Sisällys

1. Lapset kolkuttavat ovelle. 2. Kaukainen sielu. 3. Puusta synnyintalon luona. 4. Avaudu! 5. Selja-aholla. 6. Mökin-eukko. 7. Laupias sisar. 8. Säkki ja kirves. 9. Kuokka-vieras. 10. Yksi ainoa tanssi vaan. 11. Niinkuin laulussa sanotaan. 12. Hän on tullut. 13. Äidin sydämmestä. 14. Ratsumies. 15. Sidottu ja päästetty. 16. Helkkyhepo. 17. Vuorten ja laaksojen poikki. 18. Ensimmäinen takkavalkea. 19. Salaisia aarteita. 20. Perheen keskuudessa.

1. Lapset kolkuttavat ovelle

Aamulla varhain syksyn sumussa kulkee kaksi lasta, poika ja tyttö, kumpikin noin kuuden tai seitsemän vuoden iässä, käsitysten puistontietä myöten kylästä ulos. Tytöllä, joka nähtävästi on iältään vanhempi, on taulu, kirjoja ja vihkoja kainalossa; poika kantaa samoja kapineita avonaisessa, harmaasta palttinasta tehdyssä, laukussa, joka riippuu hänen olkansa yli. Tytöllä on päässä valkoisesta kilpikankaasta tehty päähine, joka ulottuu otsalle saakka ja sillä tavoin vain tarkemmin näyttää mykevän otsan kaarituksen; poika on paljain päin. Heidän astuessaan eivät kuulu kuin toisen askeleet, sillä pojalla on kovat kengät jaloissa, vaan tyttö on avojaloin. Missä tie sallii, kulkevat lapset vierekkäin; mutta kun polku käy kapeaksi, niin astuu tyttö aina edeltä.

Pensaiden kellastuneita lehtiä peittää valkoinen huurre, ja pihlaja sekä kuusainmarjat ja erittäinkin pystypäät orjantappurat alastomilla oksilla ovat kuin hopeoituja. Varpuset sirkuttelevat pensastossa ja lasten lähetessä pyrähtelevät säikähtyneinä lentoon joukottain, vaan laskeuvat jälleen lähelle heitä, kunnes uudestaan säpsähtävät ja lentävät vihdoin puistoon, istautuen siellä omenapuuhun, niin että lehdet rapisten putoilevat maahan. Harakka lentää kapsahtaa tieltä ja kiitää suureen metsä-pääronapuuhun, jossa varikset istua kököttelevät; jotakin harakka heille lie virkkanut, sillä varikset pyrähtävät ilmaan, liihoittelevat puun ympäri, kunnes vanha varis laskeutuu ylimmäisen, heiluvan latvan nenään, ja muutkin löytävät alemmilla oksilla sopivat paikat katsellaksensa: hauskahan tuota olisi tietääkin, miksi lapset koulukapineineen ovat lähteneet kiertoteille ja kulkevat kylästä ulos; korppi se oikein vakojana lentää lepsuttaa edeltä ja istautuu latvotun salavan oksalle lammikon rannalla. Mutta lapset ne kulkevat hiljalleen tietänsä, kunnes ennättävät lammikon rannalla kasvavain leppäpuiden kohdalla maantielle, ja kulkevat sitten tien poikki toisella puolella olevan matalan tuvan eteen. Tuvan ovi on kiinni ja lapset, seisahtuen, napauttavat hiljaa siihen. Tyttö huudahtaa rohkeasti: ”isä! äiti!” ja verkalleen ääntää poikakin: ”isä! äiti!” Tyttö ottaa kiinni, härmäisestä ovenrampista ja painaa sitä hiljaa: oven laudat narahtavat, tyttö kuuntelee, mutta turhaan, ja nyt uskaltaa hän ruveta nopeammin kolisuttamaan ramppia, mutta äänet vaikenevat autiossa eteisessä; ihmisääntä ei kuulu sisästä, ja asettaen suunsa ovenraolle huutaa poika; ”isä! äiti!” Hän katsahtaa kysyväisenä sisareensa; hänen henkäyksensä ovelle on muuttunut härmäksi sekin.

Sumun verhoamasta kylästä kuuluu riihimiesten kalkutuksia, milloin vihaisen vihurin kaltaisina, milloin verkalleen ja hiljalleen naksutellen, milloin raikkaasti, milloin taas kumeasti ja tohuten; nyt ei kuulu kuin yksityisiä kolahduksia, mutta pian yhtyvät jälleen kalkutukset eri haaroilta yhteen. Lapset seisovat neuvottomina. Viimeinkin lakkaavat he kolkuttamasta ja kutsumasta ja istauvat ylöskaivetuille puunkannoille. Nämä ovat päälletysten pihlajan ympärillä, joka kasvaa tuvan vieressä ja nyt koreilee punaisilla marjoillaan. Katsomistaan katsovat lapset vielä oveen, mutta tämä ei ota auetakseen.

– ”Nuo on isä tuonut Moosbrunnin metsästä”, virkkaa tyttö, kantoihin osoittaen, ja lisää tietäväisen näköisenä: ”niistä lähtee paljon lämmintä, ne ovat kelpo puita, niissä on paljon pihkaa, ja se palaa kuni kynttilä; hakkaaminen niissä kumminkin enimmän maksaa”.

– ”Jos olisin jo aika mies”, vastasi poika, ”niin ottaisin isän suuren kirveen ja tammisen nuijan ja kaksi rautaista nalkkia ja leppäisen myöskin ja sitten mä silpoisin niitä rikki kuin lasia ja sitten tekisin niistä sorean teräväkärkisen pinon, niinkuin Sysi-Matti metsässä, ja kun isä tulisi kotiin, niin hänenpä olisi niin hauskaa! Mutta sin’et saa sanoa, kuka sen on tehnyt”. Niin päätti poika pakinansa, häristäen sormellansa sisarelleen. Tällepä näkyi jo jonkunlainen aavistus hämärtävän siitä, ettei isän ja äidin odottamisesta lähde mitään, sillä hän katsahti veljeensä varsin murheellisena, ja luotuaan silmänsä hänen kenkiinsä, sanoi hän: ”Silloinhan pitäisi sulla olla isän suuret saappaat myös. Mutta mennäänpäs voileipiä viskomaan. Saatpas nähdä, että minä viskaan kauemmaksi, kuin sinä”.

Tiellä sitten sanoi tyttö: ”Jahka annan sulle arvoituksen: Mikäs puu tuletta polttaa?”

– ”Koulumestarin pamppu, kun kämmenille annetaan”, vastasi poika.

– ”Eipäs ollutkaan! Puu, jota kiskotaan, ja polttaa tuletta”... Ja pensasaidan luona pysähdyttyänsä, hän kysäsi: ”seipään päässä sill’on sija, punavaippa verhonansa, kiviä on kohtu täynnä; arvaas, niin olet mies!”

Poika mietti kotvasen syvästi ja huudahti sitten: ”Maltas, älähän vielä sano sitä... Sehän on orjantappura”.

Tyttö myönsi päänsä nyykäyksellä ja näytti semmoiselta, kuin vasta ensi kerran olisi antanut veljelleen tämän arvoituksen, vaikka oli sitä jo usein ennenkin tehnyt ja aina uudisteli, kun tahtoi veljeään huvittaa.

Aurinko oli hajoittanut sumun, ja pieni laakso kimalteli loistossaan, kun lapset läksivät lammen rannalle viskomaan litteitä kiviä vedenpintaa myöten. Mennessään painoi tyttö vielä kerran oven ramppia, mutta se ei auennut nytkään, eikä ikkunassakaan näkynyt ketään. Sitten leikkivät lapset luikaten ja naureskellen lammen rannalla ja tyttö näkyi olevan hyvillään oikeastaan siitä, että veikko aina paremmin viskasi ja oli siitä riemuissaan sekä tuli aivan kiihkoiseksi; näkyipä tyttö oikein tahallaan tekeyvän taitamattomammaksi kuin olikaan, sillä hänen kivensä ne melkein aina pudota pukahtivat suoraan veteen heti ensi heitosta, ja siitäkös sitten naurua kesti! Leikin innossa eivät lapset muistaneetkaan, missä olivat ja mitä vasten tänne olivat tulleet, ja kumminkin olivat nuo kaksi seikkaa kumpikin yhtä murheellista kuin harvinaista laatua.

Mainitussa talossa, joka nyt oli suljettuna, asui vielä vähän aikaa sitten Josenhans vaimonsa ja kahden lapsensa Amrein (Anna-Marian) ja Damin (Damianin) kanssa. Isä oli puunhakkaaja metsässä, mutta pystyi kaikenlaisin muihinkin töihin, sillä tupansa, jonka hän oli ostanut rappeuneessa tilassa, oli hän itse korjannut ja varustanut uudella katolla; syksyllä aikoi hän valaista sen sisästäkin uudelleen; sitä varten on tuolla kalkki jo valmiina punertavilla oljilla katetussa kuopassa. Vaimo oli kylän parampia päiväläisiä, yöt ja päivät hääräili hän milloin minkin luona työssä, sillä hän oli totuttanut lapsensa ja erittäinkin Amrein jo aikaisin tulemaan yksinänsä toimeen. Rahan-ansion ja tyytyväisyyden kautta taloudenpidossa oli talo onnellisimpia asuntoja kylässä. Silloinpa kaasi kulkutauti äidin sairaanvuoteelle, huomispäivänä isänkin, ja moniaan päivän perästä kannettiin pienestä tuvasta kaksi kirstua ulos. Lapset oli jo vanhempain sairastuttua viety naapuritaloon Sysi-Matin luo, ja vanhempainsa kuolemasta saivat he tiedon vasta ensi sunnuntaina, jolloin heille pantiin kirkkovaatteet päälle ja he vietiin saattamaan ruumiita hautaan.

Vaikk’ei Josenhansilla eikä hänen vaimollansa ollut läheisiä sukulaisia näillä seuduilla, niin kovastipa ihmiset sittenkin itkivät ja ylistelivät kuolleita, ja kylänvanhin se talutti lapsia käsistä, kun astuttiin kirstujen perässä. Haudallakin olivat lapset vielä hiljaa ja huolettomina, ja vaikka he kyllä usein kyselivätkin, missä muka isä ja äiti ovat, niin olivat he kummikin melkein iloisia, sillä he olivat aterialla kylänvanhimman luona ja joka ihminen oli niin erinomaisen ystävällinen heitä kohtaan, ja kun pöydästä oli noustu, niin pistettiinpä piirakoita paperissa heille mukaankin. Mutta kun illalla, kunnallishallituksen päätöksen mukaan, Korppi-Sakari tuli noutamaan Damia ja musta Maranna Amreita luokseen, niin lapsetpa eivät tahtoneetkaan erota, vaan rupesivat kovasti itkemään ja pyrkivät kotiin. Dami saatiin kumminkin kaikenlaisilla lupauksilla taipumaan, mutta Amreita ei tahdottu saada väen väkisinkään lähtemään, kunnes viimein kylänvanhimman renkivoutti kantoi hänet käsissään mustan Marannan taloon. Sinne oli tosin tuotu hänen vuoteensa kotitalosta, mutta hän ei tahtonut käydä maata, kunnes hän viimein itkusta väsyneenä nukkui lattialle ja nostettiin vaatteet päällä vuoteelle. Damikin kuului kovasti itkeneen Korppi-Sakarin luona, sitten huudahti hän haikeasti, vaan hiljeni kohta jälleen. Ensi iltana jo osoitti tuo pahamaineinen musta Maranna hellyytensä kasvattiaan kohtaan. Jo moneen monituiseen vuoteen ei ollut hänellä ollut lapsia ympärillään, ja nyt seisoi hän makaavan lapsen ääressä ja virkkoi melkein ääneensä: ”Onnellista on lapsen uni! se itkeä tissuttaa katkerastikin, eikä aikaakaan, niin jopa nukahti, levollisena, vuoteellaan vieritteleimättä, kieritteleimättä”.

Eukko huokasi syvään.

Huomis-aamuna meni Amrei kohta veljensä luo ja auttoi häntä pukeumaan ja lohdutti häntä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut; kun isä tulee, niin kyllä hän muka näyttää Korppi-Sakarille. Sitten menivät lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja itkivät kovasti, kunnes Sysi-Matti, joka asui naapuritalossa, tuli sinne ja vei heidät kouluun. Hän pyysi opettajan selittämään lapsille, että heidän vanhempansa ovat kuolleet, itse hän muka ei oikein osaa selittää sitä ja varsinkaan ei A...