asuvat intialaiset etsivät entistä useammin lapsilleen kumppaneita sanomalehti-ilmoituksen ja nettipalvelujen kautta.

Singlan perheen mainos Indian Expressissä oli näyttänyt tältä:

ETELÄDELHILÄINEN LIIKEALALLA VAIKUTTAVA KORKEAN ASEMAN AGRAWAL-PERHE ETSII LIITTOA VAATIMATTOMALLE, SOLAKALLE, YSTÄVÄLLISELLE JA SIVISTYNEELLE KASVISSYÖJÄTYTTÄRELLEEN. 155 CM. 50 KG. VAALEA IHO. KTM USA:STA. EI MANGLIK. SYNTYNYT HEINÄKUUSSA 1983 (NÄYTTÄÄ PALJON NUOREMMALTA). MUKANA LIIKETOIMINNASSA MUTTA EI AIO LUODA OMAA URAA. OMA POIKA PÄÄASIA. ETSII AMMATILLISESTI PÄTEVÄÄ LÄÄKETIETEEN TAI TEOLLISUUDEN EDUSTAJAA DELHISTÄ TAI ULKOMAILTA. LÄHETTÄKÄÄ ELÄMÄKERTATIEDOT, VALOKUVA, HOROSKOOPPI. PUHELUT LUOTTAMUKSELLISESTI.

Ramesh Goelin vanhemmat olivat nähneet ilmoituksen ja lähettäneet poikansa valokuvan sekä yksityiskohtaiset tiedot hänen siihenastisesta elämästään.

Hän oli 29-vuotias ja täytti kaikki vaatimukset. Hän oli Cambridgessä opiskellut agrawal. Hänen sukunsa ei ollut suunnattoman rikas (Goelin isä oli lääkäri), mutta Singloille tärkeintä oli pojan kasti ja yhteiskunnallinen asema.

Heidän tyttärensä Vimi piti alusta asti Ramesh Goelin ulkonäöstä. Nähdessään Rameshin kasvokuvan hän kihersi: ”Komea, eikö?” Pian sen jälkeen perheet joivat teetä Singlojen kartanossa Sundar Nagarissa. Kohtaaminen oli menestys. Vanhemmat tulivat keskenään hyvin toimeen ja antoivat Vimille ja Rameshille luvan viettää yhteistä aikaa ilman esiliinaa. Nuoret kävivät kaksilla treffeillä, kerran ravintolassa ja muutama päivä sen jälkeen keilaradalla. Seuraavalla viikolla he sopivat menevänsä naimisiin. Sen jälkeen otettiin yhteyttä astrologeihin, jotta häiden päivämäärä ja ajankohta voitaisiin sopia.

Mutta kun suureen päivään oli aikaa alle kuukausi, Sanjay Singla päätti erään järkevän ystävänsä neuvosta tutkia hieman Goelin taustaa. Tässä vaiheessa Puri astui kuvaan.

Kun he kohtasivat ensimmäistä kertaa Singlan toimistossa, yksityisetsivä pyrki parhaansa mukaan vakuuttamaan teollisuusmiehelle, että tämä toimi aivan oikein.

”Ette kutsuisi ventovierasta kotiinne. Minkä takia sitten kutsuisitte kenet tahansa perheeseen?” hän sanoi silloin.

Yksityisetsivä oli kertonut Singlalle joistakin aiemmin ratkaisemistaan tapauksista. Hän oli aivan äskettäin tehnyt tuikitavallisia taustatutkimuksia Lontoossa asuvaan ulkointialaiseen liittyen ja saanut selville että tämä chandigarhilaisen liikemiehen tyttären kihlattu olikin huijari. Woodfordissa asuva Neelesh Anand ei suinkaan ollut Romford Roadilla sijaitsevan Empress of Indian omistaja vaan kakkosluokan balti-kokki!

Kuten Puri oli asian Singlalle ilmaissut: ”Jos en olisi paljastanut sitä pahuksen goondaa, hän olisi kadonnut myötäjäiset saatuaan aivan tykkänään, mikä olisi ollut naiselle suuri häpeä.”

Häpeällä hän tarkoitti sitä, että nainen olisi ollut naimisissa, lapseton ja asunut vanhempiensa luona – tai mikä vielä pahempaa: omillaan.

Anandin tapaus oli toki ollut suoraviivainen tutkimus, jossa hän oli vain soittanut vanhalle ystävälleen, Scotland Yardista eläkkeelle jääneelle komisario Ian Mastersille, ja pyytänyt tätä menemään Itä-Lontoon Upton Parkiin currylle. Useimmat Purille tulevat avioliittoja edeltävät selvitykset – ja niitä tuli tosiaan niin paljon että hän joutui jopa kieltäytymään joistakin – olivat yksinkertaisia.

Goel-tutkimus oli sen sijaan ollut paljon monimutkaisempi. Singla oli suostunut kustantamaan Purin tarjoaman Avioliittoa edeltävän viiden tähden kokonaispalvelun, joka oli Mitä yksityisimpien etsivien palvelupaketeista kallein. Oikeustilintarkastajat olivat käyneet läpi jopa Ramesh Goelin vanhempien raha-asiat ja pankkiasiakirjat.

Purin työpöydälle laskettu kansio todisti...