Kansi
Nimiö
Magne Hovden
Viisuviikingit
Suomentanut Outi Menna
Kustannusosakeyhtiö Otava
Tekijänoikeudet
Norjankielinen alkuteos
MGP
Copyright © 2011 H. Aschehoug & Co. (W. Nygaard) AS, Oslo, Norway
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava
Kansi: Matti Pikkujämsä
Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
ISBN 978-951-1-27154-3
Kustannusosakeyhtiö Otava 2013
Alkusanat
Euroviisuja ei olisi ilman tunnettuja ja ihmisten rakastamia esiintyjiä, eikä olisi myöskään tätä kirjaa. Vaikka kaikki romaanin tapahtumat ovat yksinomaan minun vilkkaan mielikuvitukseni tuotosta, tarina olisi jäänyt huomattavasti köyhemmäksi, ellen olisi ottanut mukaan tiettyjä julkisuuden henkilöitä ja ikoneja, jotka me kaikki yhdistämme vuosittaiseen viisutapahtumaan. Tuntuu vaikealta ja omituiselta panna sanoja todellisten ihmisten suuhun (mitä jos he suuttuvat ja tulevat vetämään minua turpaan?), mutta olen tehnyt parhaani ja yrittänyt kohdella heitä sillä kunnioituksella, jonka he ansaitsevat.
Magne Hovden
EUROVIISUT
ilmiö joka on tullut jäädäkseen?
Toukokuun neljäntenä päivänä vuonna 1985 olin abiystävineni suuren ongelman edessä: miten selittää Amylle, amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle, miksi me aioimme viettää upean kevätillan television ääressä? Olimme nimittäin hehkuttaneet koko abivuoden sitä, kuinka tauotonta ryyppäämistä ja rälläämistä koko toukokuu tulisi olemaan. Juhlinta jatkuikin yötä päivää yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Sinä iltana me linnoittauduimme tiukasti tv:n ääreen eväinä olutta ja pizzaa. Amy tuijotti meitä silmät suurina, kun me valehtelimme kilpaa siitä kuinka vähän tuleva ohjelma kiinnosti meitä ja millaista paskaa se oikeasti tulisi olemaan. ”Perinne” oli sana, jota me viljelimme ahkerasti, eikä hän voinut ymmärtää miten telkkari pärjäsi kilpailussa keväiselle Bodølle täynnä kiimaisia abeja. Vielä oudommaksi tunnelma muuttui, kun ohjelma alkoi ja me nauroimme kippurassa joka esitykselle. Kyse oli eräänlaisista mollauksen Norjan mestaruuskisoista, ja amerikkalaisen silmissä tv-ruudun tapahtumat näyttivät luultavasti huonon maun EM-kisoilta.
Ohjelman päätyttyä me villiinnyimme täysin ja yhdyimme riemuitsevaan kansanjoukkoon, joka vaelsi pitkin Bodøn pääkatua, Storgataa. Kaikki lauloivat ja kulkivat musiikin tahdissa. Amyn mielestä me olimme kuin zombeja Michael Jacksonin ”Thriller”-musiikkivideossa. Omituista, hän muistelee vielä nykyäänkin. Eikä kaaos johtunut siitä, että Bodø/Glimt olisi voittanut jalkapallon pääsarjan mestaruuden tai että Norjan maajoukkue olisi kukistanut jalkapallo-ottelussa Brasilian, vaan kahdesta sievästä, mustaan ja pinkkiin pukeutuneesta tytöstä, jotka olivat selviytyneet voittajiksi kilpailussa jota me sekä vihasimme että rakastimme.
Bobbysocks mullisti norjalaisen kansanluonteen. Yhtäkkiä Euroviisuista oli tullut areena, joka tarjosi meille tilaisuuden päästä näyttämään. Siihen aikaan a-ha asui vuokralla Lontoossa ja me olimme ylpeitä siitä, että neljäsosa Abbasta (Frida) oli syntynyt Norjassa. Kultamitaleita pokattiin ainoastaan yleisurheilussa ja hiihdossa populaarimusiikin saralla me olimme pelkkiä amatöörejä. Nyt kunnianhimo pomppasi kuitenkin aivan uudelle tasolle, ja vielä samana vuonna a-ha nousi Billboard-listan kärkeen. Mutta vaikka Bobbysocks ja myöhemmin Secret Garden äänestettiin viisuvoittajiksi, oma suhtautumiseni Euroviisu-tapahtumaan pysyi pitkään ironisen etäisenä.
Syynä olivat varmaankin Norjan lukuisista häviöistä johtuneet lapsuudentraumat niiltä ajoilta, kun populaarimusiikki ja Euroviisut olivat synonyymeja. Joka tapauksessa kilpailu oli aina televisiovuoden huipentuma ja hyvä tekosyy kutsua vieraita. Jos yksi vuosi jäikin väliin opintojen tai muun takia, tuntui aina turvalliselta palata, sillä kaikki oli ennallaan.
Sattuman kautta päädyin opintojen jälkeen töihin Norjan yleisradioon, NRK:hon. Työstin kameran takaa kaikkea mahdollista urbaaneista nuortenohjelmista rempseään lauantaiviihteeseen. Sitten yhtäkkiä jouduin kameran eteen ja pääsin työskentelemään suurimman intohimon kohteeni eli musiikin parissa. Uutuuksia ja trendejä seuratessani sain tavata monta nimekästä, kansainvälistä artistia taustajoukkoineen. Musiikkialalla menestyneille yhteisiä piirteitä olivat huumorintaju ja joviaalisuus. Artistit pyrkivät siihen, että työnteko pysyi hauskana, ikään kuin leikkinä, ja he kohtelivat muita kunnioittavasti. Menestyksen avain oli juuri siinä; ylimielinen diivailu tarkoitti useimmille uran nopeaa sammumista.
En missään vaiheessa pohtinut sitä että tv-kanava, jolla olin töissä, vastasi ohjelmasta joka oli yksi maailman pitkäikäisimmistä ja keräsi vuosittain noin 100 miljoonaa katsojaa. Pelkkä ajatuskin siitä, että saisin jonain päivänä olla mukana siinä seikkailussa, tuntui yhtä kaukaiselta kuin haave jalkapallon maailmanmestaruudesta. Kun minua sitten syksyllä 2006 pyydettiin Euroviisujen tv-kommentaattoriksi, en voinut kuin nauraa. Mieleeni tulvi muistoja siitä kuinka itkin itseni uneen, kun suosikkini Jahn Teigen sai nolla pistettä, ja kuinka villisti iloitsin, kun Norja voitti vuonna 1985. Muistot painoivat vaakakupissa paljon, ja vastasin pyyntöön myöntävästi. Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin liittynyt uskonnolliseen kulttiin ja joutuisin kohtaamaan faniklubin, johon kuului puolet Norjan väestöstä.
Kuten ihmiset kenties ovat huomanneet, olen nykyään yksi innokkaimmista fanittajista, enkä pelkää leimautumista. En ole koskaan ennen hengittänyt yhtä paljon hiuslakkaa, nähnyt avoimempia kaula-aukkoja tai saanut hämmästellä yhtä nopeaa vaatteidenvaihtoa. En ole koskaan ennen saanut työskennellä yhtä elämänmyönteisen huippuammattilaisista koostuvan joukon kanssa. En ole koskaan ennen kokenut yhtä paljon iloa. Rybakin murskavoitto ei yllättänyt norjalaisia, mutta se ei himmentänyt voiton synnyttämää riemua tipan vertaa. Euroviisu-huuma kotikentällä voiton jälkeisenä vuonna oli myös aivan mahtava kokemus, ja kun monet kehuivat järjestelyjä viisuhistorian parhaimmiksi, oli helppo olla mukana tiimissä.
Tätä kaikkea Euroviisut merkitsevät minulle: olennaisinta ovat tunnelman lisäksi ihmiset sekä taustajoukot että ne, jotka panevat kaikkensa peliin toimiessaan kansan valitsemina edustajina räväkässä ja pröystäilemättömässä musiikkikilpailussa. Nykypäivänä on melko helppo rekrytoida väkeä töihin Euroviisuihin. Pahinta mitä siinä työssä voi tapahtua on että oppii jotain, saa uusia ystäviä ja pääsee kenties mukaan ihan mielettömiin bileisiin.
Jokohan nyt olisi aika kirjoittaa romaani, joka kertoo millaista viisutohina on kulissien takana? Ehdottomasti! Ja voisiko The Vikings voittaa Euroviisut? Mukaan karsintoihin vain, sittenhän se nähdään.
Per Sundnes
1. LUKU
”Sinun ei olisi kannattanut juosta”, Willy Nilsen sanoi roistolle, joka lojui elottomana katuojassa ruokakaupan takana. Mutta kuolleet miehet eivät vastaa. Ruudinsavu kiemurteli käärmeen lailla hänen kasvojensa edessä; se kohosi revolverista jota hän puristi oikeassa kädessään kuin jäykistynyttä penistä edellisiltana kylpyammeessa. Hänellä ei ollut pitkään aikaan ollut naista. Tai oikeammin kukaan nainen ei ollut huolinut häntä pitkään aikaan. Hän vilkaisi taivaalla kumottavaa kuuta ja ajatteli juustoa. Consuela oli pitänyt juustosta. Rakastanut sitä. Hollantilaista juustoa. Mutta Consuela oli kuollut. Eikä kukaan voinut sille mitään. Ei kukaan. Hänen sydäntään vihlaisi aivan kuin joku olisi työntänyt grillivartaan sen läpi ruskistaakseen häntä kipeiden muistojen hehkussa, ja hän käänsi huomionsa takaisin maassa lojuvaan mieheen, jonka otsassa ammotti luodinreikä, kuin musta aukko suoraan ikuisuuteen. Tosin se ei ollut musta vaan punainen. Tummanpunainen.
Rolf Kilevåg taitteli lautasliinan ja pani sen tuolin selkänojalla riippuvan takkinsa taskuun. Hän ei tykännyt kirjoittaa lautasliinoille. Ne rypistyivät liian helposti. Ja kuulakärkikynän muste teki niihin reikiä. Mutta silti hänen oli pakko kirjoittaa niin. Kun haastattelija kysyisi hänen kirjoitusprosessistaan Kultaisen Pistoolin voittamisen jälkeen, olisi tärkeää että vastaus olisi autenttinen. Sen pitäisi olla uskottava. Ja omissa kuvitelmissaan hän oli mielellään kirjailija, joka raapusteli lautasliinoille. Hieman hajamielinen mutta itsevarma macho-kirjailija. Sekoitus Hemingwayta ja Jan Guillouta.
Kapakan ohi kulkevalta moottoritieltä kantautuva liikenteen hurina sulautui kattoon kiinnitetyistä kaiuttimista tulvivaan musiikkiin ja sai kappaleen kuulostamaan monotonisemmalta kuin se olikaan. Stavros Grindheim ja Steinar Mykland olivat tulossa pöytää kohti.
”Hei, Rolf! Tässä on Steinar. Hän soitti yhteen aikaan bassoa Lynxissa.”
”Steinar, mitä vanha pukki!” Rolf nousi ja ojensi kätensä.
Stavros veti itselleen tuolin ja kävi istumaan. ”Joko te olette vanhoja tuttuja tai sitten Rolfin käytöstavat ovat yhtä huonot kuin viimeksi. Tanskanlaivalla viisi viikkoa sitten hän tönäisi yhden belgialaisen kumoon vessajonossa.”
”Me olemme vanhoja tuttuja.” Steinar päästi irti Rolfin kädestä ja nauroi.
He istuutuivat pyöreän pöydän ympärille. Rolf nojautui eteenpäin ja painoi kämmenet yhteen pyramidiksi lautaselle jääneiden, kuivuneeseen salaatinkastikkeeseen liiskaantuneiden kinkkusalaatin rippeiden ylle. ”Aivan, vanhoja tuttuja. Meillä oli tapana jammailla Rocky Pubissa joskus aikoinaan.”
Steinar nyökkäsi ja hymyili. ”Jep. Lørenskogin jazzklubilla. Eipä ollakaan tavattu sen jälkeen kun sait ...