Cover

LIIAN NUORI VANHAKSI?

Matti Paloheimo

LIIAN NUORI VANHAKSI?
52 tapaa
sopeutua ja panna kampoihin

logo

www.minervakustannus.fi

© Matti Paloheimo ja Minerva Kustannus Oy 2013
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
ISBN 978-952-492-706-2

ISBN (EPUB): 978-952-492-753-6

ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi

Pelin säännöt

Elämä on peli. On se myös matka, ja voi se olla seikkailu, kärsimystie tai riemusaatto. Mutta tässä tapauksessa se on peli.

Tästä pelistä tulee peliriippuvaiseksi, jokainen. Elämä on lisäksi siitä ikävä peli, että jokainen siinä häviää. Tai voittaa, riippuu näkökulmasta. Peli voi olla seurapeliä tai uhkapeliä, riippuu pelaajasta ja muista pelaajista. Jokainen peli alkaa kerran, mutta myös loppuu kerran.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Arvaatte varmaan, mistä on kysymys. Vertauskuvista. Niitä pitää olla, jotta kirjoittaja olisi vakuuttava ja vaikuttaisi syvälliseltä. Varsinkin kun puhuu omassa asiassaan.

Asiani on vanheneminen. Puhun ja kirjoitan siitä, koska en yrityksistäni huolimatta osaa suhtautua siihen aurinkoisesti ja myönteisesti. Elämäntaito-oppaiden ohjeiden vastaisesti suhtaudun kärttyisästi.

Vertauskuvista on kyllä hyötyäkin. Pelikorteissa on neljä maata ja ihmiselämässä neljä ikäkautta: lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. On niitä muitakin, mutta tässä tärkeimmät. Maissa on eri värit, ja kas vain, niin on elämässäkin. Hertta ja ruutu ovat punaiset, pata ja risti mustat. Elämän perusvärit, huomaamme heti. Sivuutamme syvällisen vertauskuvallisuuden merkeissä sen valitettavan tosiasian, että elämän yleisin väri on harmaa.

Elämän pelissä jokainen joutuu lopulta kasvokkain sen rajallisuuden kanssa. Jokainen joutuu myös ainakin hetkittäin pohtimaan elämänsä mieltä. Oman elämänsä väistämättömiin ehtoihin on sopeuduttava, mutta ei tietenkään taistelematta. Eikä unohtamatta moraalia.

Jokaisessa maassa on kolmetoista korttia. Joskus neljästoistakin, mutta se ei ole varsinainen kortti, vaan jokeri, uusi mahdollisuus, yllätys, mitä tahansa. Kolmetoista on onnettomuuden luku, mutta emme nyt juutu siihen. Pääasia, että jokaisen maan kohdalla riittää kolmentoista tai neljäntoistakin pienen luvun verran asiaa. Siis vanhenemisesta ja sen sietämisestä.

Korttien kuvioissa on merkittävää symboliikkaa. Angloamerikkalaisen korttipakan kuviot ovat nimittäin peräisin keskiaikaisista aseista. Mitä tämä merkitsee, sen saa kukin kohdallaan päättää. Padan kuvio tulee hilparin kärjestä, hertan varsijousen kärjestä, ruudun keihään kärjestä ja ristin kuvio miekan kärjestä.

Pelaaminen on siis taistelua, kylläkin hengen asein. Säilyttäkäämme pokerinaamamme ja lyökäämme ainoastaan kortit pöytään.

Pata on musta. Se on usein lämmin, jopa kuuma. Padasta voi kauhaista vatsansa täytteeksi melkein mitä vain. Maailman tunnetuin pata on Patarouva, etenkin Tšaikovskin säveltämänä. Rouvista ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Pata on myös korttipelin maa. Siinä on kolmetoista korttia ja tässä siis kolmetoista lukua.

Suomen kielessä ihminen voidaan haukkua pataluhaksi. Sen päälle hänet voidaan vielä piestä, edelleen pataluhaksi.

Mieluummin ajattelisi niin ihmisestä kuin padastakin hyvää. Pelikorteissa padan symbolimerkki on peräisin keskiaikaisesta aseesta, hilparista. Hilpari on pistokeihään ja taistelukirveen yhdistelmä. Se oli aikanaan jalkaväen ja erityisesti upseeriston ase. Sillä oli auktoriteettia. Nykyisin sillä suojellaan maailman tarkimmin vartioitua kirkonmiestä. Vatikaanin sveitsiläiskaartin seremoniallisina aseina ovat hilparit.

Parasta padassa on se, että sillä voi valmistaa ruokaa ja keittää vettä. Olen kastanut sormeni afrikkalaisessa majassa suureen liedellä lämpiävään puuropataan ja kahmaissut siitä suuhuni oman annokseni nauttien näin köyhän perheen vieraanvaraisuudesta.

Seuraavissa luvuissa ei haukuta, ei turvauduta aseelliseen auktoriteettiin, vaan kutsutaan kastamaan sormensa yhteiseen puuropataan. Tarkoitukseni on avata puuropatani kansi. Kannen alla höyryää, puuro voi maistua väliin kitkerältäkin, mutta se on sitä samaa puuroa, jota on kaikkien tätä maailmaa jo nähneitten padassa, hieman eri mausteilla.

Vanhenevan ihmisen elämän ehdot, muistin ja muistojen kohtalo, suurten ikäluokkien synnit ja saavutukset, eläkeläiselämän moraali. Mitä vielä toivon ja haluan elämältä, mikä on mahdollista, mikä on tieni pää? On vain kumarruttava padan ylle ja maistettava.

PATA 2

Vanhenemisesta

Tultuani tähän ikään olen tullut siihen tulokseen, ettei kannata kirjoittaa mistään muusta kuin itselleen tärkeistä asioista. Aikaa ei ole paljon, takaseinä häämöttää jo, siksi on turha tuhlata aikaa asioihin, joista ymmärtää vain vähän, eikä ainakaan niin paljon, että kannattaisi ymmärrystään muille toitottaa. Olen mielestäni kohtalainen asiantuntija kulttuurihallinnossa, taidehistoriassa, urheilussa, teologiassa ja useilla muillakin aloilla, mutta kun tätä käsitystäni monipuolisesta asiantuntemuksestani ei jaa kukaan muu, en käy sitä tyrkyttämään. Olen siis asiantuntija vain itseäni koskevissa asioissa, kuten kaikki muutkin. Tämä näkökohta muuten on merkittävä, mutta sivuutetaan yleensä kylmästi.

Olen täyttänyt kuusikymmentäviisi vuotta, ja minut määritellään vanhukseksi. Kuusikymmentäviisi ikävuotta on taitekohta, jonka jälkeen vanhenemisen tosiasia alkaa painaa mieltä, aivoja ja sydäntä. Kun nimitellään ikätoveria onnettomuusuutisen yhteydessä iäkkääksi vanhukseksi, nuorekas itseymmärrys saa ikävän kolhun. Yhtään ei helpota, että kuuluu valtaa pitäneisiin suuriin ikäluokkiin, jotka nuorempi sukupolvi tilaisuuden saatuaan luokittelee pelkäksi yhteiskunnan kustannuseräksi. Mitä nopeammin ymmärrämme kuolla kupsahtaa, sitä parempi.

Puolivirallisen määritelmän mukaan Suomessa katsotaan vanhuuden alkavan yleisestä eläkeiästä. Nuoriksi vanhuksiksi määritellään 65–74-vuotiaat, varsinaisiksi vanhuksiksi yli 75-vuotiaat ja vanhoiksi vanhuksiksi yli 85-vuotiaat. Olen nuori vanhus.

Kohtalotovereita on vuosi vuodelta enemmän. Olemme niitä, jotka aiheuttavat paljon puhutun kestävyysvajeen. Yli 65 vuotta täyttäneitä on nyt väestöstä enemmän kuin koskaan, yli viidesosa. Mitä voimme tehdä, muuta kuin kuolla pois? Ehkä ainakin ajatella, mistä on kysymys. Jokaisen kohdalla kysymys on erilainen, omanlaisensa. Siksi puhun vain omasta puolestani.

Päähäni ei pälkähtäisi ruveta opettamaan ketään, miten pitäisi arvokkaasti vanheta. Miksi pitäisi vanheta nimenomaan arvokkaasti? Ja mitä on arvokkuus? Ehkä riittää, että onnistuu ylipäätään vanhenemaan. Vaikka se ei tietyn iän jälkeen valtiovarainministeriön virkamiesten mielestä olisikaan suotavaa, se on kuitenkin saavutus. Elossa pysytteleminen on rikkaissa länsimaissa toki helpompaa kuin tuulen pieksämillä Afrikan aavikoilla, mutta hatunnoston arvoista yhtä kaikki.

En kuvittele olevani mikään vanhuuden tai vanhenemisen asiantuntija. Minulla ei ole muuta asiantuntemusta kuin oma kokemukseni. Mutta se on yhtä pätevä asiantuntijalausunto kuin kenen tahansa vanhuuseläkeläisen. Kysymys on nimenomaan vanhenemisen kokemuksesta. Minulla se on tällainen, kitkeränpuoleinen, jollakin toisella toisenlainen. Molemmat ovat yhtä arvokkaita.

Kirjoitan tätä mökillämme puutarhapöydän ääressä lintujen sirkuttaessa, puiden humistessa vienossa tuulessa ja pienten ahventen hyppiessä rantavedessä. Miksi siis valitan, eikö elämä ole ihanaa? On se, ainakin joskus ja ainakin joillekuille. Minulle se on etupäässä hymyillyt, mutta nyt kun hymy alkaa hyytyä, päässä jyskyttää kysymys: tässäkö tämä nyt oli? Sanalla sanoen elämän rajallisuus alkaa kirkastua. Kaikilta tämä loppuu kerran, toisilta aikaisemmin, toisilta myöhemmin, minulta ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluttua tai jo tänään. Niin kauan kuin on päiviä, jatkan tätä kirjoittamista. Ja vanhenemista.

PATA 3

Eläkeläiselämää

Jäin vanhuuseläkkeelle 1.3.2011, hieman yli 64-vuotiaana. Olen siis elänyt eläkeläiselämää jo pari vuotta, joten kokemusta on. Eläköidyin omasta halustani. Moni siirretään eläkkeelle vastoin tahtoaan. Suomen keskimääräinen eläkkeelle jäämisikä olisi ilman tätä ilmiötä selvästi korkeampi. Silti olen sitä mieltä, että eläkeiän alarajaa tulisi nostaa nykyisestä 63:sta ainakin 65:een. Talousoppineet puhuvat jo seitsemästäkymmenestä. Itse pystyin käyttämään hyväkseni nykyistä joustavaa järjestelmää, mutta paljon puhuttu kestävyysvaje on todellinen ja muuttuu yhä todellisemmaksi, joten kaikkien puolueiden olisi tunnustettava tosiasiat.

Eläkeläiselämäni ei alkanut hyvin. Heräsin huhtikuun neljännen aamulla outoon tunteeseen. Luulin nukkuneeni käteni päällä, en pystynyt nielemään, enkä saanut tolkullista sanaa suustani. Muutamaa tuntia myöhemmin makasin Meilahden sairaalassa aivoinfarktipotilaana. Jäin kuitenkin henkiin, mistä todisteena nämäkin vaatimattomat rivit. Puhumisessani on edelleen toivomisen varaa, siis vielä enemmän kuin ennen, oikea käteni on jäykän kömpelö ja oikeanpuoleiset kasvolihakseni pelkkää vahaa, silti esiinnyn julkisestikin kuin kuka tahansa pirteä eläkeläinen.

Mutta varoitus on annettu. Loppu voi tulla tänään – tai vasta vuosikymmenten päästä. Ns. kolmas elämä ei välttämättä kestä kuukautta enempää. Olen kuullut monista, jotka kohta eläkkeelle päästyään ovat kaatuneet hautaan, kuka aivohalvauksen, kuka sydäninfarktin, kuka ärhäkän syövän iskemänä. Oloneuvoksen elämä on jäänyt elämättä.

Vaikka ympärilläni hyörii monia hyväkuntoisia, nuorekkaita eläkeläisiä, en lajissani liene silti mikään harvinaisuus. Monilla on eläkkeelle lopulta ehtiessään vaivoinaan monenlaisia ammattitauteja, uupumusta, masennustakin. Masennus on useimmilla alkanut jo työuran aikana ja on monessa tapauksessa syy sen katkeamiseen. Suuri osa työkyvyttömyyseläkkeitä myönnetään juuri masennuksen perusteella. Mutta on niitäkin, jotka masentuvat eläkkeelle joutuessaan.

Olisin itsekin kyennyt hyvin jatkamaan töitä valtion virkamiehenä. Mutta en halunnut, stressinsietokykyni alkoi olla koetteella. Työtoverini eivät sitä ehkä havainneet, mutta pääni sisällä alkoi vieteri kiristyä. Ehkä se kiristyi muutaman kuukauden liikaa, kunnes sitten paukah...