HILJAN,

vaimovainajani kalliille muistolle on omistettu tämä raskaasti ja rakkaasti kirjoitettu kirja, jonka kirjoittamiseen ainoastaan hänen velvoittava luottamuksensa ja uskova tukensa on minut rohkaissut, ja jonka ensimmäisen luonnoksen syntymistä hän vielä seurasi toimekkaan rakkautensa valppaalla silmällä ja sydämellä.

Volter Kilpi.

SISÄLLYS:

Kirkkomaa. Esiluku.
1. Alastalo ottaa vieraita vastaan.
2. Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.
3. Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä
ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä.
4. Pukkila katselee ja tuntee itsensä kiiskiseksi, kun Langholma
saapuu Alastalon saliin ja isonen saatetaan keinutuoliin istumaan.
5. Siviä kantaa kahvin sisään ja Alastalon Eevastiina on emäntä salissa,
Langholma on juhlallinen ja Härkäniemi ajattelee erilaisia, elämän
kukoistusta niinkuin turhuuttakin ja on onnellinen siitä, ettei
hänellä ole vaimoa, mutta kyllä toppakahvit.
6. Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu
enempää kuin muissakaan.
7. Tulli rommitetaan Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän
alta, niinkuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkia.
8. Muinaisia siitäkin, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi
myötätuulen kyörillä Turkuun.
9. Luku, jossa jo todenperään puhutaan parkistakin, parkkilaivasta.
10. Pukkila ja Alastulo kilpasilla.
11. Totivesi kannetaan saliin, ja Härkäniemi, niinkuin muutkin, ja
varsinkin eräs, saavat taas mielikseen katsella Siviä-neitosta
salissa, jopa peilinkin pohjilta. Muutakin mukavaa sattuu, kuten
esimerkiksi sitä, että Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein
sekoittamattomana ja että Pukkila pääsee liikkumaan komeasti.
12. Välipalanen, jossa ajatellaan omia ja valmistaudutaan enempiin sillä
aikaa kun odotellaan ja verissä on hieman humausta.
13. Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun
retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä.
14. Alastalo levittää parkinpaperit pöydälle.
15. Nimien kirjoitus alkaa ja latvaosia merkitään kirjaan, kunnes Pukkila
päästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä varomattomampia, ja
Siviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan.
16. Parkinkirjojen kirjoittamista ei jatketakaan tässä luvussa, koska on
muuta estettä ja ajatuksen aihetta, ja Siviän jättämä totivesikannu
edelleen röyhää laattialla, kunnes Härkäniemi sen nostaa ja kantaa
kiehuvia kämmenurakalla, vaikka varvaspolskassa, kynsissänsä pöydälle
sylkemään.
17. Pukkila tulee sittenkin nyt käsketyksi lähinnä Karjamaan jälkeen ja
ennen Härkänientä ja Krooklaa kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan.
18. Krooklan nenänkärjestä tipahtaa kirkas rommiveden helmi
parkkipapereille, Härkäniemi aprikoi Athanasiusta ja puoli
parkkilaivasta tulee merkityksi.
19. Lahdenperäkin kirjoittaa viimein parkkiosansa sekä ajattelee
Friisi-juttuja, joita hän ei tällä erällä kuitenkaan kerro, ja
mitenkäs käykään, tekee pienen kompastuksen, ennenkuin pääsee
valmiiksi kirjoituksissa.
20. Luku, jossa ilmestyy jo muitakin ja uusia tuttuja pöydän viereen ja
kirjoittelevat useatkin osansa parkkikirjaan, vaikkeivät vielä kaikki.
21. Luku, jossa Pukkilalle tulee muissa hengenpinnistyksissä mieleen
asioita, jotka tähän asti ovat olleet salaisia, ainakin muutamat, ja
jossa Janne Pihlman kirjoittaa laiva-osansa, suuruudeltaan sen, minkä
Pukkilakin luvun lopussa saa lukea parkkikirjasta.
22. Luku, jossa Pukkila edelleen kärsii sieluntuskia ja tuntee
hengenpeukalonsa puristetuksi kuin ruuvipenkin pihtiin, mutta jossa
lopulta kuitenkin Evaldinkin osa tulee merkityksi parkkikirjaan ja
Evaldistakin parkkiretari, niinkuin Jannesta, vaikka lopulta
sittenkin pienempi.
23. Luku, jossa vihdoinkin Alastalo kokoo parkkikirjan pöydältä ja lukitsee
klahviin ja jossa tapahtuu muutakin juhlallista, kuten esimerkiksi se,
että Härkäniemen aikaisemmat aamupäiväiset aprikoimiset maaherran
piipusta osoittautuvat oikeiksi ja Alastalo virittää kuin virittääkin
piippuhyllyn edessä helmitaatin työnvirkoihin suupielessänsä ja kävelee
salissa niin, että savu jää taakse, keinutuolille keikuttelemaan
niinkuin Langholmakin tuomarivainaan piippu suupielissänsä häntä
vastapäätä.

KIRKKOMAA

Esiluku

Suvinen, sunnuntainen ehtoopuoli. Hiljainen saaristokirkko hautausmaan keskellä. Kirkon musta paanukatto kohoo korkeana ja vakavana lehviköissään, läntisen auringon välke leikkii sen punaisella seinämällä kirkastaen valkeat akkunanpielet. Sanomaton rauha ilmassa ja ylt’ympärillä. Ainoana äänenä vain haapojen lepatus sammaltuneen kiviaidan vierillä.

Olen aukaissut kirkkotarhan rautaportin, vingahtaen kumahtaa se kiinni takanani saranoillaan ja käytävän somer narahtaa jalkojeni alla. Harmaita haaltuneita puuristejä kahden puolen, tuolla täällä musta malmiristi messinkikilvin, seassa muita korkeampana joku rautatangolleen pujotettu peltilevy, jonka kaartuvalta pinnalta himertää silmään ruostunut, sammaltunut kirjoitus. Hiljaisempaako vielä ristimetsässä, kuin äsken pyhäehtoiseen lepoonsa suljetun rautaportin suulla?

Pujottelen ristien lomitse, tapailen silmilläni haaltuneita kirjoituksia, selvitän nimen siellä, nimen täällä. Sinäkö siinä lepäät ja Sinäkö tämän turpeen turvissa? Nimeä nimen jälkeen, tuttua kuin oma lapsuus, tavailen; yksitellen, kumpu kummulta, rivi riviltä heitä luen: Hänkin siis ja myöskin Hän, nuori, vanha, nuoruuteni kansa, herkkä lapsi, tutiseva vanhus, vieri vierin somereen suojissa, kuinka on vuorollensa kumahdellut kuolinkello! Vilahtaa mieleeni ammoisten muistojen komeroista aivinaisella pieluksella lepäävä pikkutyttösen pää, riutuneilla ohimoilla sinervät suonet, kalpealla laihtuneella poskella joku eksynyt köyhä tuhanvärinen hiussuortuva, harmaissa silmissä orpo, elämän toivon heittänyt kaipauksen kipeä kuulto. Hämärtää silmääni kumara vanhus, tutiseva, kyhmyinen käsi kuluneella sauvan koukulla, ohuet hallavan valkeat hiussuortuvain rippeet kuin kurttuihinsa haihtuvien, kärsimyksellisesti kalpeiden kasvojen ympärillä, jotka elämä jo on riisunut niin tyyten, ettei kuolemalla liene ollut suurta työtä niiden kasvojen sammuttamisessa. Kummulta kummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaltuneita kirjoituksia sammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämä kuitenkin on edessäni kuin eilinen päivä.

Lapsia näen, vanhuksia näen, nuoria elämänsä kukoistuksessa ja miehiä miehuutensa, vaimoja vaimoutensa korkeassa kypsyydessä, näen myötäihmisteni saaton, nyt hiljenneen, joista jokainen on huokunut elämän ilmoja niinkuin minä, toivonut, odottanut niinkuin minä, pettynyt, kärsinyt niinkuin minä, tuntenut olemisen ilon ja kantanut elämisen taakan niinkuin minä, ollut osaton ja rikas niinkuin on ihmisorvon kipeä onni! Sinäkin, lapsi, tässä lepäät: puol’avoimet huulesi olen nähnyt, joilla leikki elämän armas huounta, poskiesi hennolla hipiällä veren herkät kukkaset värehtimässä, silmiesi lapsenihmettelyssä suuri ja kysyvä elämän odotus: silmiesi ihmettelevät odotuksen unelmat eivät siis ikinä ole täyttyneet ja elämän ainoana antina on otsasi kelmennyttä hipiää kaartanut vain köyhän myrtin kylmä siner, ainoana muistona sinusta tomu tämän ristin alla ja surun viilto, joka leikkasi äitisi sydäntä, kun hautasi multa luotiin umpeen. Ketkä teidät kaikki näenkään, sinun ja sinun haudan kylmissä: kuka rohkeampi kuin sinä, kun liehtoi rinnoissamme nuoruus ja uskallus paloi silmissäsi ja pääsi heitto oli riemukas ja askeltesi nosto nopsa, sinä nuoruuteni toveri, jonka uljas askel ei kantanut miehuuden kynnyksille asti, ennenkuin hauta oli avattuna edessäsi; kenen silmissä välkehti elämä väkevämmin kuulloin, kenen poskilla versoi terveyden rusko armaampana, kenen hiuksien olkikellalla leikki aurinko kultaisempana kuin sinun, nuoruuteni neidon, jonka povea, kerta nuoruuden kaihoissa paisuvaa, vuosikymmenet on painanut kirkkomaan santa, ja jonka huulia, kerta elämälle janoisina avautuvia nyt sulkee mullan ahdas pimeys! Keitä kaikkia näen, miehiä arvossansa, katseessa kiinteä tahtomisen terä ja päättävä murtumaton arvovalta; miehiä elontäyteydessänsä, ruskean käheröissä partapensaikoissa kuria ja kujetta, silmänkiiluissa pilaa ja hilpaa räiskymiltään; näen äitejä sulanein äidinkatsein ja isiä vakain isänkasvoin; vanhuksia, kasvoilla altistunut, nöyrästi valmis tyvenyys, kumarissa hartioissa, horjuvissa askelissa suuren levon vapiseva hakeva rukous; koko elämän heräävän, toivovan, juhlivan, tahtovan, suorittavan, tyytyvän, uupuvan saaton.

Olen vaipunut istumaan sammaleiselle paadelle, olen peittänyt silmäni käsiini. Nuo hiljaiset, kalpeat rivit jalkojeni alla, vieri vierekkäin tyveniä lepääjiä, silmien luomet ikuisesti ummistuneet, huulilla ijäisen vaikenemisen varjo ja murtamaton sinetti, ristiin lasketut käsivarret ikuiseen liikkumattomuuteen pysähtyneinä rinnan ylle. Vieri vierellä, rivi rivin takana, nuoret ja vuosien painamat, lapset ja vanhukset, köyhät ja rikkaat, pitäjän mahtavat ja pienistä pienimmät, rinnan, vierekkäin, kuinka kuoleman päivä on sattunut, kaikki yhtä hiljaisina, kaikilla sama osansa: kuoleman levon mittaamaton suuruus ja ankara arvovalta; kaikilla sama osattomuus: ikuinen väistymys elämän värähtäviltä ilmoilta ja värikkäiltä kedoilta.

Tutut ja tuntemattomat, ne, jotka oma silmäni on nähnyt, ja ne, joista on kertonut minulle vain puheenmuisto, oma lempeä äitini, oma vakava isäni, esivanhempieni maaksi muuttunut kunnioitettu tomu! Yht’äkkiä huomaan istuvani oman, ammoin haudan poveen kätketyn pienen veljeni sammaltuneella, mullan umpeen painuneella paadella...