Omistuskirjoitus

Isälleni Bob Shortille,

joka ei ikinä sallinut hyvien hedelmien haaskaantua.

Uusi kuu

1.

Eräs nainen kertoi minulle kerran, että pelkästään Ranskassa neljännesmiljoona kirjettä toimitetaan kuolleille.

Sitä hän ei kuitenkaan kertonut, että kuolleet voivat joskus kirjoittaa takaisin.

2.

Tiistai, elokuun 10. päivä

Se saapui ramadanin tuulen myötä. Tosin en tietenkään tiennyt sitä silloin. Pariisissa tuulee aina elokuussa, ja pöly muodostaa pieniä dervissejä häärimään ja pyörimään jalkakäytäville ja jää kiilteleviksi hiukkasiksi silmäluomiin ja kasvoille, ja aurinko katsoo maahan kuin sokea valkoinen silmä, eikä ruoka maita kenellekään. Pariisi on juuri nyt enimmäkseen kuollut, eikä täällä näy kuin turisteja ja meidän kaltaisiamme ihmisiä, joilla ei ole varaa pitää lomaa; ja joki haisee, eikä missään ole varjoa, ja sitä tekisi melkein mitä vain, että saisi kävellä paljain jaloin niityllä tai istua metsässä puun alla.

Roux totta kai tajuaa tämän. Rouxista ei ole elämään kaupungissa. Ja kun Rosette pitkästyy, hän on heti pahanteossa; ja minä valmistan suklaata, jota kukaan ei osta, ja Anouk menee rue de la Paixin nettikahvilaan ja seurustelee ystäviensä kanssa Facebookin välityksellä tai kävelee Montmartren hautausmaalle. Auringon porottaessa varjojen välistä maahan yhtä armottomasti kuin giljotiinin putoava terä hän seuraa siellä kuolleiden majojen välissä puikkelehtivia villiintyneitä kissoja.

Anouk on viidentoista. Mihin aika oikein katoaa? Kuinhajuvesi tiiviistikin suljetussa pullossa se haihtuu niin huomaamatta, että kun avaa pullon ja katsoo, pohjalla on enää tuoksuva tahra hajuvedestä, jota aikanaan oli vaikka tuhlattavaksi–

Mitä sinulle kuuluu, pikku Anoukini? Mitä sinun merkillisessä pienessä maailmassasi tapahtuu? Oletko sinä onnellinen? Levoton? Tyytyväinen? Kuinka monta tällaista päivää meillä vielä on ennen kuin sinä jätät lopullisesti minun kiertoratani ja sinkoat tiehesi kuin harhautunut satelliitti ja katoat tähtien sekaan?

Minulle tällaiset ajatukset ovat kaikkea muuta kuin uutta. Pelko on ollut minun varjoni Anoukin syntymästä lähtien, mutta tänä kesänä se on pahentunut ja kasvanut kuumuudessa valtaviin mittasuhteisiin. Voiko tämä johtua äidistä, jonka menetin – ja siitä toisesta, jonka löysin neljä vuotta sitten? Tai ehkä siitä mitä muistan Zozie de l’Albasta, sydänten anastajasta, joka oli vähällä ryöstää minulta kaiken ja joka osoitti minulle, kuinka hauras meidän elämämme voi olla; kuinka helposti vähäinenkin tuulenhenkäys voi kaataa korttitalon.

Viisitoista. Viisitoista. Anoukin ikäisenä minä olin jo kiertänyt maailman. Äitini oli kuolemaisillaan. Koti oli mikä tahansa paikka, missä vietimme yön. Minulla ei ollut ikinä ollut todellista ystävää. Ja rakkaus – niin, rakkaus oli kuin lyhdyt, jotka palavat iltaisin kahviloiden terasseilla; lyhytaikainen lämmön lähde; kosketus; kasvot, jotka välähtävät nopeasti tulenkajossa.

Toivon, että Anouk on erilainen. Hän on jo nyt kaunis, vaikka hän ei tajua sitä itse. Jonakin päivänä hän rakastuu. Miten meidän silloin käy? Vakuutan kuitenkin itselleni, että vielä on aikaa. Toistaiseksi ainoa poika hänen elämässään on hänen ystävänsä Jean-Loup Rimbault, jonka kanssa hän yleensä on erottamaton, mutta joka nyt elokuussa joutui sairaalaan uuteen leikkaukseen. Jean-Loupilla on synnynnäinen sydänvika; Anouk ei puhu siitä, mutta ymmärrän hänen pelkonsa. Se on samanlaista kuin minulla – hiipivä varjo; varma tunne siitä, ettei mikään ole pysyvää.

Anouk puhuu edelleen aina joskus Lansquenetista. Vaikka hän on varsin onnellinen täällä, Pariisi tuntuu silti pikemminkin pysähdyspaikalta tiellä, jota hän ei ole vielä kulkenut loppuun, kuin kodilta, jonne hän tulee aina palaamaan. Asuntovene ei tietenkään ole talo; siitä puuttuu muurauslaastin ja kiven vakuuttavuus. Ja haikeus vaikuttaa Anoukiin niin kuin nuoriin ihmisiin yleensä, ja hänellä on ruusuiset muistot kirkkoa vastapäätä sijainneesta pienestä suklaapuodista ja sen raidallisesta markiisista ja käsin maalatusta kyltistä. Hänen silmissään on kaihoa, kun hän puhuu ystävistä, jotka jäivät kylään, Jeannot Drousta ja Luc Clairmontista, ja kaduista, joilla saattoi iltaisin kävellä pelkäämättä, ja ulko-ovista, joita ei ikinä lukittu–

Tiedän, ettei minun pitäisi olla näin huolissani. Minun pikku Anoukini on salaperäinen, mutta toisin kuin monet hänen ystävistään, hän viihtyy yhä äitinsä seurassa. Meillä on vielä kaikki hyvin. Meillä on edelleen hauskaa. Kahdestaan sängyssä peitteiden alla, kun Pantoufle on utuisena, epämääräisenä tuhruna minun silmäkulmassani ja matkatelevision ruudulla välähtelee mystisiä kuvia pimeitä ikkunoita vasten ja Rosette istuu ulkona kannella Rouxin kanssa kalastelemassa tähtiä hiljaisesta Seinestä.

Roux on mielellään isä. En oikeastaan osannut odottaa sitä. Mutta Rosette – joka on kahdeksanvuotias ja isänsä kuva – on saanut Rouxista irti jotakin sellaista, minkä olemassaolosta Anouk ja minä emme edes tienneet. Välillä minusta jopa tuntuu, että Rosette kuuluu Rouxille enemmän kuin kenellekään muulle; heillä on salainen kieli – törähdyksiä ja huutoja ja vihellyksiä – jolla he saattavat keskustella tuntikausia ja jota kukaan muu ei ymmärrä, en edes minä.

Muuten minun pikku Rosetteni ei juurikaan puhu vaan käyttää mieluummin lapsena oppimaansa elekieltä, jonka hän hallitsee hyvin. Hän pitää piirtämisestä ja matematiikasta; hän ratkaisee Le Monden takasivun sudokun muutamassa minuutissa, ja hän pystyy laskemaan yhteen pitkiä numerosarjoja, vaikka ei kirjoittaisi niitä paperille. Me yritimme panna hänet kouluun, mutta siitä ei tullut mitään. Koulut täällä ovat liian suuria ja liian persoonattomia Rosetten kaltaiselle erikoiselle lapselle. Roux opettaa häntä nyt, ja vaikka Rouxin epätavallisen opinto-ohjelman painopiste on kuvataiteissa, lintujen äänissä ja numeropeleissä, Rosette vaikuttaa onnelliselta. Hänellä ei tietenkään ole ystäviä – muita kuin Bam – ja joskus huomaan hänen kasvoillaan merkillisen kaihoisan ilmeen, kun hän katselee lapsia, jotka kulkevat koulumatkallaan tästä ohi. Kaiken kaikkiaan Pariisi on kuitenkin persoonattomuudessaankin ollut meille hyvä; silti joskus tällaisina päivinä minä aivan kuten Anouk ja Rosettekin huomaan toivovani jotakin enemmän. Enemmän kuin veneen haisevalla joella, enemmän kuin tämän ummehtunutta ilmaa täynnä olevan noidankattilan, enemmän kuin torneista ja mastoista muodostuvan metsän tai pikkuruisen venekeittiön, jossa valmistan suklaani.

Enemmän. Voi tätä sanaa. Tätä petollista sanaa. Se ahmii elämiä, se on tyytymätön. Korsi, joka katkaisi kamelin selän ja vaatii – niin, mitä se oikeastaan vaatii?

Minä pidän hyvin paljon elämästäni. Olen onnellinen miehen kanssa jota rakastan. Minulla on kaksi ihmeellistä tytärtä ja työ, jota minut on tarkoitettu tekemään. En ansaitse paljon, mutta sen verran, että pystyn auttamaan laituripaikan maksamisessa, ja Rouxin rakennus- ja puusepäntyöt pitävät meidät neljä pinnalla. Kaikki minun ystäväni Montmartresta ovat täällä: Alice ja Nico, madame Luzeron, Laurent pienestä kahvilasta, taiteilijat Jean-Louis ja Paupaul. Jopa äitini on lähellä, äiti, joka oli minulta kadoksissa niin monta vuotta–

Mitä muuta voisin toivoa?

Kaikki alkoi tässä eräänä päivänä veneen keittiössä. Olin valmistamassa tryffeleitä. Tässä helteessä ainoastaan tryffeleiden valmistus on turvallista; kaikki muut suklaat menevät helposti pilalle joko jäähdytyksen aikana tai kaikkeen vaikuttavasta kuumuudesta. Sekoitetaan suklaamassa; lämmitetään se varovaisesti keittolevyllä; lisätään mausteita, vaniljaa ja kardemummaa. Odotetaan täsmälleen oikeaa hetkeä, jolloin yksinkertainen keittotaito muuttuu taikuudeksi.

Mitä muuta olisin voinut haluta? No, ehkä vähän tuulta; vähäisen tuulenhenkäyksen kuin suukon niskassani, jossa sotkuiseksi nutturaksi kiinnitetyt hiukseni jo pistelivät kesäisestä hiestä kosteina–

Ihan pikkuriikkisen tuulahduksen. Mitä? Mitä vahinkoa siitä nyt voisi olla?

Joten kutsuin tuulen – ihan heikon vain. Lämpöisen ja leikkisän tuulenvireen, joka tekee kissat vauhkoiksi ja lentää kilpaa pilvien kanssa.

V’là l’bon vent, v’là l’joli vent,

V’là l’bon vent, ma mie m’appelle–

En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

V’là l’bon vent, v’là l’joli vent–

Ja joka puolella joen vasenta rantaa karamellipaperit alkoivat lennellä kuin perhoset, ja leikkisä tuuli nyki Ponts des Artsia ylittävän naisen helmaa. Tällä musliminaisella oli kasvohuntu, niqab, joita näkee nykyisin niin paljon, ja näin vilaukselta värejä pitkän mustan vaatteen alla, ja ohimenevän hetken kuvittelin näkeväni värähdyksen paahtavassa ilmassa, ja tuulen tuivertamien puiden varjot raapustivat mielipuolisia abstrakteja kuvioita veden samealle pin...