© Joni Lanki ja Gummerus Kustannus Oy

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9168-3
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9200-0

I

Tulit tänne kylpyammeella, ruostuneella kattilalla,

päästäsi kasvaa hiuksia jotka eivät ole sinun.

Kolmenkymmenen vuoden aikana opit vain yhden solmun

jonka sidot kaikkiin muovipusseihin,

opit kaksi tapaa tervehtiä

ja olla tervehtimättä,

opit nostamaan kädet ilmaan.

Vuokraat olohuoneen luurangoille

ja muutat itse vaatekaappiin

pyyhkimään päivästä toiseen samaa tahraa

housujesi etumuksesta, sitä samaa ihraa.

Älä huohota. Älä kysy

kenen yllä loisteputki vilkkuu,

kuka kalisuttaa henkareita oven takana,

ketä tervehdit nostamalla ihokarvat pystyyn.

Seuraat rottia pahvikaupunkiin, kätesi kilometrien mittaiset

taskulampun valossa. Tutut kulmat ja umpikujat, hölkkäät

takakenossa kaupungin halki. Lehtiä rapisuttamalla

ja soraa potkimalla on saatu aikaan vaikutelma

liikkuvasta maisemasta. Käsi puristaa tussia,

muste valuu varpaisiin, piirtää

katkoviivaa, huomenna

on ontuvien rauha,

piestyjen koirien päivä.

Seuraat rottia pureskeltavaan kotiin,

aurinko karheaa narua ja rautalankaa.

Muistat päiväkirjasta luisevan tahran, kahvin maidolla, jankuttavan käden.

Muistat useimmat valot parkkipaikalta, ja huutosi jonka perässä ryömit,

paperin alalaidassa sivulta toiselle juoksevan lapsen,

hätääntyneen piirustuksen, aina puhetta hetkestä jota kaivata hieman,

aina hieman puhetta kaipaamisesta. Kun maailma halkeaa, sinun kipsinen

muistosi, valuneet pakarat, sirpaleet jotka tuovat rumaa onnea,

aina puhetta siitä mikä on kesken, hiuksen liike, uupunut

jaakobinpainihymy. Villi herääminen pikaliiman hajuun.

Kivinen äiti nuolee puhtaaksi kivisen varsan. Pulut nakkelevat

koiranluita toisilleen. Joku nostaa kaupungin kaulukset pystyyn.

Miehet kantavat kiviä sisään,

kunnes sinulla on katuoja johon kaatua.

Jos ei yhdeksään päivään puhu kenellekään,

kärpänen kaivaa reiän poskeen.

Jos ei yhdeksään yöhön nuku kenenkään vieressä,

näkee unta käärmeistä, toisiinsa sidotuista

joilla tytöt hyppivät narua.

Miehet riisuvat valkoiset hihattomat paitansa.

Heistä putoilee punajuuria, vierivät

pöydän alle niin kuin sinäkin.

On tarpeen herätä eräänä aamuna, laskea varpaat,

varastaa kengät itseltään. On tarpeen nisäkkään lämpö

huurteena ikkunalasissa. Katso paljasta rannettasi, jänteet,

suonet kuin kaarna, takana valkoinen taivas.

Paljasta rannetta, laske sormet,

toivo että

kädet vielä

vapisevat että

bussissa joku luulee hengitystä omakseen.

Mutta vain leivänmurut pöydällä

voisivat muistuttaa sinua siitä päivästä

kun päätit ne pyyhkiä pois. Hiukset

piilotettu tukkoina viemäriin. Pihalla

on keltaisen talon sisäpiha. Tajuttomana kenkä

makaa lehtikasassa, yksin kuin käsi

postiluukussa, kalpea käsi

johon sinun tekee mieli tarttua.

Minkä rikoksen jätät tänäänkin tekemättä,

mistä haaveilet, minkä jalan eteen

laittaisit toisenkin jalan. Kärpäset,

liikuttavat kärpäset. Nojaudut kohti ikkunaa, myrskyä

joka ei nouse, heijastusta

jota et voi riisua. Siihen nojaat.

Pysy tuossa

tuo valo

tuo kasvosi.

Sinun äitisi, isäsi, sukulaisesi joiden nimiä et muista.

Veljet ja siskot, ystävät joita välttelet, savuke, paidanhiha,

kotiavaimet, parantuneet haavasi, sinun laumasi, älä sano

laumasi, sunnuntaina kun sataa, älä sano sateesta, tuulesta,

ovesta joka paukkuu kun nukut,

leikkaat hiuksesi, sinulle ei jää mitään, älä sano sateesi,

tuulesi, onneton tai onnellinen

lapsuutesi, sama nuoruudesta, älä sano kengänpohjasi, housunnappisi,

sattumalta säilytetyt kuittisi. Sälekaihtimien takana

matalalla paistava aurinko, kampelasi,

aavikkosi, maantie

ei ole sinun, sen pituus, sivuille leviävä

aukeus,

tietty tuoksu

ehkä pölyn, ehkä sateen, tietty haju

jota aamuyöllä luulee omakseen.

Lähikaupan valot sammuvat,

pää laitetaan kaksin käsin paikoilleen.

Katsot jokaiseen ilmansuuntaan.

Näet pienten lihapullien joukkopaon.

II

Kerro hänestä. Syöty sisältä.

Peltiä äänieristetyssä huoneessa, ämpäriin hukutettu sateenvarjo.

Kerro hänestä. Hänellä on. Hänellä ei ole. Hän huutaa joskus

lehtikeuhkoillaan. Nahkaan tulee ensimmäinen halkeama.

Halkeama etenee takaruumista pitkin.

Kerro hänestä nopeasti. Lisää myöhemmin

asunto, ruokailuvälineet, halvaannus, ominaiset asusteet ja ajantaju.

Muisto lapsuudesta tai eilisestä päivästä, jos se on hänelle ominainen.

Lisää tärisevä jalka,

jos se on hänelle ominainen.

Jalka tärisee näin: kitiinikuori, kevät. Kerro hänestä.

Lisää seinälukin aikaa mittaava, suonta tunnusteleva naputus, naputus.

Tärkeintä on löytää toinen tupakkarytmi kuin naapurilla.

Hänen kysymyksensä eivät olleet oikeita kysymyksiä.

Joku kasaa öisin multaa ruokapöydälleni.

En tiedä kenen sisälmyksistä tulevaisuus luetaan,

tärkeintä on löytää toinen tupakkarytmi.

Löydän nurkasta muutaman roskan, pari kiloa hiuksia.

Kuulen naapurin koskettavan kädensijaa.

Tärkeintä on löytää toinen rytmi. Tekoni eivät ole

mitään oikeita tekoja. Poistan paristot kaikista kelloista,

ranteesta rytmin. Tärkeintä on löytää toinen.

Hampurilaiset ovat surullisia. Pysy kotona.

Kun nuorena syntyy ja vanhana kuolee,

korvat ja nenä kasvavat tarpeettoman suuriksi. Pysy kotona,

kirkkaassa huoneessa jossa näkee vain omat kasvonsa.

Tunne nimeltä aivojesi kaikki välittäjäaineet.

Aloita hänestä. Aloita antautuminen.

Laske verhot, paita riistyisi heti.

Sukat kuluvat kantapäistä. Silmät

siristyvät, antavat varjoa. Kääri hihat.

Herran tähden älä ulvo. Joko tässä on kaikki

tai sinun on pärjättävä myös sillä mitä ei ole.

Ole kiltti, älä laske hiuksiasi. Aloita luovuttaminen.

Riisu housut. Olisit ontto niin kuin ihmiset,

kätesi taivaaseen sojottava tikku, selkä

taivutettu lusikka, silmät liian tiukalle

ommellut napit, ja hymy

kun kerrot taas sen polveilevan nisäkäsjutun.

III

Naapurin koiraa ei näy moneen päivään.

Pellolla ei kuule heinäsirkkojakaan.

Talo on valkoinen, sen sisällä palaa lamppu

jota ylettyy katsomaan. Lämpöpatterin sisällä

kävelee hämähäkki silmät kiinni. Keittiön

pitkän pöydän äärellä lasketaan päiviä,

mitataan etäisyyksiä, katsotaan ikkunasta

ettei kukaan käänny portista. Pihalla

seisoo mies jalka sotkeutuneena verkkoon

kilometrien päässä merenrannasta.

Nainen asui alakerrassa, sanoi synnyttäneensä minut.

Hän sanoi, ettei siitä ollut monta vuotta.

Yläkerrassa toinen nainen

sanoi synnyttäneensä alakerran naisen.

Joka kevät pahvilaatikot kastuivat kellarissa.

Kävelin rappusten päällä

kuin kotiloiden, joka kerta

narahdusta hätkähtäen, nuttu nurin,

nurinniskoin, kieli kitalaessa kiinni,

välimerkkejä takataskussa.

Nyt muistan, joku ajoi koiramme yli kun olin pieni.

Istuin pihakeinussa syömässä makaronilaatikkoa.

Söin lautasen loppuun ja kävelin metsään,

lähelle jokea, löysin matkalaukun

täynnä vaatteita.

Makasin kuusen alla, peura nuoli minua

puhtaaksi, ainoa poika, tehnyt itselleen muumionnahan

vanhoista teepusseista. Että häntä pelättäisiin, että kaikki

aarteet häneltä ryöstettäisiin.

Suruttomasti masturboin taivaan kanssa.

Suruttomasti autoin suvuttomia lisääntyjiä lisääntymään.

Halusin asua jonkun kanssa, hän ei olisi minun.

Annoin käteni kädensijoille, maailmassa oli paljon valmista.

Odotin autoja jotka ajavat ylitseni, tupruttavat

pakokaasua tyhjiin puhekupliin, sotkevat

maahan piirretyt kalkkiääriviivat.

Kenkämme tarvitsivat lunta ja loskaa

viihtyäkseen eteisessä vierekkäin. Eivät ne olleet minun.

Ja vieläkin joku minua halaa, kuristaa,

sinulta opittu kaulahuivin solmu.

Narulta pudonnut sukka

ryömii maantielle päin. Joka aamu

nostan tuolit pöydille terävät jalat valmiina. Hetket

kuin hehkulamput, lavuaarit tukossa, aurinko,

jojotemppu taivaalla.

Ulkona huutavan miehen ääni särkyy.

Suljen ikkunan. Savukkeet ehtivät sammua

kun yritän puhua, lakkaan puhumasta

kokonaan. Etsin kaapeistani ruokaa.

Minun on syötävä ruokani loppuun. Vieras sika

kiertää taloa. Lokit kirkuvat,

tiedä että ne etsivät minua.

Roikotin sikoja kolme päivää.

Niiden sietämättömät silmät.

Kun kysyttiin mitä kuuluu,

en valehdellut. Suojelin valheitani.

Siat sekosivat asanoissaan,

eläimen ääni on merkki sen mykkyydestä,

ihmisen liike. Roikotin sikoja jääkylmistä sorkista.

Kuin papukaijat ne pysyivät hiljaa.

Kukaan ei tule kotiin niin kuin minä.

Pimeästä löydän lehmän, sen iho kasvaa

mustaa karvaa, muisti hajoaa syliin,

jalat eivät kestä.

Peiton alla lihaa ja verta,

imemme,

sanomme minä, minä, minä,

suussamme paha maku.

Availevat nappeja selkänikamissa

käteni kunnes löytävät toisensa,

nyt kättelevät, ja nyt

voisivat jo lopettaa

Kuvittelinko että housuttomat miehet

popliinitakeissa ovat minua rehellisempiä.

Annoinko sinun tehdä kaiken mitä halusin,

rakas tirkistelijä, kuvittelinko että paljauteni

on sinun avoimuuttasi, että kaltaisuutesi on minun,

ja puhuttelu intiimiä. Että tärkeintä

on lihaksen väsyminen.

En ole intiimi. Käyt suolistoni läpi.

Löydät kaikki kokoelmani, ihmiset

nimetyissä asennoissa.

Jos olen mies vain solmio pitää minut ilmassa.

Kun puhun ihmisten kanssa, sormista lähtee tunto.

Varjoni on minun näköiseni, kokoiseni, omakohtainen, ainoa

haaskani. Murhanhimoiseksi minut on rauhoitettu

jos olen nisäkäs, elävä poikanen, läheinen, lapsuuteni

yksi valemuisto, väärään kurkkuun mennyt leivonnainen,

peiton alla tuntuva jalka joka on oma. Hengitys

mahtuu hengitykseen, pitää kokonaan ilmassa.

Joka päivä menee menojaan, kädet levällään,

suu auki syön nälkääni, syön tarpeeksi.

IV

Noustakseen istumaan ei tarvitse olla hereillä.

Pitää teeskennellä jos haluaa kärsiä. Huoneessa seisoo nainen, riisuu hattunsa ja sukkansa, sanoo: tämä on vatsani, kuolinvuoteeni, minun vuoroni mennä perattavaksi, riisua kaislat ja syvyydet. Luu on kramppi, viiltää kuin paperi, ja hän kuivaa silmäsi, ei ainoastaan kyyneleitä.

Älä rakasta naapuriasi. Hän asuu liian kaukana. Tämä ei ole se uni jossa et pysty puhumaan kun ovesi vihdoinkin murretaan auki. Noustakseen istumaan ei tarvitse olla unessa.

Pitää teeskennellä nukkumista. Pitää maata sängyssä vaatteet yllä, vain kasvot peitettävänä, ikkunassa ainoa puhdas lakana.

Minun pitää nuolla kirjeesi umpeen.

Tiedän mihin sylkesi ei riitä.

Karistan tuhkaa olkapäällesi, silitän nurmikkoon

selällään makaavia ihmisiä, matkalaukusta purettuja

vaatteita jotka vielä haisevat vieraalta maalta.

Päämme osuvat yhteen kuin

kivet kuin kaksi paljasta päätä.

Haluan pelätä ettei pääni katkea tässä giljotiinissa.

Haluan teeskennellä ruumista kanssasi,

kuin sokeritoukat nähdä yhteistä unta

hiuksista ja kynsistä, pukea kylkiluut,

laskea vuoteen viereen

sanomalehtiin käärittyjä keinuhevosia.

Kala katsoo aamiaismuroista, on vain eräs aamu

jonka kurkkuun ruodot takertuvat.

Ja minä,

tervehtivä raajarikko.

Lähdin ylittämään lumista peltoa.

Pysähdyin vasta kun ympärilläni

nousivat merimerkit, kuin heinänkorret

puin ylleni vaatteet ja hyväilyt,

puin ihon torajyväkerroksen, rintakehä

täynnä sahanpurua ja variksenpesiä.

Kun olen antanut periksi linnuille

voin antaa periksi myös peläteille,

peruuttamattomasti neliraajautunut.

Yleisön on syytä välttää uimista sellaisissa paikoissa joissa satakunta
lokkia näyttää kuolleen rauhallisesti.

Osa jopa kelluu lokille ominaisessa asennossa.

Rakennan veneen johon mahtuvat maailman kaikki hiiret. Ne ovat niin harmaita että aurinko lakkaa nousemasta. Punon hiuksistani satoja sormenmittaisia hirttoköysiä.

Tiesin alusta alkaen että minut heitettäisiin yli laidan.

Osa minusta on kellunut aina.

V

Kun olen selviytynyt jokaisesta tiistai-iltapäivästä.

Kun olen selviytynyt jokaisesta päivästä jolloin kello tulee viisi.

Istuin alas tunteakseni pääni sisällä halua huutaa,

mutta päätäni en tuntenut, enkä halua. Istuin alas,

mietin miksi ihmiset kävelevät tähän aikaan päivästä,

kädet alhaalla kauhovat lähemmäs maata, ihmiset,

symmetriset, askel kerrallaan vanhenevat,

reisiluut hyvässä tallessa. En nähnyt itseäni

jäämässä pois tällä pysäkillä. Olisinko rakastettavampi

vasenkätisenä? Oikeakätisenä? Keitä tervehtisin silloin?

Perhe liikehtii aidatulla alueella. Viltissä pari tahraa

ja isorokko. Ehkä minun pitää vain kätellä

kätellä ja kätellä, löytää se salainen tervehdys.

Ehkä ilmapallo on vain muodoton kunnes tunnistan

sen sydämeksi. Sementtiä, betonia, kiveä,

kun kohtaat käärmeen, astu rauhallisesti taaksepäin,

ihmisetkään eivät ole mieltyneitä äkkinäisiin liikkeisiin.

Tuulen riepottama hampurilaispaperi säikyttää linnun.

Näen tytön punaisen polkupyörän virheettömän

maalipinnan, muistaakseni tytön punaisen kielen suussani

kun olin pikkupoika, muistaakseni jotain sentimentaalista

valetta, opettelin vuorosanat sillä näytelmä ei alkanut,

kieli suussa kuin kondomi, kaiken varalta, kuin puku

jonka lämmittää kuin eilisen kaurapuuron, kaiken varalta

on jo kiire olla onnellinen. Minusta tuntuu

kuin osa minusta

olisi vain teipattu kiinni, etteivät he näkisi

minua itsessään, pieleen mennyttä

ehkäisyä, etteivät he näkisi minussa itseään. Kipristelin varpaita,

salassa halasin polveani. Taskussa reikä, sormi tunnustelee

takin lihaisaa sisusta, toukka kaivertaa osoitettaan

väärän puun lehteen. Jalassa kaksi oikeaa kenkää, täynnä pumpulia,

narua ja sääriluun palasia. Ihmiselle on annettu yksi leuka

jotta hän ei tekisi sillä mitä lystää. Jos pitää rakastua

rakastun kenkiini ja kuvittelen niiden alle tien. Tähänkin aikaan

päivästä linja-autot ajavat ohitse, matkustajat koskettavat

paljailla sormillaan toistensa hampaita, liian pitkään

ovat antaneet vain hammaslääkärien koskettaa. Märät suut auki,

eivät tiedä mihin liemeen olen heidät kastanut. Istuin alas,

en enää muista miksi, halusin teeskennellä

jäämistä pois tällä pysäkillä, kuin väärässä muovipussissa.

Kuuluuko hengitys asiaan, tähän aikaan päivästä

kaikki paitsi nauraminen on itkun pidättelyä.

Valitsin aina kiven

paperin sijaan enkä uskonut saksiin, päättämättömänä

käsi joutuu arpomaan mihin tarttua, hermoratojensa

hiljaisuudessa, estoihinsa päätyneenä

pysähtyä kuin purkutyömaa yöllä,

katkenneita kengännauhoja, takissa nappi

ehkä huomenna

katkeavan narun päässä.

Oletko nyt sinut sen kanssa

ettet ole sinut. Kylmät portaat, kuljetat lämpöä.

Miltä tuntuu kun alkaa itkeä, kun päähän

laitetun hatun naurettavuuden astetta

on mahdoton arvioida,

sinun ei tosiaan tarvinnut kiivetä puuhun

pudotaksesi alas,

mutta se on sinun putoamisesi

niin kuin kyynel

niin kuin kyynel on sinun kyyneleesi, jos se lähtee silmästä,

yhtyy sylkeen suupielessä. Sitä ei saa antaa muille,

toisin kuin hengitystä, pidä pää kiinni

päässä, mieti onko tämä tekohengitystä. Unohda liikakansoitus.

Haluaisitko lisääntyä? Onko sinunkin lisäännyttävä?

Henkilökohtaisesti? Parasta täällä on olla vapautunut,

hengittää paperipussiin. Paras täältä on lähteä

vasta märät vanttuut kädessä. Pitää löytää syksy, selästä paljas

pyjama, lehtien kerääntyminen puistoon ja pihoille

kun kukaan ei pyydä sinua haravoimaan.

Pitää antaa karvaisen sateen takertua

otsan kylmään öljyyn, luussa silmien takana

vain muutama auringonkukansiemenen kokoinen kolo.

Koti-ikävä kuin spontaani reaktio. Peukalo laskee sormenpäät,

ei koskaan mitään tekemistä. Ei riitä että pysähtyy.

Pitää jähmettyä lakananväriseen valoon lakki kädessä.

VI

Lähden maailmasta hius kerrallaan. Piha on tasainen, ikkunat pestyt. Eteisestä alkavat oikeat huoneet, paikat kymmenen sekunnin giljotiinitarinoille. Otetaan hampaat ja valokuva, kerätään tuhkasta puoliksi palaneet luut. Yksinäisyydestä muistan parhaiten pelon, ettei olekaan yksin.

Tänä aamuna puet sukkasi kuin ihmiset. Unohda tauko: toinen sukka jää roikkumaan kädestä. Suussa kirjoitusvirhe, kielen alla seinästä murentunutta kipsiä. Tämän on oltava jonkun pettämistä, muovipussissa reikiä happea varten. Pidetään kultakalaa kuivalla kämmenellä, varastetaan muisti ja haukotus.

Asetun hedelmäkulhon viereen maalattavaksi raskain värein. Tuuletin puhaltaa ympärilleni varjon viileyden, tyytymisen keskinkertaiseen kohtaukseen. Voisin näytellä ketä tahansa, kuka tahansa voisi näytellä minua, aataminomena paikoillaan kuin sudenkorento.

Vihannesosastot tulevat tällaisenakin päivänä ensimmäisenä vastaan. Voisin kantaa peiliä sylissäni, astua laiturin viimeisen laudan ylitse. Hammasharja putoaa kädestäni, jos jaksan päästää irti. Pyhäinjäännökset ostetaan aina käytettyinä.

Näin unta että hukkasin toisen kenkäni. Ostin uudet hullulta mieheltä, hänellä oli kulmakarvoissaan valkoista hiekkaa. Laitoin kengät oven viereen. Piilotin niihin narua. Tuntui hyvältä olla hereillä, käydä kaupassa, kantaa sylissään raakaa perunaa. Ja aina kun heräsin, leijui kuumailmapallo kaupungin yllä. Kun seisoin ovella, enkö ollutkaan lähdössä.

Koko sen ajan suihkulähde puhalsi vettä kivisten saukkojen päälle. En tiennyt, kuka ihmisistä kuului kenellekin, kuinka monen vuoden ajan ehdin tottua mihin tahansa paitsi tähän. Pilvet lähenivät pupillin laajentumisen vauhtia. Hikoilin litran ja puoli desiä.

On huhtikuu ja syön jodia. En tiedä mitä kirjoittaa postikortteihin. Jos kohtaan varjoni, se viruu tuntikausia tien reunassa. Lupaa että seuraat minua jos lupaan olla sitä pyytämättä. En muista kovin montaa ominaishajua, muistan veden, ehkä sateena.

Kävelen ojaan pysäköidyn auton ohitse. Jotkut meistä pidättelevät hengitystään hiiltymättömin kasvoin. Kokonaisia perheitä soraa taskuissaan odottamassa sadetta, koiruoholta haisten. Kokonaisia perheitä kukkien kädet taskussaan. Hitaasti päivä valkaisee hampaani, kasvoni.

On näytettävä tarpeeksi elävältä. Koira ostaa kaulapannan, kävelee tuntemattomien ihmisten perässä. Ilmaisin ystävyyteni aikaa kohtaan, sanoin tarvitsevani sitä. Ilmaisin ystävyys, yksinäisyys, jonka sain lahjaksi, jota kukaan ei antanut.

VII

Kohta tulee yö tyhjine happilaitteineen, avulias typerys, ojentaa suukapulan eikä minun tarvitse teeskennellä mykkää. Maailmanlopunkin jälkeen se kysyy mitä kuuluu, haluaa vain kiitollisuuteni, se on tuonut minut kotiin, tyhjentänyt taskuni avaimista. Toivoin asuvani suuressa talossa jonka koloihin piilottaa kirjeitä. Uskoin että ihminen tarvitsee lohduttomia harrastuksia, pari tuolia, syljestä märät naulat.

Kuudelta aamulla lumihanki näyttää vanhalta, kolaan polun,

minulla ei ole valepukuja. Autot hinaavat ohitse takapenkkimaailmojaan.

Halusin rakkauden olevan muutto vieraalle paikkakunnalle

ilman minua, särkyvää hymyä pimeän huoneen kynnyksellä, hampaat

jäänmurtajan kolhimat, villapaita

jota lumihiutaleiden hakaset repivät.

Takapihalla kaivan hautoja koirille, kaivan ja odotan.

Kannan leluja nuotioon. Kun luovun, luovun kaikesta,

käpylehmien kokoisista rakeista.

Minulla ei ole kokemusta toisten ihmisten kodeista.

Olen nähnyt tämän paidan, nämä housut

ennenkin. Ne roikkuivat talon sisällä,

kielivät, kuluivat kuin rystyset.

Koska olen puettu olen lähtenyt kotoa.

Koska näyn katulamppujen alla. Mitä vaatteet
nyt kantelevat. Kai joku minut löytää,

vaikka olen vielä pukeissa.

Nouse autoon, ainoastaan sinun melankoliasi

on tervapääskyjen parittelua ilmassa. Joku puree

huultasi. Ehkä sinä. Nouse autoon, se käärii meidät

yön virtsankeltaisena hetkenä, vetää henkeen,

puhaltaa ulos.