Arto Paasilinna Lasse Lehtinen

NÄTTI-JUSSI

Suomalaisen seikkailijan elämäkerta

Lukijalle

Huhtikuun toisella viikolla vuonna 1964 minut lähetettiin Kuusamosta jutuntekoon Rovaniemelle. Koillissanomien päätoimittaja käski väijyä hotelli Pohjanhovissa presidentti Urho Kekkosen hiihtoseuruetta. Tehtävänä oli päästä haastattelemaan päämiestä, vähintään adjutanttia.

Lapin hangilla oli juuri tuolla viikolla pohjoisen Suomen vuotuinen unelmakeli. Hankikanto oli ajanut ihmiset keväisen Ounasjoen jäälle hiihtämään ja pilkkimään. Yöllä oli pimeää ja kylmää, mutta aurinko paistoi kaiket päivät ja hangista heijastuva säteily lisäsi lämpöä maan pinnan lähellä. Jotkut hurjat hiihtivät pelkissä monoissa ja raappahousuissa yläruumis paljaana. Väkeä oli paljon, aivan kuin kaupunkilaiset ja turistit olisivat yhdellä ja samalla käskyllä kokoontuneet aurinkoon.

Katselin jokakeväistä näytelmää Pohjanhovin ravintolasalin ikkunasta. En uskaltanut uhmata päätoimittajan käskyä, siksi pysyttelin sisätiloissa. Siitä vasta huuto olisi toimituksessa syntynyt, jos Lapin Kansalla olisi ollut lehdessä juttu Kekkosesta ja Koillissanomilla vain mustavalkoinen kuva ruskettuneesta toimittajasta.

Hotellin aulasta kuului meteliä saliin saakka. ”Nyt se tulee!” joku huusi. Kymmenen pirssiä ajoi jonossa hotellin eteen, enimmäkseen mustia, vihreitä ja ruskeita Volga- ja Popeda-merkkisiä. Kysyin portierilta, minkä takia Kekkosen seurue ei ajele valtion autoilla. ”Ei siinä presidenttiä tuoda”, mies vastasi. ”Sieltä tulee Nätti-Jussi!”

Olin miehestä paljon tarinoita kuullut, mutta en uskonut koskaan näkeväni häntä omin silmin. Ensimmäisestä autosta tuli mies itse, seuraavasta henkilökunta poimi hänen kriminnahkaisen karvahattunsa, kolmannesta hopeapäisen kävelykepin, sitten sormikkaat, salkun, palttoon ja niin edelleen.

Aulaan astui vaatimattoman oloinen, mutta selvästi arvostaan tietoinen vanhahko mies. Astunnassa oli silti reippautta. Kukaan ei voinut olla huomaamatta hänen vasenta jalkateräänsä, joka osoitti tasan päinvastaiseen suuntaan kuin oikea, siis suoraan taaksepäin. Tulijaa pokkuroitiin kotimaisittain poikkeuksellisen lipevästi.

”Onko poika talossa?” tulija kysyi. ”Tasavallan presidentti odottaa herra Nättiä toisen kerroksen takkahuoneessa”, portieri kailotti kovalla äänellä. Sinä iltana ei käytävillä nähty sen enempää presidenttiä kuin Nätti-Jussia. Odotellessani päätin, että en teekään juttua Kekkosesta vaan tuosta Lapin jätkien elävästä legendasta.

Nuoren miehen päätä ei palellut. Runsaita juomarahoja vastaan vannotin portieria aamulla ilmoittamaan, milloin presidentti lähtee hiihtämään. Yöllä tapasin ravintolassa Erno-veljeni hyvän ystävän, radiotoimittaja Jussa Lihtosen, joka lupasi lykätä tunturiin lähtöään päivällä parilla. Hän antoi lainaksi Yleisradion Nagra-magnetofonin. En tietenkään kertonut Lihtoselle, ketä ajattelin haastatella.

Haastattelu järjestyi. Vietimme herra Nätin kanssa peräti kaksi vuorokautta nauhoituksia tehden. Minua vastapäätä istui laihanpuoleinen, jäntevä mies, jolla oli isot kourat ja pitkät käsivarret. Kädet olivat kovaa työtä tehneen miehen kädet. Nätti oli vaaleaverinen, hänellä oli korkeat poskipäät ja terävä, pistävä katse.

Kertojana Jussi Nätti oli erinomainen. Hän jutteli harvasanaisesti, muisti pikkutarkasti aivan kummallisia yksityiskohtia, mutta osasi kuitenkin panna painon tärkeälle asialle. Kun kertomuksen huippukohta läheni, ääni hiljeni, Nätti nousi seisaalleen ja vaikeni toviksi. Sitten hän karisti piipun tuhkat kuppiin tai kukkaruukkuun, kaivoi puukollaan piipun kopasta perskat, jotka kopisti kämmenelleen ja varisti tuhkien seuraksi, ja istui uudelleen täyttämään piippua. Ensimmäisten haikujen jälkeen juttu saattoi taas jatkua ja kohota huipennukseensa.

Oli hyvin inhimillistä, että kairojen ja savotoiden kuuluisuus halusi jättää jälkipolville oikeata tietoa elämästään ja saavutuksistaan, olihan hänestä liikkeellä kaikenlaisia tarinoita, jopa loukkaavia. Jälkeenpäin ymmärsin myös, että mies tiesi kohta kuolevansa. Noutaja Nätille tulikin jo seuraavana kesänä.

Oma tragediani tämän asian kohdalla alkoi sen jälkeen, kun nauhoitukset oli tehty ja magnetofoni palautettu. Aihetta kenellekään mainitsematta jäin Pohjanhoviin juhlimaan journalistista voittoani seurueessa, johon kuuluivat muiden muassa Rovaniemen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja kaupunginjohtaja. Verrattoman hauskan illan aikana nauhat katosivat, kuten luulin, iäksi.

Asia painoi minua pitkään, mutta unohtui vähitellen. Muutama vuosi sitten sain Rovaniemeltä eräältä nuorelta naiselta paketin, jonka päällä oli minun nimeni. Nauhat olivat numeroituina hyvässä järjestyksessä juuri niin kuin muistan ne hotellihuoneessa paketoineeni. Lähettäjän mukaan paketti löytyi avaamattomana hänen äitinsä jäämistöstä. Rauha äidin muistolle, mutta vainaja olisi tietenkin voinut tehdä asialle jotakin jo eläessään.

Haastattelujen pohjalta rupesin toissa vuonna innokkaana kirjoittamaan kirjaa Nätti-Jussin uskomattomasta elämästä, mutta valmiiksi sitä en saanut. Siksi on erityisen miellyttävää, että kirjailijakollegani Lasse Lehtinen otti vaivakseen viimeistellä teoksen. Historian tutkijana hänellä on myös ollut pätevyys tarkistaa päähenkilöä koskevat asiatiedot monista Suomen ja ulkomaiden arkistoista.

Espoossa Herran vuonna 2012

70-vuotissyntymäpäivänäni,

Arto Paasilinna

[Ensimmäisen nauhan alussa kuuluu hermostuneen haastattelijan rykimistä, tarjoilijan jälkeen sulkeutuvan oven ääni ja vielä muutama terävä koputus, kun herra Nätti tyhjentelee piipustaan tupakan perskat peltiseen tuhkakuppiin. Sen kuhmuisessa pohjassa luki (sen haastattelija muistaa kuin eilisen päivän) ”Toppilan olut”.

Ja sitten alkaa muistelo pysäyttävällä lauseella:

”Minä olen vaihdokas.”]

1.
Vaihdokas huutolaispoika

Asia on nimittäin sillä tavalla, että syntymäpaikkakunnakseni on merkitty Karstula, mutta sain myöhemmin selville, että se olikin ihan toinen paikkakunta. Karstulan kunnanesimiehen pihaan oli eräänä päivänä jätetty pärekoriin kaksiviikkoinen poikavauva. Joku oli nähnyt vilahduksen vaatimattomasti pukeutuneesta nuoresta naisesta, joka ei ollut paikkakuntalaisia. Sen koommin naista ei nähty.

Kunta antoi minut hyvään perheeseen, jotta jo syntymässä syntinen sieluni saataisiin kirkon kirjoihin. Nimekseni merkittiin Johan Viktor Nätti. Vanhemmat olivat uittomies Äijä Nätti ja hänen vaimonsa Maija. Sain samalla kolme siskoa. Myöhemmin minut huutokaupattiin naapurin talollisten Poikosten perheeseen, jolle kunta maksoi ylläpidosta pienen korvauksen.

Pääsin oikean syntyperäni jäljille vasta kun olin kolmissakymmenissä. Savotalle tuli erään kerran puulaakin vuorineuvos, jolle oli kerrottu, että yksi jätkistä on olemukseltaan ja naamaltaan kuin ilmetty hän, vain huonommin puettu. Kun minut haettiin paikalle, heikkolahjaisempikin huomasi yhdennäköisyyden. Vuorineuvos kysyi, oliko äitini mahdollisesti ollut heillä kartanossa piikana. Sanoin, että äiti ei ole ollut teillä piikana, mutta isä oli kyllä siellä renkinä. Vuorineuvoksella ei ollut muuta asiaa.

Matkustin seuraavan rospuuton aikaan Mänttään. Luultavasti jokainen haluaa tietää totuuden omasta alkuperästään. Säikäytin kyläläiset pahanpäiväisesti, erityisesti vanhan lapsenpäästäjän, joka heti tunnisti kampuran jalkani. Itkien ja Jumalan armoa pyydellen hän kuiskasi minulle nähneensä, miten hieno rouva nähtyään kapaloita vaihdettavan oli säikähtänyt syntymävikaani. Nopeasti hän oli ottanut viereisestä kehdosta terveen lapsen kainaloonsa. Tätä ennen kätilö ei ollut kertonut asiasta kenellekään eikä aikonut kertoa vastakaan.

Oli minulla syntyessäni toinenkin vajavaisuus, ja on edelleen, minulla on vain yksi kives. Siitä ei ole ollut minkäänlaista haittaa, ehkäpä päinvastoin. Vanhat hevosmiehet sanovat, että sellainen ori, jota myös pietimykseksi kutsutaan, on usein tavallista virkumpi. Mutta takaisin pääasiaan.

Jonkun köyhän piikatytön lapsi oli siis kohtalon oikusta saanut elää vaurasta elämää minun asemestani. Katkeraksi en tästä tiedosta tullut, itse asiassa se selitti monta asiaa. Minut rauhoitti tieto, että olen kuin olenkin herraskaista sukua, niin kuin olin alitajunnassani ounastellut. Verenperintöä ei pidä vähätellä, minun kohdallani eivät edes monet koettelemukset ole lahjakkuuttani lannistaneet. Enkä ole syntymässäni säikähtänyt niin, että pelkäisin olemattomia.

Joskus myöhemmin olen miettinyt, mikä minusta olisi tullut siinä herrasperheessä. Luultavasti vuorineuvos tai metsäneuvos ainakin. Sen verran olen neuvoksia läheltä nähnyt, että kehtaan näin sanoa.

Vähänpä tiesin syntyperästäni lapsena ja nuorena, en juuri mitään. Sysittynä ja syrjittynä äpäränä vartuin Poikosten talossa kouluikään saakka. Joutilaana en koskaan saanut olla, vapaana kylläkin, ja omalla vastuulla. Heti kun jalat kantoivat, toimittelin piikojen apuna talon askareita pihapiirissä ja navetalla. Siitä oli ainakin se hyöty, että saatoin juoda lämmintä lehmänmaitoa suoraan utareesta tai imaista tuoreen kananmunan tyhjäksi, kun talon väen silmä vältti. Aliravittu en lapsena ollut, vaikka talon ruokapöydässä sain vain tähteitä syödäkseni.

Viiden vanhasta jouduin paimentamaan lehmiä laidunkauden aikaan. Evääksi annettiin kova leivänkannikka, jossa oli puolet petäjäistä, joskus ei leivänmurentakaan. Mutta laitumen lähellä metsässä oli kirkasvetinen lähde, joka valutti kylmää vettä juotavaksi. Loppukesästä kankaat kukkivat marjoja, metsämansikat olivat parhaita. Totta kai pientä lasta pelotti metsässä. Isäntä sanoi toisinaan toivovansa, että piru muuttaa tuon äpärän sudeksi, ja niin minä pelkäsin pitkän aikaa, että minulle kasvaa karvainen häntä. Joskus oli kuulevinani metsässä suden ulvontaa, jolloin menin kiven taakse piiloon, ettei susilauma minua löytäisi. Isoista kivistä minulle oli kerrottu, että jättiläinen oli niitä viskonut suutuspäissään ympäri metsää. Entä jos kiven takanakaan ei ollut turvallista, jospa jättiläinen suuttuisi ja alkaisi taas heitellä kiviä?

Jalan takia minua pidettiin vaivaisena ja muutenkin vähä-älyisenä. Minulle se sopi. Vastasin vain jos kysyttiin, silloinkin urahdellen. Kuuntelin sitäkin enemmän mitä ympärillä puhuttiin ja painoin asioita mieleeni. Kouluikään tultuani Poikoset panivat minut uudelleen huutokauppaan. Vuonna 1897, viattomien lasten päivänä, jota vietettiin Betlehemissä virtaan viskattujen lasten muistoksi, juoppo mutta jumalinen seppä Räihä teki vaivaishoitokunnalle halvimman tarjouksen ja sai minusta rotevan palkeenpolkijan ja alasinmiehen.

Pariskunta oli lapseton, joten luulen, että minut omien lasten puuttuessa otettiin taloon myös pieksettäväksi. Seppä oli pieni ja ruma mies, jolle oli sepän töissä kuitenkin kasvanut vahvat lihakset. Hän oli humalassa pahapäinen ja hakkasi koiraa, hevosta ja toisinaan virsiä veisaavan eukkonsakin. Vaimonsa oli vielä rumempi, jos naisesta voi sellaista sanoa, syyläposkinen pottunenä, jolla oli hampaita harvassa. Selvittyään seppä pyysi anteeksi Jumalalta ja eukoltaan, mutta ei koskaan minulta eikä elikoilta.

Minun ainoa ystäväni oli talon koira Peni, joka oli jo toisella kymmenellä niin kuin minäkin, mutta koiran iäksi se oli tietenkin paljon. Peni oli sekarotuinen, jotakin ajokoiran ja karhukoiran väliltä, ja haukkui kaikkea mikä vähänkin liikahti, seppääkin aina kun tämä oli humalassa, mutta ei milloinkaan minua. Minun nukkumapaikkani oli tuvassa uunin vieressä. Kun talon väki oli nukahtanut, Peni tassutteli pimeässä luokseni ja ryhtyi nukkumaan koiranunta jalkopäässäni. Heti kun ilmat antoivat periksi, muutin liiteriin nukkumaan, ja Peni keikkui perässä.

Jouduin myös metsätöihin ja auttamaan aikamiehiä keväisin uitossa. Se oli pikkupojalle rankkaa työtä, mutta nyt jälkeenpäin sitä muistelee kiitollisena. Kannonkosken sahalla tarvittiin tukkeja. Niitä hankittiin metsistä järvien ympäriltä, mistä ne uitettiin vesiä pitkin järvelle ja siitä hinaajalla perille. Iso sakki miehiä, joukossa Äijä Nätti, raivasi ensin lansseille paikkoja ja uittokouruja, ja kaivoi sitten matalia väyliä syvemmiksi. Nuoremmat miehet ja minä heidän joukossaan sestoimme sitten keksit kädessä tukkeja eteenpäin. Minun oli ensin pitänyt takoa oma uittohaka sepän antaman mallin mukaan ja veistää siihen näreestä varsi.

Minusta tuli jo poikasena mestari koskenlaskussa. Tukki pyöri alla ja kulki koskea pitkin, minä tasapainottelin keksin kanssa tukin päällä. Opin siinä hommassa niin taitavaksi, että pääsin vuonna 1928 esittämään tukkilaista elokuvaan ”Tukkijoella”. Meijeriosuuskunta Valio taas pyysi minut siitä hyvästä malliksi Koskenlaskija-juuston kanteen. Naiset tykkäävät tunnetusti sankareista. Niinpä minulla oli maailmansotien välissä jo niin kova nimi naismaailmassa, että kun tansseissa kumarsin, niin seinänvieruksilta nousi aina kauniita tyttöjä rivissä. Päät vain yhteen kolisivat.

Kiireimpään aikaan oltiin reitin varrella taloissa kortteerissa, ja siellä minäkin sain ihmismäisen kohtelun. Saramäessä oli vakituinen kortteeripaikka ja emäntä, jonka mielisanonta oli ”het pikkusevverran paljo”, joka sopi melkein mihin asiaan vain. Joka kyläkunnalta irtosi isoja tukkeja niitten viikkojen aikana vastuuseen uitettaviksi. Vastuuksi sanottiin sitä paikkaa, jossa puut lasketaan järveen. Vastuupuomi oli järvessä sen paikan ympärillä, johon puut uivat.

Kinnulanlahdella oli hinaaja Ahti, joka ajoi nippuja Kannonkoskelle hitaasti ja aivan kuin huokaillen. Sillä oli perässään parin kilometrin pituinen sinkki, johon niput uittopuomilla kiinnitettiin. Puomit kiinnitettiin vielä toisiinsa vihtapojan vääntämillä vitsaksilla. Sellainenkin virka uittoporukassa oli kuin ulostelija. Se mies huolehti keksillä työntelemällä, että nippujono ei tarttunut mutkissa rantoihin. Kohta laiva tuli tyhjänä takaisin kyntäen aaltoja iloisesti ja kevyesti, kuin kokonaan eri laiva. Silloin kävi ensimmäisen kerran mielessäni ajatus lähteä merille.

Jouduin hakemaan sepälle viinat Pylkönmäeltä yhdeltä mäkitupalaiselta, jolla oli kaiken aikaa pannu tippumassa syrjäisen puron varressa. Pian opin juonittelemaan tässä luottotehtävässä. Otin matkaan kaksi astiaa, toiseen kaadettiin viina, toiseen ammensin purosta vettä. Juotavaksi paluumatkalla, selitin pylkönmäkisille. Puolessavälissä matkaa oli metsässä kivipaaden suojassa piilo, jonne valutin aiemmin tuomaani astiaan viidenneksen viinasta, ja korvasin sen lähdevedellä. Seppä Räihä ei epäillyt mitään, joi vain entistä enemmän ja tuli yhtä humalaan kuin ennenkin. Kätkössä oli vuoden jälkeen päniköittäin juomatonta paloviinaa. Minulla oli näet suunnitelma, mutta sen toteuttaminen vaati pitkää mieltä.

Odotellessa osallistuin kiertokouluun, jota pidettiin Amerikoista palanneen Oikarin isännän tuvassa. Kirkossa jouduin käymään joka pyhä Räihän pariskunnan kanssa. Kirkko ja sen vieressä seissyt kellotapuli tekivät vaikutuksen. Mieleni pahoitin kun pappi puhui Jaakobista, joka vei Eesaulta esikoisoikeuden papusopasta. Kovin mielissäni taas olin, kun Daavid voitti filistealaiset ja keräsi heiltä kaikilta heidän esinahkansa ja antoi voidella itsensä Israelin kuninkaaksi. Sekin nauratti kun pappi luki sananlaskuista, että ”taidoton vaimo on niin kuin sika, jolla olis kultainen käädy kuonossansa.”

Ne olivat minulle todelliset Jussin oppivuodet. Minulla oli silloin hyvä muisti, varsinkin nimimuisti, ja on vieläkin. Opettaja opetti lukemaan ja kirjoittamaan, pappi opetti lauseita pipliasta, seppä kiroilemaan ja sepän vaimo veisaamaan virsiä.

”Nouse, riisu syntipuku,

älä huku,

vaate ota pyhien.

Synnin tieltä nouse, käänny,

ettet näänny,

aikaa et saa tuhlata.”

Kirkonkylässä oli muistokivi eräälle Otto von Fieandtille siitä hyvästä, että tämä oli hävinnyt venäläisille Enojoella taistelun. Veivätköhän venäläiset Otolta edes esinahan? Olin nopea oppimaan kaikenlaista, mutta ymmärsin myös, että kampurajalkaisen äpärän ei pitänyt taitojaan turhaan tuoda esille. Pöljää näyttelemällä pärjää parhaiten itseään tyhmempien kanssa.

Oikarin isäntä kertoi Amerikan ihmeistä ja ihanuuksista kaikille, joita huvitti kuunnella. Hän oli roteva mies, jolla oli riippuva röllykkämaha ja sen ympärillä pitkät liivit. Ne eivät mahtuneet kiinni vaan lepattivat pussihousujen yläpuolella kuin variksen pyrstö. Metsätöissä Oikari oli kauhavalaisen maanmiehensä kanssa muka jossain Oregonissa sahannut isolla justeerilla poikki punapuun, jonka ympärysmitta oli ollut kaksitoista metriä. Juuri ennen kaatumista puun latvasta kuulemma lähti lentoon kotka, jonka siipien väli oli neljä metriä ja jonka pesä ei edes ollut näkynyt maahan saakka. Oikari oli puheidensa mukaan paininut karhun kanssa ja lempinyt intiaanivaimoa, vai oliko se toisin päin, ja kesyttänyt intiaaneille villihevosia.

Vähitellen jutut lakkasivat kiinnostamasta kyläläisiä. He ihmettelivät, minkä takia Oikari oli tullut kotiin yhtä rahattomana kuin oli matkaan lähtenyt, vaikka rapakon takana kuulopuheiden mukaan vuoltiin puhdasta kultaa. Minun mieltäni nämä tarinat kuitenkin jäivät askarruttamaan niin, että jo alle kymmenen vanhana päätin vakaasti lähteä katsomaan avaraa maailmaa, ja mahdollisimman kauas.

Toisinaan kun seppä Räihä nukkui pois humalaansa ja sepän vaimo sai samalla myös levähtää, otin sepän itselleen takoman piilukon, pikkuisen ruutia ja hauleja ja menin Penin kanssa pellon reunaan väijymään pyitä ja teeriä. Jos kuusikossa eteen sattui ukkometso, niin laukauksen jälkeen se taatusti tömähti raskaasti mättäälle korkeuksistaan. Linnun lihat kypsyivät sepän ahjon siintyvillä hiilillä ja säilyivät piilossani karkeassa suolassa viikkokausia. Talossa tarjottiin enimmäkseen ohravelliä ja naurishaudikkaita, joten lisäravinto oli kasvavalle pojalle tarpeen.

Suopeassa synnintunnossaan seppä oli kerran antanut minun takoa itselleni puukon ja atraimen. Atraimen avulla tuulastin muutamana elokuun iltana toistakymmentä isoa haukea. Niistä pappilan piika antoi ruustinnan luvalla minulle hintaa kymmenen penniä kappale. Olin ryhtynyt tosimielellä keräämään säästöjä itselleni.

2.
Karkumatkalle Karstulasta

Vuosisata vaihtui, ja minä sen kun vartuin voimassa ja viisaudessa. Kevättalvella lakkasin kokonaan käymästä Pylkönmäellä viinanhakureissuilla. Kävin sen sijaan kerran viikossa omalla kätkölläni täyttämässä sepän lekkerin, ja hänen matkaan laittamansa rahat pidin itselläni.

Kun lumi oli sulanut ja kärrykelit paranivat, panin suunnitelmani täytäntöön. Kun seppä seuraavan kerran yritti juovuspäissään käydä käsiksi, istutin hänet ahjoon niin, että sepän molskihousut alkoivat savuta. Ukko pinkaisi rantaan ja istahti järveen, vaimonsa jäi pihaan hokemaan ”jumal’siunakkoota”. Minä läksin kävelemään maantietä taakseni katsomatta. Olisi pitänyt katsoa, sillä Peni seurasi minua matkan päässä ilman, että huomasin mitään.

Kolmen päivän aikana askelsin Multian kautta Keuruulle väistämällä visusti harvat vastaantulijat metsän puolelta. Minua ei kukaan nähnyt ennen kuin Päijänteen rannassa, jossa oli laivoja laiturissa. Näky oli ihmeellinen korven kasvatille. Laivoja, soutuveneitä ja ihmisiä kantamuksineen, hälinää ja vilskettä. Pyrin ja pääsin sisävesilaivan lämmittäjän apulaiseksi.

Olin silloin kolme kuukautta vaille kymmenvuotias, mutta kerroin laivaväelle olevani kahdentoista. Lämmittäjälle minulla oli tuliaisena lekkeri paloviinaa, se, joka sepältä oli jäänyt juomatta matkalla järveen. Itse takomallani puukolla veistelin meille suupaloiksi valmistamaani suolahaukea, ja kohta oli elämäni ensimmäinen työsuhde solmittu. Ennen kuin laiva irtosi laiturista, Peni ilmestyi väkijoukon keskeltä ja loikkasi laivaan.

Siipirataslaivan nimi oli ”Elias Lönnrot” ja se ajoi matkustajia, halkoja ja muuta tavaraa pohjoisen Päijänteen yksistä laitureista toisiin laitureihin. Työ oli pajatöihin verrattuna helppoa vaikka rahapalkka oli olematon. Tärkeintä minulle oli saada joka päivä ruokaa, vähän lisää rahaa säästöön ja nähdä enemmän ihmisiä ja maailmaa.

Keuruulla vaihdoimme laivaa. Puhuin itseni s/s Kaiman konemestarin apulaiseksi ja Penin laivakoiraksi. Kaima oli höyrylaiva, joka oli rakennettu pari vuotta aikaisemmin Wahlin telakalla Varkaudessa. Kahtena kesänä me ajelimme sillä Jyväskylän ja Korospohjan väliä. Talvella olin renkinä konemestarin kotitalossa. Konemestari Piirainen oli väkäleukainen pistävä­silmäinen mies, jonka päässä ei ollut yhtään hiusta, mutta leuassa partaa sitäkin enemmän. Hän oli ammattimies siinäkin suhteessa, että teetti rengillä ja apulaisella kaiken minkä saattoi teettää ja vähän ylikin. Kohmelossa Piirainen saattoi olla ärtyisä, mutta niitä hetkiä oli vähän.

Kattilan alle heitettiin puolen metrin halkoja kerrallaan pari motillista. Compound-höyrykoneessa oli mukavasti tehoja. Kattilaa ruvettiin lämmittämään edellisenä päivänä, mieluummin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla riitti sulan veden aikana puuhaa. Opin, että höyry meni vuoroin männän yläpuolelle ja alapuolelle. Piirainen selitti, että akselin kampikulmat oli suunniteltu niin, että jokin höyrykierron vaihe oli aina käynnissä ja sen takia kone kävi niin tasaisesti.

Sopivalla hetkellä Vääksyyn tultuamme otimme Penin kanssa pestin s/s Hopeasalmeen, joka oli menossa hakemaan herrasväkeä Lahden kauppalasta kesänviettoon Keurusselälle. Matkustajien joukossa oli Hollolan kartanon herra, hovineuvos ja valtiopäivämies August Fellman. Hän oli niin rikas, että huhuttiin hänen olevan hankkimassa automobiilia, mikä sellainen sitten olikaan.

Hovineuvos puhui ruotsia, mutta niin kovalla äänellä ja selkein sanoin, että ymmärsin hänen arvostelevan Suomen kenraalikuvernööriä Bobrikovia, josta myös laivamiehillä oli oma mielipiteensä. Iso ryssä oli heidän mielestään Suomen syöjä. Näin huomasin jo nuorena, että kansa ja herrasväki saattavat joissakin asioissa olla myös samaa mieltä.

Perheellä oli ruotsinkielinen kotiapulainen, Ahvenanmaalta kotoisin, nimeltään Ylva. Olin juuri täyttänyt kaksitoista ja Ylva oli minua kuusi vuotta vanhempi. Minä olin, kuten sanottu, ikäistäni vanhemman oloinen ja hän suoraan sanottuna kovin lapsellinen, joten olimme niin kuin toisillemme tehdyt. Kovasti hän ihmetteli vasemman jalkani muotoa ja halusi kosketella sitä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta merkillisesti luonto ohjaa oikealle polulle tässäkin asiassa.

Menetin poikuuteni Ylvalle Kalkkisten kanavan kohdalla, jossa jouduimme odottamaan useita tunteja uittotukkien suluttamista. Keuruulla otimme hellät jäähyväiset ja lupasimme viittomakielellä etsiä toisemme käsiimme myöhemmin. Niin ei koskaan tapahtunut, ikävä kyllä.

Noina kesäöinä tein vakaan päätöksen lähteä Päijänteeltä suuremmille vesille. Ylva oli nyt innoittajani, joten laitoin päämääräkseni Ahvenanmaan, jossa laivamiesten mukaan oli eniten valtameriä purjehtivia laivoja koko keisarikunnassa. Monien vaiheitten jälkeen, joita en tässä käy selostamaan, keinottelin itseni ja Penin Turun kautta Maarianhaminaan vain huomatakseni, että siellä ei suomen kielellä saanut kunnon kohtelua, saati töitä.

Ei hätiä mitiä, kuten kotipuolessa sanottiin, rupesin kuuromykäksi koiran omistajaksi, silloinhan ei kielitaitoa kysellä. Viallinen jalka lisäsi uskottavuutta. Kuuromykkänä kelpasin tekemään raskaita töitä pienessä Jomalan saaristokunnassa kalastajille ja maanviljelijöille. Kuuromykkänä olosta oli myös se hyöty, että ihmiset ympärillä puhuivat surutta kaikki asiansa.

Raskainta oli sumppurunkkarin työ. Kun purjehdimme kalastaja Alwar Eriksonin kanssa Tukholmaan kaloja myymään, minun oli seistävä tuntikausia veneen vieressä nykimässä köydestä säilytyssumppua, jotta vesi sumpussa vaihtuisi ja kalat pysyisivät virkeinä toriajan päättymiseen saakka.

Eriksonilla oli häntä itseään paljon nuorempi vaimo nimeltään Sally, joka sääli kuuromykkää raajarikkoa siihen mittaan, että minulle tuli jo puolen vuoden jälkeen paikkakunnalta äkkilähtö. Alwar vauhditti lähtöäni, onneksi minulle ja Penille hänen käteensä sattui haulikko eikä hylkeen ammunnassa käytetty kivääri.

Tuohon päivään mennessä olin jo täyttänyt kolmetoista vuotta ja ruotsin kieleni oli nyt puhuttavassa kunnossa. Maarianhaminassa kukaan ei näyttänyt muistavan edellisen vuoden rampaa ummikkoa, ja niin sain helposti pestin kuunarilaiva Fennialle, joka oli juuri palannut matkaltaan Australiasta. Laivan lastina oli seuraavalle matkalle parruja ja muuta puutavaraa, jota ilmeisesti tarvittiin toisella puolella maailmaa. Myös pieni erä ketunnahkoja oli menossa Rotterdamiin huutokaupattavaksi.

Laivan kapteeni oli turski merenkävijä Emanuel Karlsson, jolla oli itsellään joskus ollut saman näköinen rakki, ja niin Peni sai laivakoiran paikan. Sen verran puutteita kielitaidossani vielä oli, että luulin päässeeni matruusiksi, mutta heti satamasta lähdettyämme huomasinkin joutuneeni keittiöpojaksi. Vastalausetta en ruvennut sorvaamaan. Pääasia, että maailma oli edessä avoinna.

Matka oli tyssätä alkuunsa, sillä perämies, joka oli Kustavista kotoisin, ohjasi omalla vuorollaan laivan karille lähellä Finngrundetia. Kööpenhaminassa lasti purettiin, laiva telakoitiin ja korjauksen jälkeen lastattiin uudelleen. Perämies vaihtui pahansisuiseen Petterson-nimiseen skoonelaiseen. Muita miehistön jäseniä olivat matruusit Löf ja Abrahamson, molemmat Houtskarista, puolimatruusi Malm Paraisilta, jungmanni Björkö Maarianhaminasta ja minä, kokkipoika Karstulasta, vaikka muut luulivat kotipaikakseni Jomalan kunnan.

Kokkina minun olisi pitänyt osata laittaa monenlaista ruokaa, mutta miehistö oli tyytyväistä, kun sai alkumatkasta edes perunoita ja suolasilakoita sekä jonkinlaista perunasipuli­soppaa, jonka valmistusta olin seurannut Sally Erikssonin keittiössä. Osasin tehdä myös ohrapuuroa, jolla oli aikaa hautua piisin kulmalla yön hiljaisina tunteina. Matkalla Kööpenhaminaan opin keittämään teetä niin, että se kelpasi kapteeni Karlssonille. Harjoittelin myös keittämään lihasoppaa, johon käytettiin kuivalihaa, ja papusoppaa, josta miehet kovasti tykkäsivät.

Kapteeni Karlsson määräsi, että sunnuntaisin on pöydässä oltava väskynä- eli rusinasoppaa, jota varten hänen vaimonsa oli mitannut varastoon kuivahedelmiä kolmen kuukauden tarpeen. Puosu kävi niitä kuitenkin varastamassa välipalaksi ilman että uskalsin estää, ja niin minäkin tein toisinaan kun nälkä kurni kasvavan nuoren suolia.

Ruuanlaiton lisäksi jouduin pesemään astiat suolaisella vedellä, pitämään keittiön puhtaana, tyhjentämään makkiämpärit, puhdistamaan kapteenin hytin ja puosun kajuutan, pesemään pyyheliinat ja hakkaamaan polttopuut vanhoista raakapuista, joita säilytettiin kannen alla kuivassa. Kirves oli tylsä edellisen kokkipojan jäljiltä, mutta seppä Räihän opeilla sain kun sainkin sen teräväksi.

Kuka tahansa saattoi käskeä kokkipoikaa, jungmannikin, vaikka ei ollut minua kuin vuoden pari vanhempi. Milloin piti mennä pumppaamaan vettä, pitelemään ruoria tai hoitamaan fokkapurjetta keulaan kun laivaa käännettiin uudelle kurssille. Herätys saattoi tulla mihin vuorokauden aikaan tahansa. Että minä kaipasin höyrylaivan kuumaa konehuonetta! Ensi päivästä lähtien minua oli kaduttanut, että en ollut lähtenyt höyrylaivaan, vaikkapa pienempäänkin, vaikkapa sellaiseen, joka seilaa lähivesiä. Ainoa lohtu oli, että jos kaikki edessäpäin onnistuisi ja tuulet olisivat suotuisat, olisimme keväällä Kapkaupungissa, josta Maarianhaminassa kerrottiin toinen toistaan hurjempia tarinoita.

3.
Elefantin ahteri

Sillä aikaa kun Fennia oli telakalla Kööpenhaminassa, laivan väki oli vapautettu työstä, mutta myös palkan maksusta. Kapteeni Karlsson ilmoitti, että palkka maksetaan vasta kun ollaan jälleen merellä. Se oli varmasti viisas päätös, sillä iso kaupunki oli täynnä houkutuksia, joihin olisi voinut vähät rahansa tuhlata. Tämä oli myös Karlssonin tapa varmistaa, että miehistö tulee takaisin hänen laivaansa eikä ota pestiä muualle.

Nyhavnin satamakortteleissa oli kapakoita, joissa kevytmieliset naiset tarjosivat seuraa merimatkan väsyttämille seiloreille. Aivan ilmaista seura ei ollut. Vanhan ja harvahampaisen naisen saattoi saada ostamalla heille ryypyn tai kaksi mutta nuoremmat naiset vaativat juomien lisäksi ruokaa tai peräti Tanskan kruunuja. Ruotsin kruunutkin kävivät, mutta minun kukkaroni Suomen markat ja Venäjän ruplat eivät olleet käypää valuuttaa kapakoissa. Kapteenin neuvosta kävin vaihtamassa ne pankissa Englannin punniksi ja shillingeiksi, ne kuulemma kelpasivat kaikkialla.

Kiertelin aikani kapakoiden oviaukoissa Penin ja jungmanni Björkön kanssa. Meillä kaikilla alkoi olla nälkä. Minulla kasvoi kaipaus naisen syliin, Björköstä en ollut aivan varma. Rehvakkaista puheista huolimatta hänen tilinsä naismaailmassa taisi vielä olla avaamatta, vaikka oli minua ainakin viisi vuotta vanhempi.

Keskikaupungilla näimme korkean ja korean portin, jonka päällä luki ”Tivoli”. Meillä ei ollut tarpeeksi rahaa lunastaa pääsylippua, mutta punaiseen univormuun ja koppalakkiin pukeutunut porttivahti selitti jotakin Björkölle, joka oli ymmärtävinään korisevasta tanskan kielestä, että sirkuksessa tarvitaan apumiehiä. Työhönotto hoidetaan takaportilla, joka oli toisella puolen tivolin aluetta. Kiersimme sinne. Sisään päästyämme jäimme ihmettelemään sekä karusellia että vuoristorataa, mutta rahattomina emme voineet niistä iloista nauttia. Keskellä puistoa oli soittolava, jossa torvisoittokunta soitti posket punaisina ja sormet kohmeessa, sillä Tanskassakin oli vielä kylmää tuohon vuodenaikaan.

Björkö pääsi eläinsuojaan lapioimaan elefantin paskaa, jonka kerta-annos hädin tuskin mahtui lapioon ja tuoksui tuoreeltaan huumaavammin kuin perämiehemme herkku, skoonelainen hapansilakka. Peni juoksi saman tien ulos raittiiseen ilmaan. Minun ei käynyt juuri sen paremmin, kanniskelin pari päivää makkiämpäreitä eri sirkusvaunuista. Näin tulin tunte...