Copyright Petteri Hannila, JYVÄSKYLÄ 2013
Kustantanut Petteri Hannila
http://www.kaukamoinen.fi
Kansikuva: Anne Petelius
Toimitus: Jenny Peräaho (Kirjalabyrintti)
ISBN 978-952-6645-16-2 (epub)
ISBN 978-952-6645-17-9 (mobi)
ISBN 978-952-6645-18-6 (pdf)
Omistettu kaikille niille,
joille luovuttaminen
ei ole vaihtoehto
Kainujen synty
Oli ensin ilman alla
ennen maallista menoa
ennen miestä, ennen naista
ennen kaikkia kaloja
meri musta muljahteli
aaltos ainainen ulappa
iät ylsi, lännet kattoi
yliset, aliset peitti
Nousi paasi pinnan alta
loihtui louhikko leveä
sylen tunki, toisen kasvoi
kohosi kivinen kenttä
Liiti lokki, laiha lintu
merta mahtavaa lekutti
iät koitti, lännet lensi
kovin tarkaten kurotti
"minne mahdan jalkaseni
soukan koipeni asetan
pesämunan pyöräyttelen
leputtelen päätä pientä"
Kiven huomas lokki pieni
meren mahtavan selällä
laski siihen jalkasensa
munat muotosat asetti
Suuttui suunnaton ulappa
kovastuihe kuohuvainen
puhallutti ilman suuren
tuulen kolkosta kodasta
nosti aallon autereesta
vedet suuret vierähytti
Iski ilman armelusta
syrjään louhikon lavean
nousi laine tantereelle
kiviselle kankahalle
pesä pieni lintuparan
nyt jo vierähti vetehen
kastui muotosat munansa
hajosi koreat kuoret
Lokki läksi laulamahan
nokan puhtaaksi puhuvi
munat särjetyt saneli
taikakeinoin taltutteli
maaksi pinnalle merien
taivaaksi tähtien keralla
valostamaan aurinkoisen
sirpin kuusta kalvakasta
ylisen ylhästen ko'iksi
kalmansyömille alisen
Makas siinä maailmainen
lokin laittama lavea
kumma tyhjänä kumotti
onttelona onnahteli
munan viimeisen väläytti
palasista pyörähytti
kaikki kasvit, kaikki ruohot
eliöt siitäkin ehommat
kalat vehmahan vesien
peurat sarvipäät salohon
korpeen kontiot komeat
kaikki luontonsa mukahan
kutansakin kahden verran
kantaisoina suvulle
emoina syrjähän elämän
Teki yhden ihmislapsen
pijätti tekoa toisen
siihen sen sanasiin laittoi
"sinä tuonet suuren surman
jos vain suollut ja sikiät
tapat yhden, sorrat toisen
kohta kolmatta kuristat
emotta elelet kurja
vailla vaimoa vaellat"
Kantaiso ihmislapsen
kulki merta mahtavaista
veneinensä koukkuinensa
kalaa pyyti ja kadehti
"kusta mä emosen saisin
kainaloiseksi omaksi
syöpi saaliini mätänen
niljainen nareksii hammas"
Meri vastas miekkoselle
"josko teen mä sulle naisen
ehdan pyöräytän emännän
säilyttämään saaliitasi
savustamaan särkiäsi
sikiämään siemenestä
suoltamaan sukua suurta
kovan siitä hinnan laitan
maksun mittavan rakennan
lokin laihan lapsi lienet
vedestä naisesi vedetty
toista maata, toista luuta
eri puolia pidätte
päätökset hän päättelevi
suuret työstelee tekoset
sinä pieniä pakerrat
otatko sä oivan naisen
annanko emännän ehdan"
Siihen vastas kantaiso
"annahan emäntä mulle
vahva nainen toimittele
maksut makselen ilolla
hintaasi hyvällä katson"
Meri ryhtyi luomistyöhön
lihat laittoi lahnasista
kaloista kovista lustot
virrasta veti verehet
vartalon veen heinäsistä
rakenteli niistä naisen
vahvan naisen toimitteli
säilyttämään saaliitansa
savustamaan särkiänsä
miehelle kurin pitohon
määräysvallan laittelohon
Siitä syntyi Kainun kansa
syntyi kansa ja kukoisti
Aikuisuuden taakka
Metsän kulkijat
Helteinen aurinko paahtoi korpea tiettömän taipaleen takana. Kaksi tyttöä liikkui läpi metsän tottunein askelin, vaikka siellä ei ollut polkuja eikä ihmisen jälkiä. Tytöt olisivat voineet olla sisaruksia, niin merkittävä oli heidän yhdennäköisyytensä. Molemmat olivat solakoita ja lyhyitä, kuten kainujen kansan ihmiset tapasivat olla. Hiukset olivat kummallakin pitkät ja tummat kuin syksy-yö. Ne erottuivat hyvin vaaleasta, kuulaasta ihosta, jota aurinko oli vain sieltä täältä saanut tummennettua.
Kumpikin hikoili paahtavassa helteessä, vaikka heillä oli yllään vain peurannahasta tehdyt kengät ja vyöt. Vöissä heilahteli molemmilla nahkainen tuppi, josta pisti esiin karkeatekoisen kiviveitsen kahva. Kainut toki tunsivat myös raudan, mutta sen käyttö ei ollut soveliasta ikivanhassa rituaalissa. Niinpä heille oli annettu veitset, jotka periytyivät kaukaa historian hämäristä. Lukemattomat tytöt heitä ennen olivat kantaneet niitä mukanaan mennessään sinne, minne hekin nyt olivat matkalla. Tytöt olivat nähneet jo kolmetoista kesää, ja molempien henki oli tullut samaan aikaan täydeksi; veren vuotaminen oli merkki siitä, että hekin olivat valmiita vuodattamaan verta.
Jos oli tytöissä paljon samaa, niin löytyi sentään muutamia erojakin. Edempänä juokseva oli rotevampi, ja hänen ruskeissa silmissään oli ylväyttä, joka paljasti hänet päällikön tyttäreksi. Nuoresta iästään huolimatta Aure oli tottunut käskemään ja myös saamaan tahtonsa läpi. Hieman hänen takanaan juoksi Vierra, ja sen minkä hän hävisi Aurelle ylväydessä ja hartioiden leveydessä, voitti hän takaisin sitkeydessä ja silkassa jääräpäisyydessä. Hänen syvänvihreissä silmissään välkehti päättäväisyys ja nuoren ihmisen pohjaton optimismi. He olivat leikkineet yhdessä vauvasta asti ja olleet läpi lapsuutensa ylimmät ystävykset.
Tavallisesti päivän metsässä olisi täyttänyt tyttöjen loputon puheensorina ja sen silloin tällöin puhkaiseva heleä nauru. Nyt he kuitenkin kulkivat hiljaisina, jännityksen täyttäminä. Tätä päivää he olivat odottaneet kuin peurat kevättä. Viimeinkin he ottaisivat elämässään sen tärkeän askeleen, joka veisi heidät lapsuuden leikeistä aikuisten maailmaan.
Iltapäivän tukahduttava aurinko pakotti tytöt hidastamaan tahtiaan. Kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma, ja helle oli kuivattanut tienoon rutikuivaksi. Kesäinen metsä oli värejä täynnä. Harmaat kivet, keltaiset varvut ja siellä täällä vielä vihertävät mättäät sekoittuivat tummanpuhuviin puunjuuriin. Oksien välistä siivilöityvä auringonvalo muokkasi värit häilyväksi ja repaleiseksi sekamelskaksi. Paarmojen surina ja lintujen laulu täydensivät maisemaa. Metsän pohjalla oli tunkkaisen ilman saarekkeita, joissa tuntui kasvien väkevä ja tukahduttava löyhkä. Luonto kitui hitaasti, vettä odottaen.
Tyttöjen katseet etsivät kuivasta metsästä veden merkkejä. He löysivätkin viimein joen, joka oli kuivunut piskuiseksi puroksi. Se kiemurteli suurien kivien välissä hiljakseen ja veti tyttöjä vastustamattomasti puoleensa. Veden solina ja viileä tuulahdus houkuttelivat heitä levähtämään. Kasvit puronuoman ympärillä olivat heleämpiä ja runsaskasvuisia. Vierran ja Auren olikin raivattava tiensä pusikon läpi päästäkseen veden ääreen.
Kivien välissä, reilun polvenkorkuisessa purossa oli yksi niistä harvoista paikoista, johon helle ei yltänyt. Tytöt joivat ahnaasti ja kastelivat itsensä viileällä vedellä. Tällaisen päivän he olisivat tavallisesti kuluttaneet uiden ja kalastaen, lopuksi kenties hieman kiistellen siitä, kumman saalis oli mittavampi. Nyt heillä ei ollut aikaa uiskenteluun, eikä se olisi matalassa purossa onnistunutkaan.
He saattoivat olla ainoat ihmiset päivämatkan säteellä, mutta metsässä oli liikkeellä muitakin janoisia. Tyttöjen juodessa risukosta törmäsi päätä pahkaa jokeen edellisenä talvena alkunsa saanut karhunpentu. Se tuli paikalle suoraan tuulen päältä eikä siten huomannut hiljakseen joessa itseään viruttavia tyttöjä. Pentu juoksi kahdenkymmenen askeleen päähän ja silloin tajusi tytöt, jähmettyen niille jalansijoilleen. Eläin ei uskaltanut paeta, eikä mennä lähemmäs, ja sen kurkusta kumpusi surkea kutsuvikinä.
Tytöt tunsivat pystyyn nousevissa niskavilloissaan kuoleman kuiskauksen. Siellä missä oli pentu, oli nimittäin aina myös emä. He ottivat taka-askelia pitäen katseensa pennussa ja tiheikössä, josta se ilmestyi. Perääntyminen oli hankalaa kivikkoisessa virrassa. Tuskastuttavan hitaasti he nousivat puron pohjalta penkalle ja sitä reunustavan tiheikön laitaan. Silloin alkoi risukko rytistä. Iso emäkarhu tuli pää matalana läpi pusikon pentunsa avuksi. Se juoksi jokeen ja tytöt nähdessään nousi kahdelle jalalle karjuen kumeasti. Tuo ääni hyydytti tyttöjen veren, ja oli pienestä kiinni, etteivät he rynnänneet suin päin pakoon. Turhaa se olisi ollut, sillä vihaista naaraskarhua ei juoksemalla voinut paeta. Eipä toisaalta auttanut paikalleen jääminenkään, mikäli metsän kuningatar päättäisi hyökätä. Kiviveitsi keskenkasvuisen tytön kädessä ei karhua juuri hidastaisi.
Tyttöjen onneksi eläin ei kuitenkaan hyökännyt, ainakaan heti. Kunhan äyski ja louskutti suutaan kahdella jalalla purossa seisoessaan. Samalla lailla olivat nalkissa tytöt, koskapa eivät uskaltaneet muuta tehdä kuin seistä paikallaan ja odottaa. Karhu oli ymmällään. Nämä ihmiset olivat pieniä, eikä niistä löyhkännyt tuli ja kuolema. Keihäitäkään ei ollut, joilla karhu muisti itseään joskus hätyytellyn.
"Ei tässä voi loputtomiin seistä, minä lähden perääntymään tiheikköön", tuumasi Vierra viimein.
"Älä mene... Lauletaan vaikka lepytyslaulu", vastasi Aure. Hänen äänessään normaalisti soiva itsevarmuus oli tiessään ja nyt se oli täynnä hätääntynyttä pelkoa.
"No hyvä on, yritetään."
He aloittivat. Aluksi ääni oli surkea ja heikko, ja tytöistä tuntui, että heidän pelkonsa ja puronvarren kivikko nielivät sen kokonaan. Karhu ei kuitenkaan jatkanut hyökkäystään, ja pikku hiljaa tytöt rohkaistuivat laulamaan kovemmin. Nyt ääni suorastaan kaikui kivikossa, ja se ruokki heidän rohkeuttaan laulaa lujempaa.
Omenainen, metsäläinen
salon mahtavan kuningas
älä tarraa tassullasi
kovertele kämmenellä
jätä hammas huulen alle
terä piilota torainen
pakoon päästä matkalainen
pintehestä puikahuta
Mahtoiko se olla laulun mahti vai jokin muu luonnollisempi syy, sitä eivät tytöt osanneet sanoa. Karhuemo kuitenkin laskeutui neljälle käpälälleen ja paimensi ylivilkkaan jälkeläisensä takaisin tiheikköön mistä oli tullutkin. Sinne katosi viimein myös emäkarhun takamus, ja hetken kuluttua metsikkö hiljeni, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin tyttöjen sydämet lakkasivat pamppailemasta.
"Siinäpä kertomista leirinuotiolle", tuumasi Vierra helpotus kasvojensa koristeena.
"Et kerro kenellekään", kivahti Aure. "Matkasta ei ole lupa sanoa sanaakaan, etkö muista?"
"Tiedän", Vierra huokasi.
Kun heidän jalkansa taas tottelivat käskyjä, he palasivat takaisin helteiseen metsään.
Äiti
Iltapäivä alkoi taittua ...