1. painos

Kustantaja

Osuuskumma-kustannus

osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Saara Henriksson

Erkka Leppänen

Erkka Leppänen

Mira Heija

Jani Kangas

Minttu Carole

Juvenes Print Suomen Yliopistopaino Oy Tampere, 2013

SAATTEEKSI

Meitä ympäröivä maailma muistuttaa omana aikanamme monella tapaa enemmän tieteiskirjallisuuden kuvitteellisia planeettoja kuin menneiden aikojen suhteellisen hitaasti muuttuvaa, tuttua ja turvallista maapalloa. Mustan helmen kirous -elokuvan kuuluisinta repliikkiä mukaillen: "Sinun kannattaisi alkaa uskoa science fiction -tarinoihin. Elät sellaisessa."

On vain kaksi historiallista periodia, joiden aikana ihmiskunnan tieteelliset ja teknologiset perspektiivit ovat laajentuneet vielä nopeammin ja dramaattisemmin kuin omana aikanamme: 1700-luvun loppu ja 1800-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, sekä 1800-luvun viimeiset vuodet ja 1900-luvun alku.

Oma aikamme on kuitenkin monessa mielessä ainutlaatuinen, ehkä ensisijaisesti laadullisesti aivan uudenlaisten ja myös mittakaavaltaan ennennäkemättömien uhkakuviensa takia. Teknologiastamme on tullut niin mahtavaa, että se on nyt selkeästi suurin uhka koko oman lajimme eloonjäämiselle.

Ajauduimme 1900-luvulla kolme kertaa hyvin lähelle täydellistä tuhoa. Jos DuPontin kemistit olisivat alkaneet käyttää jääkaapeissa klooriyhdisteiden asemasta bromiyhdisteitä, olisimme menettäneet maapalloa vaarallisimmilta ultraviolettisäteilyn aallonpituuksilta suojaavan otsonikerroksen ilman minkäänlaista kunnollista ennakkovaroitusta. Auringon säteet olisivat muuttuneet silmiemme, ihomme ja ruokakasviemme näkökulmasta kolmekymmentä kertaa polttavammiksi kuin ennen. Kylmän sodan aikana kävimme ainakin kaksi kertaa, Kuuban ohjuskriisin aikoina ja maaliskuussa 1968, täysimittaisen ydinsodan partaalla.

21. vuosisadalla ydinvoimaloiden ja erityisesti nopeiden hyötöreaktorien eli neljännen sukupolven ydinvoimaloiden leviäminen yhä uusiin maihin uhkaa kasvattaa ydinasevaltioiden lukumäärän monta kertaa aiempaa suuremmaksi. Jos emme pysty kääntämään suuntausta, maailma voi tulevaisuudessa ajautua uusiin ydinasevarustelun kierteisiin. Samaan aikaan hallituksemme suunnittelevat, vailla huolta huomisesta, miljoonien ydinaseiden rakentamiseen riittävien plutoniumvarastojen hautaamista kallioluoliin.

Ilmaston lämpeneminen näyttää etenevän paljon ennusteita nopeammin. Tutkijat sanoivat vielä kymmenen vuotta sitten, että Jäämeri ei pahimmassakaan tapauksessa voi lainehtia sulamiskauden lopulla jäistä vapaana ennen kuin joskus vuoden 2100 jälkeen. Myöskään mannerjäätiköiden sulamisen ei pitänyt alkaa vielä tällä vuosisadalla. Vuonna 2013 olemme kuitenkin äkkiä tilanteessa, jossa kaikki kolme mannerjäätikköä ovat jo alkaneet sulaa ja jossa jäistä vapaa Jäämeri voi olla todellisuutta jo tulevana kesänä – tai seuraavana tai sitä seuraavana vuonna.

Monet ilmaston lämpenemiseen ja muihin suuriin ympäristöongelmiin liittyvät uhkakuvat ovat niin outoja ja arkikokemukselle vieraita, että sekä poliitikkojen että muiden kansalaisten on usein vaikea suhtautua niihin vakavasti. Useimpien meistä on mahdoton uskoa – syvällä emotionaalisella tavalla – että ne voisivat olla totta.

Mannerjäätiköiden poikimilla suurilla jäävuoripulsseilla ei ole mitään tekemistä arkikokemuksemme kanssa. Meidän on vaikea kuvitella, että Jäämeren pohjalla voisi ihan oikeasti olla valtavia määriä metaania sisältävää palavaa jäätä, jonka sulaminen pystyisi suistamaan koko yhteiskuntamme kaaokseen. Meidän on vaikea uskoa, että suurien jokien suistomaat ja jokilaaksot todella vajoavat monen senttimetrin vuosivauhdilla samaan aikaan kun meren pinta uhkaa nousta muutamalla metrillä seuraavien sadan vuoden aikana. Tuntuu mahdottomalta, että auringon vaikkapa huomenna tai ensi vuonna maapalloa kohti sinkoama plasmapurkaus voisi kaataa suurimman osan maapallon sähköverkoista vuosien ajaksi ja synnyttää Fukushiman tapahtumia muistuttavan vaaratilanteen yhtä aikaa useimmissa kotiplaneettamme ydinvoimaloissa.

Kaikki nämä mahdollisuudet ovat nykyään kiinteä ja oleellinen osa todellisuuttamme. Ne eivät siis enää ole niin sanotusti "pelkkää science fictionia". Mutta me saatamme paradoksaalisesti tarvita science fictionia, jotta ymmärtäisimme ja pystyisimme uskomaan, että kaikki se, mitä ympärillämme jo tapahtuu, on totta eikä pelkkää kuvittelua. Tai pahaa unta, josta pian heräämme.

Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.

Ekologisen tieteiskirjallisuuden mahdollisuuksia ja rajoja ei pidä redusoida pelkästään tähän missioon. Mutta pelkästään se riittää jo epäilemättä tekemään ekoscifistä oman aikamme tärkeimmän kirjallisuudenlajin.

Risto Isomäki

Janne Harju

Niin lähti kaunis päivänsäde

Mä kirjoitan tätä siksi, kun mun psykiatri sano, että mun pitäisi käsitellä sitä, mistä mun ongelmat alko. Valtteri – tai siis Walther nyt kun se muutti nimensä saksalaiseks, että se sais lisää terapeuttista uskottavuutta. No joka tapauksessa Walther siis sano, että sekin vois auttaa jos laittais ihan itselleen vaan paperille niitä juttuja, mistä ongelmat alko ja mitä tapahtu.

Siis kaikki alko siitä, kun mä olin lähteny Mimmun ja Krissun kanssa ulos. Me oltiin ottamassa pohjiks pari drinksua siinä Koskiostarin Formissa ennen kun me mentäis Klubille, kun siellä oli ison ruudun feedinä ticciä suoraan Hollywoodista. Sinne Formiin tuli sitten Jusa mun töistä jonkun ihan hassun näköisen kaverinsa kanssa ja ne tuli meidän pöytään. Siitä Jusan kaverista näky kyllä heti päällepäin jo se, että se oli jotenkin epäsosiaalinen tai köyhis. Sillä oli päälläkin joku ihme omituisen värinen puuvillapaita. Siis kelatkaa, puuvillaa. Kaikki nyt joskus opiskellessa tai alkuun voi joutua vetään päälle jotain käytettyä kamaa, mutta tämä oli meidän ikäinen nuori aikuinen. Me oltiin kaikki hyvissä duuneissa ja hyvin koulutettuja. Meillä oli varaa ostaa uusia kuteita ja vaihtaa tyyliä. Kaikki käytti oman designerinsa silikaattikuteita, ei ny mitään Marimekon yksilödesignejä, mutta kaikki ylsi ainakin Halosen tai Herreran yksilöityihin brändidesigneihin. Jusa kuitenkin sano, että se kaveri oli hauska ja nokkela tyyppi, ja niin me sitten istuttiin siinä samana porukkana. Jusa oli kuulemma tavannu sen, kun se oli muuttanu. Se kaveri oli muuttomies. Mä tuijotin sitä, enkä saanu tietenkään pidettyä suutani kiinni. Mä ihmettelin, kun se oli semmoinen tosi hoikka ja pieni mies, vähän siilitukkaa ja tosi silee iho. Siis kelatkaa, kuka vielä tekee fyysistä työtä. Se siis kanto asioita ammatikseen. Mä olin aina luullu, että sellaiset ihmiset olis semmoisia isoja, karvaisia ja tyhmiä. Tää näytti ihan joltain keijukaiselta tai paremminkin maahiselta ja Jusa oli vielä sanonut, että se on nokkela. Se vaan nauro mulle, kun mä kysyin ja mä punastuin.

Me istuttiin siinä aikamme ja mä juttelin sen Jusan kaverin kanssa. Se katso mua jotenkin hassusti. Se ei katsonu mun tissejä, mutta siitä huomas kuitenkin heti, että mä olin sen mielestä kaunis. Se tuntu ihan kivalta, mutta vähän oudolta. Mä siinä taisin lähinnä puhua ja se kuunteli mua, mikä tietty sekin oli vähän omituista, muttei yhtään ikävää. Mä kerroin sille mun työstä. Mä oon ilmaisusuunnittelijana sisältötuotantofirmassa. Se kysy multa, että mitä mä teen silleen ihan konkreettisesti ja mä kerroin sille muutamia mun kampanjoita, niinkun ton YT:n deitin ja Meritapankin vakuutuksien imagosuunnittelun. Se kaveri vaan hymyili jotenkin silleen omituisesti, eikä sanonu paljoo mitään. Mä loukkaannuinkin vähän.

Me ruvettiin sitten lähtemään siitä kavereiden kanssa Klubille ja pyydettiin sitäkin mukaan. Se ei kuitenkaan halunnu tulla. Se sano jo sillon jotain ihan outoo, mistä mun olis kyllä jo pitäny tajuta, mitä se on. Se sano, että kulttuuri on se yks ja ainoo asia mitä se ei todellakaan halua kierrätettynä, ja sitten se vielä lisäs pitävänsä enemmän luovista ihmisistä kun koneista. Jusa vaan totes sille, että ticci on just yhtä sosiaalista kun klassinen teknokin, joukkokokemus, mutta mä suutuin sille. Mussa ei meinaan ole mitään vikaa. Mä oon sosiaalinen ihminen ja yhteiskunnallisesti vastuuntuntoinen. Mä sanoin sille, että se kyllä näkyy siitä, että se tykkää vanhasta roskasta. Se välittää vaan siitä, että sen vaatteet on pehmeitä, eikä kulu viikossa loppuun. Se on laiskuutta. Se ei ollenkaan välitä siitä, miltä se näyttää ja mitä muut ajattelee siitä. Sen pitäis pitää vähän huolta edes itsestään, että se olis edes vähän mukana tyylissä. Se haluaa vaan päästä halvemmalla, eikä piittaa siitä, miten kansantalous menee. Mä sanoin, ettei se ajattele ollenkaan muita. Se meni ihan tilittämiseks. Mä sanoin sille, että tässäkin maassa satoja tuhansia ihmisiä saa elantonsa kun ne kehittää tyylisisältöjä ja designeja. Se vaan hinkuu takas sitä antiikin aikaa, kun kaikki osti jääkaappeja ja pesukoneita ja kenenkään ei tarvinnu miettiä mitä ne ilmaisee itsestään kulutuksellaan. Se ei ymmärrä, että me eletään nykyään informaatioyhteiskunnassa. Sanoin niinkin ilkeesti, että vaikkei sillä oliskaan rahaa designeriin, niin luulis sentään sarjatuotettuihin silikaattivaatteisiin riittävän. Siis, että se vois edes yrittää vähän venyä johonkin, eikä vaan näyttää retkulta. Siinä sitä sitten tuli oikeen luentoo infomarkkinoista ja sisältötaloudesta ja edistyksestä.

Se sitten jäi sinne Formiin. Mua kiukutti koko illan Klubilla ja pyöri mielessä vaan sen naama kun se jäi istumaan siihen pöytään eteensä tuijottaen ja riiputtaen alahuultaan. Mä luulin jo nähneeni sen viimeisen kerran, muttei siinä niin sitten käynytkään. Se soitti mulle parin päivän kuluttua. Se oli saanu mun numeron Jusalta. Ja me tavattiin uudestaan. En mä tiedä miks mä ylipäätään suostuin. Se oli kuitenkin mun mielestä ihan selkeästi sellainen epäsosiaalinen ihminen, ihan erilainen siis kun mä. Mä suostuin sitten kumminkin.

Se tapas mut siinä kahvilassa Vapaudenkadulla. Se otti mut mukaansa ja vei raidebussilla jonnekin ihan lähiöön. Me hypättiin bussista siellä ja käveltiin parin talon ympäri. Siellä oli semmoinen pieni kallionnyppylä. Sinne se vei mut ja siellä me sitten seisoskeltiin ja juteltiin. Se oli tosi outoo, mutta ei se enää mua yllättänyt. Mähän tiesin jo, että se oli jotenkin pimee. Se selitti mulle ihan ihme juttuja. Se sano, että kun koko maa on melkeen pelkkää hiekanottopaikkaa ja vesifarmia, niin semmoiset kallionnyppylät on sen mielestä jotenkin upeita. Olihan se siinä jotenkin oikeassakin. Sieltä oli upeet näköalat kaupungin neonvaloihin, mutta se katteli vaan ihan toiseen suuntaan koko ajan, vaikkei siellä ollu mitään muuta kun laskeva aurinko. Ja se selitti puista, miten niissä oli ennen aikaan vielä niin paljon neulasia, että ne näytti ihan kokonaan vihreiltä. Se oli sille jotenkin tärkeetä. Se oli mun mielestä ihan hassu. Mä kumminkin huomasin, että se oli niinkun sen oma erikoinen paikka. Tavallaan ihan samalla tavalla niinkun mullekin oli erikoinen oma paikka se pelisali, missä mä kävin pentuna ja jonka kulmalla pussattiin ekan poikakaverin kanssa. Mä olin jotenkin otettu, että se näytti mulle semmoisen paikan, joka oli sille tärkee, vaikkei se edes tuntenu mua. Mäkin kerroin sille haaveista mitä mulla oli ja mun suunnitelmista. Eikä se mitenkään tuntunu pahastuvan siitä.

Nyt mä tajuan, ettei se oikeasti välittänytkään niistä. Se oli niin itsekäs. En mä tiedä oliko se oikeastaan edes deitti. Me vaan puhuttiin aikamme, muttei me oikeastaan puhuttu samasta asiasta. Mä saatoin puhua jotain elokuvista, joita mä odotan teatteriin. Se saatto vaan kuitata, että se elokuva on vaan remake jostain vuoden 2022 leffasta, joka oli remake jostain vanhemmasta, ja jatkaa, että sekin oli jo kierrätettyä paskaa. Sitten se saatto vaan jatkaa jotain outoo, niinkun miten kaupungissakin sentään voi tuntee tuulettaren koskevan, vaikkei vihreetä enää olekaan missään. Mä puhuin kuitenkin sille semmoisiakin asioita, mitä mä en ole puhunu muille. Jotenkin kai sille oli helppo puhua siksikin, ettei se oikeasti piitannu, mutta kuunteli kuitenkin. Tuntu jotenkin siltä, että se kuitenkin jotenkin silleen niinkun piittas musta, vaikkei se mun asioista välittäny vähääkään. Mä kerroin sille senkin, kun mä ajattelin, että mä voin lyödä laudalta suurimman osan meidän firman sisältödesignereja. Mulle on nimittäin tosi tärkeää, että mä etenisin uralla. Mulla olis varaa hankkia oma kosmetologi, tyylidesigneri ja sellaista. Mä voisin sitten pitää tyylin mukaan kuituhiuksia ja silikonikynsiä ja kaikkee sellaista. Mä ajattelin, että mä voisin yltää parin vuoden päästä ihan Casannen brändityyleihin. Sitten se saattokin mut jo takas keskustaan. Musta tuntu, että se olis vielä halunnu katsella taivasta pimeälläkin, mutta mulla alko jo olla kylmä ja kai se tajus, että mä pitkästyinkin.

Seuraavana päivänä mä olin töissäkin aika vaikeana. Mä mietin, että mitä ihmettä mulle oli tapahtunu. Se mies pyöri mun mielessä ja mä en tajunnu minkä takia. Mä mietin, että soittaako se mulle ja että miksi mä en pyytäny siltä sen puhelinnumeroa. En mä tiedä miten siinä niin kävi. Ei tämmöiset kunnolliset ihmiset tykkää ihmisestä vaan siks että se on omituinen. Se oli täynnä pelkkiä outoja juttuja ja roskakoriin kuuluvia vaatteita ja nippelitietoja jutuista. Eihän se edes ollu mitenkään persoonallinen. Sillä ei ollu aavistustakaan tyylistä, eikä se piitannu muista vähääkään. Se ei edes osannu oikeasti keskustella siitä mikä on tulossa ja mikä menossa. Mä en tajua. Mä olin vaan puhunu sen kanssa parina iltana ja se ei ollu kertaakaan edes sanonu mitään kohteliasta mun kuteista. Ja mä olen varma, että siitä asiasta vois olla kohtelias. Mulla on makua. Ja mulla on varaa valita ja kuluttaa vaan parasta tyyliä jo näin nuorena.

Jusan kautta mä sen sitten tapasin seuraavan kerran. Se oli Jusan kanssa messuilla. Jusa kerto myöhemmin, ettei se tajunnu sillon vielä miks se oli tullu. Se oli meinaan Jusallekin aina puhunu niitä outoja juttujaan ja Jusa ties, ettei sitä oikeasti kiinnostanu brändiesittelyt. Mua olis tietysti kiinnostanu, mutta sitten se tuli Jusan kanssa. Mä tajusin sillon, että mä halusin sitä. Se oli ihan outo juttu. Eihän se ollu yhtään sellainen kun mä. Ja mä en ikinä ajatellu, että mä sekaantuisin sellaiseen luuseriin. Se oli toisia naisia varten. En mä tiedä ajattelinko mä, että mä muuttaisin sen. En kai mä ajatelIu ollenkaan. Kun mä asuin siinä lähellä, niin mä vein sen mun kämpälle. Se ei tietenkään edes huomannu sitä, että mulla oli kaikki viimesen päälle siellä. Ei se nyt suoraan sanonu, ettei se tajua tai piittaa, mutta kun se yritti olla kohtelias, niin sen huomas. Se sai sanottua vaan jotain, että on siinä hienosti valettua muovia. Kai mä vaan kuljin pää pilvissä, kun sekin oli musta vaan hirveen huvittavaa ja tavallaan jotenkin silleen sulosta.

Me naitiin siellä sitten ekan kerran. Kai muhun oli jotenkin vedonnu siinä sekin, että se olis varmaan vahva, kun se teki fyysistä työtä. Se oli kai jotain semmoista luolamiehen vetovoimaa. Walther on puhunu siitä mun kanssa aika paljon. Joku Donaldson joskus 2011 diagnosoi ihmisessä semmoisen tilan kun primitiivisyydenkaipuun. Kai se oli sitä lähinnä. Ei siinä mitään järkee ainakaan ollu. Ei se meinaan niin kovin ihmeellinen ollu sängyssä. Mutta se oli musta jotenkin hirveen hassu. Se piti mua sylissä ja silitti mun päätä niin, että mä nukahdin siihen. Se oli siis ihan omituista sen kanssa. Siis kelatkaa.

Se soitti mulle uudestaan kolmen päivän päästä. Ihan niinkun se olis varta vasten ottanu selvää, mikä on oikee tapa deittaillessa. Se pyysi mua illalliselle sen luokse. Se asu semmoisessa tosi vanhassa talossa. Se kämppä oli ihan siis romuvarasto ja kelatkaa, sillä oli kaks huonetta. Siis sillä oli erikseen olohuone ja keittiö. Se oli kai saanu niin älyttömän ison kämpän just sillä, kun se oli purkua vaille valmis 20. vuosisadan elementtitalo, jossa kukaan muu ei halunnu asua. Sillä oli siellä puuvillaa seinillä ja lattioilla ja puisia ja metallisia vanhoja huonekaluja. Siis ei mitään jälkeäkään tyylistä. Sillä oli vanhoja paperikirjojakin siellä. Ja CD-levyjä, uskokaa tai älkää. Siis olihan sillä koneellakin musiikkia. Sillä oli kuulemma joittenkin sen kavereiden kanssa vertaisverkkoja ja jakoverkkoja ja nettisaitteja, joissa ne levitti musiikkia ja ohjelmia ja kirjoituksia. Ei se mikään kivikauden luolamies tekniikassa ollu. Se vaan leikki sellaista. Mutta kuitenkin kaikki se oudosti värjätty kangas ja muu oli kyllä jotain toista vuosituhatta. Sillä oli kasvejakin siellä sellaisiin pieniin purkkeihin työnnettynä.

Ja sitten sillä oli siellä Vertti. Se oli mulle kai se suurin järkytys. Se oli hiiri. Uskokaa tai älkää, siis hiiri. Kuka kalustaa kotiaan eläimellä? Ennen aikaan kai ihmisillä oli eläimiä, joita ne lypsi ja muuta, mutta että hiiri. Ei kai ne ennenkään niitä muuten vaan pitäny. Ja jos pitikin, niin aika nyt on kumminkin toinen. Ei ihminen enää elä metsässä. Siis luuliko se olevansa joku karjakko kun se pisti sen hiiren eteen pöperöö? Kyllähän mä tiesin, ettei se eläny ihan ajassa mukana, mutta kuitenkin. Mä tulin sisälle sinne ja katselin ympärilleni ja sitten mä tajuan, että pöydällä on häkki ja sen vieressä pöydällä nököttämässä valkoinen hiiri. Okei, mä kirkaisin. Sen mä tein heti selväks sille, että jos mä olen paikalla, niin hiiri ei ole. Se suostuikin laittamaan sen häkkiin ja pitämään sen siellä. Kai se tavallaan kosti sen mulle, kun se teki selväks, että mä en sitten saa pitää kännykkääni piippaamassa kun mä olen sen kanssa. Mä en tajunnu, mitä niillä asioilla oli tekemistä toistensa kanssa. Mutta sitä kuulemma ärsytti se, kun mä katsoin kokoajan mainosinserttejä silloinkin kun mä puhuin sen kanssa. Siis me oltiin ihan eri maailmaa. Mä halusin kulkee mukana ajassa ja se halus olla kulkematta. Kai mä vaan siinä vaiheessa olin jo niin sokee sille, miten toivotonta se oli.

Se oli tehny meille ruuankin itte, eikä se maistunu ollenkaan pahalle, vaikkei se brändiruokaa ollutkaan. Mä tajusin jo sen, että se tykkäs tehdä niin, enkä ollenkaan ajatellu, että se ei niinkun arvostanu mua sen vertaa, että olis satsannu. Viinikin oli jonkun sen kaverin kotona tekemää. Hyvältä sekin maistu, mutta siis hei kelatkaa. Mä olen nuori urbaani nainen, mä kuuntelen ticciä, enkä mitään biittiä. Mä biccaan ja pidän yllä kuntooni. Mä huolehdin itsestäni ja siitä, miltä mä näytän. Mä olen akateemisesti koulutettu ja menevä ja cool. Mä olen niin Marli-ihminen kun voi olla. Tällä olis luullu olevan jotain Chymosta kaapissa, mutta ei. Kaverin tekemää viiniä. Siis oltiinko me ihan eri aaltopituudella? Vähän! Mä en tajuu, miks sen kanssa viittinkin aikaani tuhlata.

Mä en oikeen tiedä miten se meni kaikki. Me ei silleen missään välissä seurusteltu. Mä kävin töissä ja joskus me soitettiin toisillemme ja tavattiin. Ei kai tää olis menny niin kuin se meni, ellen mä olis jotenkin ollu kumminkin ihastunu ja kai siitä tuli mulle vaan tärkeämpää kuin se olis pitäny olla ja tärkeämpää kuin se olis voinu olla. Ja koko ajanhan mä tiesin, että se ei ole ihan normaali ja tavallinen kaveri. Itseenihän mä vaan saan syyttää kaikesta. Se vei mut tapaan sen kavereitakin pari kertaa. Ne aina hengas jossain kämpässä vaan, eikä klubeilla. Ne katto vanhoja filmejä ja jutteli asioista ja joi sitä itse tehtyä viiniään. Kerran yks oli raahannu sinne kitaran ja soitteli sitä. Se siis soitti itse! Ja ne kirjoitteli juttuja ja luki niitä, soitti joskus kitaraa samaan aikaan. Oli se vähän niinkun musiikkia, muttei ihan.

Ja ne jauho koko ajan yhteiskunnasta. Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa. Mä itsekin olen osallistuva ihminen. Niinkun mä osoitin mieltänikin ihan kadulla kulkueessa, kun Starbucks-cafe tuli meidän kaupunkiin ja järkkäs sen tervetuliaismiekkarin. Ja mä olen lahjoittanu Mäkkärin syöpäsairaalalle ihan säännöllisesti siitä asti kun se puhelinmyyjä kerto mulle siitä jutusta ja siitä miten tärkeetä se on. Ei siis sillä, mutta kun näillä oli ihan eri juttu, enkä mä ymmärtäny niitä ollenkaan. Ne vouhotti siitä, että kun luonnonvarat on loppu ja mä olin ihan, että so what. Meidän bruttokansantuote on korkeampi kuin koskaan ennen. Mä olen siis saanu akateemisen koulutuksen ja lukenu taloustiedettäkin muutaman oparin. Mä koetin selittää niille infotaloutta. Me myydään maailmalle dataratkaisuita ja ostetaan viihdesyöttöö. Me markkinoidaan, kulutetaan ja luodaan sisältöö. Ei me tarvita kun vetyä fuusioenergiaan, hiekkaa silikaattikuituihin ja -muoveihin ja vesifarmituotettua proteiinia syötäväks. Se vähä, mitä tarvitaan elektroniikkakomponentteihin tantaalia ja muuta, se me saadaan kyllä eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Mutta ei, ei nää tajunnu. Ne kysy vaan, että miks sitten ruokakin on kalliimpaa kun ennen eikä kitaraan saa uusia kieliä? Mutta hei, ei me kuluteta ruokaa. Mä olen lukenu markkinointini ja tiedän. Ihmiset haluaa ostaa kuulumista johonkin ja arvostusta ja statusta ja tyyliä ja ajatusta siitä, että ne on jotain. Me ollaan rikkaampia kun koskaan. Ne sano, että ne mieluummin ajattelis mitä haluaa, kun valittis keneltä ne haluaa ostaa pelkkää ilmaa. Siis mitä ne oikeen kaipas, mä kysyin! Joku totes vaan, että miten ois vettä jossa vois uida. Kuka haluaa uida, kun se vois vaikka bicata tai vaikka pelata plattee, tehdä jotain sosiaalista ja kuulua johonkin. Jos ne haluaa liikkua yksin, niin voihan ne juosta vaikka helvetin kuuseen. Se nauro mulle ja sano, että se vois juostakin, jos siellä olis kuusia. Kaikki nauro ja rupes puhumaan muusta.

Mä olin vähän siis vihanen. Siitä meillä tuli oikein kunnon riitakin, kun mä koetin selittää sille sitten myöhemmin infotaloutta. Mä selitin sille sitä Meritan imagoo, jonka mä olin sisältödesignannu vakuutusten osalta. Niinkun, että kun mä olen nuori ja tyylikäs, niin mä ostan Meritan palvelua. Ja sitten sellaiset turvallisuushakuiset ostaa Handelsilta. Seikkailijaluonteet ostaa TuP:ltä. Se on Identiteettiä ja Minäkuvaa. Sitä ei kiinnostanu. Se sano olevansa joku sellainen, joka ei halua maksaa erikseen siitä, että saa rahallaan ostaa. Sen identiteetti kuulemma tulee jostain muusta kun pankista. Me ei oltu tunnettu vielä kun jotain kuukausi ja se olikin sitten viimeinen kerta kun me nähtiin. Kun oli menny viikko, ei siitä ollu vieläkään kuulunu mitään. Mä yritin soittaa, mutta sen kännykkä oli kiinni. Sitten mä nöyrryin ja mä kävin sen ja parin sen kaverin kämpillä. Se ei ollu kotona, eikä eka niistä kavereistakaan, joiden luona mä kävin. Toinen oli. Se kerto, että oli ollu poliisin turvallisuusratsia. Sen tuttuja oli monta pidätetty ja jotkut oli lähteny pakoon. Se ei tienny kumpaa... Silloin mä tiesin, etten mä enää koskaan näkis sitä. Kyllä kai mä olin koko ajan tienny, mä en vaan ollu myöntäny sitä itselleni. Ne niitten jutut oli sellasia.

Siis sehän oli jo vuosituhannen ekoilla vuosikymmenillä kun USA:sta levis muihin teollisuusmaihin ne kansallisen turvallisuuden säädökset. Siis jo ennen kun mun äiti ja isä alko edes harkita mun hankkimista. Se oli ihan selkeätä ja ymmärrettävää. Kun meidän koko talous on sen varassa, että myydään ajatuksia, niin mikä vois olla vaarallisempaa kun just tällaiset tyypit. Jotkut Etelän terroristit oli pikkujuttu sellaisiin verrattuna, jotka järkyttää koko meidän omaa maata ja sen taloutta. Ja kun mä aloin muistella, niin ne oli puhunu terroristeistakin silleen ymmärtävästi ja tehny ihan selväks, että ne vihaa meidän vapautta ja demokratiaa. Nää kaverit oli just sitä, mitä tarkoitetaan uhkalla kansalliselle turvallisuudelle. Ei kunnon ihmisiä laiteta turvasäilöihin. Sitä oli vaan sulkenu silmänsä. Se oli ihan mun omaa syytä, mutta se sattu silti. Siis se oli nyt jo luultavasti jossain Valko-Venäjällä toisella nimellä tai Hailuodossa turvasäilössä. Mä en näkis sitä ikinä. Se oli menny. Mä olin ollu narri. Mä en tajua, miten se saatto olla niin itsekäs. Olihan sen täytyny tietää, minne se päätyy. Se tiesi, ettei se vois olla mun kanssa ja silti se oli antanu mun uskoo, että se niinkun, jotenkin silleen tavallaan... välitti musta.

Sen jälkeen mulla alko mennä asiat pieleen. Walther sanoo, että kyse on pohjimmiltaan jostain tulevaisuussokista, jonka joku psykologi-filosofi Toffler diagnosoi jo 20. vuosisadalla. Se sano, että Toffleria on hirveen vaikee ymmärtää oikeen, mutta se tila voi tarttua ihmisestä toiseen ja se on psyykeen häiriötila. Ihminen alkaa sairaalloisesti kaivata jotain muuta, eikä vaan enää voi olla tyytyväinen kaikkeen siihen rikkauteen, minkä keskellä me tänään eletään – nykyaikaan. Mikään ei vaan niinkun enää riitä. Ei pysy mukana maailman muutoksessa, vaan ahdistuu. Ja mä tajuan kyllä, mitä Walther tarkoittaa. Vaikka mulla on asiat paremmin kun ikinä ennen, niin mulla on paha olo. Meidän tiimi voitti ToP:n verkkoimagosta parhaan sisältötuotannon ja kässärin venlat. Se on tosi arvostettu palkinto. Semmoisesta mä en ollu uskaltanu edes haaveilla, mutta kävinkö mä hakemassa sen klassisen oscarpatsaan perhanan silikaattivaloksen. En muuten käyny. Mä itkin vessassa ja Jusa joutu paikkaamaan mua.

Jusa on muutenkin auttanu mua tosi paljon pääsemään yli mun ongelmista. Me on suunniteltu naimisiin menemistä. Se osaa ottaa toisen huomioon. Meidän eka yökin oli sellainen, mistä sen tiesi. Se oli tosi hyvä. Mutta jälkikäteen se ei silittäny mun päätä. Mä itkin vaan siinä sängyssä, mutta se ei ollu ollenkaan vihainen. Se ottaa mut huomioon. Meillä on paljon yhteistäkin. Niinkun vaikka se, että me ollaan mietitty meidän häitä ja molemmille on ihan sanomattakin selvää, että ne ostetaan AT-ohjelmapalveluilta. Mun pitäis olla onnellinen. Mulla on työ, jossa mä pääsen toteuttamaan itseäni, satoja ystäviä ja ihana mies. Siis mä vihaan sitä tyyppiä sen takia, mitä se mulle teki. Vihaan ja mietin miks sen piti olla sellainen. Se ei ajatellu yhtään mua. Mutta eihän se ajatellu ketään muuta kun itseänsä.

Eilen töissä mä rupesin muistelemaan sitä, kun Vertti oli päässy häkistään ja tuli haistelemaan mun nilkkaa. Mä otin sen käteeni ja vein sen häkkiin. Se tärisi mun kädessä ihan pienenä. Mulle tuli pelkästä ajatuksesta jotenkin niin paha olla, että mä lähdin kesken päivän kotiin. Mä oon sairas kun mä ajattelen tällaisia. Mä itken nykyään aika usein. Mulla on oma kosmetologikin, mut silti mä vaan itken.

Julkaistu aiemmin Luonto-Liiton verkkosivulla

M.G. Soikkeli

Urho ja kettu

Huoneessa on ummehtunut haju niin kuin rakennuksessa, johon tullaan suoraan sisälle märissä kengissä ja työkalut kurassa. Nyt haju johtuu lumesta. Se on kyllä vuodenaikaan nähden puhdasta mutta hiihtäjän kannalta petollisen paljastavaa: lumen mukana tarttuu vaatteisiin haju, joka sulaa ympäristöönsä vasta kun anorakki on riisuttu ja saappaat laitettu eteiskomeroon.

Urho makaa sohvalla. Tuntuu helpommalta odottaa nukahtavansa kuin nousta ja alkaa puhua Tanjan kanssa. Jalat ja kädet ovat uupuneet sauvomisesta. Osan matkoistaan hän tekee linja-autolla, mutta autossa istuessa keho ei ennätä rentoutua.

Ja kotona häntä odottaa vaimo omituisine kysymyksineen:

– Kumpi meistä on eläinlääkäri, sinä vai minä? kysyy Tanja. – Jos minun pitäisi määritellä, mikä sinä olet lajiltasi, niin sanoisin, että geenimuunneltu sohvaperuna.

– Sinä olet sohvaperunan vaimo, huomauttaa Urho.

– Niinhän sinä toivot. Mutta sinussa on yksi ongelma: sinä et ole mustasukkainen. Ei sinulle voi selittää sellaisia asioita, koska sinulla on tyhjää sillä kohtaa päätä missä muut ihmiset pelkäävät menettävänsä toisensa.

– Täysin triviaalia, sanoo Urho. – Mitä siitä kuka makaa kenenkin kanssa.

Näihin väittelyihin Tanja kyllästyy ensimmäisenä. Koskaan he eivät puhu todellisesta ongelmastaan, kaupungista, joka on käynyt ihmisille ahtaaksi.

– Minä menen nyt suihkuun, että ehdin laittautua illaksi, sanoo Tanja. – Minä kerroin isälle, että me olemme tulossa, mikäli ei ole muuta menoa.

Urho kääntää kylkeä. Tanja on riisunut vaatteensa ja menossa kylpyhuoneeseen hänen sohvansa vieritse, kun hän havahtuu johonkin ajatukseen tai tuoksuun. Kevät. Pian hanget hupenevat eikä hän pääse enää hiihtämään.

– Mitä se isäsi muuten tekee nykyään?

– Se on pankinjohtaja. Sillä on sijoituksia maaseudulla.

– Älä viitsi, huokaisee Urho. – Minä olen kuule nähnyt millaisessa tilassa maaseutu on. Sinne ei kannata sijoittaa muuta kuin kilometripylväitä.

Klaus ja Reetta Tykkyläisen koti sijaitsee niin korkealla, että satunnainen vieras tuntee päätään huimaavan. Toisesta maisemaikkunasta näkyy Harmajan majakka ja toisesta Vantaan tulliportti helikoptereineen. Pariskunta muistaa kiitellä kotiaan siitä, ettei talo ole yhtään korkeampi: he eivät haluaisi kuvitellakaan näkevänsä mitä tapahtuu Suomenlahden eteläpuolella tai Vantaan tullista pohjoiseen.

Urho seisoo huoneen keskellä etäällä molemmi...