Kansi

Etusivu

JOHANNA MUURAISKANGAS

KOKONAINEN
elämä eron jälkeen

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39793-0

© Johanna Muuraiskangas 2013

Kansi: Taru Staudinger

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2013

Kokonainen elämä eron jälkeen

KOKONAINEN
elämä eron jälkeen

Jos avioerojen määrä pysyy tulevaisuudessa nykyisellä tasolla, se tarkoittaa, että noin puolet solmituista avioliitoista tulee päätymään eroon. Ero ei siis ole harvojen asia vaan koskettaa yhä useampaa meistä. Riippumatta siitä, miten ero on tapahtunut tai kuka lopullisen eron on käynnistänyt, jokaisen eronneen elämä menee jollain tavoin palasiksi, osiksi, uusiksi. Noista erilaisista osista on mahdollista koota kokonainen, ja siitä tässä kirjassa puhutaan: kokonaisen naisen elämästä eron jälkeen.

Tämä kirja kertoo tarinoita naisesta, erosta, eheytymisestä ja elämän uudelleen rakentamisesta. Kirjassa on tietoa ja kokemuksia eron taustoista ja tuskasta sekä eron toipumisvaiheesta. Kirjassa mietitään rohkeutta, riittävyyttä, rahaa ja rakkautta naisen hyvän elämän ja onnellisuuden näkökulmasta. Kirjan nimi kertoo sisällön painotuksen. Ytimessä on isoilla kirjaimilla kirjoitettu kokonainen ja toiseksi tärkeimpänä osana elämä. Vasta kolmantena määrityksenä on ero.

Myönteinen ajattelu on kirjan pohjavire, mutta en kiellä kipua, surua ja tuskaa, jota myös kaikkiin eroihin jollain tavoin ja jossain vaiheessa liittyy. Vaikeat tunteet voivat olla silta uuteen ja parempaan. Toivonkin, että tämä kirja voi olla yksi niistä silloista, joilla kuljetaan menneisyydestä tulevaisuuteen. Menneisyyttä ja toisia ihmisiä emme saa muutettua, voimme muuttaa vain itseämme ja tätä hetkeä, joka synnyttää tulevaisuuden.

Tämä kirja tarjoaa näkökulmia siihen, miten yksi elämän suurimpia kriisejä voi olla naiselle myös mahdollisuus. Ero on jollain tavoin eletyn elämän peili. Se on tilanne, jossa on mahdollisuus tunnistaa toimimattomaksi käyneet ajatukset ja tavat ja päästää niistä irti. Se on myös kohta, jolloin voi nähdä ne asiat itsessä ja elämässä, jotka ovat toimineet hyvin, ja vahvistaa niitä. Ero on aina mahdollisuus riisua naamiot ja roolit, tuoda aito itse esille, luoda itselleen ja itsessään jotain uutta. Ero on kivusta ja särystä huolimatta mahdollisuus luoda kokonainen uusi elämä. Tämä kirja on (eronneen tai eroavan) naisen opas uuden tai unohtuneen voiman löytämiseen. Jos olet elänyt toimimattomassa parisuhteessa, olet petetty, jätetty tai syyllistetty jättäjä, olet kolhinut tai kolhittu, menetetty tai menettäjä, on aika ottaa oma elämäsi ja voimasi takaisin. On aika elää kokonaista elämää, sillä sinä ansaitset sen, nainen!

Vääksyn Leipomotalossa isänpäivänä 2012

Johanna Muuraiskangas,

kohtuullisen kokonainen nainen

Itseni ja elämän lisäksi haluan erikseen kiittää seuraavia matkakumppaneita:

Upeat lapseni, jotka olette niin iso osa kokonaiseuttani ja ihmisenä kasvamistani.

Vanhempani ja sisarukseni, joita ilman en olisi kasvanut tytöstä tällaiseksi naiseksi.

Kaikki naisystäväni, joita minulla onnekkaasti on niin paljon. Erityiskiitos Susannalle jaetusta eronaisten elämästä.

Kallelle pitkästä kasvumatkasta.

Vivicalle vahvasta terapeuttisesta tuesta vuosien varrella.

Tommille johdatuksesta joogaan.

Kristiinalle lämmöstä, viisaudesta, naiseuden ja elämänkehän ymmärtämisestä.

Kiitos sieluni kumppanille Tapsalle.

Rakastuminen on ihme.

Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen kokonaisena vielä suurempi ihme.

Minun eroni

Minun eroni

Ajoin autollani pihaan. Talo kertoi jo ulospäin, että se on tyhjä. Mieheni oli lähtenyt ”pohtimaan elämäänsä, meitä ja suhdetta lapsiinsa”. Muutti pois, ulos elämästäni lopullisesti, vaikkei sitä lähtiessään edes myöntänyt. Jostain muistin teini-iässä lukemani runon: ”Minä lähden nyt vain vähäksi aikaa. Minä nyökytin päätä, minä olin niin lapsi vielä.”

En halunnut nähdä muuttoauton perävaloja. Halusin, että meistä jäisi jäljelle jokin muu näky. Ja mikä minä olin, kokonainenko? Ei, vaan sirpaleinen, rikki, palasina. Minä ja koko elämä, eletty ja tässä oleva. Ei mitään tietoa tulevasta, ei halua muistaa mennyttä. Ehkä suurin halu vain unohtaa, elämä ja kipu, niin kova, että tuntui kuin sen alle musertuisi.

Askeleet kaikuivat isossa talossa. Neljänsadan neliön unelma oli toteutunut, täytetty, ja nyt se oli tyhjä. Oli vaikea uskoa terapeuttisen valmentajani sanoja, että minun kuuluu jäädä tänne joksikin aikaa, löytää näiden hukkaneliöiden keskeltä itseni ja se nainen, joka olen. En uskonut, että se olisi mahdollista. Kun on kaksikymmentäyhdeksän vuotta peilannut elämänsä toisen kanssa ja kautta ja kun se peili poistuu elämästä parissa viikossa, ei ole helppo uskoa mitään. Ei ainakaan sitä, että minusta vielä tulisi kokonainen.

Näin kuitenkin kävi. Kaikkien varoitusten vastaisesti kapusin kuilusta ylös, välillä tuntien olevani kuin oman elämäni Indiana Jones, tuntemattomia vaaroja ja pelkoja pakoon juokseva ”sankari”. Mutta kuten aito Indy, selvisin vaaroista ja koen itseni onnelliseksi, kokonaiseksi, eläväksi ja eteenpäin meneväksi. Erosta on tätä kirjoittaessani noin kaksi vuotta, ja valehtelematta voin sanoa eläväni yhtä parhainta jaksoa elämässäni. Koska itse olen tässä, uskon että muutkin eronneet naiset voivat olla. Ero ei ole kuolemantuomio, vaikka olisi se niin sanottu ”jätetty” osapuoli. Ero voi olla vapautus ja uuden elämän alku jos niin haluaa.

Helpolla en ole tähän päässyt enkä kuvittele, että ero olisi kenellekään oikeasti helppo. Kaunis ”kasvoimme erilleen” -kliseekin sisältää tunteiden tuskan ja yleensä melkoiset selvittelyt ainakin eroavien omassa päässä.

Kävin läpi totaalisen henkisen helvetin ensimmäisten kuukausien aikana. Tarvitsin lepoa, lääkitystä ja läheisyyttä ystäviltä ja perheenjäseniltä paljon, jotta jaksoin minuutti minuutilta, tunti tunnilta eteenpäin. Kaipasin elämän mullistumiselle jotain selitystä, jota kukaan ei voinut antaa. Kaipasin mielelle rauhaa, jota ei vielä voinut tulla mistään.

Kun voimat olivat jonkin verran elpyneet ja uni tuli, jaksoin hakeutua terapiaan, myöhemmin valmennukseen ja sen ohessa intensiiviseen joogaan. Puhuin tuntitolkulla eronneen naisystäväni kanssa. Itkin enemmän kuin luulin, että ihmisen on mahdollista itkeä. Pelkäsin enemmän kuin on järjellistä pelätä. Koin kaikki mielen kauhut, joita totaalinen yksinäisyys voi tuoda tullessaan.

Hankin itselleni uuden työn ja myöhemmin myös kodin. Hautasin koirani ja hyvästelin monta muutakin asiaa menneisyydestäni. Vihasin riittävästi ex-miestäni, hänen uutta ja minun entistä naisystävääni ja valitettavasti myös itseäni. Kirjoitin päiväkirjaa ja sivutolkulla vahvistuslauseita. Laskin taloutta ja tappelin rahasta, sekä itseni että ex-mieheni kanssa. Puhuin, purin ja paranin.

Ehkä luonteeni ja myös ammattini vuoksi olen kahdessa vuodessa tehnyt sellaisen syväsukelluksen, joka ei sovi kaikille. Revin valtavalla vauhdilla auki kaiken, pakotin itseni katsomaan rehellisesti vihdoin itseäni ja menneisyyttäni, kohtaamaan myös omat virheeni, jotka eroon ja sitä edeltäneeseen avioliittoon aikanaan johtivat. Muutin kaiken. Ja selvisin. Mutta kuten jo sanoin, tätä hurjavauhtista syväsukellusmenetelmää ei voi suositella kaikille. Jokaisella on oma hyvä aikataulunsa.

Kun erosta oli kulunut vuosi, elämä ei todellakaan ollut vielä paikoillaan, mutta tunnistin, että alan olla vihdoin ja jälleen lähempänä omaa itseäni, sitä naista, jota oli ollut niin ikävä vuosikausia.

Ryhdyin määrätietoisesti omien valmennusoppieni mukaisesti tuijottamaan kohti omia elämäni unelmia, ja näyttää siltä, että yksi kerrallaan ne saapuvat elämääni. Olen myöntänyt, että vaikka pihastamme ensimmäisenä pois ajanut muuttoauto oli ex-mieheni, minäkin olin lähtenyt jo vuosia aiemmin. Olimme kumpikin monesta erilaisesta syystä poistuneet tunnetasolla parisuhteesta, isossa talossa ei elänyt mies ja nainen vaan kaksi todella hyvää projektikumppania kauniissa kulisseissa. Rohkeuden puutteesta, turvallisuuden tarpeesta, lasten ja ex-mieheni selviytymistä peläten en ollut itse tehnyt lopullista ratkaisua sellaisinakaan hetkinä, jolloin se olisi itseään kunnioittavalle naiselle ollut järkevää. En tosin tainnutkaan aiemmin olla itseäni kunnioittava nainen.

Luin tätä kirjaa kirjoittaessani paljon naisen itsenäisyyttä, itsetuntoa ja osaamista koskevia kirjoja, ja usein tuntui kuin olisin saanut tikarin sisuksiini. Huomasin, että en ollut uskaltanut ottaa valtaa ja vastuuta omasta onnestani, olin vaikuttanut toisena osapuolena siihen, että parisuhteemme ei toiminut, ja antanut toimimattoman parisuhteen pienentää itseni ihmisenä, naisena ja jopa yrittäjänä. Olin luullut, etten osaa, pysty ja pärjää. Olin kyllä saanut puolisoltani näihin ajatuksiin oivan tuen. Olin jättäytynyt kakkoseksi niin monessa mielessä ja merkityksessä. Olin todella antanut elämän tehdä minusta puolikkaan.

Syyllisten hakeminen ei auta eroavaa, ja sitä olen pyrkinyt välttämään. Näen, että mennyt avioliittomme kaatui siihen, että emme alun perinkään olleet itsellemme riittävästi ja sitä kautta emme toisillemmekaan. Jatkuva vajauden tunne ei kanna loputtomiin, hyvästä tahdosta huolimatta. Kahdesta puolikkaasta ihmisestä ei tule yhtä kokonaista.

Nyt reilun kahden vuoden jälkeen tunnen olevani melko lailla kokonainen ja ehjä. Yhä joskus kuitenkin tulee päiviä, jolloin menneisyys kurkistaa jostain ikkunasta, haikeus hiipii mieleen ja myös suru siitä, että niin paljon myös kaunista piti jättää taakse. Monien hyvien parisuhdehetkien lisäksi olimme syviä ystäviä ja meillä oli upea, yhtenäinen perhe.

Hetkittäisestä haikeudesta huolimatta suurin osa päi...