Näytelmän henkilöt:

ESCALUS, Veronan prinssi. PARIS, nuori ylimys, prinssin sukulainen. MONTAGUE, | kahden keskenänsä riitaisen perhekunnan päämiehet. CAPULET, | Capuletin setä. ROMEO, Montaguen poika. MERCUTIO, prinssin sukulainen, Romeon ystävä. BENVOLIO, Moutaguen veljenpoika, Romeon ystävä. TYBALT, kreivinna Capuletin veljenpoika. LORENZO, fransiskolainen munkki. JUHANA, samaa munkistoa. BALTHASAR, Romeon palvelija. SIMSON, | YRJÖ, | Capuletin palvelijoita. PIETARI, | AAPRAMI, Montaguen palvelija. Apteekkari. Kolme soittoniekkaa. KUORO. Muuan poika. Paris-kreivin palveluspoika. Muuan upseeri. KREIVINNA MONTAGUE. KREIVINNA CAPULET. JULIA, Capuletin tytär. Julian imettäjä. Veronan porvareita; kummankin perhekunnan mies- ja naispuolisia sukulaisia; vartijoita ja seuralaisia.

Tapahtumapaikkana enimmältään Verona, viidennen näytöksen alussa Mantua.

Kaks perhekuntaa, yhtä kuuluisaa,
Veronassa – on tapaus siellä, näet –
Vihasta vanhast’ uuteen vimmaan saa
Ja kansan verin tahraa kansan käet.
Katala kohtu noiden riitaisten
Kaks lempivää luo kovan onnen lasta,
Ja kurja loppu näiden poloisten
Sovittaa kuoloss’ isäin vainon vasta.
Näidenpä kahden surman-suosimain
Kamalat vaiheet sekä isäin raivon,
Jonk’ asettaa voi lasten kuolo vain,
Parissa tunniss’ esitellä aivon.
Kuunnelkaa kärsivällisesti vaan,
Parantaa puutteet voimin koetetaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Julkinen paikka. (Simson ja Yrjö tulevat, miekka ja kilpi kädessä.)

SIMSON. Toden totta, Yrjö, me emme anna hutikoida kanssamme.

YRJÖ. Emme suinkaan, silloinhan olisimme hutikoita.

SIMSON. Näetkös, jos vimmastumme, niin hutikoimme heitä kalloon.

YRJÖ. Huhdo ensin hutikka omasta kallostasi, ennenkuin sen menetät.

SIMSON. Minä isken vikkelästi, kun vauhtiin pääsen.

YRJÖ. Mutta sinua ei saa niin vikkelästi vauhtiin.

SIMSON. Montaguen koirakin saa minut vauhtiin.

YRJÖ. Saada vauhtia on sama kuin paeta; mutta uljas mies pitää paikkansa; siis, jos vauhtiin pääset, niin ajat käpälämäkeen.

SIMSON. Sen talon koiratkin ajaa minut paikkani pitämään. Minä pidän seinää vasten kaikki Montaguen rengit ja piiat.

YRJÖ. Se osoittaa, että olet heikko raukka, sillä heikoimmat turvauvat seinään.

SIMSON. Oikein; ja senvuoksi vaimot heikompina astioina aina työnnetäänkin seinään. – Siis, Montaguen rengit tuustaan seinästä pois, ja piiat työnnän seinään.

YRJÖ. Riita on herraimme ja meidän, heidän palvelijainsa, välillä.

SIMSON. Yhdentekevä; minä rupean oikein hirmuksi. Kun olen taistellut renkien kanssa, alan julmaksi piioille: otan heiltä piikuuden.

YRJÖ. Piian-viranko?

SIMSON. Piian-viran tai piikuuden; käsitä miten tahdot.

YRJÖ. Ne sen kyllä käsittävät, jotka sitä tuta saavat.

SIMSON. Minua he kyllä saavat tuta, niin kauan kuin seisoa jaksan; tiedetäänhän että olen kelpo lihamöhkäle.

YRJÖ. Hyvä, ettet ole kala; jos kala olisit, niin olisit varmaan kapakala. Paljasta pamppusi! Tuossa tulee Montaguen väkeä.

(Aaprami ja Balthasar tulevat.)

SIMSON. Pamppu on paljastettu. Haasta riitaa, minä turvaan selkääsi.

YRJÖ. Mitä? Turvaatko selkäsi ja karkaat?

SIMSON. Älä pelkää.

YRJÖ. Johan nyt! Minäkö sinua pelkäisin?

SIMSON. Pitäkäämme laki puolellamme; anna heidän alottaa.

YRJÖ. Minä irmastelen heille ohi-kulkeissani; katsokoot asiaa miten tahtovat.

SIMSON. Ei, vaan miten uskaltavat. Minä näytän heitä sormella, joka on häpeä heille, jos sitä kärsivät.

AAPRAMI. Näytättekö sormella meitä, herra?

SIMSON. Minä näytän sormella, herra.

AAPRAMI. Näytättekö sormella meitä, herra?

SIMSON. Onko laki puolellanne, jos myönnän?

YRJÖ. Ei.

SIMSON. En, herra, minä en näytä sormella teitä; näytän vain sormella.

YRJÖ. Pyydättekö riitaa, herra?

AAPRAMI. Riitaako, herra? En, herra.

SIMSON. Jos sitä pyydätte, niin olen valmis. Minä palvelen yhtä hyvää herraa kuin tekin.

AAPRAMI. Ettekä parempaa.

SIMSON. Olkoon menneeksi.

YRJÖ. Sano: parempaa; tuossa tulee yksi herrani sukulaisia.

SIMSON. Parempaa.

AAPRAMI. Se on valhetta.

SIMSON. Miekkanne esiin, jos olette miehiä! – Yrjö, muista kerskaus-iskusi.

(Taistelevat.)

BENVOLIO. Erille hullut! Miekat tuppeen! Ette tiedä, mitä teette.

(Lyö miekat heidän käsistään.) (Tybalt tulee.)

TYBALT. Mitä? Miekka maalla keskell’ arkain moukkain? Benvolio, käänny! Katso surmaas silmiin!

BENVOLIO. Vain rauhaa rakennan ma; tuppeen miekkasi Tai käytä sitä erottaakses noita.

TYBALT. Kuin? Miekallako rauhaa? Sanaa tuota Ma vihaan niin kuin helvettiä, sua Ja Montague’ita! Pidä puoltas, akka!

(Taistelevat.)

(Useita henkilöitä kumpaakin huonekuntaa tulee sisään ja yhtyy tappeluun; sen jälkeen porvareita, nuijat kädessä.)

1 PORVARI. Hei, nuijat, kirveet, keihäät tänne! Lyökää! Alas Capuletit! Alas Montaguet!

(Capulet, yönuttu yllä, ja kreivinna Capulet tulevat.)

CAPULET. Mitä melua? Hoi! Tänne miekkani!

KREIVINNA CAPULET. Ei, sauva, sauva! Miksi miekkaa sinä?

CAPULET. Miekkani, sanon! – Vanha Montague Tuoss’ ilkkuin mulle säilää häilyttää.

(Montague ja kreivinna Montague tulevat.)

MONTAGUE. Capulet konna! – Mennä minun suo!

KREIVINNA MONTAGUE. Ei askeltakaan vihamiehes luo!

PRINSSI. Kapinoitsijat, te rauhan vihamiehet! Aseenne veljesverin ryvettäjät! Mut ettekö te kuule? – Miehet, pedot, Jotk’ omain suonten purppuraiseen virtaan Tuhoisen vimman liekit sammutatte! Pois verisistä käsist’ aseet nurjat, Jos piinaa välttää tahdotte, ja kuulkaa Vihaisen ruhtinaanne tuomio! Sanasta joutavasta syntyneenä Jo kolmasti on kolme kansais-sotaa Sun tähtes, Capulet ja Montague, Pois karkoittanut rauhan kaduiltamme. Ja vanhain täytyi porvareimme heittää Pois arvopuku, käsin vanhoin käydä Keihääseen vanhaan, rauhan ruostuttamaan, Vihaanne ruostunutta häätääkseen. Jos katurauhan vielä rikotte, Niin rauhansakon henkenne saa maksaa. Täll’ erää poistukaa te kaikki muut; Te, Capulet, te käykää kanssani; Ja Montague, te iltapuolla tulkaa Keräjäpaikkahamme, vanhaan linnaan Täst’ asiasta lisää kuulemaan. Pois kaikki, sanon, kuolon uhalla!

(Prinssi seurueineen, Capulet, kreivinna Capulet, Tybalt, porvarit ja palvelijat menevät.)

MONTAGUE. Ken herätti tuon vanhan riidan taas? Benvolio, alustako olit läsnä?

BENVOLIO. Kun lähestyin, niin kiivaass’ ottelussa Näin vihollisenne ja teidän miehet. Heit’ aioin miekall’ erottaa, mut silloin Tuo hurja Tybalt tuli, miekka maalla, Sähisten riidanhimosta, ja sillä Pääns’ ympäri hän huitoi, piesten tuulta, Jok’ ilkkui vain ja viuhui vammatonna. Kun vuoroin siinä iskimme ja löimme, Tul’ avuks yhä lisää kummallenkin, Siks kunnes prinssi kaikki erotti.

KREIVINNA MONTAGUE. Oi, Romeoni! Missä lie hän nyt? Hyv’, ettei taisteluun hän yhtynyt.

BENVOLIO. Jo aikaa ennen, kuin tuo pyhä päivyt Tähysti idän kulta-ikkunoista. Levoton mieli maille minut vei; Ja silloin sykomori-lehdossa, Jok’ antaa tuonne länteen kaupungista, Näin poikanne jo kulkevan niin varhain. Hänt’ astuin kohti; vaan hän minut huomas, Ja piiloon hiipi metsän tiheikköön. Tunteitaan omistani arvaten, Jotk’ etsi paikkaa, miss’ ei ihmist’ ollut, Kosk’ itse olin itselleni liikaa, Ma noudin mieltäni, soin saman hälle, Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa.

MONTAGUE. Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin Lisäävän kyynelillään kastett’ aamun Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan. Mut heti kun kaikk’-eläyttävä päivä: Tuoll’ idän äärill’ alkaa koittaren Vuoteelta utu-uutimia nostaa, Valosta kotiin hiipii synkkä poika, Sulkeutuu yksin huoneesensa, salpaa Armaalta päivänvalolt’ ikkunansa, Näin luoden itsellensä tekoyön. Kamala mielen-synkkyys hälle koittaa, Jos syyt’ ei sen voi hyvät neuvot voittaa.

BENVOLIO. Syyn siihen tiedättekö, setä hyvä.

MONTAGUE. En tiedä, enkä häneltä saa tietää.

BENVOLIO. Kovalle oletteko hänet pannut?

MONTAGUE. Sekä itse että ystäväini kautta; Vaan hän, tuo halujensa uskottu, On itselleen – kuin vilpitön, en tiedä – Mutt’ ainakin niin salainen, niin vaiti, Niin suoruutta ja julkisuutta vailla, Kuin kateen madon syömä kukka-umppu, Ennenkuin kauniin teräns’ auki luo se Ja sulons’ auringolle pyhittää, Jos tietäis vain, mik’ alku on tuon vaivan, Kyll’ avun hankkisimme mielist’ aivan.

(Romeo tulee etäällä.)

BENVOLIO. Hän tuossa tulee; minut jättäkää; Ma kyllä koitan häntä ripittää.

MONTAGUE. Oi, jospa tunnustuksen vakavan Häneltä saisit! – Armas, tulehan!

BENVOLIO. Huomenta, serkku!

ROMEO. Päivä niinkö nuori?

BENVOLIO. Vast’ yhdeksän.

ROMEO. Oi, pitkäks käypi huoli! Täält’ isäkö niin joutuin läksi?

BENVOLIO. Niin. Mi huoli päiväs pitentää?

ROMEO. Sen puute, Jonk’ omistaminen ne lyhentäisi.

BENVOLIO. Sa rakastat?

ROMEO. Ma puutun –

BENVOLIO. Rakkautta?

ROMEO. Sen suosiota, jota rakastan.

BENVOLIO. Voi, että rakkaus, näöltään niin hellä, Noin tyly on ja julma käsitellä!

ROMEO. Voi, että rakkaus, side silmillänsä, Tien näkemättään löytää määränänsä! Miss’ atrioimme? – Voi! – Mi riita täällä? Tok’ älä kerro, kaikki olen kuullut. Suur’ viha on, mut rakkaus suurempi: – Vihaava rakkaus! Rakastava viha! Sa kaikkisuus, mi tyhjäst’ olet luotu! Keveys raskas! Vakaa hullutus! Kuvaton kaaos muodoist’ ihanista! Sa siipi lyijyinen, sa savu kirkas. Sa tuli jäinen, terveys sa sairas! Sa valvas uni, vastakohtas ihan! Näin rakastan ja rakkauttain vihaan. Et naura sa?!

BENVOLIO. En, pikemmin ma itken.

ROMEO. Mit’, armas sielu?

BENVOLIO. Armaan sielus tuskaa.

ROMEO. Niin, syytä siitä lemmen puuskaa. Sydäntäin omat lemmen tuskat kaivaa; Niit’ enennät sä, jos sen kuorman vaivaa Omillas lisäät. Ystävyytes tuo Liikoihin tuskiin liikaa taakkaa luo. Savua lemp’ on, usmaa huokausten; Kun kirkastuu se, tulta silmä säihkyy, Kun hämmentyy se, kyynelvirta läikkyy. Mit’ on se muuten? Hulluus älyinen, Vihava sappi, mehu metinen. Hyvästi, serkku!

BENVOLIO. Seis! Ma seuraan sua; Jos näin sa minut heität, loukkaat mua.

ROMEO. Voi! Itseni ma hukkasin; ei oo Hän täällä, muualla on Romeo.

BENVOLIO. Ken lemmittys on, sano vakavasti.

ROMEO. Pitäiskö voihkaten mun kertoa se?

BENVOLIO. Kuin? Voihkatenko? Ei, vaan vakavasti.

ROMEO. Ahdista testamentti sairahalta; Se kiusatulle tuntuu kiusaavalta! Siis, serkku, vakavasti: naista lemmin.

BENVOLIO. Lik’ osasin, kun lempiväks sun luulin.

ROMEO. Mik’ oiva kyttä! – Kultan’ onkin kaunis.

BENVOLIO. Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.

ROMEO. Sivuitse ammuit! Nuol’ ei Cupidon Käy häneen, mieli Dianan häll’ on. Siveyden vahvass’ asussa ei häntä Satuta lapsen nuoli heikonläntä. Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans’ Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa. Oi, sulost’ on hän rikas; köyhä vaan, Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.

BENVOLIO. Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?

ROMEO. Niin, ja se saituus suurt’ on tuhlaamista. Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle. Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle. On liian viisas, liian kaunis vain, Autuuden ansaitakseen tuskillain. Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää Kun kaikui, kuollutt’ elän elämää.

BENVOLIO. Mua kuule: unhota hänt’ ajatella.

ROMEO. Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.

BENVOLIO. Vapaus silmillesi suo: ne toisiin Luo kaunokaisiin.

ROMEO. Ah, se keino hänen, Tuon valion, vain lisäis viehätystä. Nuo onnen naamarit, jotk’ ihatarten Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden. Soaistu mies ei unhottaa voi näön Kallista, hukattua lahjaa. Näytä Minulle nainen ihanimman kaunis, Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää Ken tuota ihanint’ on ihanampi. Hyvästi! Unhotust’ et neuvo mulle.

BENVOLIO. Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.

Toinen kohtaus

Katu. (Capulet, Paris ja palvelija tulee.)

CAPULET. Ja sama sakko pantu Montaguelle Kuin minulle; en luulis sopuisuutta Miehille meidän ikäisille työlääks.

PARIS. Teill’ arvoisa on kummallakin maine. Ja pitkällistä riitaanne on sääli. Vaan mitä sanotte mun kosintaani?

CAPULET. Ma sanon samaa, mitä sanoin ennen: Viel’ outo lapseni on maailmassa, Hän tuskin neljäätoist’ on vuotta nähnyt. Kaks kesää kukkinensa kuolkohon, Ennenkuin kypsä morsioks hän on.

PARIS. Moni nuorempi on onnellinen äiti.

CAPULET. Liiaksi varhain naitu varhain kuihtuu. Maa kaikki nieli toivoni, pait hänet, Hän ainut maallinen on aartueni. Mut kosikaa, ja tyttö voittakaa, Mun tahton’ hänen mieltään noudattaa. Jos myöntyy hän, niin valinnalle naisen Ma suostumuksen annan sointuvaisen. Illalla meill’ on perhejuhla nyt, Johonka vieraaks olen pyytänyt Mont’ ystävääni; joukon lisäks tulkaa Te myös, ja kaikkein tervetullein olkaa. Maan tähtiä tän’ yönä mökissään Heloittaa, taivaan tähdet himmentäin. Mi reippahan on nuorukaisen huvi, Kun ramman talven kantapäille suvi Sirokas astuu, ilon samanlaisen Tän’ yönä monen kukkaposki-naisen Seurassa saatte nähdä, kuulla heitä, Valita sen, jok’ enin lumoo teitä. Myös tyttäreni muiden sarjass’ on Lukuna, vaikka laskuss’ arvoton. Mua seuratkaa! – Käy, poika, ahkeroiden Veronaa pitkin, etsi niitä, joiden On nimet tuohon kirjoitettu, (Antaa hänelle paperin.) Sano Talooni heitä, tervetulleiks sano.

PALVELIJA. Etsi niitä, joiden on nimet tuohon kirjoitettu! Kirjoitettu on, että suutari pysyköön kyynärässään ja räätäli lestissään, kalastaja sudissaan ja maalari verkossaan. Mutta minun on määrä saada selko niistä henkilöistä, joiden nimet on tuohon kirjoitettu, enkä mitenkään voi selkoa saada, mitä nimiä se kirjoittaja-henkilö siihen on kirjoittanut. Pitänee mennä kirjan-oppineitten tykö. – Kah, parahiksi ihan!

BENVOLIO. Tai maarin! Liekin kautta liekki kuolee, Ja kipu haihtuu uuden kivun kautta; Jos pyöry huimaa, pyörrä vastapuoleen, Uus tuska toivottomaan tuskaan auttaa. Sa silmäs uuteen tartunnaiseen luo, Niin haihtuu vanhan tuima myrkky tuo.

ROMEO. Ois rautalehti oivallista tuohon.

ROMEO. Taittuneesen sääriluuhus.

ROMEO. En hullu, Vaan kahlehdittu pahemmin kuin hullu, Vankeuteen suljettu ja ilman ruokaa, Ruoskittu, kidutettu ja – – (Palvelijalle.) Hyv’iltaa poika!

PALVELIJA. Jumal’ antakoon! Suvaitkaa, osaatteko lukea?

ROMEO. Kurjuudestani kohtaloni kyllä.

PALVELIJA. Sen olette kai oppinut ilman kirjaa. Mutt’ sanokaa: osaatteko lukea suoraan kirjasta?

ROMEO. No, jos vain kirjaimet ja kielen tunnen.

PALVELIJA. Puhutte suoraa kieltä. Herran haltuun!

ROMEO. Seis, poika! Osaan lukea. (Lukee.)

"Signor Martino rouvineen, tyttärineen; kreivi Anselmo ja hänen ihanat sisarensa; leski-paroonitar Vitruvio, signor Placentio ja hänen herttaiset veljensä-tyttäret; Mercutio ja hänen veljensä Valentino; setäni Capulet rouvineen, tyttärineen; kaunis veljeni-tytär Rosalina; Livia; signor Valentio ja hänen lankonsa Tybalt; Lucio ja hilpeä Helena."

Ihana seura! Mihin heitä kutsut?

PALVELIJA. Illalliselle.

ROMEO. Illalliselle mihin?

PALVELIJA. Meidän taloon.

ROMEO. Kenen taloon?

PALVELIJA. Isäntäni.

ROMEO. Niin tosin, kun en kysynyt sit’ ennen.

PALVELIJA. Nyt sanon teille asian kysymättänne. Isäntäni on se suuri, rikas Capulet, ja, jos ette ole Montaguen sukua, pyydän teitäkin viinimaljaa kallistamaan. Jumalan haltuun!

BENVOLIO. Samoissa Capuletin juhlapidoiss’ Illastaa hempus, kaunis Rosalina, Ja muut Veronan kaunottaret kuulut. Käy sinne, vilpittömin silmin vertaa Johonkin toiseen muotoa tuon armaan, Niin korpiks joutsenesi luulet varmaan.

ROMEO. Jos silmän’ hurskas usko totuutta Noin pilkkaa, liekiks kyyneleeni tulkoot, Ja kosk’ei kuolleet itkun virrassa, Nuo kirkkaat harhalaiset tuleen kuolkoot! Hänt’ ihanampi! Mointa eläissään Ei nähnyt kaikki-näkevä päiväkään.

BENVOLIO. Näit suloisena hänet ainoastaan, Hänt’ yksin silmin vuoroin punniten, Vaan tuolle silmäis kidevaa’allen Aseta kultas toista neittä vastaan, Mi loistoaan luo illan pitohon, Niin hyv’ on tuskin, ken nyt paras on.

ROMEO. Ma sua seuraan, muit’ en katsomaan, Vaan oman kullan loistett’ ihaamaan.

Kolmas kohtaus

Huone Capuletin talossa. (Kreivinna Capulet ja imettäjä tulevat.)

KREIVINNA CAPULET. Miss’ on mun tyttäreni! Kutsu häntä.

IMETTÄJÄ. Kautt’ impeyteni kaksitoistiaana, Juur’ häntä kutsuin. – Tänne, eukkoseni! Tupuni! – Jesta! Miss’ on tyttö? – Julia!

(Julia tulee)

JULIA. Mik’ on? Ken kutsuu?

IMETTÄJÄ. Äitinne.

JULIA. Täss’ olen. Mit’, äiti, tahdotte?

KREIVINNA CAPULET. On seikka tämä: – Mut jätä meidät, imettäjä, hetkeks. Salaista meillä on. – Ei, jää vain tänne: Kun mietin tarkemmin, saat läsnä olla. Jo Juliall’ on ikää, niinkuin tiedät.

IMETTÄJÄ. Sen, totta vie, ma sanon tunnilleen.

KREIVINNA CAPULET. Hän neljäätoist’ ei vuotta ole vielä.

IMETTÄJÄ. Vetoa neljätoista hammastani, – On totisesti niitä neljä vain, – Hän neljäätoist’ ei ole. Kuinka paljon On Pietariin?

KREIVINNA CAPULET. On päälle kahden viikon.

IMETTÄJÄ. No, päälle taikka vaille; Pietarina Hän täyttää neljätoista. Hän ja Sanna – Herrassa levätköön! – ol’ yhtä vanhat. – Niin, taivaass’ on nyt Sanna; liian hyvä Hän oli mulle. Mutta, niinkuin sanoin, Hän Pietarina täyttää neljätoista. Niin maarin, niin; sen vielä hyvin muistan: Maanjäräyksest’ on yksitoista vuotta; Ja sinä vuoden päivänä – en koskaan Sit’ unhota – ma häntä vieroitin. Malia olin rinnoilleni pannut Ja päiväss’ istuin kyyhkyslakan alla – Te silloin Mantuass’ olitte ja kreivi – Niin, kyllä minä muistan! – Niinkuin sanoin; Kun rinnallani malin maistoi hän Ja tunsi karvaaks sen, tuo sievä hupsu, Ih! kuinka irvisti ja rinnan heitti! Rasahti kyyhkyslakka; tarvis, takaan, Ei ollut käskeä mua tieheni. Ja siitä päiväst’ yksitoist’ on vuotta. Jo yksinään hän seistä voi, niin maarin, Osaspa juosta, vaaperrella pitkin; Juur’ päivää ennen otsansakin särki; Ja silloin mieheni – hän Herrass’ olkoon! – Hän oli hauska mies: – maast’ otti lapsen; "Hei", sanoi hän, "noin nokillesko kaadut; – Kun viisastut, niin kaadut seljälles. Niin, Julia, eikö niin?" ja, totta vieköön, Laps kulta vaikeni ja vastas: "niin." Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy! Jos tuhat vuotta eläisin, niin, totta, Tuon aina muistan: "Eikö niin?" hän sanoi, Ja lapsi vaikeni ja vastas: "niin."

KREIVINNA CAPULET. Jo riittää tuota; pyydän, ole vait.

IMETTÄJÄ. Kyll’, armo! Mut en muuta voi kuin nauraa, Kun noin hän vaikeni ja vastas: "niin." Ja sentään hällä otsass’ oli kuhmu Vähäisen kukonmunan suuruinen; Hirmuinen puusti! ja hän saineest’ itki. "Hei", sanoi miehen’, "nokillesko kaadut? Kun vanhenet, niin kaadut seljallesi" Ja lapsi, vaikeni ja vastas: "niin,"

KREIVINNA CAPULET. Sinäkin vaikene, ma vielä pyydän.

IMETTÄJÄ. Koht’ olen valmis. Siunatkoon sua Luoja, Sa sievin kaikista, joit’ imetin! En muuta toivois, kuin ett’ eläisin Siks että näkisin sun naimisissa.

KREIVINNA CAPULET. Niin aina, naiminen se aine onkin, Jonk’ aioin puheeks ottaa. – Sano, Julia, Sull’ olisiko halu naimisiin?...

JULIA. Uneksimaton kunnia se mulle.

IMETTÄJÄ. Kunnia! Jos en imettäjäs oisi, Sanoisin: maidoss’ imit viisautta.

KREIVINNA CAPULET. Naimista tuumi nyt; sua nuorempana On Veronassa moni arvonainen Jo äidiks tullut; laskujani myöten Ma äitisi jo tuolla ijäll’ olin, Ja sinä yhä tyttö. Lyhyesti, Sinua jalo Paris kreivi kosii.

IMETTÄJÄ. Se vasta mies on, neiti! Mointa miestä Ei maailmassa! Oikein vahakuva!

KREIVINNA CAPULET. Veronan kesällä ei mointa kukkaa!

IMETTÄJÄ. Niin, kukka on hän; todellakin kukka!

KREIVINNA CAPULET. No, sano: voitko häntä rakastaa? Illalla hänet pidoissamme näet; Lue kasvojensa kirjaa, mitkä sulot Kauneuden kynä piirtänyt on niihin; Sa tutki joka juonnett’ erikseen, Kuin hempeään ne lainaa toisilleen. Ja kaunokirjassa mi hämärää, Se reunustassa silmäin selviää. Mut kallis lemmenkirja tuo vaan puuttuu Sidettä, kansiss’ ihanaks se muuttuu. Vedessä kala kiiltää: suloisinta, Kun kauniin sisän verhoo kaunis pinta. Monesta parhaana se kirja kulkee. Jonk’ oppikullan kultasoljet sulkee. Näin kaikki, mitä häll’ on, saat sä vaan, Kun hänet saat, ei kuihdu omaskaan.

IMETTÄJÄ. Ei, se vaan paisuu: miehell’ impi varttuu.

KREIVI CAPULET. No, sano, onko Paris sulle mieleen?

JULIA. Ma mielin nähdä, onko mieleen näkö; Syvemmä silmäin nuolt’ en tahdo työntää, Kuin suosionne lentovoimaa myöntää.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Rouva, vieraat ovat tulleet, illallinen on valmis, teitä huudetaan, neitiä kysytään, imettäjää kiroillaan ruokahuoneessa, ja kaikki on mullin mallin. Minun täytyy mennä toimiini. Pyydän, joutukaa!

KREIVINNA CAPULET. Tulemme. – Julia, kreivi odottaa.

IMETTÄJÄ. Öin hauskoin hauskat päivät jatkakaa!

Neljäs kohtaus

Katu.

(Romeo, Mercutio, Benvolio, viisi tai kuusi naamiota, soihdunkantajia ja muita tulee.)

ROMEO. Tuon puheen lausummeko puolusteeksi, Vai astummeko sisään ilman muuta?

BENVOLIO. Ei enää moiset mutkat tapana. Pois koko Amor[1] sokkorättineen Ja kirjavine ruodejousinensa, Mi naiset karkoittaa kuin linnunpelko! Ja ulkolukuja me tullessamme Kuiskaajan avull’ emme kangerra; Vaan pyöritelkööt silmiään jos kuinka, Me pyöryn pyörimme ja katoamme.

ROMEO. Minulle soihtu! Mieleni ei juosta; Se raskas, synkkä on; ma pidän tulta.

MERCUTIO. Ei, Romeo hyvä, tanssia sun pitää.

ROMEO. En, totta. Teillä kevyet on kengät Ja kevyt mieli; mun on lyijyn-raskas, Se liikkumattomaks mun maahan kiintää.

MERCUTIO. Sa, lemmen-orja! Lainaa lemmen siivet, Yl ahtaan tomun kiidä.

ROMEO. Syvään kiiti Sen nuoli rintaan, ett’en kiitää voi sen Keveillä siivillä; niin ahtaass’ olen, Ett’en voi tuskain ahdett’ ylös nousta: Ma lemmen raskaan taakan alle vaivun.

MERCUTIO. Vai siihen vaivut? Raskautat näin lempes; Liiaksi painoa niin hellän kestää.

ROMEO. Lempikö hellä? Liiaksikin tyly, Kesytön, hurja; pistelee kuin oka.

MERCUTIO. Jos lemp’ on tyly, ole tyly vastaan, Ja pisto pistost’ anna, niin sen suistat. – Kotelo tänne, kasvojeni peitoksi (Panee naamarin kasvoilleen.) Noin, naama naaman eteen! – Mitä huolin, Vaikk’ ilkisilmä rumuuttani tarkkaa? Hävetköön puolestani naamakoppa,

BENVOLIO. Nyt kolkutus ja sisään! Sitten tulee Jokaisen olla virkku jaloiltaan.

ROMEO. Minulle soihtu! Huimapäiset houkot Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot.[2] Ma iso-isän sananpartta käytän: Saan katsella, kun valkeata näytän. Se pila sopii nyt; ma muass’ olen.

MERCUTIO. Muassa, mies! yövartijan on käsky. Jos muass’ olet, autamme sun tuosta, Suo anteeks, lemmenmuasta, joss’ istut Sa korviasi myöten kiinni. – Tulkaa! Näin päivää valaisemme.

ROMEO. Emme suinkaan.

MERCUTIO. Ma tarkoitan: näin jouten valkeitamme, Kuin tulta päivällä me kulutamme. Hyvän aikeen tajumus se viisi kertaa Viisille älyillesi vetää vertaa.

ROMEO. Hyv’ aikeemme on mennä pitohon, Tok’ älykkäält’ ei näytä se.

ROMEO. Näin unta taannoin.

MERCUTIO. Ett’ uneksijan lepo todetonta.

ROMEO. Totuutta uneksii hän levätessään.

MERCUTIO. Oo, kuningatar Mab on luonas käynyt, Tuo keijukaisten kätilö. Hän tulee Niin piennä muodoltaan kuin kiiltokivi, Jok’ oltermannin sormuksessa hohtaa, Ja päivän-hiuteisella valjakollaan Makaajain nokkain ajaa poikitse. Hämähäkin sääristä on pyörän puolat Ja kuomi heinäsirkkain siivistä, Hienointa seittiä on valjashihnat, Kuun koste’ista säteistä on päitset; On ruoska kettä, varsi sirkanluuta; Ajuri – hento, harmaatakki sääski, Niin suur’ ei puolinkaan kuin mato pieni, Mi laiskan immen sormess’ asustaa: Vaunuina ontto pähkinä, jonk’ uursi Puuseppä Orava tai vanhus Toukka, Ammoiset keijukaisten vaunusepät. Tuoss’ asuss’ öisin lempiväin kun aivot Hän kiertää, lemmest’ uneksivat oiti; Hovikkoin polvet, – kumarruksist’ oiti; Lainmiesten sormet, – sivutuloist’ oiti; Neitosten huulet, – oiti suuteloista; Ja noihin usein häijy Mab luo rakot, Jos hajumakeisilta henki löyhkää. Hovikon nenitse hän joskus kiitää, Tuo silloin köllin haistaa unissaan; Tihuntiporsaan saparolla joskus Rovastin nokkaa uness’ ärryttää, Tuo silloin uutta paikkaa uneksii; Soturin niskall’ ajelee, ja tämä Unissaan vihollisen kaulan-leikkuut, Väijykset näkee, rikot, Turkin Viis syltä syvät muistomaljat: – silloin Hän rummun kuulee, pystyyn karkaa, herää, Peloissaan pari rukousta noituu, Ja nukkuu taas. Se oikea on Mab, Jok yöllä hevosien harjat vatvoo, Ja pörrötukan kiertää vanukkeelle, Jonk’ irtaaminen suurta turmaa tietää. Hän on se painajainen, joka ajaa Selällään makaavia tyttöjä Ja kestäviksi vaimoiksi ne tekee. Se hän on, joka – –

ROMEO. Vait, Mercutio, vait! Tyhjistä haastat.

MERCUTIO. Unist’, aivan oikein, Jotk’ ovat tyhjän aivon sikiöitä Ja turhan kuvituksen luomia, Niin ohukaista ainetta kuin ilma Ja häälyvämmät tuulta, joka hetken Hyväilee pohjan jäätynyttä rintaa, Vaan suuttuneena pois sen luota lietsoo, Otsansa kääntäin kastehelmi-suveen.

BENVOLIO. Se tuuli meidät itsestämme lietsoo; Ruokailleet ovat; liian myöhään tullaan.

ROMEO. Liiaksi varhain, pelkään. Pahaa luulen, Jotakin tähtiin vielä peittynyttä, Mi tän yön kemuill’ alkaa katkerasti Tuhoista kulkuaan, ja jonkun julman, Verisen äkkisurman kautta päättää Eloni kurjan, rintaan kätketyn. Vaan Hän, jok’ ohjaa retkeni, Hän hoitaa Myös purjeitani. – Matkaan, veikot hauskat!

BENVOLIO. Nyt rummut soimaan!

Viides kohtaus

Sali Capuletin talossa. (Soittajat odottamassa. Palvelijoita tulee.)

1 PALVELIJA. Missä se Paistinen on, kun ei auta pöytää korjaamaan? Senkin lautaisen-näpistelijä! Senkin lautaisen-nuoleksija!

2 PALVELIJA. Jos kaikki säädyllisyys jätetään yhden tai kahden ihmisen käsiin, jotka lisäksi ovat pesemättömät, niin on se hyvin siivotonta.

1 PALVELIJA. Pois nojatuolit! Syrjään viinapöytä! Korjaa hopiat! – Veikkonen, säästä mulle palanen sokurileipää ja, jos minusta pidät, niin laita että portinvartija laskee sisään Myllylän Sannan, ja Leenan. – Antti! Paistinen! hoi!

(Kaksi palvelijaa tulee.)

PALVELIJAT. Täss’ ollaan, pojat; mitä tarvis?

1 PALVELIJA. Teitä katsotaan ja huudetaan ja kysytään ja haetaan suuressa salissa.

2 PALVELIJA. Emmehän voi olla siellä ja täällä yhtä haavaa. – Nopsaan, pojat! Rivakasti hetkinen vielä! Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

(Poistuvat perälle.) (Capulet y.m. tulee; vieraita: naamioita.)

CAPULET. Terveeksi, hyvät herrat! Pyörähdystä Nyt vartoo naiset, joit’ ei känsä vaivaa. He, he, te kaunokaiset? Kenpä teistä Nyt epää tanssia? Ken kursailee, Sen vannon, sill’ on känsä. Loukkasinko? – Terveeksi, ystävät! Sen päivän muistan, Kun naamar’ oli mullakin, ja taisin Ihanan naisen korvaan kuiskata Suloisen sanan; se on mennyt, mennyt! Terveeksi, hyvät herrat; – Soitto soimaan! Tie auki! Tilaa! Varvastelkaa tytöt!

(Soitto käy ja tanssi alkaa. Palvelijoille.)

Valkeita lisää, konnat! Pöydät kokoon! Sammuksiin tuli! Tääll’ on liian lämmin. Tuo äkkipila tuli parhaiks ihan! Ei, istukaatte, lanko Capulet, Meilt’ on jo tanssi jäänyt. Paljonko Siit’ on, kun viimeks naamiaisiss’ oltiin?

2 CAPULET. Jo maarin vuotta kolmekymmentä.

CAPULET. Kuink’, ystävä? Niin paljon ei, ei suinkaan. Lucention häistä ensi helluntaiksi, Vaikk’ oiti ois, viiskolmatta on vuotta. Ja silloin oltiin naamioituina.

2 CAPULET. Enemmän: poikansa on vanhempi, On kolmekymmentä jo.

CAPULET. Olkaa vaiti! Kaks vuotta sitten oli holhottava.

ROMEO. Ken on tuo viehättävä neiti tuolla Ritarin rinnalla?

PALVELIJA. En tiedä, Herra.

ROMEO. Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa? Yön poskella hän välkkyin heloittaa. Kuin kiiltokivi maurin ohimolla, Liiaksi kallis nautintona olla, Maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa Kuin lumikyyhky varisparvessa. Kun tanssi päättyy, kättään kosketan Ja autuaaks teen käteni rohkean. Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä! Tät’ ennen kauneutt’ en nähnyt vielä.

TYBALT. Tuo Montague on äänestänsä. – Poika, Käy miekkani! – Haa! Uskaltaako tänne Tuo konna tulla, silmill’ irvinaama, Juhlaamme ivaamaan ja pilkkaamaan? Sukuni kanta-arvon nimessä, Ken hänet tappaa, ei tee syntiä!

CAPULET. Mit’ aiot, lanko? Miks’ noin riihaton?

TYBALT. Kas, setä! Yksi Montague tuoss’ on. On, konna, tänne tullut kiusallaan Vain juhlakemujamme pilkkaamaan.

TYBALT. Niin, se Romeo konna.

CAPULET. Rauhoitu, lanko; anna hänen olla! Hän käyttäytyy kuin täysi ylimys; Ja, totta puhuin, kaupunkimme uljuus Tuo siivo, kelpo nuorukainen on. Veronan rikkauksist’ en ma soisi Ett’ talossani häntä loukataan. Siis rauhoitu ja hänest’ älä huoli: Se tahtoni; jos sitä kunnioitat, Iloa näytä, pois tuo karsas katse, Se juhlassa ei ole sopiva.

TYBALT. On, kun on moinen konna vieraana. En siedä häntä.

CAPULET. Häntä täytyy sietää. Häh, herraseni? – Täytyy, sanon, – niin! Ken täällä käskee, sinäkö vai minä? Et häntä siedä! – Herra varjelkoon! Sa riitaa tahdot vieraissani; tahdot Mies olla, korkein kukko tunkiolla!

CAPULET. Katsos vain Suupaltti olet poika. – Niinkö, totta? – Tuon kaiken vielä muistat, usko pois! Mua vastustelet! Niin, niin, hyvään aikaan! – Niin, ystäväiset! – Tiehes, nokkaviisas! Vait oiti! – Lisää valkeita! – Hyi, sua! Ma kyllä kieles salpaan! – Hei vain, lapset!

TYBALT. Kun ehdon vihaan pakko-malttamus Näin yhtyy, ruumiin valtaa vavistus. Pois käyn; mut kuje tuo, vaikk’ armasta Nyt on se, jäljessään tuo karvasta.

ROMEO (lähestyen Juliaa). Jos saastuttanee käsi halpa tää Tuon pyhäkön...