ISBN 978-951-31-7298-5

Ensimmäinen painos ilmestyi 1996.
Korjattu laitos ilmestyi 2015.

© Leena Lehtolainen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 1996, 2015

Kansi: Timo Numminen
Kannen kuva: Shutterstock

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015

LEENA LEHTOLAINEN

MARIA KALLIO -SARJA:

Ensimmäinen murhani, 1993

Harmin paikka, 1994

Kuparisydän, 1995

Luminainen, 1996

Kuolemanspiraali, 1997

Tuulen puolella, 1998

Ennen lähtöä, 2000

Veren vimma, 2003

Rivo Satakieli, 2005

Väärän jäljillä, 2008

Minne tytöt kadonneet, 2010

Rautakolmio, 2013

Surunpotku, 2015

HILJA ILVESKERO -SARJA:

Henkivartija, 2009

Oikeuden jalopeura, 2011

Paholaisen pennut, 2012

MUUT TEOKSET:

Tappava säde, 1999

Sukkanauhatyttö ja muita kertomuksia, 2001

Kun luulit unohtaneesi, 2002

Jonakin onnellisena päivänä, 2004

Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia, 2006

Luonas en ollutkaan, 2007

Maria Kallio -Extra, 2013

Kuusi kohtausta Sadusta, 2014

NUORILLE:

Ja äkkiä onkin toukokuu, 1976

Kitara on rakkauteni, 1981

PROLOGI

En ollut varma kumpaa pelotti enemmän, minua vai edessäni seisovaa tuomaria. Opiskelukaverini Riina ei ollut aiemmin vihkinyt ketään, ja näin hänen poskiensa tärisevän, kun hän aloitti seremonian. Mutta ei minuakaan ollut aiemmin vihitty. Jalkani olivat mudasta tehdyt ja Antin kättä puristavasta kädestäni valui taatusti hikeä Villa Elfvikin salin lattialle.

– Tahdotko sinä Maria Kristiina Kallio ottaa tämän Antti Johannes Sarkelan…

Olin jo ehtinyt unohtaa, että siviilivihkimisessäkin piti tahtoa. En ollut saada sanaa suustani, ja Antti vilkaisi minua kai luullen, että peruisin sittenkin. Pihisin tahtomiseni vaimeasti, ja kuin siitä pelästyneenä Antti karjaisi oman vastauksensa niin, että Riina hämmentyi. Myöhemmin vieraamme tosin väittivät, etteivät he olleet huomanneet tilanteessa mitään omituista.

Riina julisti meidät mieheksi ja vaimoksi ja me käännyimme yleisöömme päin suutelemaan ja vastaanottamaan onnitteluja. Olimme halunneet mahdollisimman epämuodolliset häät, ja siviilivihkiminen oli luonnollista, koska Antti ei kuulu kirkkoon. Oma suhteeni uskontoon on sen verran selkiytymätön, etten minäkään halunnut edes kirkon siunausta.

Minua rutistettiin taukoamatta. Vanhemmat, sisarukset, sitten kaverit. Koivu nosti minut korkealle ilmaan ja sanoi Antille vain osittain leikillään:

– Pidä sitten hyvä huoli Mariasta.

Työkavereiden lähetystö oli kummallisen vaisu. Pomoni, Espoon poliisin väkivalta- ja taparikollisuusosaston rikosylikomisario Jyrki Taskinen onnitteli asiallisesti, muusta joukosta edustamaan valitut Palo ja Ström lähinnä kiusaantuneesti. Aivan kuin he olisivat kuvitelleet, että avioituminen laskisi työtehoa. Kaiken lisäksi Taskisen taskupuhelin alkoi piristä heti hänen käteltyään Anttia.

– Toivottavasti ketään ei ole raiskattu, mä en oikein pääse nyt tulemaan, ähkäisin Palolle. Kättelyvuorossa oleva Antin yliopistokollega tuijotti minua kummastuneena.

Jatkoin kättelemistä ja sivusilmällä näin Taskisen palaavan häävieraiden joukkoon. Ei siis mitään, mikä olisi vaatinut osaston pomon paikallaoloa. Nielin uteliaisuuteni ja keskityin taas vieraisiini. Työt eivät karkaisi pöydältäni parin viikon hääloman aikana.

Kuulun niihin naisiin, jotka toki pikku tyttönä haaveilivat häistä mutta varsin pian huomasivat, ettei pelkkä valkea huntu ja varakas mies ollut riittävä päämäärä elämässä. Ikävuodet viidestätoista noin kolmeenkymmeneen olin ollut vannoutunut sinkku, ja kieltämättä ihmettelin joskus edelleen, mikä oli saanut minut vastaamaan myöntävästi Antti Sarkelan kosintaan. Kysymys ei ollut siitä, ettenkö olisi rakastanut Anttia. Rakastin vain vielä enemmän vapauttani, ja epäsäännöllisestä työstänikin pidin aika lailla.

– Oletko sinä edelleen Kallio? Antin sisar kysyi minulta.

– Kumpikin piti oman nimensä, Antti kiiruhti täydentämään. Hän näytti tavallistakin pidemmältä ja laihemmalta frakissaan, jonka muodollisuutta vastaan olkapäille ulottuvat mustat hiukset taistelivat. Minun hääasuni oli epämuodollisempi, kylläkin pitkä ja kermanvalkoinen, mutta sitä koristivat verenpunaiset kangasruusuköynnökset, joista yksi jatkui hiuskoristeeksi. Myös hansikkaat ja kengät olivat kevytmielisen punaiset. Ehkä kymmenvuotias Maria ei olisi ollut täysin tyytyväinen morsiuspukuuni, mutta häävieraille se näytti kelpaavan.

– Hauska nähdä sinutkin jossain muissa vaatteissa kuin iänikuisissa farkuissa tai siinä yhdessä ja samassa jakkupuvussa, Palo vinoili, kun vieraiden luona kierrellessämme istahdimme työkaverieni pöytään. Pertti Ström irvisti, sillä hän oli muutaman vuoden takaisen murhajutun yhteydessä törmännyt minuun, kun olin ollut pukeutunut nahkaminihameeseen ja verkkosukkiin.

– Jätitkö sinä sen Vilenin tapauksen raportin mun pöydälleni? Ström tokaisi, mutta ennen kuin ennätin vastata Taskinen keskeytti ärtyneenä:

– Pertti, ei nyt työasioita, nämä ovat Marian häät.

– Jos mulla ei ole sitä raporttia, joudun häiritsemään kesken häämatkaa, Ström ärähti takaisin.

– Älä huoli, se on sun pöydälläsi, sanoin hunajaisesti ja siirryin seuraavien vieraiden luo. Ström kyttäsi jatkuvasti mahdollisia virheitäni. Ihmettelin, miksi hän oli mahtanut tulla häihini, me emme kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenämme. Hääruoka maistui mainiolta, en tietenkään ollut pystynyt syömään mitään koko päivänä. Isät ja ystävät puhuivat, toistivat kaikki mahdolliset kliseet aina purjehdusta harrastavan Antin kallioon karahtamisesta Ison Antin rautoihin joutumiseen. Onneksi kukaan ei sentään puhunut neitsyt Mariasta. Valssi meni niin hyvin kuin melkein kaksimetrisen miehen ja pienen naisen valssi voi mennä. Tanssin juuri Palon kanssa, kun Ström tuli keskeyttämään.

– Raitio on napattu Turun lentokentältä. Pitäisi lähteä hakemaan.

Pertsan ei tarvinnut sanoa enempää. Kyseessä oli yksi pitkään jäljittämämme huumeliigan avainhenkilöistä, joka oli painunut maan alle muutama viikko sitten. Olimme olleet jo lähes varmoja, että hän oli ennättänyt häipyä maasta.

– Siirrä hääyötä ja lähde Turkuun, tuskin sulle kuitenkaan mitään uutta on luvassa, Pertsa sanoi häneksikin oudon karkeasti.

– Eka kertaa elämässään saa laillisesti, vastasin samalla äänensävyllä ja toivotin kollegoilleni hauskaa matkaa. Taskinen kätteli minua jäähyväisiksi, Palo jopa halasi kömpelösti. Pertsa jäi viimeiseksi ja kähisi korvaani:

– Voihan sitä poliisikin yrittää mennä naimisiin, mutta eihän siitä mitään tule. Omista häistäsikin sinä haluaisit lähteä töihin. Ei sellaista yksikään mies katsele.

– Kiitos Pertsa ystävällisistä sanoistasi, kujersin takaisin ja moiskautin punaisen tahran miehen poskelle. Pertsan paetessa nolona paikalta jäin miettimään, oliko hän oikeassa. Onneksi Antti kiskoi minut tanssilattialle, ja unohdin epäilyni loppuillaksi.

1

Tuuli ravisteli pientä Fiatiani ja viskoi lunta etulasiin. Joulukuu oli ollut poikkeuksellisen talvinen. Kello oli vasta kolme, mutta oli jo lähes pimeää. Vaikka kävin usein Nuuksiossa, Nuuksiontie tuntui yhtäkkiä vieraalta. Muistelin saamiani ohjeita: piti kääntyä oikealle hieman Nuuksion Pitkäjärven kaarteen jälkeen, sitten kahdesti vasemmalle. Viimeinen tie olisi kapea ja todennäköisesti lumen tukkima. Onneksi minulla oli lumilapio takakontissa.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut pysäyttää autoani kertaakaan, sillä joku oli käynyt auraamassa Rosbergan kartanoon johtavan pikkutien. Kartanon valot loistivat ylhäällä mäellä. Joku oli jopa hiekoittanut ruusunpunaiselle kiviportille johtavan ylämäen. Rosberga oli varmasti kaunis paikka kesällä, mutta nyt muureja ympäröivät ruusupensaat törröttivät piikkisinä.

Portti oli kiinni eikä siihen kiinnitetty kyltti vaikuttanut erityisen ystävälliseltä. Muutama vuosi sitten, Rosbergan kurssikeskuksen perustamisen aikoihin, siitä oli kohistu kovasti. MIEHILTÄ PÄÄSY KIELLETTY, kyltissä luki asiallisilla mustilla kirjaimilla. Portin päällä lymyilevä kissankokoinen karhupatsas näytti huomattavasti ystävällisemmältä.

Elina Rosberg, Rosbergan kartanon omistaja, ei päästänyt taloonsa yhtään miestä. Hänen vetämänsä terapiaryhmät ja itsepuolustuskurssit oli tarkoitettu ainoastaan naisille. Remonttihommiin hän kutsui kuulemma vain naispuolisia putkien korjaajia tai maalareita. Ja kun hän halusi poliisin puhumaan vetämälleen henkisen itsepuolustuksen kurssille, hän kutsui naisen.

Työpaikkani Espoon poliisilaitos oli muutaman vuoden panostanut voimakkaasti ulkoiseen tiedottamiseen. Koululaisille oli jaettu Kilon poliisi -kortteja, joissa esiintyi laitoksen väkeä, ja poliisit olivat mielellään menneet mukaan erilaisiin tapahtumiin, joissa he saivat kertoa työstään ja valistaa ihmisiä. Niinpä laitoksella ei juuri ollut naureskeltu, kun Elina Rosberg oli pyytänyt jotakuta naispoliisia puhumaan naisiin kohdistuvista rikoksista ja naisten ja poliisin välisistä suhteista.

– Juuri sopiva homma Kalliolle, Pertti Ström oli nauranut osaston kahvihuoneessa. – Jos tahtoo saada ne femakot uskomaan poliisiin, on parasta lähettää paikalle samanlainen.

– Sääli että sinne ei päästetä miehiä. Voisin ottaa sut mukaan mallikappaleeksi: tässä näette pahimmanlaatuisen sovinistisikapoliisin, heitin takaisin.

– Pertsako muka sovinisti? Päästihän se vaimonsakin viimein töihin, tunnetuin seurauksin, Palo livautti ja sukelsi samalla pöydän alle väistääkseen Pertsan nyrkiniskua, joka ei ehkä ollutkaan aivan niin leikillinen kuin miksi se oli naamioitu. Muutama vuosi sitten tapahtunut avioero oli Strömille edelleen arka paikka.

Olin valmistautunut antamaan mahdollisimman realistisen kuvan sekä naispoliisin työstä että naisista poliisin asiakkaina. Ongelmana oli se, etten tiennyt, millaiselle yleisölle tulisin puhumaan. Julkisuudessa Rosberga oli leimattu kiihkofeministien linnakkeeksi, varsinkin kun osa sen kursseista järjestettiin yhdessä Naisasialiitto Unionin ja Setan kanssa. Molempien jäsenenä tiesin, että niihin kuului hyvin monenlaisia naisia. Todennäköisesti joutuisin kumminkin puolustamaan ammattikuntaani. Tilanne olisi hieman toisenlainen kuin joissakin eläkeläis- tai marttakerhoissa, joissa myös olin käynyt puhumassa.

Minut lähetettiin mielellään edustamaan laitosta siksikin, etten juurikaan vastannut perinteistä mielikuvaa poliisista. Paitsi nainen, olin poliisiksi lyhyt, vain pari senttiä yli sadankuudenkymmenen. Pörröinen tukkani oli luonnostaan punertava ja yleensä tehostin sen väriä. Nenäni oli pysty, onneksi pisamat sentään hävisivät talveksi. Kroppani oli hassu sekoitus kurveja ja lihaksia, ja ilmeisesti pyöreän suuni ja kakaramaisen pukeutumistyylini ansiosta minulta saatettiin vieläkin kysyä viinakaupassa paperit, vaikka olinkin jo kolmekymppinen. Nyt minulla oli ylläni farkut, poolopaita ja maskuliinisesti leikattu pikkutakki, ja meikkini toivottavasti lisäsi aikuisuuden vaikutelmaa. Portissa ei näkynyt ovikelloa tai kolkutinta. Olin juuri aikeissa nousta autosta koputtamaan, kun portti avautui kuin itsestään. Ajoin sisään talven käpristämien ruusupensaiden täyttämälle pihalle. Kuulin portin sulkeutuvan takanani ja jostain syystä ääni vaikutti uhkaavalta, vaikka portin tarkoitus olikin sulkea uhka ulkopuolelleen.

Myös Rosbergan kartano oli ruusunpunervaksi maalattu, ja ruusut peittivät sen pihaa ja seiniä. Tietysti moni oli irvaillut Ruususen linna -tunnelmaa siinä vaiheessa kun miehiltä suljettu kurssikeskus perustettiin. Odottavatko feministit sittenkin vain prinssin suudelmaa? oli jompikumpi iltapäivälehdistä otsikoinut. Ruusut olivat kuulemma jo Elina Rosbergin isoisoäidin istuttamia.

Elina Rosberg seisoi valkopuitteisella ovella ja puristi kättäni jämäkästi. Hän oli parisenkymmentä senttiä minua pidempi, harteikas ja isorintainen mutta muuten hoikka. Tuuli tuiversi lyhyen vaalean tukan pystyyn, sivuvalo nosti esiin ison kapean nenän ja korkeat poskipäät. Farkuissaan ja kuluneessa kelsiturkissaankin Elina Rosberg näytti kartanonrouvalta. Hänen äänensä oli matala ja miellyttävä, kuin nauramaan valmis.

– Haluatko kupillisen teetä ennen esitystäsi? Elina Rosberg kysyi käteltyään minut. – Salissa on vielä rentoutusharjoitus kesken.

Kurssi, jolle olin menossa luennoimaan, oli nimeltään Henkinen itsepuolustus. Kysyin Elinalta, millainen yleisö minulla olisi vastassani.

– Poikkeuksellisen suuri ryhmä, parikymmentä naista. Tosin tämä kurssi järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Hyvin keskusteleva ja usein keskenään ristiriitainenkin joukko.

Astuimme tilavaan tupakeittiöön. Nurkassa hohkui tiilistä muurattu leivinuuni, jonka pankolta katseeni haki kissaa.

– Aira, viitsitkö antaa ylikonstaapeli Kalliolle kupillisen teetä. Minä käyn salissa katsomassa missä vaiheessa rentoutusharjoitus on. Elina Rosberg poistui huoneesta ja jätti minut ihmettelemään muodollista ”ylikonstaapeli Kalliota”. Airaksi kutsuttu nainen nousi lieden äärestä ja esitteli itsensä Aira Rosbergiksi.

– Elinan täti, hän lisäsi vielä.

Ilman selvennystäkin naisten uskoi olevan sukua, yhdennäköisyys oli niin suuri. Aira Rosberg oli varmaankin seitsemissäkymmenissä, mutta hän oli lähes yhtä pitkä ja vähintään yhtä suoraryhtinen kuin veljentyttärensäkin.

Suuri, kapea nenäkin oli sama, samoin hyvin vaaleansiniset silmät. Hiukset olivat eri sävyiset: Aira Rosbergin tukka oli harmaantunut tyylikkään teräksiseksi kypäräksi.

Tee oli kuumaa, siinä maistui mustaherukka. Istuin nojatuoliin keittiön nurkkaan ja kieltäydyin leivästä. Yritin käydä esitelmääni läpi mielessäni, mutta silmäni etsiytyivät jatkuvasti Airaan, joka harmaaraitainen marimekkoesiliina edessään nosteli astioita tiskikoneesta kaappiin. Oliko hänen roolinsa Rosbergassa keittäjän vai minkä? Airan liikkeet olivat järjestelmällisiä ja ripeitä, hän työskenteli minusta välittämättä, kysyi vain kerran, tahdoinko lisää teetä.

Aika tuntui kuluvan hitaasti, mutta kellon mukaan oli mennyt vain seitsemän minuuttia, kun Elina Rosberg palasi.

– Me olemme valmiita, jos sinäkin olet. Seurasin häntä takaisin leveiden portaiden komistamaan halliin. Kaksoisovet avautuivat huoneeseen, joka varmaankin oli Rosbergan entinen sali. Ruusukuvioiset tapetit peittivät seiniä, mutta tyylihuonekalujen sijasta kiiltävällä parketilla oli kevytrakenteisia pöytiä ja tuoleja, jotka voitiin helposti siirtää seinänvierukselle. Elina näytti minulle luennoitsijanpöydän ja piirtoheittimen. Minua häiritsi se, että pöydät oli järjestetty kuin koululuokassa. Elinan esiteltyä minut aloin lopottaa esitelmääni. Muutaman minuutin kuluttua pikku jännitykseni hävisi ja aloin jälleen puhua omana itsenäni. Elina istui kuuntelemassa eturivissä, vaaleansininen villapaita heijasti hänen haaleisiin silmiinsä lisää väriä. Hän oli tunkenut pitkät jalkansa hassusti tuolin alle, toinen harmaa villasukka oli parsittu hätäisen näköisesti violetilla langalla. Aira oli jossain vaiheessa hiipinyt takariviin. Hän oli riisunut esiliinansa ja näytti kulmikkaalta harmaassa flanellipaidassa ja tummansinisissä samettihousuissa. Naiset kuuntelivat hiljaa, yllättävän kiinnostuneen tuntuisesti, joku jopa teki muistiinpanoja. He olivat juuri sentyyppisiä naisia kuin olin kuvitellut Rosbergan henkisen itsepuolustuksen kurssilla olevankin: keskimäärin kolmekymmentäviisivuotiaita, rennosti pukeutuneita, ainakin puolella hiuksissa punaista sävyä. Melkein kaikkien korvissa roikkuivat Kalevala-korut, kahdella samanlaiset pikku Kuuttaret kuin minulla. Olisin sulautunut täysin tähän naisjoukkoon, minua ei olisi mitenkään voinut erottaa siitä, osoittaa sormella, että tuossa on poliisi.

Sen sijaan kaksi naista erotti huoneesta selvästi. Nuoremmalla heistä oli erittäin lyhyeksi leikattu violettimustaraitainen tukka ja meikkiä enemmän kuin toisilla kurssin osanottajilla yhteensä. Kun muut naiset olivat pukeutuneet lähinnä verkkareihin, ilmeisesti edeltäneen rentoutusharjoituksen takia, raitatukalla oli tuskin takamuksen peittävä musta minimekko, jonka alla pyöreähkö vartalo kumpuili somasti, musta nahkatakki ja korkeakantaiset violetit mokkasaappaat. Vaikka hän oli yrittänyt vanhentaa itseään meikkaamalla, huomasi tarkemmin katsoessa, ettei tyttö voinut olla kovin monta vuotta päälle kahdenkymmenen. Hän tuijotteli kyllästyneen näköisenä pitkiä tummanvioletteja kynsiään ja irvisti huomaamattaan joka kerran kun mainitsin sanan poliisi.

Toinen joukosta poikkeavista naisista oli sen näköisesti laiha kuin olisi tehnyt koko elämänsä hyvin raskasta työtä. Epämääräisen vaalea tukka oli tiukalla nutturalla, sateenharmaat silmät katselivat jonnekin kauas. Hänen ikäänsä oli hankala määritellä, sillä mummomainen ruskea villatakki ja ruskehtavaruudullinen mekko vanhensivat kenet tahansa. Olisin halunnut nähdä naisen lähempää, kuulla hänen äänensä. Hän istui hievahtamatta, ja oli kuin hänen ympärillään olisi ollut kupu, joka erotti hänet muista. Muut naiset hymähtelivät jutuilleni, koskettelivat toistensa käsivarsia, vilkuilivat toisiaan, mutta nämä kaksi kuin joukkoon kuulumatonta istuivat omanlaisessa yksinäisyydessään, raitatukka äänekkäässä ja levottomassa, nutturapää suorastaan ahdistavan hiljaisessa.

Kun päätin alustukseni ja siirryin kysymyksiin, en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että naiset halusivat keskustella lisääntyneestä naisten seksuaalisesta ahdistelusta kaduilla.

– Poliisit selittää vaan, ettei saa kulkea yksin pimeän aikaan ja kaikkea sellaista, sanoi tuohtuneen näköinen ikäiseni punatukka. – Mä ainakin haluan juosta lenkkini rauhassa juuri silloin kun mulle itselleni sopii, mikä on silloin, kun mies on kotona ja kakarat nukkumassa. Enhän mä ole rikollinen ahdistelija, miksi mun pitäisi ajoittaa elämäni joidenkin paskiaisten mukaan?

– Olen samaa mieltä kuin sinä, ei pitäisikään. Mutta tietysti pitää välttää älyttömiä riskejä. Missä sä juokset? Minäkin tunsin pelon, joka joskus valtaa pimeällä, yksinäisellä lenkkipolulla, kun kuuntelee joka risahdusta epäillen, että pusikossa vaanii murhaaja. Yksi naisista kertoi, miten oli karkottanut ahdistelijan puremalla, toinen kertoi työtoveristaan, joka oli lopettanut taputtelun, kun hän oli pikkujoulussa kertonut miehen käyttäytymisestä tämän vaimolle. Huomasin olevani eräänlainen terapeutti, johon naiset peilasivat tarinoitaan, ja kiusaannuin. Minähän olin vain tullut kertomaan työstäni, en antamaan elämänohjeita. Tuntui helpottavalta, kun eräs nainen alkoi kiukustuneesti kertoa miespoliisista, joka oli pitänyt naista automaattisesti syypäänä risteyskolariin ja surkutellut odotettavissa olevaa raivonpuuskaa, ”kun isäntä näkee, että pikkurouva on romuttanut hänen autonsa”, vaikka auto oli ollut naisen omilla rahoilla ostettu eikä hän suostunut päästämään kaaharimiestään sen rattiin. Nämä kuviot minä tunsin, naisten keskeisen solidaarisuuden, ja hymähtelin itsekseni tajutessani, että Rosbergassa todellakin ohjelmallisesti haukuttiin miehiä, kuten lehdissä oli kirjoitettu. Yhtäkkiä käytännön poliisinkäsittelyohjeeni keskeytti rämähdys. Melkein koko luentoni ajan violetteja kynsiään lakkaamaan keskittynyt raitatukka pomppasi ylös ja huusi:

– Teidän ongelmanne ovat saatanan surkeita! Auto kolhiintui, voi voi! Sitä vartenko te henkistä itsepuolustusta tarvitsette, vai ettekö te uskalla puhua oikeista ongelmistanne? Mitä?

Nainen oli kävellyt vierelleni, hänen hajuvetensä lemu oli myskimäisen raskas, ja otsan iho hikoili paksun, liian vaalean puuterikerroksen alla.

– Minut on raiskattu elämässäni niin monta kertaa, etten edes osaa laskea. Insestiä tietysti, ja sitten lauma muita äijiä, enimmät aikaa olin niin kännissä etten niitä muistakaan. Mutta viimeisimmän kerran muistan kyllä. Mä olen sellainen, joita teistä moni varmaan halveksii, itse mä sanon että seksityöläinen. Mutta en huora, en minä nai ketä vaan, tanssin maksusta ainoastaan. Naapurin äijä kävi monta kertaa katsomassa minun tanssiani, ja yhtenä iltana se sitten kävi kiinni kellarissa, kun mä olin hakemassa perunoita. Mä olin sen mielestä noin vain naitavissa, jos mä kerran tanssin alasti. Siinä se pani mua betonilattialla, sen mielestä se oli kiihottavaa.

Tytön puolen sentin paksuisella mustalla viivalla rajatut, oudon hailakoilta näyttävät silmät tuijottivat minua, pienen rengastetun nenän sieraimet värisivät kuin ärsytetyn eläimen.

– Teithän sinä rikosilmoituksen? kysyin, kun en muutakaan osannut.

– En tehnyt! Luuletko sä että skoudet muka ajattelisivat muuten kuin se mun naapuri. Mutta mä lähetin sille kirjeen jossa mä ilmoitin, että mulla on hooiivee, tyttö sanoi kiukkuisesti. – Ei mulla oo, hän jatkoi kuin jostain kummallisesta sosiaalisesta pakosta, – jollen mä saanut siltä saatanan naapurilta.

– Mitä sinä Milla oikein tältä kurssilta haluat? Minusta oli helpottavaa, että Elina Rosberg puuttui keskusteluun, jota itse en olisi osannut jatkaa.

– Mitäkö mä haluan? En todellakaan tiedä. Itse asiassa mä ihmettelen helvetisti mitä mä oikein teen täällä. Mutta sä, Milla kääntyi taas minuun päin, – oletko sä joku feministipoliisi vai mitä? Mitä sä olisit sanonut mulle, jos mä olisin tullut tekemään rikosilmoituksen? Olisitko sä ottanut mut tosissasi?

– No tietysti.

– Etkä olisi ruvennut pitämään mitään femakkomoralistisaarnaa että mitäs olet stripparina?

– Ei sellaisessa tilanteessa ole tapana pitää moraalisaarnoja. Yritykseni olla ystävällinen ei tehonnut, sillä tunsin, miten vihamielisyys uhkui Milla-nimisestä tytöstä kuin polttavan kylmä jää.

– Mutta juuri rikosilmoituksen tekemättä jättäminenhän on uhriksi alistumista! tiuskaisi eturivissä istuva rehevä nainen, joka oli tehnyt ahkerasti muistiinpanoja. – Sinä oikein sinetöit käytökselläsi sen, että sinä, ja sen myötä ihan kuka tahansa nainen, on noin vain otettavissa, kun sille miehelle ei tullut mitään seuraamuksia. Milloin tämä tapahtui? Ehkä sinä voisit vieläkin tehdä rikosilmoituksen?

– Ei kiinnosta, Milla sanoi. – Eikä äijä ole onneksi sen jälkeen näyttänyt naamaansa meidän kuppilassa.

– Se insestiasia… Elina aloitti kipeiden asioiden pohtimiseen tottuneen ihmisen rauhallisen empaattisella äänellä. – Liittyykö siihen sellaista, josta tahtoisit puhua poliisin kanssa? Minusta olisi järkevää puhua nyt lähinnä poliisiasioista, kun kerran meillä on ylikonstaapeli Kallio täällä.

– Kuule ne on ajat sitten vanhentuneita juttuja, Milla tuhahti. – Eikä mun asioistani kannata puhua. Puhukaa niistä autojutuistanne vaan, tai kadonneista kissoistanne. Mä lähden tupakalle. Milla käännähti kannoillaan ja käveli kauniisti keinuen ulos vaaleanpunertavasta ovesta.

Elina Rosbergin ilme oli oudon hämmentynyt, tilanne oli hetkeksi luisunut hänen hallinnastaan. Hän vilkuili vuoroin kurssilaisia, vuoroin minua odottaen, että joku sanoisi jotakin. Minä aloin väkinäisesti kerrata rikosilmoituksen tekemistä, vaikka olin itsekin hämmentynyt, en niinkään Millan käytöksestä, vaan Elinan. Elina Rosberg oli minulle tuttu hahmo jo vuosien takaa. Viitisentoista vuotta sitten hän oli pitänyt psykologin palstaa sisarilleni tulleessa nuortenlehdessä jota minä, silloinen lukiolainen, olin kuvitellut olevani liian vanha lukemaan. Elinan palstaa olin kuitenkin seurannut säännöllisesti, sillä hän ei pyrkinyt sen kummemmin moralisoimaan kuin silottelemaan nuorten ongelmia, vaan vastaili varman asiallisesti. Kai olin pitänyt Elinaa jonkinlaisena esikuvana, ja poliisikouluun pyrkiessäni olin toivonut hoitavani ammattiani yhtä arkisen ymmärtäväisesti kuin Elina Rosberg omaansa. Omat illuusioni olivat karisseet pian, mutta Elinan olin olettanut jatkavan työtään yhtä innostuneena kuin silloin alle kolmikymppisenäkin. Rosbergan kurssikeskuksessa hän oli päässyt keskittymään juuri sellaisiin tapauksiin, jotka häntä eniten kiinnostivat, naisiin, jotka kärsivät naisille tyypillisistä psyykkisistä oireista kuten syömishäiriöistä.

Kukaan ei tuntunut enää haluavan kysyä mitään. Olin jo ryhtymässä sullomaan papereita takaisin reppuuni kun nutturapäinen nainen yhtäkkiä nousi ylös. Hän avasi suunsa, sulki sen taas ja katsoi Elinaan kuin apua etsien. Kun Elina nyökkäsi, hän avasi uudestaan suunsa:

– Voiko ihmistä estää tapaamasta lapsiaan?

Naisen ääni tärisi ja särkyi kuin instrumentti, jota soitetaan liian kovaa, puna levisi värittömien kasvojen yli. Oli kuin noiden viiden sanan lausuminen olisi ollut valtavan ponnistuksen takana.

– Minkähänlaisesta tapauksesta on kysymys? Minun on vaikeaa sanoa mitään tarkkaa ilman yksityiskohtia.

Nainen näytti pelästyneeltä ja painoi päänsä alas, joten Elina vastasi hänen puolestaan:

– Johanna on muuttanut pois miehensä ja lastensa luota ja hakenut avioeroa. He molemmat haluaisivat lapset itselleen, mutta mies estää Johannaa tapaamasta lapsia.

– Siihen hänellä ei ole kyllä juridista oikeutta jos sinua ei ole oikeuden päätöksellä määrätty pysymään erossa lapsistasi. Katsoin naista, joka vavahti kuullessaan sanat ”oikeuden päätöksellä”. – Miksi miehesi ei antaisi sinun tavata lapsiasi?

Tällä kertaa nainen vastasi itse, miltei uhmakkaasti, mutta ääni lauseen loppua kohti sortuen:

– Koska minä tapoin meidän viimeisen lapsemme.

Oli kuin kuulijakunta olisi hetkessä muuttunut joukoksi luminaisia, kylmiä ja liikkumattomia. Yhteisen, nopean kauhunhuokauksen jälkeen kukaan ei inahtanutkaan, mutta jokaisen silmät olivat liimautuneet Johannaan, joka oli muuttunut punaisesta takaisin harmaaksi. Myös minä tuijotin häntä, painunutta päätä, vaatteita, jotka roikkuivat liian suurina kokoonkuivuneen vartalon ympärillä. Oliko nainen ollut vankilassa, siitäkö olemuksen kuluneisuus?

Jälleen Elinan rauhallinen ääni katkaisi hiljaisuuden:

– Meille taisi tulla pieni käsitteellinen sekaannus. Tuskinpa kukaan muu läsnäolijoista pitää aborttia murhana, varsinkin kuin raskaus ja synnytys olisivat olleet hengenvaarallisia sekä Johannalle että lapselle. Hänellä on ennestään yhdeksän lasta, ja hän oli kuolla jo edelliseen synnytykseen.

– No eikö ne lääkärit voineet steriloida sua, tai panna kierukkaa? huusi sama nainen, joka oli syyttänyt Millaa uhriksi alistumisesta.

– Meidän seurakuntamme ei hyväksy ehkäisyä. Se on vastoin Jumalan tahtoa. Johannan ääni lateli opitun fraasin ilmeettömästi.

– Mikä sä olet, katolinenko? sama nainen jatkoi.

– Johanna kuuluu erääseen maan tiukimmista vanhalestadiolaisista seurakunnista, Elina vastasi.

– Onko hänellä jo asianajaja? Osoitin kysymykseni Elinalle vaikka minua ärsyttikin, että puhuimme Johannan pään yli aivan kuin hän olisi ollut joku vajaaälyinen. Elina ei vastannut kysymykseeni, vaan sanoi sen sijaan käskevästi:

– Jos muilla ei ole enää mitään kysymistä ylikonstaapeli Kalliolta, voinemme kiittää häntä ja lopettaa keskustelun tähän. Tämä oli oikein kiinnostava luento. Elina alkoi aplodeerata, ja hämmentynyt naisjoukko yhtyi laimeasti hänen taputuksiinsa. Kun naiset olivat valumassa ulos, Elina tuli luokseni:

– Selvitellään vielä palkkioasiat. Mutta toivoisin että keskustelet vielä Johannan kanssa, jos sinulla vain on aikaa.

Olihan minulla aikaa. Olin suorastaan utelias kuulemaan Johannan elämäntarinan. Muiden poistuessa myös Johanna oli kävellyt oven lähelle, kohti pöytääni. Elinan kääntyessä sulkemaan ovea Johanna nosti ensi kertaa katseensa minun silmiini. Harmaat silmät huokuivat tarttuvaa ahdistusta, niin voimakasta, että minun oli taisteltava etten kääntänyt omaa katsettani pois.

– Minkä ikäisiä sinun lapsesi ovat? kysyin, kun en muutakaan osannut. Minä en ollut hyvä tällaisessa, miten minä muka voisin ymmärtää lapsiensa luokse kaipaavaa äitiä kun olin itse hädin tuskin vasta uskaltanut myöntää itselleni, että voisin ehkä sittenkin tehdä lapsia, mutta en ainakaan vielä muutamaan vuoteen.

– Johannes, vanhin, on neljäntoista, nuorin, Maria, on puolitoistavuotias. Johannan ääni muuttui varmemmaksi kun hän puhui lapsistaan, hän selvästi hallitsi aiheen.

– Maria… Minun kaimani. Ja mieheni toinen nimi on Johannes, sanoin epätoivoisen keveästi, aivan kuin iloinen lörpöttely jotenkin vähentäisi aiheen tuskallisuutta. – Miksi miehesi haluaa estää sinua tapaamasta lapsiasi, abortinko takia vaan? Vai siksikö, kun sinä lähdit hänen luotaan?

– Meillä miehen sana on laki ja lisääntyminen Jumalan armo. Johannan äänessä ei ollut tippaakaan ivaa.

– Jos Jumala haluaa, että minä kuolen synnytyksessä, se on hänen tahtonsa.

– Mutta sinulla on yhdeksän lasta, miten mikään jumala voisi sellaista tahtoa! Ammattietiikkani petti heti kättelyssä, suutuin niin mielettömästi. Johanna käänsi kasvonsa poispäin ja Elina harppasi häntä kohti kuin suojellakseen. Minua hävetti. Enkö oppisi ikinä hillitsemään itseäni?

– Anteeksi, ei kinata sinun uskosi opinkappaleista, vaan puhutaan käytännön asioista. Estääkö miehesi jotenkin konkreettisesti sinua tapaamasta lapsiasi?

– Johanna asuu pienessä pohjoispohjalaisessa kunnassa, jossa seitsemänkymmentä prosenttia asukkaista on lestadiolaisia, myös lääkäri ja yhtä lukuun ottamatta kaikki poliisit, Elina kertoi. Hän kertoi myös, että lapset eivät saaneet puhua puhelimessa äitinsä kanssa ja että isä oli ensin takavarikoinut Johannan kirjeet, myöhemmin kieltänyt postia toimittamasta niitä perille. Kun Johanna oli yrittänyt mennä tapaamaan lapsiaan, isä oli hälyttänyt poliisit, jotka olivat pakottaneet Johannan poistumaan paikkakunnalta. Minun piti laskea kymmeneen aika monta kertaa peräkkäin, ja silti mieleni teki potkia jotakin. Juttu kuulosti aivan mielikuvitukselliselta, saattoiko sellaista tapahtua 1990-luvun Suomessa? Minunkin kotipaikkakunnallani oli ollut lestadiolaisia ja Jehovan todistajia, mutta näkyvin ero muihin ihmisiin heidän elämässään oli ollut se, etteivät he olleet saaneet osallistua koulussa minkäänlaiseen musiikkiliikuntaan, ei edes kävelyyn tamburiinin tahdissa, eivätkä katsoa koulutelevision opetusohjelmia. Olihan heillä ollut hurjia lapsilaumoja, mutta en ollut kuullut kenenkään heittäneen henkeään synnytyksessä.

– Ne poliisit toimi väärin, jos sä et kerran k...