Kansi

Nimiö

Kati Hiekkapelto

Kolibri

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Kati Hiekkapelto ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: iStock

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-27163-5

Versio 2.0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

Sinä yönä Nukku-Matti toimi Gestapon kätyrinä. Kun se surrur surrur lähti kierrokselleen, se laitto ne siniset kamppeet pyykkiin ja puki pitkän nahkatakin ja kiiltävät saappaat, paiskas mut autoon ja vei pois. Sen vyössä oli nopeasti avattava solki. Arvaapa miksi. Enkä mä todellakaan uskaltanu nukahtaa, vaikka matka oli pitkä.

Mä oon nähny silvottuja ja kivitettyjä, ihan oikeesti, lapsena, ja kai mun pitäis olla jotenki traumatisoitunu, mut en mä oo. Mut mä tiedän miltä mun oma ruumis näyttää kuolleena ja mä oon kuullu parvekkeelta pudonneista tytöistä, Rinkebyn ja Clichy-sous-Boisin enkeleistä, jotka ei osannutkaan lentää. Ja mä tunnen yhden tytön joka vaan katos, wallahi. Kaikki ties, että se toimitettiin entiseen kotimaahan vaimoks jollekin isomahaselle pervolle, jolla on kultahammas ja paksut nakkisormet. Sillain sen perheen kunnia säily, huhhuijaa koko suku huokas helpotuksesta ja liimas kaikki on niin vitun hyvin -hymyn huulilleen for ever. Kaikki paitsi se tyttö tietysti. Ja se pervo sai kivan leikkikalun. Jotain mihin tunkea haisevia nakkejaan.

Nukku-Matti kuskas mut sedän ja tädin luo toiseen kaupunkiin ja toiseen lähiöön, olohuoneen sohvalle, ja mä vaan makasin siinä ihan turtana ja kuuntelin joka risausta, että milloin ne tulee ja tappaa mut. Mä kuulin ku täti laski vettä keittiönhanasta. Puhu kuiskien puhelimeen. Supisi sedän kanssa. Rapisteli jotain. Mä en tiedä miten ne oli mulle setä ja täti, niinku suomalaisittain ajateltuna. Mun tietääkseni äidin sisarukset asuu kaikki Ruotsissa ja isän ainoo veli on kuollu jo aikaa sitten. Nää oli setä ja täti meikäläisittäin määriteltynä. Ikivanhoja tuttuja. Jotain sukua isälle. Ne ei menny ikinä nukkumaan eikä ne varmaan edes syöneet mitään, vaikka ne mulle jotain leipää toikin siihen sohvapöydälle. Ne oli niinku koko ajan valmiustilassa. Mitä käskyä ne oikein odotti? Että nakatkaa tyttö alas, hupsista vahinko. Vai että lentokone lähtee kahden tunnin päästä, me saatiin ne liput!

Sohva haisi ihan Kurdistanille. Mä en voi käsittää, miten ne onnistuu kantamaan sen hajun mukanaan ja säilömään sen joka paikkaan: sohviin, mattoihin, verhoihin, vaatteisiin ja vaatekaappeihin, ruokakomeroihin, sänkyihin, lakanoihin, tapetteihin, telkkariin, saippuaan, hiuksiin, iholle. Missä ne sen tuo? Jossain purkissako? Ja miten se voi säilyä niinku satoja vuosia ja tuhansien kilometrien välimatkasta huolimatta? Vai onko se oikeesti niin kuin ne laulaa, et Kurdistan on ilma jota hengitän?

Setä ja täti kyttäs mun jokaista liikahdusta eikä antanu edes vessan ovee laittaa kii kun kävin kusella. Ihan niinku mä oisin voinu kadota johonki viemäriin tai ilmastointiputkeen. Enhän mä voinu mitenkään yrittää karkuun. Mä laskin kyllä askeleita ja aikaa mitä kuluis, jos ryntäis eteiseen ja ulko-ovelle, räveltäis lukot auki ja syöksyis käytävään apua huutaen ja ulos vapauteen. Mut setä ja täti päivysti keittiössä, joka sijaitsi tuon ikuisuudelta tuntuvan matkan varrella, sen oviaukko ammottavana kitana eteisessä, heti ulko-ovesta seuraavana. Ne ois ehtiny ilman muuta mun kimppuun ennen ku oisin päässyt ulos. Ja mä tiesin, että ovi oli takalukossa ja avain oli sedällä. Se oli kerrottu mulle selkein sanoin samalla kun lukkoja ja varmuusketjuja oli suljettu ja väliovi painettu kiinni kuin sellin salpa. Suomessa mun piti muka olla turvassa. Ja kuitenkin mä pelkäsin enemmän kuin koskaan pienenä siellä, missä kaduilla oli verilammikoita, mutta missä isä ja äiti vielä sentään joskus nauro.

Mä en vaan niinku voinu maata siellä ja odottaa että se helvetin KGB-Nukku-Matti hiipii ovesta sisään ja sanoo että NYT ja sit ne tekee mulle jotain tosi pahaa. Mun oli pakko toimia. Mä kaivoin mun kännykän käsilaukusta. Ensimmäinen ihme oli se, että se oli unohdettu ottaa multa pois. Siis käsittämätön moka. Kai neki oli ihan hermona.

Mä näppäilin numeron, joka oli opetettu koulussa heti ekana päivänä, turvallisuus ennen kaikkea, yeah, sellanen Suomi on. Silloin pentuna mua hirvitti ajatuskin siitä, että pitäis soittaa, että syttyis tulipalo tai äiti sais jonku sydärin ja mä en osais sanoa mikä on hätänä. Ettei ne kuitenkaan ymmärtäis mun puhetta. Se numero ei lisänny yhtään mun turvallisuudentunnetta vaan horjutti sitä entisestään, niin että huoju ja nitisi ja paukku. Mä näin painajaisia kaikista mahdollisista hätätilanteista. Mä suunnittelin, että juoksen naapuriin niinku kotona oisin tehny mut sekin alko tuntua epävarmalta parin viikon jälkeen kun mä tajusin, etten mä tienny yhtään ketä mun naapurissa asui paitsi ihan alimmassa kerroksessa oli yks täti, joka sylki päälle.

Nyt mä tiedän oikeat sanat. Mä tiedän kokonaisen uuden kielen ja mä osaan sitä paremmin kuin entistä ja mä voin soittaa vaikka Metsähallituksen valtakunnalliseen vaihteeseen eikä ne kuule Kurdistania mun mäntymetsien huminalta.

Ja senkin mä tiedän, että täällä poliisiin voi luottaa, ainakin periaatteessa ja jos et satu olemaan Dublin-tapaus tai muuten vaan maahanmuuttoviraston diktaattorien mukaan takaisin toimitettava viallinen roska. Mä en ole. Mulla on kansalaisuus. OMG mua naurattaa tää, mutta pakko sanoa: mähän olen ihan virallinen suomalainen. Lottovoitto vaikken tänne syntynytkään, ei nyt ihan seitsemän oikein, mut semmonen kuus ja lisänumero kuiteski. Ei mulla ollu muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää uskoa ihmeisiin. Mä soitin hätänumeroon.

Elokuu

Elokuu

1.

Pururadan reunoilta pajukkona alkava metsä oli äänetön. Oksistojen varjot hälvenivät laskeutuvaan hämärään. Vaaleat lenkkitossut tömähtelivät purun muodostamaa juoksumattoa vasten vaimeasti. Jalat takoivat maata, niiden vahvat ja treenatut lihakset työskentelivät tehokkaasti, ja sydän löi juuri sopivalla sykkeellä. Sen tuntemiseen hän ei tarvinnut sykemittaria, ei aikoisi ikinä sellaista hankkia. Hän kyllä tunsi kehonsa ja sen, mitä siltä saattoi vaatia. Ensimmäisen kilometrin jälkeen alun hienoinen kankeus alkoi väistyä, jalat kevenivät ja hengitys tasaantui, juoksuun löytyi se nautinnollisen rento rytmi, jolla voisi jatkaa maailman ääriin saakka.

Oli helppo hengittää kosteaa, sateen raikastamaa hapekasta ilmaa. Keuhkot vetivät sitä sisään ja puhalsivat ulos kuin palkeet, jotka eivät väsyisi tänään. Hiki oli jo kastellut koko vartalon. Jos nyt pysähtyisin ja riisuisin, kiiltäisin kuin tämä märkä metsä, hän ajatteli. Varpaat tuntuivat kuumilta. Hanskat oli täytynyt jo aikaa sitten laittaa taskuun, vaikka käsiä olikin lähtiessä palellut. Hikipanta pään ympärillä imi kasvoille valuvat pisarat, tumma paksu tukka oli juuresta litimärkä. Tasaiset askeleet takoivat purua, maailma kutistui niiden monotonisen rytmin ympärille ja ajatukset tyhjenivät hetkeksi. Oli vain askel, askel, askel, askel, ei mitään muuta tässä pahassa maailmassa.

Sitten polvissa alkoi tuntua. Hengitys tiheni, väsymys alkoi sittenkin hiljalleen tulla. Piti hiljentää hieman, että jaksaisi kotiovelle saakka. Enää ei olisi pitkästi. Tuolla häämötti jo kaatunut puu, jonka kohdalta alkoi aina loppukiri. Sen mustanpuhuva paksu runko oli kaatues­saan repinyt muutaman ohuen koivun mukanaan. Juurakko törrötti villinä kuin peikko. Hän oli usein ajatellut, että sen taakse olisi helppo piiloutua.

Toisella pururadalla hiljaisuuden rikkoi vain yksinäisen juoksijan verryttelypuvun kahina. Metsä oli vaiti, meren kohinaa ei kuulunut. Eivät kai linnut vielä ole lähteneet, vai ovatko ne menneet nukkumaan, juoksija ajatteli juuri kun varis rääkäisi ihan vieressä. Hän hätkähti yllättävää ääntä, sydän muljahti säikähdyksestä, ja heti sen jälkeen jostakin sivulta kuului kahinaa kuin oksat olisivat taipuneet ja räpsähtäneet sitten taas paikoilleen. Joku liikkui metsässä. Ei, ei joku vaan jokin: lintu, siili, joku hyönteinen, no ei hyvänen aika mistään hyönteisestä tuollaista ääntä lähde, ehkä kettu tai mäyrä, ainahan metsät on täynnä elukoita, ei sitä tarvitse säikkyä, hän hoki hermostuneena itselleen, yritti siten rauhoittua, muttei oikein onnistunut siinä. Hän kiihdytti vauhtia ja juoksi liian lujaa. Kaikki ne sotkut hänen elämässään pyörivät päässä yhtenä sekamelskana ja hän juoksi tyhjentääkseen itsensä niistä, oli juossut läpi kesän tähän iltaan saakka kuin riivattuna. Kunpa lukukausi jo alkaisi, hän ajatteli, pääsisi pois täältä, pois kaikesta entisestä, aloittamaan uuden luvun elämässä puhtaalta pöydältä. Näitä fraaseja hän oli toistellut itselleen siitä asti kun hyväksymiskirje yliopistoon oli saapunut. Silti hänestä tuntui, ettei hän pääsisi irti.

Kun alaovi napsahti lukkoon, hän oli jo toisessa kerroksessa. Viimeinen rääkki, täysillä portaat ylös viidenteen ja vaikka pohkeissa oli jo helvetin tuli irti, hän tiesi selviytyvänsä helposti. Tämäniltainen lenkki oli harjoitusohjelman kevyimmästä päästä, vajaa tunti hölkkää mukavalla vauhdilla, silkkaa iloa ja nautintoa. Hän riisui hikiset kamppeet mytyksi eteisen lattialle, astui suihkun alle, avasi hanan ja antoi kuuman veden ryöpyttää punaisena sykkivää ihoa, huuhtoa kirpeät hikikarpalot ja vaahtoavan saippuan kaupungin alla risteilevien viemäriputkistojen vietäviksi, jätevedenpuhdistamon päänvaivaksi, työllistämään monta miestä. Ajatus huvitti häntä. Suihkusta tultuaan hän kääriytyi paksuun valkoiseen kylpytakkiin, väänsi mustat hiuksensa pyyheturbaanin sisään mutkalle, avasi oluttölkin ja meni parvekkeelle tupakalle. Tylyä betonia ja kerroksittain mustia ikkunoita. Lähi...