ISBN 978-952-279-088-0

© Christian Rönnbacka ja Bazar Kustannus 2022
Ensimmäinen kovakantinen painos ilmestyi vuonna 2013.

Kansi: Kristiina Kaksonen

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Bazar Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä

Oletko joskus pimeällä kääntynyt kauhuissasi katsomaan taaksesi, mutta huomannut että siellä ei ole mitään?
Jos silloin luulit todella pelkääväsi, erehdyit. Sillä kun seuraavan kerran katsot taaksesi, on hän siinä.

HUHTIKUU 1992.
VICTORIA, AUSTRALIA

Auringon ruskeaksi paahtama heinikko taipui tuulenpuuskassa kuin avaten tietä loivaa harjua kapuavalle miehelle. Päästyään harjun päälle ylietsivä Colin O’Brien hengähti, pyyhki otsalle kihonneet hikipisarat ja vilkaisi taakseen. Mahoneys Roadin varteen pysäköidyn siviilipoliisiauton vieressä äiti talutti pientä lastaan kantaen ostoksia sylissään. O’Brien kulki pitkin harjua kunnes näki sitä halkovan joenuoman ja jokea reunustavat pensaikot. Victorian esikaupungin omakotitaloalue päättyi Mahoneys Roadiin ja jatkui teollisuusalueena. Korkeuksissa roikkui paksuja sähköjohtoja joita suuret teräksiset Thomastown Terminal Stationin muuntamon sähköpylväät kannattelivat. O’Brien näki poliisipartion ja ilmoittajan joka heilutti kättään.

Alueella ei ollut muita ihmisiä, joten ilmoittajan ei olisi tarvinnut vilkuttaa. O’Brien vastasi heilauttamalla kättään ja käveli kohti poliisipartiota, jonka luona ruskeaan ulkoilutakkiin pukeutunut mies seisoi saksanpaimenkoiransa kanssa. O’Brien kätteli miehen ja tervehti vakavailmeistä partiota. Mies esittäytyi ja joutui vetämään pois koiransa joka nuuhki kiinnostuneena O’Brienin housunlahjetta.

– Voitteko näyttää löytöpaikan minulle, O’Brien kysyi, koska ei halunnut kuulla ilmoittajan tarinaa, jonka oli jo kuullut puhelimessa lähtiessään paikalle.

– Tietenkin, ilmoittaja vastasi lyhyesti ja lähti kävelemään edeltä. Mies pysähtyi parinkymmenen metrin päässä ja osoitti eteensä. – Tuossa se on ihan pinnassa, siitä minä löysin luut. Tai siis koirani löysi. Ensin luulin niitä eläimen jäänteiksi. Kun näin kallon, palasin soittamaan poliisille.

O’Brien nyökkäsi ja käveli ilmoittajan osoittamaan suuntaan, kunnes näki pääkallon josta pystyi päättelemään sen olleen paikalla jo kauan. Heinä kasvoi silmäkuopasta läpi. O’Brien huokasi syvään ja kyykistyi tutkimaan löytöä varoen. Pian hän saattoi todeta että ruumista, tai sitä mitä siitä enää oli jäljellä, ei ollut vaivauduttu peittämään millään tavalla. Kallon lisäksi maan pinnalla heinikossa näkyivät kylki- ja reisiluut. Luista O’Brien saattoi nähdä että kyseessä oli korkeintaan 150 senttimetriä pitkä henkilö; myös kallo oli pienempi kuin aikuisen. O’Brien käänsi varovasti kalloa ja näki sen takaraivossa pyöreän reiän ja sen vieressä isomman aukon. Puuttuvat palaset löytyisivät varmaan ympäristöstä. Uhria oli todennäköisesti ammuttu. Tai pikemmin hänet oli teloitettu. O’Brien suoristautui, ja hänen viereensä tullut partio seisoi vaiti ja odotti.

– Henkirikos? nuorempi partiomies kysyi ja katsoi kalloa.

O’Brien nyökkäsi.

– Se kadonnut tyttö? nuorempi jatkoi tarkoittaen melkein vuosi sitten kotoaan kaapattua 13-vuotiasta tyttöä.

– Melko varmasti, O’Brien vastasi. – Tarvitsemme lisävoimia, hän jatkoi katsoen alhaalla virtaavaa Edgars Creekiä mietteissään. – Tässä menee aikaa.

1. LUKU
SYYSKUU 2012, PORVOO

Porvoonjoen rannalla, kadun ja kävelytien välissä kasvavien vanhojen lehmusten lehdet olivat vaihtaneet vihreän värinsä orastavaan ruskaan. Ensimmäiset lehdet olivat jo pudonneet asvaltille kun Antti Hautalehto, kohta neljäkymmentä vuotta täyttävä porvoolainen ylikonstaapeli, kääntyi aamuisella juoksulenkillä Jokikadulle ja jatkoi joen suuntaisesti alavirtaan. Viileästä kelistä huolimatta Antilla oli yllään vain juoksusortsit ja t-paidan päällä tuulenpitävä juoksutakki. Käsissään hänellä oli mustat sormikkaat. Syyskuun viimeinen lauantai oli jo kolea. Yöllä oli ollut muutama aste pakkasta.

Antti väisteli lehtiä juostessaan. Vaikka asvaltti oli kuiva, oli lehdissä vielä yön kosteutta. Hän juoksi paljain jaloin. Kengät hän oli jättänyt juoksulenkeiltään muutama vuosi sitten. Kun syyssateet alkaisivat, hänen täytyisi siirtyä käyttämään ohutpohjaisia paljasjalkakenkiä. Paljain jaloin pärjäsi jotenkuten kylmälläkin säällä, mutta kosteaa ja kylmää eivät edes hänen parkkiintuneet jalkansa kestäneet. Antin harvinainen harrastus oli aiheuttanut uusissa työkavereissa Porvoon poliisilaitoksella huvittunutta ihmetystä.

Joen rannassa kolme nuorta miestä lastasi moottoriveneeseen kalastustarvikkeita. Heidän lisäkseen aamuvirkkuja kulkijoita ei juuri näkynyt. Sitten vasemmalta Aleksanterinkadulta, kahden vanhan vihreän puutalon välistä, astui esiin vanha mies, joka ylitti kadun ja käveli vakiopaikalleen sillan kupeessa olevien penkkien luo. Mies istuutui puistonpenkille ja kaivoi pitkän mustan päällystakin taskusta muistivihkon. Povitaskustaan hän otti silmälasikotelon ja asetti ohutsankaiset lasit nenälleen. Mies katsoi hetken mietteissään joelle ja alkoi kirjoittaa vihkoon.

Antti oli nähnyt saman miehen usein aamulenkeillään. Miehen täytyi olla ainakin 80-vuotias. Iästään huolimatta miehen ryhti oli suora, ja pitkä askel ennusti hänelle vielä monta vuotta elinaikaa. Hänellä oli aina yllään siisti puku, ja nyt syksyllä hänellä oli pitkä takki ja huolellisesti aseteltu kaulaliina kaulassaan. Anttia askarrutti tämän arvokkaan oloisen herrasmiehen tarina, mutta hän ei ollut antanut sen vaivata niin paljon että olisi kysynyt miehestä työkavereiltaan. Miehestä olisi voinut tarkastaa kellonsa, niin täsmällisesti tämä tuli penkilleen.

Vajaan tunnin päästä alkaisi Antin työvuoro Porvoon teknisessä tutkinnassa. Hän hidasti juoksuaan ja pysähtyi venyttelemään. Häntä kiinnosti tekisikö mies saman rituaalin jonka Antti oli viikko sitten nähnyt miehen tekevän.

Mies repäisi kirjoittamansa sivun irti muistivihkostaan ja laittoi vihkon taskuun. Sitten hän nousi penkiltään ja oikaisi selkänsä. Laittoi silmälasit takaisin koteloon. Mies käveli joen reunalle. Siinä hän repi kirjoittamansa sivun pieniksi palasiksi jotka hän pudotti joen virtaan. Mies kääntyi ja haki penkiltä hattunsa.

Sitten mies ylitti kadun Antin edestä ja jatkoi takaisin siihen suuntaan josta oli tullut. Mies katsahti Anttia ja nyökkäsi. Antti nyökkäsi takaisin. Muutama viikko sitten he olivat alkaneet kohdatessaan tervehtiä toisiaan. Nyt siitä oli tullut tapa. Mies jatkoi matkaansa ja Antti katsoi hänen peräänsä mietteissään. Miehen siniharmaissa silmissä Antti oli jälleen nähnyt häivähdyksen jostain minkä hän tunnisti. Surun. Hänestä itsestäänkin oli kuluneen kesän mittaan tullut surun asiantuntija, hän mietti katsoessaan joen yli vievän sillan kaiteelle laskeutuvaa lokkia.

Ohi ajava pakettiauto havahdutti Antin mietteistään. Auton ruosteisessa takaosassa oli kulahtaneen keltainen tarra, jossa luki Poliisi on ystävä. Pakun pakoputki vaati kovaäänisesti huoltomiestä. Antti hymähti, tuskinpa rotiskoa on edes katsastettu. Vanha mies oli jo kävellyt kulman taa, ja Antti jatkoi lenkkiään. Hänen olkapäätään vihlaisi. Kesäinen ampumahaava oli parantunut hyvin, mutta välillä sitä kolotti tai vihlaisi. Etenkin kylmällä säällä. Mummovaiva…

Pormestarinkadulla Susanne Sjölind seisoi kädet lanteillaan taloyhtiön pyykkituvassa ja katsoi kuivausnarulla roikkuvia perheensä vaatteita. Hän oli ottanut perjantain viimeisen pesuvuoron ja ripustanut koneellisen pyykkiä kuivumaan. Susanne tarkasti pyykit vielä kerran ja oli sitten aivan varma. Joku oli vienyt narulta hänen 11-vuotiaan tyttärensä Sonjan alushousut.

Susanne katsoi huolissaan ympärilleen ja etsi vielä pesukoneestakin, vaikka hän muisti ripustaneensa ne eilen narulle. Hän ei löytänyt alushousuja mistään, joten hän keräsi vaatteet muoviseen vaatekoriin ja meni hissille. Päästyään asuntoonsa hän tarkisti että Sonja nukkui edelleen, otti puhelimensa eteisen pöydältä ja meni vessaan. Sieltä hän soitti hätänumeroon.

Antti heilautti kulkuavainta Porvoon poliisilaitoksen takaovella, ja sähkölukko aukesi surahtaen. Hän pyyhki jalkapohjansa kuramattoon ja käveli portaat alas pukuhuoneeseen. Suihkun jälkeen Antti avasi pukukaappinsa oven ja alkoi pukeutua. Päivystyksen ilmoitusten vastaanottoon kahdeksaksi tullut vanhempi konstaapeli Manninen mallaili virkapukunsa solmiota peilin edessä ja pyyhkäisi hieman harventunutta tukkaansa taakse.

− Meinaatko koko talven juosta paljain jaloin? Manninen kysyi tihrustaen silmälasiensa yli. – Ajoin sinun ohitsesi matkalla töihin. Mua ainakin viluttaisi tuollainen meno.

− Hullun ei tarvitse olla ihan umpityhmä, Antti hymyili. – Mulla on rospuuttokelille nämä Feelmaxit, hän sanoi vetäessään harmaita ohutpohjaisia kenkiä jalkaansa. Se on melkein sama kuin vetäisi ilman kenkiä.

− Modernit mokkasiinit, Manninen hymähti. – Rospuuttokelejä odotellessa, kun ei vielä ole liian kylmä. No, minä menen nyt tuonne ansaitsemaan eläkettäni.

Poliisiaseman miehistöhuoneessa istui Antin työpari Simon Kannas, Anttia vuoden nuorempi pujopartainen ylikonstaapeli. Simon kaivoi mustien reisitaskuhousujensa taskusta nuuskapurkin ja laittoi pussin ylähuulensa alle. Sitten hän raaputti hieman pyöristymään päässyttä vatsaansa mietteliäänä ja katsoi Anttia.

– Suihkunraikkaana remmiin, Simon totesi.

– Jep. Sano vaan, näen että panttaat jotain, Antti vastasi.

– Olisi keikkaa jonossa. Hätäkeskus halusi että mentäisiin yhdelle varkauskeikalle ensimmäisenä.

– No, mitäs erikoista siinä on? Antti kysyi.

– Tämä on juuri sellainen meille sopiva aloituskeikka. Pyykkituvasta on viety yhdet alushousut.

– Eli pelkkä näpistys, Antti huokaisi. – Vallan loistavaa. Eikö ilmoittaja voi tulla tekemään itse ilmoitusta?

– Unohdat täysin että tämä on palveluammatti, Simon sanoi. – Hätäkeskus oli sitä mieltä että tehdään tämä nyt vähän PR-hengessä, kun ei ole muutakaan yön jäljiltä vielä. Ilmoittaja oli aika kiihtynyt.

– Poliisin antamaa valohoitoa ja terapiaa…

– Just, Simon naurahti nostaessaan laukkunsa lattialta.

Antti yritti löytää asiasta jotain myönteistä ja vilkaisi pöydällä olevaa päivän lehteä, jonka hän oli toivonut saavansa lukea rauhassa kahvikupin kera.

– Let’s go Killeri, Simon sanoi miehistöhuoneen ovelta ja nyökkäsi kohti alakertaa.

Antti virnisti tekopirteästi ja seurasi Simonia autotalliin. Vittuilu on välittämistä, kuten Akilla, Antin entisellä työkaverilla, oli tapana sanoa. Työkaverit olivat alkaneet kutsua Anttia Killeriksi lööppien takia, joihin hän oli joutunut peitetoimintaoperaatiossa vastapuolelle aiheutettujen miestappioiden takia. Lehtikuvaajat olivat onnistuneet nappaamaan Antista valokuvia hänen päästyään Pasilan poliisivankilasta, jossa hän oli ollut kiinniotettuna ja kuulusteltavana tapahtumista. Seuraavana päivänä hänen kuvansa oli ollut iltapäivälehtien kansissa. Lööppi takasi lehtimyynnin, sillä toisen lehden kannessa oli hänelle annettu todella ytimekäs titteli: ”Tappajapoliisi”. Suomen oloissa poikkeuksellisen mittava poliisin peiteoperaatio riepoteltiin useita kertoja lööpeissä ja Antin kuvaa käytettiin surutta sen yhteydessä.

Antti oli antanut parran kasvaa ja leikannut hiuksensa lyhyeksi, koska hänestä tuntui että ihmiset tunnistivat hänet kaduilla ja kaupoissa. Syyttäjä oli lopulta todennut Antin toimineen hätävarjelusääntöjen mukaisesti eikä ollut vienyt asiaa oikeuteen. Niinpä Antti oli vapaa jatkamaan virassaan.

Autotallissa Antti heitti reppunsa valkoiseen tekniikan Transporteriin ja istui Simonin viereen. Sitten hän ilmoitti radioon: − I-U-831 liittyy ja suuntaa vaativalle tehtävälle.

– Häke kuittaa.

Antti hörppäsi mukistaan kahvia ja nojautui taaksepäin katsellen ajatuksissaan ikkunasta ulos.

– Mitkä lähdöt meillä on sinne keikalle, kerrotko vähän tarkemmat alkutiedot? Antti kysyi.

– Suurin piirtein se mitä sanoin. Äiti on tullannut pyykkinsä ja tullut siihen lopputulemaan, että joku on nyysinyt tyttären alushousut pyykkituvasta.

– Loistavaa, Antti sanoi ja sulki silmänsä, kun kirkas aamuaurinko osui niihin heidän käännyttyään kadunkulmasta.

– Puhuivat päivystyksessä että Laakson Keke pääsi eilen pois sairaalasta, Simon sanoi. – Se on saikulla ainakin kevääseen asti.

– Pitkä saikku onkin tiedossa, onneksi selvisi hengissä. Toivottavasti toipuu. Se tarkoittaa kai sitä että maanantaina täytetään sen viransijaisuus?

– Käsittääkseni kyllä. Saa nähdä kenet nimitetään.

– Jompikumpi meistä tai sitten ryhmän sisältä Lundin Johan, siinä kolmen kuumin kärki, Antti pohti ääneen.

Simon nyökkäsi ja käänsi auton jalkakäytävälle saaden mäyräkoiraa kusettavan vanhemman rouvan syvän paheksunnan.

Porvoon pitkäkestoisen tutkinnan tutkinnanjohtaja komisario Keijo Laakso oli kolme viikkoa sitten saanut työpäivän päätteeksi aivoverenvuodon, ja hänet oli kuskattu ambulanssilla sairaalaan. Kun slaagin vakavuus oli selvinnyt, pantiin hänen viransijaisuutensa hakuun. Laakso oli arvostettu tutkinnanjohtaja, joka oli vastannut Porvoon alueen väkivaltarikosten tutkinnasta. Antti tiesi myös Simonin hakeneen virkaa, parin muun henkilön lisäksi. Kohta selviäisi kenestä tulisi uusi tutkinnanjohtaja.

2. LUKU

Pyykkitupa oli tavallinen taloyhtiön yhteinen pesutila, jossa oli iso oranssi pesukone. Nurkassa jökötti mankeli. Siihen oli kiinnitetty teipinpätkällä ruutupaperi, johon joku oli raapustanut ”Paskana”. Pyykkituvassa tuoksui pesupulverille ja märälle. Simon meni pyykkitupaan yhdessä ilmoittajan kanssa. Antti jäi tarkastamaan oven lukitusta. Ovipumppu toimi normaalisti, eikä lukon kielessä näkynyt naarmuja. Joko ovi oli ollut jostain syystä auki tai tekijällä oli ollut avain, Antti tuumi. Myöskään pesutiloihin johtavissa ovissa ei näkynyt tuoreita luvattoman tunkeutumisen jälkiä. Kuten lähes kaikissa kerrostalojen yleisissä tiloissa, oli myös täällä joskus väännetty ovi väkisin auki. Pesukoneen vieressä seinällä oli pultattuna paksusta raudasta tehty rahalippaan kehys. Siinä ollut kolikkolipas oli joskus innoittanut sorkkarautamiestä. Taloyhtiö näkyi luopuneen lippaasta, tai sitten uutta ei enää ollut viitsitty hankkia.

Simon teki kuivaushuoneessa muistiinpanoja ja kyseli Susannelta tarkentavia kysymyksiä.

– Puuttuuko muuta kuin tyttäresi alushousut?

– Ei puutu, sehän tässä ihmetyttääkin että mikä ihmeen pervo täällä on liikkeellä, Susanne tuhahti kädet puuskassa.

– Me kuvataan ja tutkitaan täällä vielä hetki, Simon sanoi. – Tehdään sitten ilmoitus ja tutkija ottaa yhteyttä varmaan heti alkuviikosta.

– Ettekö aio muuta tehdä? Susanne kysyi närkästyneenä.

– Ei paljon muuta pystytä, me ollaan tekniikan partio. Tutkija puhuttaa naapureita heti kun joutaa. Menee ainakin maanantaille.

– Siinäkö kaikki?

– Suurin piirtein, Antti vastasi. – Täällä ei ole murtojälkiä, joten tekijällä on ollut avaimet tai ovet ovat olleet auki.

– Ne oli ihan varmana kiinni kun lähdin eilen!

– Siinä tapauksessa kannattaa vähän tarkkailla keitä täällä kulkee ja ehkä jutella muitten lapsiperheiden kanssa ja kertoa niillekin, Simon sanoi.

– Mahtavaa, itsekö tässä joutuu tekemään poliisin työt?

– Kannattaa olla varuillaan, mutta mihinkään paniikkiin ei ole syytä, Antti yritti tyynnytellä, mutta Susanne oli jo lyönyt kuivaushuoneen oven kiinni takanaan.

– Olipa äkäinen, Simon sanoi hetken kuluttua.

– Peloissaan, ei se ollut henkilökohtaista. Ehkä tämä on jonkun yksittäinen tempaus. Ehkä asialla on ollut entinen asukas jolle on jäänyt avain. Saattaahan se vaikka asua tässä talossakin.

– Se tieto varmaan rauhoittaa asiakasta, Simon sanoi ja alkoi kuvata paikkoja.

– Niinpä, Antti vastasi ja kirjoitti muistiin nimet pesutuvan varausvihkosta.

– Mennäänkö syömään jotain? Unohdin eväät kotiin flyygelin päälle, Simon sanoi ovenraosta.

– Mitä ajattelit? Mulla ei ole kovin nälkä.

– Ajattelin hakea Lundin Hesestä mättöä.

– Voin vetää salaatin seuraksi.

Torin reunassa kauppakeskuksen liukuovien edessä seisova hintelä romanialaismies hymyili leveästi vajaalla kalustollaan soitellessaan kuluneella haitarillaan. Hammasrivistöstä puuttuivat ylähampaat kenties puutteellisen hammashoidon tai periaatteellisten erimielisyyksien väkivaltaisen ratkomisen seurauksena. Avonainen hanurilaatikko oli maassa miehen edessä kuin vaatien ohikulkijoilta paikallisteostomaksua.

– Elävää musiikkia, Simon totesi, kun intro alkoi kolmannen kerran heidän kävellessään kohti kauppakeskuksen pääovea. − Tuota me laulettiin ala-asteella.

– Paska biisi. Ihan hanurista, Antti sanoi ja virnisti. – Pariisin taivaan alla, se on varmaan jokaisen romanialaishanuristin vakiokappale. Tai siis toi intro on. En ole koskaan kuullut kenenkään soittavan sitä alusta loppuun, tokkopa osaavatkaan, Antti jatkoi, kun intro alkoi viidennen kerran ja hanuristi loi toiveikkaan katseen heitä kohden.

– Mulle riitti toi jurnutus, Simon ähkäisi ja pyyhkäisi pystyjä hiuksiaan taaksepäin. Hän käveli miehen eteen ja heitti euron laukkuun ja sai palkaksi ikeniä hivelevän hymyn. Simon sanoi jotain miehelle, ja tämä pudisti ihmeissään päätään lopettaen kurttunsa veivaamisen. Antti näki Simonin käsien puristuvan nyrkkiin, ja parin terävän sanan jälkeen romanialainen pakkasi hanurin laukkuun ja riensi paikalta.

– Mikä sille tuli? Antti kysyi ihmeissään.

– Esitin biisitoiveen, mutta se ei osannut, joten käskin sen suksia vittuun. Sanoin että näille nurkille on asiaa vasta sitten kun se osaa sen.

– No mitä sä sanoit, taisi olla aika hankala toive?

– Sanoin että soita Paranoid, Simon totesi ja käveli kauppakeskukseen sisään.

Antti seurasi häntä hetken kuluttua edelleen nauraen ja pyyhkien silmäkulmiaan.

– Simon, mä tarjoan tämän kierroksen, Antti sanoi hymyillen ja kaivoi lompakkonsa esiin. – Jään innolla odottamaan milloin te kohtaatte uudelleen. Siellä se kohta harjoittelee otsa kurtussa uutta repertuaaria.

3. LUKU

Mies lopetti treeninsä ja meni kylpyhuoneeseen, jossa hän riisui harmaat verryttelyhousunsa ja valkoisen t-paitansa. Hän ripusti ne seinätelineeseen kuivumaan. Mies katsoi kokovartalopeilistä vartaloaan. Kurinalainen elämä ja jokapäiväinen harjoittelu ei ollut antanut ajan hampaan nakertaa hänen kehoaan vaikka hän olikin jo jonkin aikaa sitten ylittänyt viidenkymmenen vuoden rajapyykin. Vasemman lonkkaluun päällä miehellä oli tähdenmuotoinen arpi.

Käytyään suihkussa mies meni kasvopeilin ääreen ja ajoi partansa huolellisesti. Sitten hän kampasi hiekanväriset siististi leikatut hiuksensa, otti naulasta valkoisen kylpytakin ja puki sen ylleen ennen kuin meni eteiseen näppäilemään komennon hälytinlaitteen paneeliin. Hän asetti kuorivalvonnan päälle ja sulki ison olohuoneen sälekaihtimet. Ulkona alkoi jo hämärtää.

Mies himmensi kaukosäätimellä olohuoneen valot ja kyyristyi keittiön porrastasanteen kohdalle. Hän irrotti magneeteilla kiinnitetyn portaan etuseinän ja otti rakentamastaan salalokerosta esiin alumiinisen salkun. Salkussa oli valokuvakansio, jonka hän nosti syrjään, ja valitsi siellä olevista VHS-kaseteista lempinauhansa. Vaikka hänellä oli sama materiaali kopioituna muistitikulle, hän katsoi aina välillä alkuperäisen nauhan, sillä siitä kumpusi aidompana se tunnelma jonka hän oli kokenut vuosia sitten. Mies siveli kasetin pintaa peukalollaan.

Hän napsautti 50-tuumaisen television päälle ja asetti kasetin nauhuriin. Hän haki jääkaapista oluen, avasi tölkin ja hörppäsi. Jääkylmä Foster’s maistui treenin jälkeen. Mies asetti tölkin pöydälle ja kävi noutamassa salkusta vaaleanpunaiset pienet alushousut, jotka hän pani kylpytakin taskuun, ja istui isolle valkoiselle sohvalle television ääreen. Kaukosäätimellä hän käynnisti nauhan.

Isolla kuvaruudulla näkyi rakeinen kuva makuuhuoneesta, jossa oli sänky ja yöpöytä, jolla oli pyöreävarjostiminen pöytälamppu. Lamppu ei ollut päällä, ja kameran valo loisti terävänä ja kylmänä valaisten sängyn ja sen päällä makaavan noin 12-vuotiaan aasialaistytön. Tytön kädet oli sidottu ja hänen hennon kaulansa ympärillä oli leveä nahkapanta, josta meni ketju sängyn yläpuolella olevaan seinäkoukkuun. Tytön silmät oli peitetty kangasliinalla, ja hän tärisi pelosta ja itkusta.

Kuvaan käveli hoikka mutta lihaksikas alaston mies kameran suunnasta. Miehellä oli päässään musta silmäaukollinen huppu. Kun kuvaan tullut mies kääntyi, näkyi ruudussa hänen lonkkaluunsa päällä tuore tähdenmuotoinen arpi. Nauha jatkoi pyörimistään. Mies katseli ja joi oluttölkkinsä tyhjäksi. Sitten hän kaivoi kylpytakin taskusta alushousut, joita hän hypisteli ja nuuhki haaveillen hetken ennen kuin alkoi onanoida.

Työvuoro oli jo ohi. Antti stilisoi viimeisen keikan ilmoituksen teknisen tutkinnan osiota. Simon oli lähtenyt kotiin. Huominen sunnuntai olisi vapaapäivä. Antti katsoi vielä virkasähköpostinsa. Sinne oli tullut tärkeäksi merkitty viesti Sveniltä, Antin ruotsalaiselta kollegalta, johon hän oli tutustunut muutama vuosi sitten ollessaan Ruotsissa virkamiesvaihdossa. Sven työskenteli tiedustelutehtävissä Rikskrimissä, Ruotsin keskusrikospoliisissa.

Antti luki viestin vielä kerran läpi ja huokasi. Sven ei tapansa mukaan tällä kertaa kysynyt kuulumisia, eikä liitetiedostossa ollut kuvia kalansaaliista, joita innokkaalla kalamiehellä oli tapana liittää melkein jokaiseen viestiin. Sähköposti oli tyly varoitus: Antti, saimme tiedon että Order on luvannut sinusta tapporahan. Pelkään pahoin että joku aikoo lunastaa sen. Ole varovainen! Palaan aiheeseen kun meillä on enemmän tietoa. Sven

Tämäkin vielä, Antti mietti. Toisaalta tämä uusi käänne ei ollut mikään ihme. Olihan hän kesällä aiheuttanut merkittäviä tappioita ruotsalaiselle rikollisryhmälle. Nyt hän oli bonuksena saanut maalitaulun otsaansa. Hyvä että Sven varoitti, nyt hän tiesi ainakin olla varuillaan. Onneksi hänellä ei ollut perhettä jonka puolesta täytyisi olla huolissaan.

Antti meni alakerran sosiaalitiloissa olevalle pukukaapilleen. Kaapin lattialta hän otti lukitun metallisalkun, jonka numerokoodin hän pyöritti oikeaan asentoon ja avasi. Pehmustetusta salkusta hän otti pienen itävaltalaisen Glock 26 -pistoolin, jota kutsuttiin Baby-Glockiksi. Se oli poliisin virka-aseena käytettävän aseen pikkuveli, reilun kämmenen kokoinen pistooli, jonka lippaaseen mahtui kymmenen 9 mm:n patruunaa. Pieni koko ja aseen kevyt paino, ainoastaan 560 grammaa lataamattomana, teki siitä ideaalisen taskuaseen jota oli helppo kuljettaa mukana.

Ei eno venettä kaada, Antti tuumi ja otti salkusta vielä nilkkakotelon ja kaksi varalipasta jotka hän täytti. Ohjesäännön mukaan ase tulisi säilyttää vapaa-ajalla laitoksen kaapissa, mutta ohjesäännöllä on hankala ampua.

Antin puhelin alkoi soida. Siellä oli hänen ystävänsä Lars, joka työskenteli pankinjohtajana Lohjalla.

– Sidu Lasse, Antti vastasi.

– Terve, Lars sanoi. Taustalla kuuluva tuulen suhina teki vaikeaksi kuulla hänen äänensä. – Oletko kohta tulossa? Makkarat ja kaljat jo kyselevät sinua.

– Olen parinkymmenen minuutin päästä rannassa jos joudat hakemaan.

– Lähden tulemaan, ehditään nippa nappa ennen pilkkopimeää takaisin.

– Selvä, panen vauhtia, Antti vastasi ja vilkaisi kelloaan. Vähän vajaa puoli seitsemän. Tiukkaa tekee ehtiä päivänvalolla saareen.

Kalkkirannan venesataman pysäköintialue oli aivan täynnä. Rantaan johtavan tien oikeaan reunaan oli pysäköitynä pitkä rivi autoja, ihmiset olivat lähteneet veneillä mökeilleen Porvoon saaristoon. Antti jätti autonsa ihan suosiolla jonon viimeiseksi ja nosti mustan repun selkäänsä.

Antti käveli laiturille ja tähysti hämärtyvälle merelle. Ilmassa tuoksui sade, kohta kastuttaisiin. Ilta oli yllättävän lämmin näin myöhäiselle syksylle. Aallot iskivät raskaana rantaan luvaten Antille epämiellyttävää venematkaa. Mereltä kynti tietään aallokon läpi kohti laituria avomoottorivene, varmaankin Larsin Busteri. Veneestä näkyi vain hahmo, jonka takana vanavesi kuohusi vaaleana vasten tummaa vettä. Larsilla kestäisi vielä muutama minuutti tulla rantaan. Antti tunki kädet taskuunsa ja katseli ympärilleen. Parkkipaikan vieressä kohosi verkkoaidan takana suuri valkoinen tehdasrakennus kuljettimineen ja korkeine siiloineen. Siinä oli Nordkalkin kalkkilouhos. Merenrannassa oli louhittu kalkkikiveä jo satoja vuosia. Lars oli kertonut että nykyisellään louhos oli yli kaksisataa metriä syvä ja ulottui kuusisataa metriä merenpinnan alle. Anttia puistatti, häntä ei saisi työskentelemään tuollaiseen vedenalaiseen louhokseen millään hinnalla.

Korkean pyöreän siilon huipulta kuului voimakkaita pihahduksia, kun jokin venttiili päästi tasaisin väliajoin painetta. Se oli kirkkaan valaistuksen lisäksi ainut merkki siitä että laitos oli käynnissä. Antti ei muistanut koskaan nähneensä ihmisiä liikuskelemassa laitoksen alueella. Toisaalta jos kalkki oli syvällä maan ja meren alla, ei ukkeleita tarvittu kävelemään ympyrää louhoksen aidan sisäpuolella. Mutta joka tapauksessa ihmisten puuttuminen teki laitoksesta aavemaisen.

Alumiininen pulpettivene ajoi laiturin viereen. Sitä ohjasi jäntevä ja teräväpiirteinen Lars sinisessä kelluntatakissaan.

– Stig ombord, Lars sanoi ja virnisti paksun piponsa alta.

– Astu naulaan, Antti vastasi ja heitti repun veneeseen. – Eikö tässä räpsitä mitään valokuvia matkustajista ennen kuin nousee laivaan?

Lars naurahti ja hänen kätensä heilahti; Anttia kohti lensi oluttölkki, jonka hän vaivoin ennätti nappaamaan.

– Hai! Kuka heitti Anttia kaljallaa, Antti sanoi möreästi ja katsoi saalistaan. Lapin kultaa purkissa, hän hymyili, hyppäsi veneeseen ja työnsi keulan irti. Hän veti Larsin ojentamat pelastusliivit ylleen ja avasi tölkin.

– Kiitos, osasit valita mielijuomaani, Antti sanoi ja otti pitkän huikan.

– Alkoholia? Lars kysyi.

Antti nyökkäsi ja näytti peukaloa.

– Se nyt sattui olemaan tarjouksessa, Lars jatkoi.

– Lempimerkkini joka lisäksi täyttää kaljan kriteerit ja sisältää yli neljä ja puoli prosenttia käymisteitse valmistunutta etyylialkoholia, Antti sanoi ja hörppäsi. – Sait sitten vapaaillan lastenhoidosta?

– Onneksi sain. Hyvä kun pääsit kaveriksi. Huomenna pitäisi valmistella mökkiä talven varalle ja tarvitsen siinä vähän lihasapua. Lars kaivoi ratin alta oman oluttölkkinsä ja avasi sen. Käännettyään veneen hän löi kaasun pohjaan.

Matka oli kuoppainen ja viileä vesi tyrskyi Antin kasvoille veneen pleksin yli. Voimakas merenkäynti ja parinkymmenen minuutin matka saareen ei niinkään ollut Antin mieleen, isot aallot sieppasivat välillä mahasta. Vaikka hänelle pohjalaisena meri oli vieras elementti, viihtyi hän Larsin mökillä. Viihtyisäksi Larsin mökin teki sen pieni koko ja askeettisuus. Siinä ei ollut mitään hienouksia. Lämmitys hoitui keskellä keittiötä olevalla kamiinalla, joka lämmitti mökin parikymmentä neliötä välillä liiankin tehokkaasti. Vastaavasti merituuli jäähdytti mökin nopeasti heti kamiinan sammuttua. Mökin vieressä rannan tuntumassa oli Larsin sauna, pieni kevytrakenteinen muutaman neliön kokoinen rakennelma, jonka löylyissä oli hyvä parantaa maailmaa. Saunan he kiinnittäisivät huomenna taljoilla puihin, etteivät jäät veisi sitä mennessään.

Ulapalla saarten välissä alkoi tuulla ja aallokko nousi entisestään. Onneksi laitoin pipon ja hanskat, Antti tuumi ja katsoi oikealle jäävää rantaviivaa, liekö se nyt sitten tyyrpuuri vai paapuuri? Joka tapauksessa lännessä näkyi kirkas lepattava liekki, joka tuli Sköldvikin öljynjalostamon pitkästä savupiipusta.

He ajoivat vaiti, sillä oli jo melkein pimeää, eikä Antti halunnut häiritä Larsin suunnistusta. Vajaan parinkymmenen minuutin kuluttua heidän edessään nousi saari tummana hahmona. Siinä oli Bodön saari. Lars hiljensi vauhtia. Hän ajoi lähes tyhjäkäynnillä tuijottaen tiukasti eteensä. Antti ei tarjoutunut valaisemaan lampullaan, sillä hän tiesi että Lars ajaisi loppumatkan ulkomuistista. Edessä näkyi kivinen laituri isoine poijuineen. Lars antoi Antille köyden jonka hän kiinnitti veneen takaosasta poijuun. Sitten hän meni veneen keulaan ja hyppäsi betoniselle tasanteelle keulaköysi kädessään. Kiinnitettyään köyden kiveen iskettyyn rautasilmukkaan hän katsoi kun Lars sammutti moottorin ja nosti sen ylös.

– Laitoin sen vain rusettisolmulla kiinni, Antti sanoi. – En ole partiossa enkä laivastossa käynyt opettelemassa niitä hienoja paalusolmuja joita te rantaruottalaiset osaatte tehdä jo syntyessänne purjeveneen mahonkikannelle, hän jatkoi ottaessaan vastaan Larsin ojentaman reppunsa.

– Parempi että mä laitan sen kunnolla. Saadaan se vielä joskus aukikin.

– Hankalia solmuja varten on puukko keksitty, Antti sanoi.

– Aleksanterin ratkaisu, Lars vastasi ja hyppäsi maihin. Irrotettuaan Antin solmun hän pyöräytti kadehdittavan tottuneesti paalusolmulla köyden kiinni rautasilmukkaan.

Antti käveli laituria pitkin kohti rantaa ja katsoi laiturilla olevaa sään runtelemaa noin kuuden neliön kokoista punaista puumökkiä, jossa oli valkoiset ikkunankarmit. Ovessa roikkui vanha riippulukko.

– Mikä muuten tää koppi on? Antti kysyi.

– Väylänvartijan mökki.

– Käytetäänkö sitä vielä?

– Tyhjillään se on nykyään.

– Mikä lienee tämän ahtaan valvontafasiliteetin primäärinen funktio? Antti kysyi ja kiersi mökin toiselle puolelle kurkistamaan ikkunasta sisään.

– Se on istumista varten. Väylänvartija istua kökötti siinä talvet ja veteli paikallisille jääsillan väylän yli kun joku sattui tulemaan. Nykyään ilmatyynyalus on korvannut sen.

– Ehkä hyvä niin. Tuossa saattaisi tulla aika pian mökkihöperöksi, Antti mietti ääneen. – Saisikohan sen vuokrata? Siihen kun laittaisi kiukaan ja lauteet, niin olisi aika rouhealla paikalla sauna, Antti sanoi, kun ensimmäinen sadepisara putosi hänen kasvoilleen.

– Kohta sataa ihan kunnolla. Mennään sisään tästä horisemasta, Lars sanoi ja nyökkäsi mantereelle päin. Antti katsoi Larsin osoi...