© Pekka Matilainen

KANSI: Mika Perkiökangas
KARTTA RENESSANSSIN ITALIASTA: Juha Puikkonen

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-951-796-943-7

PROLOGI

Kuolleen miehen ruumis syrjäkujalla ei Firenzessä ollut mikään harvinaisuus.

Huomiota herätti miehen kallis vaatetus. Ja kun paikalle vartiosotilaiden saattelemana rientänyt bargello käänsi vainajan selälleen, kujalle kertyneessä pienessä ihmisjoukossa kävi kohahdus. Mies oli nuori Luigi, kaupungin mahtimiehen ja de’ Medicien pahimman kilpailijan Rinaldo degli Albizzin poika. Hänen pukunsa rintamuksessa oli tikarinpistojen jälkiä. Bargello komensi ihmisiä sivummalle, ja vartiosotilaat tarttuivat vainajaan.

Aamu alkoi sarastaa. Kellot soittivat päivän ensimmäiseen hartaushetkeen.

Murha oli tehty yöllä, joskus keskiyön jälkeen. Ruumista tutkinut lääkäri ei osannut sanoa tarkemmin. Kaupungissa vallitsi pimeään aikaan ulkonaliikkumiskielto, eikä kukaan tiennyt, mitä Luigi oli siihen vuorokaudenaikaan tehnyt niin pahamaineisella kujalla ja niin kaukana sukunsa alueesta.

Tutkimusten edetessä kävi ilmi, että rikoksella oli silminnäkijöitä.

Kaksi kaupungissa vakituisesti asuvaa miestä oli sattumalta osunut paikalle. He kertoivat nähneensä kaiken selvästi kirkkaassa kuutamossa. Murhapaikan viereisen talon yläkerrassa asuva vanha nainen oli yöastiaa ikkunasta kadulle tyhjentäessään havainnut kadulla makaavan miehen, jota oli luullut humalaiseksi. Toinen mies oli kumartunut maassa makaavan ylle. Ääniä kuullessaan mies oli kohottanut katseensa naisen ikkunaan. Todistajat kertoivat yhtäpitävästi, että heidän näkemänsä mies oli Adriano Rovere, Medicien kirkon kappalainen. Murha-ase oli ollut mitä ilmeisimmin tikari, mutta sitä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Luultavasti se oli joessa.

Merkille pantavaa oli, että vainajan rahakukkaro oli tallella. Tavanomaisesta ryöstömurhasta ei siis ollut kysymys.

Kuulusteluissa syytetty kiisti kaiken. Hän sanoi olleensa tapahtumahetkellä muualla, viettäneensä illan ja yön erään tuttavansa luona. Tämä vahvisti kertomuksen, mutta siihen ei uskottu. Tunnustuksen saamiseksi käytettiin myös kovempia otteita. Ennen kuin varsinaiseen kidutukseen ehdittiin, tuli Firenzen piispalta kirje, ettei Rovereen saanut kajota, koska tämä oli kirkollisen tuomiovallan alainen. Piispa oli saanut tiedon Roveren pidätyksestä Roomaan, missä oli parhaillaan neuvottelemassa Hänen Pyhyytensä paavin kanssa. Piispa lupasi lähettää Firenzeen syytetylle asianajajan. Tätä odoteltiin.

Murha oli tapahtunut toukokuun lopulla, syksy lähestyi, eikä Roveren asianajajaa kuulunut.

Tutkimusta johtava kaupungin podestà ilmoitti, että jollei asianajaja tai piispa itse ilmestyisi kymmenen päivän kuluessa paikalle, oikeudenkäynti alkaisi ilman heitä.

ENSIMMÄINEN OSA

OIKEUDENKÄYNTI

I

Olin saanut ajettua lampaat aitaukseen ja sulkemassa veräjää, kun huomasin alhaalla laaksossa ratsastajan. Oli loppukesän ilta, ja vaikka aurinko paistoi vielä pihallemme, laaksoon asti sen valo ei enää yltänyt ja erotin vain hitaasti lähestyvän epäselvän hahmon. Huusin isääni, maankiertäjistä ei koskaan tiennyt, ja kiipesin veräjän päälle istumaan.

Tulija ratsasti kiirettä pitämättä kadoten välillä polunmutkan tai pensaan taakse. Ilmestyessään viimeisen mutkan takaa hän joutui kirkkaaseen auringonvaloon, ja näin hänet selvästi. Mies istui takkuisen muulin selässä keinahdellen puolelta toiselle eläimen askelten tahdissa. Hän ratsasti ilman satulaa, pelkkä huopa taiteltuna alleen, ja hänen takanaan muulin kyljillä roikkui täysinäinen haarapussi. Tultuaan tienhaaraan hän pysähtyi, kuin vaihtoehtoja punniten. Sitten hän käänsi muulin meidän taloamme kohti. Hän pysähtyi uudestaan vähän matkan päähän aitauksesta, mutta ei laskeutunut ratsailta. Korkeakupuisen mustan hatun leveä ja alaspäin taipuva lieri varjosti hänen kasvojaan. Samanlaisia hattuja olin nähnyt pohjoisesta tulleilla talonpojilla.

»Rauha taloon», mies sanoi käheällä äänellä.

Olin vastaamassa tervehdykseen, kun kuulin isäni äänen.

»Ehtoota, vieras.»

Isä seisoi ovenpieleen nojaten ja täytti oviaukon melkein kokonaan.

Vieras katsoi vuoroin minuun, vuoroin isääni. »Juottaisin mielelläni eläimen. Se on tullut pitkän matkan.»

Isä nyökkäsi ja viittasi lähellä aitausta olevaan puiseen juottoaltaaseen.

Mies laskeutui joustavasti maahan ja lähti taluttamaan muulia allasta kohti.

Hän ei ollut niin suurikokoinen kuin oli ratsailla näyttänyt, keskimittainen ja isään verrattuna lyhyt. Hänellä oli yllään pölystä harmaa, polviin asti ulottuva vanhan mallinen pitkä ja tiukka takki, lucco. Muodissa oli lyhyempi, reisiin asti ulottuva takki, guarnacca, joka oli muuten väljä, mutta vyötäröltä sidottu vyöllä. Takin alla miehellä oli samanlainen ihokas kuin kerjäläismunkeilla ja jalassa pitkät, löysävartiset saappaat, jotka oli solmittu remmillä polvien alapuolelta tiukalle. Sellaisia jalkineita meidän seudullamme käyttivät maatyöläiset, mutta mies ei näyttänyt sellaiselta. Yleensä pystyin ulkonäön ja vaatetuksen perusteella päättelemään, mikä kukin oli miehiään. Tästä miehestä en pystynyt.

Vieras oli saanut muulin juotettua ja oli aikeissa nousta sen selkään, kun isä sanoi, että kyllä siitä matkamieskin voi juoda ja vaikka vähän huuhtoa itseään. Mies katsoi länteen painuvaa aurinkoa silmiään siristellen ja tuntui olevan kahden vaiheilla.

»Firenzeen ei taida olla enää pitkä matka?»

»Jos kierrätte talon toiselle puolelle, kaupungin tornit näkyvät.»

»No siinä tapauksessa», mies sanoi, otti hatun päästään ja kopautti sitä pari kertaa säärtään vasten.

Hän ei ollut nuori, vaikka liikkui sulavasti. Hänen pitkähkössä mustassa tukassaan näkyi harmaata, silmät olivat sinisenharmaat ja syvällä päässä paksujen kulmakarvojen alla. Hän siristi ne tuon tuosta viiruiksi, kuin ihminen, joka on ollut paljon ulkoilmassa tai kirjojen parissa. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja luisevat, poskipäät ulkonevat, nenä suora ja terävä, ja hänellä oli viikset ja suippo leukaparta, joka sai kolmikulmaiset kasvot näyttämään entistä kapeammilta. Sellaisen parran muistin nähneeni joillakin erakkomunkeilla ja Idästä tulleilla kauppiailla. Vasemman silmän alla oli ohutta kuunsirppiä muistuttava arpi, kuin kynnen painauma, joka erottui muuta ihoa vaaleampana.

Mies joi vettä kouristaan ja huuhteli kasvojaan molemmin käsin. Lopulta hän työnsi päänsä kaulaa myöten altaaseen.

»Koska naisia ei näytä olevan paikalla, luvallanne», hän sanoi vettä pärskien, riisui takin ja ihokkaan ja valeli koko yläruumiinsa vedellä.

Hän oli pikemmin laiha kuin jykevä, ainakin kylämme miehiin verrattuna, mutta jäntevä hän oli ja kiinteälihaksinen. Hänen tummaksi ahavoitunut vartalonsa kiilsi märkänä, ja lihakset liikahtelivat ihon alla. Kämmenet olivat muuhun kokoon nähden isot, sormet pitkät ja hoikat.

Vilkaisin isän suuntaan, ja huomasin myös hänen tarkkailevan muukalaista kiinnostuneena. Miestä se ei tuntunut häiritsevän. Hän veti paidan ja takin ylleen odottamatta ihon kuivumista, pisti hatun päähän ja nousi muulin selkään.

»Paljon kiitoksia. Se teki todella hyvää.»

Sitten hän käänsi muulinsa kohti kaupunkiin johtavaa tietä. Auringon paiste ei ulottunut enää pihallemme, mutta etäiset vuorenhuiput ja ylärinteet kylpivät yhä valossa. Katselin hänen hitaasti loittonevaa selkäänsä. Jostain syystä en halunnut hänen lähtevän.

»Isä, hänen muulinsa ontuu toista takajalkaa!» huudahdin tietämättä oikein itsekään, mikä minuun meni.

Mies pysäytti muulinsa ja kääntyi sen selässä puolittain ympäri.

»Paras katsoa», isä sanoi. »Sinä varmaan hoidat sen, Antonio. Vieras voi sillä aikaa tulla sisään.»

Mies kohautti harteitaan ja laskeutui uudestaan maahan. Hän talutti muulin pihan poikki.

»Vai olet sinä Antonio. Meitä onkin sitten kaksi», hän sanoi ojentaessaan ohjakset minulle.

Tutkittuani muulin kaviot ja hierottuani sen kyljet pölystä sidoin sen veräjän puomiin, laitoin sen eteen tukon heiniä ja menin miesten perässä sisälle. Löysin heidät istumassa pöydän äärestä puiset tuopit edessään. Istahdin isän viereen penkille vierasta vastapäätä.

»No?» isä tokaisi.

Kerroin, että muulin kavioon oli mennyt kivi ja että nyt sillä voisi taas ratsastaa.

Mies silmäili minua ystävällisesti hymyillen, mutta tunsin oloni silti epämukavaksi. Aivan kuin hän olisi nähnyt lävitseni.

»Osaat pitää silmäsi auki», hän sanoi hitaasti. »Se on hyvä piirre miehessä. Sen avulla pärjää maailmassa. Kiitos Antonio, kiitos Pikku-Toni.»

Pikku-Toni. Olin kuudentoista ja yhtä pitkä kuin hän, mutta sillä nimellä minut sen jälkeen tunnettiin.

Vieras tiedusteli kylämme nimeä.

Settemila. Sieltä oli noin seitsemäntuhatta askelta eli seitsemisen peninkulmaa kaupunkiin. Vaikka ei se mikään oikea kylä ollut, ei kirkkoa eikä toria, ei kauppaa, ei edes tavernaa miesten istua, vain muutama pieni maatila Firenzen pohjoispuolella ja talot rykelmänä tiluksien keskellä lähellä toisiaan, meidän talomme kaupungista katsottuna ulommaisena. Lähin varsinainen kylä oli Fiesole pari peninkulmaa meistä Firenzen suuntaan. Siellä yleensä asioimme, Firenzessä kävimme harvoin.

Vähän ylempänä vuorilla oli pieni majoriittiveljien luostari, jota puolen tusinaa munkkia asutti ja piti lähiseudun lapsille koulua. Meillä oli lampaiden lisäksi kaksi vuohta, kaksi sikaa, hanhia ja kanoja sekä hevonen ja muuli. Vuohia oli ennen ollut runsaasti, maidon lisäksi sarvien takia, jotka myytiin Firenzeen kehräyspirroiksi kankaankutojille. Mutta kun sarvikauppa ehtyi, vuohien tilalle tulivat lampaat. Talon eteläpuolella oli vihannesmaa ja hedelmätarha ja niiden keskellä kyyhkystorni, jonka asukeista saimme lisäystä ruokapöytään ja lantaa viljelyksille. Tilan päärakennus oli vanha, muut rakennukset ja aitaus uusia. Ne ja kyyhkystornin isä oli tehnyt veljeni kanssa, kun veli vielä asui kotona....