Kansi

Nimiö

Johanna Holmström

Itämaa

Suomentanut Tuula Kojo

missing image file

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta

Asfaltsänglar

Copyright © Johanna Holmström

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Safa Hovinen

Kannen valokuvat: Jorma Marstio

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26842-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2013

Alkusanat

Kaikille tytöille, jotka ovat joskus olleet ulkona

liian lyhyessä hameessa

Only God can judge me, is that right?

Nobody else, nobody else

All you other motherfuckers get out my business

2Pac, ”Only God can judge me”

LOKAKUU 2005

Samira

LUKU YKSI

Samira Neitsytkujalla

Kaikki naimisissa olevat naiset ovat huoria.

Niin sanoi Samira ennen kuin heitti kassin olalle ja häipyi päättäväisin askelin Neitsytkujalta kädet lyhyen mustan nahkatakin taskuissa ja leuka syvällä sinisen kaulahuivin uumenissa. Tumma ja kiharainen tukkapehko valui villinä olkapäille, korkeat korot kopisivat asfaltilla.

Syksy. Aamuisin pihlajat, vaahterat ja valheet tyynenä loimuna ja kuura huuruisina nauhoina nurmikolla.

Taksi jo odotteli Valkeiden Öiden takana, missä amatöörialkoholistit istuivat tuijottamassa päivän ensimmäistä tuoppia.

Hän kiristi tahtia. Pinkoi loppumetrit puolijuoksua. Tunki kassin takapenkille ja itsensä etupenkille. Taksi lähti matkaan ensin hitaasti, lisäsi vauhtia bussipysäkin kohdalla hidastetöyssyn jälkeen ja häipyi.

LOKAKUU 2007

Leila

LUKU KAKSI

Miten Samiran elämän rippeet piilotetaan ja löydetään uudestaan

Eräänä yönä, kun en saa unta, hautaan Samiran elämän parvekkeemme alle nurmikon uumeniin. Lapion metallinen terä pureutuu syvälle maahan, ja minä hikoilen untuvatakissani kun lasken kassin kuoppaan. Sitten peitän sen paksulla multakerroksella.

Taivaalla ei näy yhtään tähteä. Niiden sijaan pimeiden olohuoneiden televisioruudut iskevät minulle silmää rivitaloista, joissa onnelliset ihmiset asuvat.

Jotusten sälekaihtimet ovat alhaalla, mutta muistan miten minulla ja Samiralla oli tapana mennä heidän ikkunansa taakse katsomaan mykkää talenttikisaa. Hänen poskensa niin liki omaani, että hengityksemme punoutuivat toisiinsa.

Yö on kolea ja katulamput on sytytetty aikaisin. Potkin kaivamaani kohtaa, ettei se näyttäisi niin epäilyttävältä, ja kapuan sitten sisään samaa reittiä kuin tulinkin. Parvekkeen kautta.

Äidin huoneessa palaa valo, ja kuulen kun hän nakuttelee tietokonetta ja keskustelee ruudulla uskonnon halalista ja haramista suomalaiseen ummaan kuuluvien sisartensa kanssa. Hänkään ei saa unta. Hän sinnittelee valveilla, jotta pääsisi suorittamaan vapaaehtoisen yörukouksen qiyam al-laylin. Nettijuoruilu on hänelle keino tappaa aikaa.

Myöhemmin kuulen, kun hän kuljeksii keittiössä ja raivaa näkyviltä kaikki veitset ja muut terävät esineet. Hän panee ne yöksi varmaan talteen laatikkoihin, sillä niin on profeetta Muhammad käskenyt meitä tekemään.

Seuraavana aamuna on nurmikko parvekkeemme alla eristetty. Vaahteroiden väliin on pingotettu keltaisia muovinauhoja, joissa lukee POLIISI POLIS, ja asukkaita meidän talosta ja viereisistä rivitaloista seisoo kuopan ympärillä, vähän niin kuin hautajaisissa. Kuiskaillaan, että seudulta oli kadonnut kaikenlaista, stereoita, autonrenkaita ja jokunen koira, ja odotetaan, että pian näkyviin ilmestyy tassu tai kuminpalanen.

Mutta paksun multakerroksen alta löytyykin Alin Halalin ohut valkoinen muovikassi. Hämmentynyttä mutinaa, sytkäri naksahtaa. Tupakansavu piirtää ilmaan kiemuroita. Muovikassi ojennetaan minua kohti, ympyrän ulkolaidalle missä yritän kadota takkini hupun syövereihin, ja tartun siihen. Pää sopivasti kumarassa. Samiran rippeet vastaanotettu, ja tiukka kehotus olla tekemättä mokomaa toiste.

Syksy vaanii jo nurkan takana ja puhaltaa koleutta iholleni. Äidillä on yllään pitkä valkoinen kylpytakki, joka ulottuu nilkkoihin, ja päässä kylpypyyhkeestä kietaistu turbaani. Hän tuijottaa poliiseja kasvoillaan ilme, joka saa poliisit kääntämään katseensa toisaalle, aivan kuin he, enkä minä, olisivat tehneet jotain kiellettyä, vaikka virkaansahan he vain hoitavat.

Oli saatu vihje, sanoo yksi heistä, jotain tällä eristetyllä neliönmuotoisella nuutuneella nurmikolla on kuulemma touhuttu.

–Eikä siinä kaikki. Seudulta on tosiaan kadonnut kaikenlaista, jatkaa poliisi, nyt jo painokkaammin. – Autonrenkaita ja…

–Autonrenkaita! Kakara ei ole edes viittätoista, se tuskin juoksee ympäriinsä varastelemassa autonrenkaita! huutaa äiti.

–Ja muutakin, irtaimistoa… Koskaan ei voi olla varma.

–Niin, mutta siitä voit olla aivan varma, että minä en ole kasvattanut lapsestani mitään autovarasta, vastaa äiti.

–Siltä se tällä kertaa näyttää.

Äiti on hetken hiljaa ja sanoo sitten:

–Haluaisin kernaasti tietää, keneltä se vihje teille tuli.

–Niin… Sitä emme ikävä kyllä voi sanoa…, vastaa poliisi, mutta silmäkulmastaan äiti on jo ehtinyt panna merkille liikahduksen.

Jotusen Markku perääntyy pari askelta ja sytyttää tupakan, ja äidin silmät muuttuvat viiruiksi.

–Olisihan se pitänyt arvata, äiti jupisee ja kääntyy jakamaan katseita kuin korvapuusteja naapurien muodostamalle ringille, joka jököttää nuokkuvan rhododendronpuskan ympärillä. Kaupunki istutti sen viime kesänä tehdäkseen alueesta vähän viihtyisämmän, mutta se tuskin selviää talvesta.

Sitten äiti menee sisään. Minä menen perässä. Muovikassi takoo vasten jalkojani. Sen kielletty sisältö aloittaa viimeisen matkansa portaita ylös ja keittiöön.

–Minä kun luulin, että me olimme heittäneet nämä pois, äiti sanoo ja antaa valokuvanipun valahtaa syliinsä.

Nauravat naamamme virnuilevat meille. Samira ja minä, kaksi ruskeasilmäistä kakaraa, joilla on tasainen hammasrivi ja silmät sirrissä. Aurinko ahmii naamamme tummiksi varjoiksi.

Äiti tuijottaa minua silmissään katse, joka tuntuu yltävän aina nafsiini asti.

–Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että emme voi säästää näitä.

–Mutta kun ne on…

–Haram, Leila. Ne ovat haram. Kuinka kauan sinulla on ollut nämä?

–Samira ne otti. Silloin kun sinä heitit ne pois. Hän lähti viemään niitä roskiin, muttei hennonut… Ne olivat hänellä siihen asti, kunnes…

Istun käsieni päällä ja välttelen hänen katsettaan. Hänen peukalonsa naamallani, se peittää keltaisen uimapukuni, jossa on sinisiä pilkkuja, puhallettavat kellukkeet ja tikunlaihat jalkani, jotka katkeavat siinä missä vedenpinta hotkaisee ne.

Puristan huulet yhteen. Sitten sytkärin naksaus ja kelmeä liekki, joka alkaa lipoa meidän kirjavien kodak-hetkiemme laitoja.

Samira balettipuvussa, hiiltyneenä. Minä pulskan ponin selässä taustalla kesäinen vehreys, tuhkaa. Poski poskea vasten ja naamalla niin leveä hymy että leukapieliin sattuu, liekkien syömä. Samira vilkuttamassa kirkuvanpunainen pulkka kädessä ja lapaset lumesta niin raskaina että ne melkein tippuvat, tukka levällään hartioilla ja yllään ruskea, teddyvuorinen samettitakki, jossa on huppu. Minä, ehkä vuoden vanhana, istumassa kirjava paketti sylissä. Samira joka on juuri oppinut kävelemään, pyöreä naama ja tummat silmät tuijottamassa ylös kameraan. Ja äiti ja isä kerran onnellisina takanaan joulukuusi, jossa on punaisia palloja.

Kun katson äitiä, huomaan että hänkin nipistää huulia yhteen ennen kuin kääntyy ja antaa tiskialtaassa roihuavan tulen muuttaa muistomme savuksi.

Menen huoneeseeni ilman että hänen tarvitsee komentaa ja avaan kaapin, joka oli ennen olohuoneessa. Siellä televisio oli ennen kuin äiti sai tietää, että televisiossa olevat kuvatkin ovat kiellettyjä ja että siksi kapistus piti hävittää.

–Haram! sanoo äiti. – Kielletty. Yksikään enkeli ei käy talossa, jossa on kuvia! Ja talo, jonka enkelit ovat hylänneet…

Minä ja isä yritimme selittää, etteivät kuvat varsinaisesti ole television sisällä vaan liitelevät avaruudessa, mutta äiti vastasi, ettei sillä ole mitään väliä, koska suurin osa television kuvista on kuitenkin liian syntisiä. Oli tamponimainoksia profeetan omalla kielellä ja turkkilaista poppia, joka käsitteli aina pelkkää zinaa. Oli kirosanoja televisiosarjoissa ja apinoita ja leijonia, jotka harrastivat kiellettyjä asioita luonto-ohjelmissa, oli miehiä, jotka nukahtivat kesken pyhiinvaellusrukouksen Kaaban pyhän kiven luona Mekassa, ja urheilijoita, joiden elastaanit paljastivat enemmän kuin peittivät. Oli siis parempi, ettei nähnyt yhtään mitään, vaan omistautui sen sijaan Jumalan ajattelemiseen, dhikrin harjoittamiseen, niin päätti äiti ja kantoi television vihoviimeisen kerran kellariin. Ja kun äiti päättää jotain, hän ei muuta mieltään, ja siksi television entinen paikka on nyt tyhjillään.

Kaapissa on valokuvanippuja, joita käyn läpi kunnes jään istumaan pidellen kädessäni yhtä, jonka olin jo melkein unohtanut.

Äiti ja isä rannalla, kaukana sekä ajallisesti että paikallisesti. Ilma on vaaleansininen. Horisontissa liilaa. He ovat riidelleet läpi yön, ja heidän silmänsä ovat itkuiset ja väsyneet, hiekkaiset kaikesta siitä mitä he ovat viskoneet toistensa naamalle sen jälkeen kun rupesivat huutamaan toisilleen.

Nyt heidän katseensa kohtaavat. He ovat selvinneet yöstä ja valo tulee takaisin. Pian kaikki heräävät, linnut puiden kastanjankukkien keskellä ...