Kansi

Etusivu

DAN BROWN

INFERNO

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-40206-1

© Dan Brown 2013

Englanninkielinen alkuteos

Inferno

First published by Knopf Doubleday. All rights reserved.

Published by arrangement with Sanford J. Greenburger Associates, Inc.

Kannen kuvat: Motion Picture Artwork © 2016 CTMG. All Rights Reserved.

Kaavio luvussa 31 © 2008 Reed Business Information—UK.

All rights reserved. Distributed by Tribune Media Services.

Lainaukset:

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä, suom. Eino Leino

Giorgio Vasarin Taiteilijaelämäkertoja, suom. Pia Mänttäri

Suomenkielinen laitos © Jorma-Veikko Sappinen 2013

Werner Söderström Osakeyhtiö 2013

Alkusanat

Vanhemmilleni

Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikoina.

Faktoja

FAKTOJA:

Kaikki tämän kirjan viittaukset taiteeseen, kirjallisuuteen, tieteeseen ja historiaan pitävät paikkansa.

»Konsortio» on yksityinen organisaatio, jolla on toimipaikka seitsemässä maassa. Nimi on muutettu turvallisuuden ja rauhan varmistamiseksi.

Helvetti, Inferno, on tuonela sellaisena kuin sitä kuvataan Dante Alighierin eeppisessä runoteoksessa Jumalainen näytelmä. Siinä helvetti näyttäytyy rakenteeltaan monitahoisena valtakuntana, jota asuttavat »varjoiksi» nimitetyt olennot – elämän ja kuoleman välimaastoon vangeiksi jääneet ruumiittomat sielut.

Prologi

PROLOGI

Minä olen Varjo.

Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen.

Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.

Juoksen Arnojoen rantaa hengästyneenä… käännyn vasempaan Via dei Castellanille, suuntaan pohjoiseen, kyyristelen Uffizin varjoissa.

Ja edelleen he ovat kannoillani.

Heidän askelensa kuuluvat jo kovempina, kun he vainoavat minua heltymättömän päättäväisesti.

Jo vuosia he ovat ajaneet minua takaa. Heidän peräänantamattomuutensa on pitänyt minut maan alla, pakottanut minut elämään kiirastulessa, raatamaan maan alla kuin ktooninen hirviö.

Minä olen Varjo.

Täällä maan päällä kohotan katseeni pohjoiseen, mutta en löydä suoraa reittiä pelastukseen, sillä Apenniinit peittävät aamunkoiton ensimmäisen kajastuksen.

Ohitan palatsin, jossa on ampuma-aukoilla varustettu torni ja yksiviisarinen kello, pujottelen aikaisten kaupustelijoiden lomitse Piazza San Firenzellä, kaupustelijoiden, joiden karkeat äänet lemahtavat lampredottolta ja paahdetuilta oliiveilta. Ylitän kadun ennen Bargelloa, oikaisen kohti Badian tornia ja törmään kovaa rautaporttiin portaiden juurella.

Epäily kaikki pitää tässä jättää.

Käännän kahvaa, astun käytävään ja tiedän, että siltä ei ole paluuta. Yllytän lyijynraskaita jalkojani nousemaan kapeita portaita, joiden sileät marmoriaskelmat kohoavat kuoppaisena ja kuluneena spiraalina kohti taivasta.

Alhaalta kaikuu ääniä. Anovia ääniä.

Takaa-ajajat ovat kannoillani, eivät anna periksi, lähestyvät.

He eivät ymmärrä, mitä on tulossa… eivätkä mitä olen heidän hyväkseen tehnyt.

Kiittämätön maa!

Kun nousen portaita, näyt ilmaantuvat voimakkaina: tulisessa sateessa vääntelehtivät hekumallisten ruumiit, ulosteissa kelluvat ahmattisielut, Saatanan jäiseen otteeseen jähmettyneet petolliset roistot.

Nousen viimeiset askelmat ja saavun huipulle, hoipun puolikuolleena kosteaan aamuilmaan. Ryntään miehenkorkuiselle muurille ja kurkistan hammastuksen aukosta. Kaukana alhaalla levittäytyy tämä siunattu kaupunki, johon olen hakeutunut turvaan vainoajiltani.

Takaapäin kiirivät huudot käyvät yhä lähemmäksi. »Tekonne on sulaa hulluutta!»

Hulluus siittää hulluutta.

»Jumalan rakkauden tähden, kertokaa, mihin olette kätkenyt sen!» he huutavat.

Nimenomaan Jumalan rakkauden tähden en kerro.

Seison nyt nurkkaan ajettuna, selkä vasten kylmää kiveä. Heidän katseensa porautuu suoraan kirkkaanvihreisiin silmiini ja heidän ilmeensä synkkenee, se ei ole enää anova, vaan uhkaava. »Tiedätte että meillä on keinomme. Voimme pakottaa teidät kertomaan, missä se on.»

Juuri siksi olen kiivennyt korkealle kohti taivasta.

Varoittamatta käännyn ja nostan käteni, takerrun sormenpäilläni muurin reunaan ylhäällä, vedän itseni reunukselle, kömmin polvilleni ja nousen sitten epävakaana kuilun partaalle seisomaan. Opasta minut, rakas Vergilius, tyhjyyden poikki.

He ryntäävät eteenpäin epäuskoisina, haluaisivat tarttua jalkoihini mutta pelkäävät horjuttavansa tasapainoani ja tönäisevänsä minut alas. Nyt he jo anelevat, hiljaa ja epätoivoisesti, mutta olen kääntänyt heille selkäni. Tiedän mitä minun on tehtävä.

Alhaalla, huikaisevan kaukana alhaalla, punaiset tiilikatot levittäytyvät kuin tulimeri vainioilla. Ne valaisevat kauniin maan, jossa jättiläiset kerran kulkivat – Giotto, Donatello, Brunelleschi, Michelangelo, Botticelli.

Hivutan varpaitani reunaa kohti.

»Tulkaa alas!» he huutavat. »Ei ole vielä liian myöhäistä.»

Oi, te itsepintaiset tietämättömät! Ettekö näe tulevaisuuteen? Ettekö ymmärrä luomukseni loistokkuutta? Välttämättömyyttä?

Teen ilomielin tämän äärimmäisen uhrauksen – ja sammutan samalla viimeisen toivonne löytää sen, mitä etsitte.

Ette ikinä löydä sitä ajoissa.

Kymmeniä metrejä alempana piazzan mukulakiveys kutsuu kuin rauhaisa keidas. Miten kaipaisinkaan lisää aikaa… mutta aika on ainoa hyödyke, jonka ostamiseen edes valtava omaisuuteni ei riitä.

Näinä viimeisinä sekunteina katson alas piazzalle ja kohtaan näyn, joka saa minut säpsähtämään.

Näen sinun kasvosi.

Katsot ylös varjoista minuun. Katseesi on surullinen, mutta vaistoan siitä kunnioitusta aikaansaannostani kohtaan. Ymmärrät, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minun on varjeltava mestariteostani.

Se kasvaa parhaillaankin, odottaa, muhii verenpunaisen veden alla laguunissa, jonka pinnasta eivät heijastu tähdet.

Ja niin kohotan katseeni sinun silmistäsi ja katson taivaanrantaan. Korkealla tämän raskautetun maailman yläpuolella lausun viimeisen rukoukseni.

Rakas Jumala, rukoilen, että maailma ei muista minua hirviömäisenä synnintekijänä, vaan suurena pelastajana, jollainen tiedät minun todella olevan. Rukoilen, että ihmiskunta ymmärtää lahjan, jonka jätän jälkeeni.

Lahjani on tulevaisuus.

Lahjani on pelastus.

Lahjani on Inferno.

Tämän jälkeen kuiskaan aamenen – ja astun viimeisen askeleni tyhjyyteen.

1

Muistot ilmaantuivat hitaasti kuin kuplat, jotka nousevat pintaan pohjattoman kaivon pimeydestä.

Hunnutettu nainen.

Robert Langdon katseli naista yli joen, jonka kuohuva vesi virtasi verestä punaisena. Nainen seisoi vastarannalla Langdoniin päin kääntyneenä, liikkumattomana, vakavana, kasvot hunnun peittäminä. Hän puristi kädessään sinistä tainia-liinaa ja kohotti sitä jalkojensa juuressa levittäytyvän ruumismeren kunniaksi. Kaikkialla leyhyi kuoleman löyhkä.

Etsi, nainen kuiskasi. Niin löydät.

Langdon kuuli sanat kuin nainen olisi lausunut ne hänen päänsä sisällä. »Kuka olet?» hän huusi, mutta hänen äänensä ei tullut kuuluville.

Aika käy vähiin, nainen kuiskasi. Etsi, niin löydät.

Langdon otti askelen kohti jokea mutta näki, että se oli verenpunainen ja liian syvä ylitettäväksi. Kun hän kohotti taas katseensa hunnutettuun naiseen, tämän jalkojen juuressa lojuvat ruumiit olivat lisääntyneet. Niitä oli jo satoja, ehkä tuhansia, osa vielä elossa, kivusta vääntelehtivinä, sanoin kuvaamattomilla tavoilla kuolevina… tulen korventamina, ulosteisiin hautautuvina, toisiaan purevina. Joen yli hän kuuli kärsivien ihmisten tuskaisen voihkeen.

Nainen siirtyi kohti Langdonia ja ojensi siroja käsiään kuin pyytäen apua.

»Kuka olet?» Langdon huusi taas.

Vastaukseksi nainen kohotti hitaasti hunnun kasvoiltaan. Hän oli hätkähdyttävän kaunis, mutta vanhempi kuin Langdon oli kuvitellut – ehkä kuusissakymmenissä, ylväs ja vahva kuin ajaton veistos. Hänellä oli päättäväisesti tanassa oleva leuka, syväkatseiset, sielukkaat silmät ja hopeanväriset hiukset, jotka laskeutuivat hartioille pitkinä kiharoina. Hänen kaulallaan riippui lasuurikiviamuletti: sauvan ympärille kietoutunut käärme.

Langdon vaistosi tuntevansa naisen, luottavansa tähän. Mutta mistä? Miksi?

Nainen osoitti nyt maasta sätkivänä törröttävää jalkaparia. Se kuului ilmeisesti jollekin onnettomalle sielulle, joka oli hautautunut maahan pää edellä vyötäisiä myöten. Miehen kelmeässä reidessä näkyi loalla kirjoitettu kirjain: R.

R? Langdon mietti epävarmana. R niin kuin Robert? »Olenko se minä

Naisen ilme ei paljastanut mitään. Etsi, niin löydät, hän toisti.

Hän alkoi odottamatta loistaa valkoista valoa… yhä kirkkaammin. Hänen koko ruumiinsa värähteli rajusti, ja sitten hän räjähti jyrähtäen tuhansiksi valonsirpaleiksi.

Langdon säpsähti hereille huutaen.

Huone oli kirkkaasti valaistu. Hän oli yksin. Ilmassa tuntui vahva desinfiointiaineen tuoksu, ja jossain päästi kone vaimeita, rytmikkäitä piipahduksia hänen sydämenlyöntiensä tahtiin. Langdon yritti liikuttaa oikeaa kättään, mutta terävä kipu esti. Hän laski katseensa ja näki kyynärvarteensa kiinnitetyn tiputusletkun.

Hänen pulssinsa kiihtyi, ja kone seurasi sitä, piippasi entistä tiheämmin.

Missä olen? Mitä on tapahtunut?

Langdonin takaraivossa sykki jäytävä kipu. Hän kohotti varovasti vapaata kättään, kosketti päänahkaansa ja yritti paikantaa kivun lähteen. Sotkuisen tukkansa alta hän tunsi ompeleiden kovat nystyrät. Tikkejä oli kymmenkunta, ja ne oli...