Omistuskirjoitus

Jenny Liosatoulle ja Giulio D’Alessiolle

Motto

Herran nimeen, aamen. Minä, Georg Friedrich Händel, ottaen huomioon ihmiselämän epävarmuudet, määrään viimeisenä tahtonani seuraavaa…

Georg Friedrich Händelin testamentti

1

1

Koska Anna Maria Giusti oli jo vuosikymmeniä kääntänyt työkseen kaikenlaista kirjallisuutta englannista ja saksasta italiaksi, hän tunsi monenlaisia aihepiirejä. Hänen viimeisin käännöksensä oli ollut amerikkalainen opaskirja siitä, miten selvitä ristiriitaisista tunteista. Ne pinnalliset typeryydet, joihin hän oli törmännyt – ja jotka olivat aina kuulostaneet hölmömmiltä hänen käännettyään ne italiaksi – olivat välillä saaneet hänet hihittämään hillittömästi, mutta nyt kun hän nousi portaita asunnolleen, osia tekstistä palasi hänen mieleensä.

”On mahdollista tuntea samaa henkilöä kohtaan kahta vastakkaista tunnetta samanaikaisesti.” Se piti hyvinkin paikkansa sen suhteen, mitä hän tunsi miesystäväänsä kohtaan. Hän oli juuri tulossa Palermosta tapaamasta miehen perhettä. ”Nekin ihmiset, jotka tunnemme hyvin, saattavat yllättää meidät uudessa ympäristössä.” ”Uusi” tuntui väärältä sanalta kuvaamaan Palermoa ja hänen siellä kokemaansa. ”Vieras”, ”eksoottinen”, ”outo” –edes nuo sanat eivät tehneet oikeutta sille, mitä hän oli kokenut, mutta miten sen selittäisi? Eikö kaikilla Palermossakin ollut telefonino mukanaan? Eikö jokainen, jonka hän tapasi, pukeutunut tavattoman hienostuneesti ja myös käyttäytynyt yhtä moitteettomasti? Kielestäkään ei voinut olla kyse, koska kaikki olivat puhuneet elegantimpaa italiaa kuin hänen omat Veneton nuotilla puhuvat perheenjäsenensä ja ystävänsä. Ei liioin rahasta, koska Nicon perheen varakkuus näkyi joka käänteessä.

Hän oli mennyt Palermoon tapaamaan miehen perhettä ja luullut, että mies toisi hänet vieraaksi perheen kotiin, mutta hän olikin viettänyt viisi yötä hotellissa, jolla oli enemmän tähtiä kuin mihin hänen käännöspalkkionsa olisivat riittäneet, mikäli hotellilla olisi suostuttu hänen vaatimuksiinsa saada maksaa lasku itse.

”Ei, Dottoressa”, hymyilevä hotellinjohtaja oli sanonut, ”L’avvocato pitää siitä huolen.” Nicon isä. ”L’avvocato.” Anna Maria oli aluksi kutsunut häntä arvonimellä ”dottore”, minkä mies oli hylännyt käden huitaisulla, aivan kuin Anna Marian yritys osoittaa kunnioitusta olisi ollut kärpänen. Sana ”avvocato” oli kieltäytynyt tulemasta hänen suustaan, joten hän oli päätynyt sanomaan ”Lei” ja käyttänyt siitä lähtien tuota muodollista pronominia kaikista perheenjäsenistä.

Nico oli varoittanut, ettei vierailu olisi helppo, muttei silti ollut valmistanut Anna Mariaa siihen, mitä hän tuon viikon aikana koki. Mies oli huomaavainen vanhempiaan kohtaan – jos Anna Maria olisi todistanut sellaista käytöstä kenessäkään muussa kuin miehessä, jota uskoi rakastavansa, hän olisi kuvannut sitä mielisteleväksi. Mies suuteli äitinsä kättä tämän tullessa huoneeseen ja nousi seisomaan isänsä saapuessa.

Eräänä iltana Anna Maria oli kieltäytynyt osallistumasta perheillalliselle. Heidän oman hermostuneen kahdenkeskisen ateriansa jälkeen mies oli vienyt hänet takaisin hotellille, suudellut häntä aulassa, odottanut kunnes hän pääsi hissiin ja palannut sitten itse kiltisti nukkumaan vanhempiensa palazzoon. Kun Anna Maria oli seuraavana päivänä vaatinut saada tietää, mitä oli meneillään, mies oli vastannut olevansa elinympäristönsä tuote: näin ihmiset täällä käyttäytyivät. Samana iltapäivänä, kun mies oli antanut hänelle kyydin takaisin hotellille ja sanonut hakevansa hänet kahdeksalta illalliselle, Anna Maria oli hymyillyt ja hyvästellyt miehen hotellin etuovella, mennyt sisään ja kertonut vastaanottotiskin nuorelle miehelle lähtevänsä hotellista. Hän meni huoneeseensa, pakkasi, soitti taksin ja jätti vastaanottovirkailijalle viestin Nicolle. Ainoa istumapaikka iltalennolla Venetsiaan oli bisnesluokassa, mutta hän maksoi lipun mielellään ajatellen, että se korvasi ainakin osittain hotellilaskun, jota hänen ei ollut annettu maksaa.

Anna Marian laukku oli painava ja tömähti äänekkäästi, kun hän laski sen ensimmäiselle porrastasanteelle. Giorgio Bruscutti, naapurin vanhin poika, oli jättänyt lenkkitossunsa tasanteelle, mutta tänään näky melkein ilahdutti häntä: se todisti, että hän oli kotona. Hän nosti laukkunsa ja kantoi sen ylös toiselle porrastasanteelle, jolla oli – kuten hän oli odottanutkin – siististi sidottuja pinoja Famiglia cristianaa ja Il Giornalea. Signor Volpe, josta oli vanhoilla päivillään tullut kiihkeä luonnonsuojelija, jätti keräyspaperit tasanteelle aina sunnuntai-iltaisin, vaikkei niitä tarvinnut viedä ulos ennen kuin vasta tiistaiaamuna. Tämä merkki normaalielämästä ilahdutti Anna Mariaa niin, että hän unohti tällä kertaa ajatella, että roskakori olikin oikea paikka kumpaisellekin julkaisulle.

Kolmas porrastasanne oli tyhjä samoin kuin pöytä oven vasemmalla puolella. Tämä oli Anna Marialle pettymys: se tarkoitti joko ettei hänelle ollut tullut postia kuluneen viikon aikana – mitä hän ei voinut uskoa – tai että signora Altavilla oli unohtanut jättää postin Anna Marian poimittavaksi.

Hän katsoi kelloaan ja totesi sen olevan melkein kymmenen. Hän tiesi, että vanha nainen meni myöhään nukkumaan: he olivat kerran tunnustaneet toisilleen, että yksin elämisen suurin ilo oli vapaus valvoa vuoteessa lukien niin kauan kuin halusi. Hän astui kauemmas signora Altavillan ovelta ja koetti nähdä, siivilöityikö oven alta valoa, mutta porrastasanteen lampun takia sitä oli mahdoton erottaa. Hän lähestyi ovea ja painoi korvansa sitä vasten toivoen kuulevansa sisältä ääniä: jo television äänet kertoisivat, että signora Altavilla oli yhä hereillä.

Hiljaisuudesta pettyneenä hän nosti laukkunsa maasta ja laski sen äänekkäästi laatoitukselle. Hän nosti sen uudelleen ja ryhtyi nousemaan ylös portaita pitäen huolen, että laukun reuna tömähti ensimmäisen portaan reunaa vasten vieläkin kuuluvammin. Hän kipusi ylös portaita aiheuttaen niin paljon meteliä, että jos olisi itse kuullut jonkun muun tekevän samoin, hän olisi ohimennen miettinyt ihmisten ajattelemattomuutta tai pistänyt päänsä oviaukosta nähdäkseen, mikä oli vinossa.

Portaiden yläpäässä Anna Maria laski laukun takaisin maahan. Hän löysi avaimen ja avasi asuntonsa oven, ja samalla kun se avautui, hänen mielensä täyttivät rauha ja varmuus. Kaikki asunnossa oli hänen omaansa, ja näissä huoneissa hän itse päätti mitä teki, milloin ja miten. Hänen ei tarvinnut noudattaa kenenkään sääntöjä eikä suudella kenenkään kättä. Tuon ajatuksen myötä epävarmuus väistyi, ja hän tiesi tehneensä oikean päätöksen lähtiessään Palermosta, jättäessään Nicon taakseen ja lopettaessaan suhteen.

Hän laittoi valot päälle ja katsoi vanhasta tottumuksesta huoneen toisella puolella olevaa sohvaa. Tyynyjen sotilaallinen järjestys kertoi, että siivooja oli käynyt hänen poissa ollessaan. Hän kantoi matkalaukun sisään, sulki oven ja antoi hiljaisuuden virrata itseensä. Koti.

Anna Maria käveli huoneen poikki ja avasi ikkunan ja ikkunaluukut. Vastapäätä campoa oli San Giacomo dell’Orion kirkko: jos sen pyöreä pääty olisi ollut purjelaivan keula, laiva olisi ollut matkalla kohti hänen ikkunoitaan ja ollut pian hänen kohdallaan.

Hän kulki ympäri asuntoa, avasi kaikki ikkunat, työnsi ikkunaluukut selälleen ja salpasi ne paikoilleen. Hän kantoi matkalaukun vierashuoneeseen, nosti sen sängylle ja teki sitten uuden kierroksen asunnossa sulkien ikkunat lokakuun kylmyydeltä.

Ruokailutilan pöydältä Anna Maria löysi paperilapun, jossa oli yksi Luban hassusti muotoilluista viesteistä, ja sen vierestä tutunnäköisen ruskeankeltaisen tiedotteen, jossa ilmoitettiin, että hänelle oli yritetty toimittaa kirjattu kirje. ”Teille tuli”, viestilapussa luki. Hän tutki ilmoitusta: se oli jätetty neljä päivää sitten. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka oli voinut lähettää hänelle kirjatun kirjeen: osoitteesta kohdassa mittente ei saanut mitenkään selvää. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli epämääräinen pelko, että jokin valtion virasto oli huomannut tiedoissa poikkeaman ja tutki nyt, oliko hän tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin, mitä lie.

Hän tiesi, että toinen ilmoitus olisi tullut kaksi päivää ensimmäisen jälkeen. Sen poissaolo merkitsi, että signora Altavilla, josta oli vuosien varrella tullut hänen postinsa ja lähetystensä vartija, oli kuitannut kirjeen, ja se odotti alakerrassa. Uteliaisuus voitti. Anna Maria laski tiedotteen pöydälle ja meni työhuoneeseensa. Hän näppäili ulkomuistista signora Altavillan numeron. Oli parempi häiritä häntä tällä tavalla kuin murehtia aamuun asti kirjettä, joka varmasti – hän rauhoitteli itseään – osoittautuisi aivan harmittomaksi.

Puhelin soi neljä kertaa ilman vastausta. Hän astui kauemmas ja avasi ikkunan, nojautui ulos ja kuuli pirinän alakerrasta. Missä naapuri saattoi olla tähän aikaan illasta? Elokuvissa? Hän meni toisinaan elokuviin ystäviensä kanssa. Tai sitten hän oli hoitamassa lapsenlapsiaan, tosin vanhin lapsista yöpyi välillä hänen luonaankin.

Anna Maria laski luurin ja palasi olohuoneeseen. Vaikka hänellä ja alakerran naisella oli melkein kahden sukupolven verran ikäeroa, heistä oli vuosien varrella tullut hyvät naapurit. Ehkei sentään hyvät ystävät: he eivät koskaan olleet syöneet yhdessä, mutta joskus he tapasivat kadulla ja menivät kahville, ja heillä oli ollut monia keskusteluja rappukäytävässä. Anna Mariaa pyydettiin toisinaan simultaanitulkiksi konferensseihin, joten hän saattoi olla päiviä, joskus viikkojakin poissa kotoa. Ja koska signora Altavilla meni poikansa ja tämän perheen kanssa vuoristoon aina heinäkuussa, Anna Marialla oli hänen avaimensa, jotta hän saattoi kastella kukat – ja muutenkin, kuten signora Altavilla oli sanonut antaessaan ne hänelle, ”varmuuden vuoksi”. Heidän välillään vallitsi yhteisymmärrys siitä, että Anna Maria voisi – ja hänen pitäisikin – mennä hakemaan postinsa, jos hän palasi matkoilta eikä signora Altavilla ollut kotona.

Hän otti avaimet keittiön toiseksi ylimmästä laatikosta, työnsi ovensa auki käsilaukullaan, sytytti valon ja meni alas portaita.

Vaikka Anna Maria oli varma, ettei ketään ollut kotona, hän soitti kuitenkin ovikelloa. Jonkin tabun takia? Hienotunteisuudesta? Kun kukaan ei tullut avaamaan, hän työnsi avaimen lukkoon, mutta kuten tämän oven kanssa usein kävi, avain ei kääntynyt helposti. Hän yritti uudestaan vetämällä ovea itseensä päin samalla kun käänsi avainta. Hänen kätensä painoi kahvan alas, ja kun hän nykäisi ja painoi saadakseen oven auki, hän huomasi, ettei ovi ollut lukossa vaan aukeni vastarintaa tekemättä ja sai hänet horjahtamaan askeleen verran sisälle asuntoon.

Ensin Anna Maria yritti muistaa, minkä ikäinen Costanza olikaan: oliko hän unohtanut lukita oven? Miksei hän ollut koskaan vaihtanut sen tilalle una porta blindataa, joka meni itsestään lukkoon, kun se suljettiin? ”Costanza?” hän huhuili. ”Ci sei?” Hän kuunteli liikkumatta, mutta kukaan ei vastannut. Sen kummemmin ajattelematta Anna Maria lähestyi ovea vastapäätä olevaa pöytää nähtyään sillä pienen pinon kirjeitä, ei neljää tai viittä enempää, ja sen viikon Espresson. Lukiessaan lehden nimen hän huomasi, että eteisen valo oli päällä ja lisää valoa tuli käytävää pitkin olohuoneen puoliavoimesta ovesta, samoin kuin isomman makuuhuoneen avoimesta ovesta lähempänä häntä.

Signora Altavilla oli kasvanut sodanjälkeisessä Italiassa, ja vaikka avioliitto oli tehnyt hänet sekä onnelliseksi että varakkaaksi, hän ei koskaan ollut oppinut eroon säästäväisyydestä. Anna Maria, joka oli kasvanut varakkaassa perheessä, menestyvässä ja vauraassa Italiassa, ei ollut koskaan oppinut sitä. Siksi vanhemman naisen tapa sammuttaa valot joka kerta huoneesta lähtiessään oli aina tuntunut hänestä viehättävän vanhanaikaiselta, samoin kuin kahden villapuseron käyttäminen talvella ja aito ilahtuminen hyvistä tarjouksista ruokakaupassa.

”Costanza?” hän huhuili uudestaan, pikemminkin vaientaakseen omat ajatuksensa kuin siksi, että olisi ajatellut saavansa vastauksen. Vapauttaakseen kätensä hän laski huomaamattaan avaimet kirjepinon päälle ja seisoi hiljaa, katse käytävän pään avoimesta ovesta tulevaan valoon hakeutuen.

Hän veti henkeä ja otti askeleen, sitten toisen ja kolmannen. Hän pysähtyi ja huomasi, ettei pystynyt jatkamaan peremmälle. Hän kielsi itseään olemasta typerä ja pakottautui kumartumaan eteenpäin ja kurkistamaan puoliavoimesta ovesta sisään. ”Costan…” hän aloitti, mutta peitti äkkiä suunsa kädellään nähdessään lattialla käden. Ja sitten käsivarren, ja olkapään, ja pään, tai ainakin takaraivon. Ja lyhyet valkeat hiukset. Anna Maria oli jo vuosia halunnut kysyä vanhalta rouvalta, miksei hän värjännyt hiuksiaan niin kuin muut ikäisensä naiset: oliko se taas yksi osoitus hänen nuorena oppimastaan säästäväisyydestä vai johtuiko se siitä, että valkoiset hiukset pehmensivät hänen kasvojensa ryppyjä ja toivat hänen ulkonäköönsä arvokkuutta.

Hän katsoi maassa makaavaa liikkumatonta naista, kättä, käsivartta, päätä. Ja hän tajusi, ettei koskaan pääsisi kysymään.

2

2

Guido Brunetti, ammatiltaan commissario di polizia Venetsian kaupungissa, istui illallispöydässä vastapäätä lähintä esimiestään, apulaispoliisipäällikkö Giuseppe Pattaa, ja rukoili maailmanloppua. Häntä ei olisi haitannut, jos hän olisi joutunut avaruusolentojen kaappaamaksi, tai jos parrakkaat terroristit olisivat tunkeutuneet ravintolaan ammuskelemaan verenhimoinen kiilto silmissään. Moisesta seurannut kaaos olisi antanut Brunettille, joka ei tapansa mukaan kantanut omaa asettaan, mahdollisuuden siepata ase ohikulkevan terroristin kädestä ja ampua kuoliaaksi sekä apulaispoliisipäällikkö että tämän assistentti ylietsivä Scarpa, joka istui apulaispoliisipäällikön vasemmalla puolella ja oli juuri ilmaisemassa tarkkaan punnittua – kielteistä – mielipidettään grappasta, jota aterian päätteeksi oli tarjottu.

”Te pohjoisen ihmiset”, ylietsivä sanoi nyökäten alentuvasti Brunettin suuntaan, ”ette ymmärrä, mistä viinin valmistuksessa on kysymys, joten miten te osaisitte tehdä mitään muutakaan?” Hän joi grappansa loppuun, mutristi hieman suutaan osoittaakseen vastenmielisyyttään – ele oli niin huolella muodostettu, että Brunettin oli helppo tehdä ero vastenmielisyyden ja inhon välille – ja pani lasinsa pöydälle. Hän vilkaisi Brunettia vilpittömän näköisenä kuin kutsuen häntä osallistumaan tähän viinitieteelliseen suorapuheisuuteen, mutta Brunetti kieltäytyi lähtemästä leikkiin ja tyytyi juomaan oman grappansa loppuun. Niin paljon kuin tämä illallinen Pattan ja Scarpan seurassa olikin saanut hänet himoitsemaan toista lasillista grappaa – tai Jeesuksen toista tulemista – tieto siitä, että tarjoilijan tarjouksen ottaminen vastaan vain pitkittäisi ateriaa, sai hänet vastaamaan siihen kieltävästi, samoin kuin maalaisjärki ohjasi häntä olemaan tarttumatta Scarpan hänelle asettamaan syöttiin.

Brunettin vastahakoisuus ottaa kantaa aiheeseen innosti ylietsivää, tai ehkä syynä oli grappa – hänen toisensa – koska hän aloitti: ”En ymmärrä, miksi Friulin viinit ovat…” Minkä puutteen ylietsivä sitten aikoikin paljastaa, Brunettin huomio kääntyi siitä pois, koska hänen telefoninonsa soi. Aina joutuessaan sosiaalisiin tilanteisiin, joita ei voinut välttää – kuten nyt, kun Patta oli kutsunut hänet päivälliselle keskustelemaan mahdollisista työntekijöiden ylennyksistä – Brunetti piti huolen, että kantoi telefoninoa mukanaan. Usein hänet pelastikin armollinen Paola, joka soitti keksittyään jonkin muka kiireellisen syyn, jonka vuoksi hänen oli lähdettävä välittömästi.

”Sì”, hän vastasi pettyneenä nähtyään, että puhelu tuli Questuran vaihteesta.

”Iltaa, commissario”, sanoi ääni, jonka hän uskoi kuuluvan Ruffololle. ”Saimme juuri puhelun eräältä naiselta Santa Crocesta. Hän on löytänyt naisen kuolleena asunnostaan. Siellä oli verta, joten hän soitti meille.”

”Kenen asunnosta?” Brunetti kysyi; ei siksi, että sillä olisi nyt ollut väliä, vaan koska hän ei pitänyt epäselvyydestä.

”Hän sanoi, että hän oli omassa asunnossaan. Kuollut nainen siis. Se on hänen asuntonsa alapuolella.”

”Missä päin Santa Crocea?”

”Giacomo dell’Oriolla, commissario. Hän asuu aivan kirkkoa vastapäätä. Yksi seitsemän kaksi kuusi.”

”Kuka sinne on lähtenyt?”

”Ei vielä kukaan, commissario. Soitin teille ensimmäisenä.”

Brunetti katsoi kelloaan. Se oli melkein yhdentoista: illallinen oli kestänyt paljon myöhempään kuin hän oli ajatellut ja toivonut. ”Katsokaa, jos voitte löytää Rizzardin, ja lähettäkää hänet. Ja soittakaa Vianellolle, hänen pitäisi olla kotona. Lähettäkää vene hakemaan hänet ja viemään hänet paikalle. Ja kootkaa rikospaikkaryhmä.”

”Entä te, commissario?”

Brunetti oli jo ehtinyt tutkia geeneihinsä kaivertunutta kaupungin karttaa. ”Minun on nopeinta kävellä. Tapaan heidät siellä.” Hän lisäsi vielä: ”Jos jossakin lähellä on partio, soittakaa sille ja käskekää menemään paikalle. Ja soittakaa naiselle ja kieltäkää häntä koskemasta mihinkään asunnossa.”

”Hän palasi omaansa soittamaan. Pyysin häntä pysymään siellä.”

”Hyvä. Mikä hänen nimensä on?”

”Giusti, commissario.”

”Jos puhutte partion kanssa, kertokaa, että olen paikalla kymmenessä minuutissa.”

”Kyllä, dottore”, konstaapeli sanoi ja lopetti puhelun.

Apulaispoliisipäällikkö Patta katsoi Brunettiin peittelemättömän uteliaana. ”Ongelmia, commissario?” hän kysyi sävyyn, joka sai Brunettin ajattelemaan, kuinka eri asioita uteliaisuus ja mielenkiinto olivatkaan.

”Kyllä, dottore. Santa Crocessa on löytynyt nainen kuolleena.”

”Ja he soittivat teille?” Scarpa keskeytti lisäten viimeiseen sanaan pienen ripauksen kohteliasta epäluuloa.

”Griffoni ei ole vielä palannut lomalta, ja minä asun lähimpänä”, Brunetti vastasi harjoitellun välinpitämättömästi.

”Tietenkin”, Scarpa sanoi ja kääntyi sanoakseen tarjoilijalle jotakin.

Pattalle Brunetti sanoi: ”Minä menen vilkaisemaan, dottore.” Keskittyen näyttämään rasittuneelta virkamieheltä, joka joutuu vastahakoisesti vetäytymään siitä, mitä haluaisi tehdä, tehdäkseen sitä, mitä on velvollinen tekemään, hän työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi seisomaan. Hän antoi Pattalle mahdollisuuden ottaa kantaa, mutta hetki kului hiljaisuuden vallitessa.

Ravintolan ulkopuolella Brunetti jätti paikalle löytämisen muistinsa hoidettavaksi ja kaivoi telefoninonsa esiin. Hän näppäili kotinumeronsa.

”Soitatko saadaksesi henkistä tukea?” Paola vastasi puhelimeen.

”Scarpa on juuri kertonut, että me täällä pohjoisessa emme osaa valmistaa viiniä”, hän sanoi.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Paola sanoi: ”Niin sinä sanot, mutta kuulostaa siltä kuin jokin muu olisi vinossa.”

”Minut on kutsuttu työtehtäviin. Santa Crocessa, San Giacomon kupeessa on kuollut nainen.”

”Miksi he soittivat sinulle?”

”Luultavasti he eivät halunneet soittaa Pattalle tai Scarpalle.”

”He siis soittivat sinulle, kun olit Pattan ja Scarpan seurassa? Suurenmoista.”

”He eivät tienneet, missä olin. Tällä tavalla minä sitä paitsi pääsin heistä eroon. Menen katsomaan, mitä on tapahtunut. Asun joka tapauksessa lähimpänä.”

”Haluatko, että valvon ja odotan sinua?”

”En. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan tässä kestää.”

”Herään, kun tulet”, Paola sanoi. ”Jos en, tönäise vain minua.”

Brunetti hymyili ajatukselle, mutta tyytyi päästämään myöntävän äännähdyksen.

”Minun tiedetään joskus heränneen keskellä yötä”, Paola sanoi muka tuohtuneena; hän oli tavalla tai toisella onnistunut tunnistamaan Brunettin äänensävyn.

Brunetti muisti, että viime kerta oli, kun Fenice paloi. Silloin talon ylitse yhä uudestaan lentävän helikopterin ääni oli lopulta nostanut Paolan niistä syvyyksistä, joihin hän vetäytyi joka ilta.

Sovittelevammalla äänellä vaimo lisäsi: ”Toivottavasti se ei ole mitään kauheaa.”

Brunetti kiitti, hyvästeli vaimonsa ja pani puhelimen taskuun. Hän kiinnitti jälleen huomion ympäristöönsä. Kadut olivat kirkkaasti valaistut: taas uutta anteliaisuutta noilta Brysselin tuhlailevilta byrokraateilta. Jos Brunetti olisi halunnut, hän olisi voinut lukea sanomalehteä katulamppujen valossa. Monien kauppojen ikkunoista tulvi vielä valoa: hän ajatteli satelliittikuvia, joita oli nähnyt ylhäältä kuvatusta yöllisestä planeetasta. Vain pimein Afrikka pysyi pimeänä.

Scaleter Ca’ Bernardon päässä hän kääntyi vasemmalle, ohitti San Boldon tornin, jatkoi sitten alas sillan kohdalta, suuntasi Calle del Tintorille ja ohitti pizzerian. Sen vieressä halpoja käsilaukkuja myyvä kauppa oli yhä auki. Tiskin takana istui nuori kiinalainen tyttö, joka luki kiinalaista sanomalehteä. Brunettilla ei ollut aavistustakaan, mitä nykyiset lait sanoivat kauppojen aukioloajoista, mutta jokin primitiivinen ääni kuiski hänelle, kuinka sopimatonta oli harjoittaa liiketoimintaa tällaiseen kellonaikaan.

Muutama viikko sitten hän oli syönyt illallista erään rajapoliisin komentajan kanssa, joka oli muun muassa kertonut hänelle, että heidän tarkin tämänhetkinen arvionsa Italiassa asuvien kiinalaisten määrästä liikkui puolen miljoonan ja viiden miljoonan välillä. Tämän sanottuaan mies oli nojautunut taaksepäin kuin voidakseen paremmin nauttia Brunettin hämmästyksestä. Hän oli lisännyt vettä myllyyn sanomalla: ”Jos kaikki Euroopan kiinalaiset käyttäisivät univormua, me näkisimme sen sinä invaasiona, joka se todella on.” Sitten hän oli kiinnittänyt huomionsa takaisin grillattuun mustekalaansa.

Kahden oven päässä oli toinen kauppa, jossa toinen nuori kiinalaistyttö istui kassalla. Kadun varrella olevasta baarista siivilöityi kadulle lisää valoa. Sen edessä seisoskeli neljä tai viisi nuorta ihmistä juoden ja polttaen. Hän huomasi, että kolme nuorista joi Coca-Colaa – se Venetsian yöelämästä.

Brunetti saapui campolle; sekin kylpi valossa. Vuosia sitten, kun hänet oli juuri siirretty Napolista takaisin, tällä campolla oli ollut kyseenalainen maine huumeiden ostopaikkana. Hän muisti tarinat hylätyistä neuloista, jotka piti siivota pois joka aamu, ja hämärästi jonkun nuoren, joka oli löydetty penkiltä yliannostukseen kuolleena. Mutta alueen keskiluokkaistuminen oli puhdistanut aukion; joko se tai siirtyminen design-huumeisiin, jotka olivat tehneet neulat tarpeettomiksi.

Hän vilkaisi oikealle rakennuksiin, jotka olivat aivan kirkon pyöreää päätyä vastapäätä. Yhden rakennuksen neljännen kerroksen ikkunasta tulevaa valoa vasten erottui naisen varjomainen hahmo. Vastustaen mielihalua kohottaa hänelle kättään Brunetti meni rakennuksen luo. Julkisivussa ei näkynyt numeroa, mutta ylin ovikello oli merkitty naisen nimellä.

Hän soitti kelloa ja ovi avautui melkein heti; ehkä nainen oli mennyt ovelle nähdessään miehen kävelemässä campolla. Brunetti oli ainoa jalankulkija tähän aikaan: turistit näyttivät haihtuneet ilmaan ja kaikki muut olivat kotona ja vuoteissaan, joten satunnaisen kulkijan oli pakko olla poliisi.

Hän nousi ylös portaita kenkien ja papereiden ohi. Venetsialaiselle tämä amebamainen taipumus laajentaa elinpiiriään kodin seinien ulkopuolelle oli niin luonnollinen, että ansaitsi tuskin huomiota.

Kun hän kääntyi viimeiselle porrasosuudelle, hän kuuli naisen äänen kysyvän yläpuoleltaan: ”Oletteko te poliisi?”

”Sì, signora”, Brunetti sanoi ottaen esiin virkamerkkinsä ja tukahduttaen halun sanoa naiselle, että hänen pitäisi olla varovaisempi sen suhteen, ketä päästi sisälle rakennukseen. Kun Brunetti pääsi porrastasanteelle, nainen siirtyi puoli askelta edemmäs ja ojensi kätensä.

”Anna Maria Giusti”, nainen sanoi.

”Brunetti”, hän vastasi ja puristi naisen kättä. Hän näytti virkamerkkiään, mutta nainen tuskin vilkaisi sitä. Nainen oli arviolta vähän yli kolmenkymmenen, pitkä ja laiha. Hänellä oli aristokraattinen nenä ja tummanruskeat silmät. Hänen kasvonsa olivat jännityksestä tai väsymyksestä jäykät; Brunetti aavisti, että naisen ollessa levollisempi hänen piirteensä pehmenisivät miltei kauniiksi. Nainen veti häntä kohti itseään ja sisälle asuntoon, päästi sitten irti hänen kädestään ja astui askeleen kauemmas. ”Kiitos kun tulitte”, nainen sanoi. Hän katsoi ympärilleen ja Brunettin taakse varmistaakseen, ettei ketään muuta ollut tullut.

”Apulaiseni ja muut ovat tulossa, signora”, Brunetti sanoi yrittämättä edetä peremmälle asuntoon. ”Sillä välin kun odotamme heitä, voisitteko kertoa mitä tapahtui?”

”En tiedä”, nainen sanoi ja painoi kätensä vyötärön korkeudella yhteen kliseisenä hämmennyksen eleenä, niin kuin naiset 50-luvun elokuvissa tekivät osoittaakseen ahdinkoaan. ”Palasin lomamatkalta kotiin noin tunti sitten, ja mennessäni alakertaan signora Altavillan asuntoon löysin hänet sieltä. Hän on kuollut.”

”Oletteko varma?” Brunetti kysyi ajatellen, että näin esitettynä kysymys ahdistaisi naista vähemmän, kuin jos hän pyytäisi tätä kuvailemaan, mitä oli nähnyt.

”Kosketin hänen kämmenselkäänsä. Se oli kylmä”, nainen sanoi. Hän puristi huulensa yhteen. Lattiaan katsoen hän jatkoi. ”Panin sormeni hänen ranteensa alapuolelle. Kokeillakseni pulssin. Mutta mitään ei tuntunut.”

”Signora, soittaessanne kerroitte, että asunnossa oli verta.”

”Lattialla lähellä hänen päätään. Kun näin sen, tulin tänne soittamaan teille.”

”Onko teillä muuta kerrottavaa, signora?”

Nainen nosti kättään ja viittoi Brunettin taakse kohti rappukäytävää kuin osoittaakseen kohti sitä, mitä oli kerrosta alempana. ”Ovi rappukäytävään oli auki.” Nähdessään, kuinka yllättynyt Brunetti oli, hän selvensi nopeasti: ”Lukitsematta siis. Kiinni, muttei lukossa.”

”Ymmärrän”, Brunetti sanoi. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi sitten: ”Voisitteko kertoa kauanko olitte poissa, signora?”

”Viisi päivää. Lähdin Palermoon viime viikon keskiviikkona ja tulin kotiin tänä iltana.”

”Kiitos”, Brunetti sanoi ja kysyi sitten ystävällisesti: ”Olitteko ystävien luona, signora?”

Se, miten nainen katsoi häntä, kertoi täsmälleen, kuinka älykäs hän oli ja kuinka paljon kysymys loukkasi häntä.

”Haluan sulkea pois asioita, signora”, Brunetti sanoi arkiseen sävyynsä.

Naisen ääni sen sijaan oli hieman aiempaa kuuluvampi ja hänen ääntämyksensä selkeämpi hänen sanoessaan: ”Yövyin hotellissa, Villa Igieassa. Voitte tarkistaa heidän kirjoistaan.” Nainen katsoi toiseen suuntaan tavalla, joka sai Brunettin ajattelemaan, että hän oli vaivaantunut. ”Eräs toinen henkilö maksoi laskun, mutta minä olin kirjoilla siellä.”

Brunetti tiesi, että tämä oli helppo tarkistaa, joten hän kysyi vain: ”Menitte signora Altavillan asuntoon, koska…?”

”Saadakseni postini.” Nainen kääntyi ja meni takanaan olevaan huoneeseen; suureen, avoimeen tilaan, jonka viisto katto vihjasi, että aikoinaan huone oli – kuinkahan monta sataa vuotta sitten? – ollut ullakko. Brunetti seurasi häntä ja vilkaisi kahta kattoikkunaa toivoen näkevänsä niiden takana tähtiä, mutta niissä näkyi vain alapuolelta heijastuva valo.

Nainen poimi paperilapun pöydältä. Brunetti otti sen hänen ojennetusta kädestään: hän tunnisti vaaleanruskean tiedotteen kirjatusta kirjeestä. ”Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se voisi koskea, ja ajattelin, että ehkä se olisi jotakin tärkeää”, hän sanoi. ”En halunnut odottaa tietoa huomiseen, joten menin alakertaan katsomaan, olisiko kirje siellä.”

Vastauksena Brunettin kysyvään katseeseen nainen jatkoi. ”Jos olen poissa, signora Altavilla ottaa postini ja jättää sen rappukäytävään odottamaan paluutani, tai sitten menen hakemaan sen häneltä.”

”Entä jollei hän ole paikalla, kun palaatte?” Brunetti kysyi.

”Hän antoi minulle avaimensa, joten voin hakea postini.” Nainen kääntyi ikkunoihin päin. Niiden takana Brunetti näki kirkon valaistun päädyn. ”Menin siis alas ja avasin oven. Kirjeet olivatkin siinä, mihin hän aina jättää ne: eteisen pöydällä.” Nainen ei keksinyt enempää sanottavaa, mutta Brunetti jäi odottamaan.

”Sitten menin katsomaan olohuoneeseen. En mistään erityisestä syystä – mutta valot olivat päällä – ja hän sammuttaa ne aina kun lähtee huoneesta – ja ajattelin, että ehkei hän ollut kuullut minua. Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, eihän? Ja minä näin hänet. Ja kosketin hänen kättään. Ja näin veren. Ja sitten tulin takaisin tänne yläkertaan ja soitin teille.”

”Haluaisitteko istua, signora?” Brunetti kysyi osoittaen puista tuolia lähimmällä seinustalla.

Nainen pudisti päätään, mutta otti samalla askeleen tuolia kohti. Hän rojahti istumaan, antautui voimattomuudelle ja nojasi selkänojaan. ”Se on niin kauheaa. Miten kukaan…”

Ennen kuin hän ehti esittää kysymystään loppuun, ovikello soi. Brunetti meni vastaamaan ovipuhelimeen ja kuuli, kun Vianello esitteli itsensä ja kertoi, että dottor Rizzardi oli hänen mukanaan. Brunetti avasi alakerran oven painamalla nappia ja laski luurin paikoilleen. Istuva...