Kansi

Etusivu

Saima Harmaja

KOOTUT RUNOT

SEKÄ RUNOILIJAKEHITYS PÄIVÄKIRJOJEN JA KIRJEIDEN VALOSSA

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-40122-4

© Saima Harmajan oikeudenomistaja 2013

Kansi: Martti Ruokonen

Kannen kuva: WSOY:n kuva-arkisto

Ensimmäinen painos ilmestyi 1938. Juhlavuoden 2013 laitos noudattaa toista, täydennettyä laitosta vuodelta 1942.

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2013

Esipuhe toiseen painokseen

ESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN

Ne päiväkirjanotteet, jotka liittyivät Saima Harmajan »Koottujen runojen» ensi painokseen vuonna 1938, eivät edustaneet kaikkia hänen päiväkirjojaan samalla tavoin. Niihin sisältyi varsinaisesta lapsuudenajasta vain aivan lyhyt esitys ja sitä paitsi ne päättyivät jo vuonna 1932, runoilijan ollessa 19-vuotias; myöhemmät päiväkirjat oli jätetty kokonaan pois. Tätä karsintoa on sekä teoksen arvostelijoiden että lukevan yleisön taholta usein pahoiteltu, ja sen johdosta olen ryhtynyt saattamaan päiväkirjoja laajemmalti julkisuuteen. Siten jo jouluksi 1939 ilmestyi 1213-vuotiaan Saiman päiväkirjoista supistelma nimellä »Elämän auetessa».

Nyt julkaistavassa »Koottujen runojen» toisessa painoksessa on entisiä päiväkirjanotteita myös muutamissa kohdissa, varsinkin lopulla, jonkun verran täydennetty. Sitä paitsi on tähän päiväkirjaosaan nyt liitetty kolme kokonaan uutta lukua (VIVIII), jotka sisältävät esityksen Saima Harmajan myöhemmistä vuosista 193337, hänen kypsemmältä kaudeltaan, jolloin hän suoritti pääosan runoilijantehtävästään. Kun päiväkirjat suorasanaisiin merkintöihin nähden olivat tänä aikana paljon niukemmat kuin varhaisemmin, sisältäen lopuksi pelkästään runoja, on täydennykseksi käytetty runoilijan kirjeitä, joissa myös hänen huumoriaan esiintyy. Näistä oli suuri osa kirjoitettu hänen veljelleen Tapani Harmajalle, joka kaatui ilmataistelussa helmikuun I päivänä 1940; ne löytyivät tämän jälkeenjättämistä papereista.

Päiväkirjamerkinnöistä mainituilta myöhemmiltä vuosilta on tässä julkaistu enin osa. Sekä päiväkirjan tekstiä että kirjeitä on lyhennelty, mutta tässä, samoin kuin ensi painoksen ja »Elämän auetessa» -teoksen sisältämissä otteissa, on esitys muuten säilytetty mahdollisimman koskemattomana, joitakin selventäviä sanoja tai yhteensovitteluja, muutamien henkilönnimien peittämistä ym. pikkuseikkoja lukuun ottamatta.

Niissä osissa päiväkirjaa, joissa suorasanaisen esityksen väliin on jäänyt joitakin aikoja vain runojen varaan, on nämä mainittu alaviitoissa. Loppuvuosilta, jolloin runot täyttävät melkein koko päiväkirjan, ei niitä ole tässä enää lueteltu. Nehän muodostavat suurimman osan viimeisiä runokokoelmia »Hunnutettu» ja »Kaukainen maa», joihin nyt myös on, asianomaisiin yhteyksiinsä, siirretty muutamia runoja ensi painoksen »Jälkisadosta». Kun aikajärjestys käy ilmi runoihin liitetyistä päivämääristä, voi kokoelmien avulla seurata runoilijan elämää ja mielialoja myös loppuaikoina, joilta puuttuu suorasanaisia merkintöjä ja kirjeitä.

Osastoon »Jälkisatoa» on nyt sijoitettu viisi runoa päiväkirjanotteista vuosilta 192732. Muuten tämä osasto käsittää sellaisia runoja vuosilta 193334, joita runoilija ei itse julkaissut muiden samanaikaisten mukana eikä myöskään ollut asettanut julkaistavaksi tarkoitettujen joukkoon.

Tähän uuteen painokseen on myös otettu muutamia ennen julkaisemattomia runoja: »Nyt varjoa vain», »Kovinta», »Oi sinä, kauan itkemäni», »Sun sydämesi ovia» ja »Yhteistyötä. Pois on jätetty ensi painoksessa ollut »Miten nuorena kuolla on autuas», joka olikin käännös virolaisen H.Visnapuun sankarirunon ensi säkeistöstä.

Muuten viittaan ensi painoksen esipuheessa antamiini selityksiin.

Lohjan Heimossa lokakuussa 1941.

Laura Harmaja.

Oma elämäkerta

Oma elämäkerta.[1]

Nimeni on Saima Rauha Maria Harmaja, enkä ole salanimeä käyttänyt, paitsi aikanaan »Pääskysessä». Olen syntynyt toukokuun 8p:nä 1913 Helsingissä, jossa sitten olen aina talvisin asunut. Vanhempani ovat fil. tri Leo Harmaja ja maisteri Laura Genetz. Kaikki kesäni, paitsi yhtä, olen viettänyt Lohjan Jalassaaressa, joka on minulle rakkain seutu maan päällä. Suorastaan ihmettelen, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka nöyrästi tyytyvät muihin kesäpaikkoihin. Koivikko-huvilassamme Heimossa on mieleni aina onnellisin ja tasapainoisin. Melkein kaikki luonnonrunojeni kesäiset aiheet ovat näiltä seuduilta.

Koulunkäyntiäni haittasi 13-vuotiaasta asti vaikea kehitysiän raskasmielisyys ja uudistuva sairasteleminen. Ellei minulla olisi ollut hiukan vanhempaa sisartani Outia, joka aina oli paras ystäväni ja auttoi minua kuin todellinen hermolääkäri, olisivat nämä vuodet olleet hyvin pimeitä. Kerran olin koko lukuvuoden poissa koulustakin, 16-vuotiaana, mutta silloin pääsin äitini kanssa ulkomaille, jolta matkalta palasin takaisin kouluun, todella parantuneena katarristani, unettomuudesta ja ennen kaikkea »maailmantuskasta». Mutta matematiikan puristaessa aivojani ulkoapäin ja runojen alkaessa yhä voimakkaammin puristaa sisältäpäin olivat viimeisetkin kouluvuoteni raskaita. Harvinaisen hyvä ja hauska toverielämä antoi niille sentään myös vauhtia ja iloa. Abiturienttivuoteni syyslukukaudeksi jouduin Nummelan parantolaan, jossa viettämäni aika oli henkisesti melkein ylivoimainen, vaikka en tuntenutkaan itseäni juuri lainkaan sairaaksi. Jouluksi pääsin kotiin melkein terveenä, ja tulin kuin tulinkin ylioppilaaksi yhdessä toverieni kanssa keväällä 1932 tosin laskematta oikein ainoatakaan laskua. Yliopistossa opiskelin hiljalleen kirjallisuudenhistoriaa ja uusia kieliä suorittamatta kuitenkaan muuta kuin yhden approbaturin, nim. ihailemalleni prof. Yrjö Hirnille. Tämän jälkeen jouduin onnettomasti järjestetylle Italian matkalle, jolla sairastuin ja jolta palattuani olen maannut keuhkotaudissa, viimeksi täysin vuoteenomana kesäkuun alusta 1936.

Aikaisemmin olen matkustellut Savossa ja Karjalassa sekä tehnyt turistimatkan Ruotsiin ja Eestin kautta Keski-Eurooppaan. Eestissä opiskelin sitä paitsi Tarton yliopistossa syyslukukauden 1933.

Kirjallisen herätyksen katson saaneeni silloin, kun sisareni pantiin valmistavaan kouluun ja minä ikävissäni aloin lukea hänen kirjojaan ja opettelin kirjoittamaan. Itse olin varmasti vasta valmistavassa koulussa, kun hänen historian kirjastaan tutustuin Kreikan jumaliin, joista jokaisesta innostuin kirjoittamaan runon. Lainaan niistä tähän yhden, joka on jäänyt muistiini.

»Heera, taivaan valtijatar,

jumalattarien jumalatar,

Sun vaunujas vetävät riikinkukot,

sinun linnassas on kultaiset lukot,

sä olet ylpeä arvostas

vaan pysy sentään alallas!

Muista Kreikan valtioita,

eläkä ylistyslauleloita.»

Noin 7-vuotiaasta asti olen sitten kirjoittanut ilman pitempiä taukoja muuta kuin 1012-vuotiaana, jolloin olin terveimmilläni enkä välittänyt muusta kuin ulkoleikeistä. Runo ja proosa vaihtelivat varhaisimmissa yrityksissäni, mutta näytelmiä olen kirjoittanut vain yhden; se oli hyvin kaunis, kolmenäytöksinen ja runopukuinen, nimeltään »Äidin pelastus»[2]. Sisareni ja minä näyttelimme sen toveriemme kanssa minun ollessani toisella luokalla isossa koulussa. Aikaihmiset nauroivat tekeleelleni kuollakseen, mutta äitini vanha setä, säveltäjä Emil Genetz kuuluu menneen vakavaksi ja sanoneen: »Elkää te naurako, ettekö huomaa, mikä fantasia siihen on tarvittu, kun hän on saanut kaiken tuon rakennetuksi.» Näitä ja aikaisempia lapsuuteni vuosia on äitini kuvannut julkaisemissaan lapsikertomuskirjoissa, joissa minä nuorempana ja aina äänessä olevana sisarena olen helposti tunnistettavissa.

Perästäpäin olen ollut vanhemmilleni kiitollinen siitä, etteivät he minua milloinkaan yllyttäneet kirjoittamaan eivätkä tehneet numeroa runoistani. Täten ne jäivät ikään kuin omaksi intiimiksi asiakseni, ja minä totuinkin aina kirjoittamaan vain mieleni pakosta, ilman huomion herättämisen kiihoketta, joka näin varhaisessa iässä jos myöhemminkin varmaan olisi ollut turmiollista. Niinpä surin ja häpesin sydämeni pohjasta, kun koulussa jouduin runoistani »kiinni». Ensimmäisellä luokalla olin kirjoittanut opettajista kuvailevia runoja, jotka kulkeutuivat opettajahuoneeseen asti, vaikka olin kaikilta ystäviltäni vaatinut ankaran vaitiolon lupauksen. Kun pari opettajaa pyysi minulta runojani nähdä ja muutkin tuntuivat nauravan asiaa, pelkäsin suorastaan kouluun menoa. Tällainen »kuuluisuus», jonka imartelevaisuutta en lainkaan tajunnut, oli minulle aivan sietämätön. Sen jälkeen arastelin runojani koko kouluajan.

Viidentoistavuotiaana liityin Nuoren Voiman Liittoon, josta olin jo pari vuotta aikaisemmin saanut kovin suopean arvostelun runoistani. Tämä arvostelu oli minulle suunnattomaksi avuksi, samoin kuin myöhemmin hopeamerkkinäytteeni yksityiskohtainen arvosteleminen. Miten paljon helpompi olikaan pyytää tuomiotaan vierailta! Kotona näytin niihin aikoihin runojani vain siskolleni. Jonkun uskalsin tarjota »Nuoreen Voimaankin». Kouluvuosina tutustuin perin pohjin »nuoriin runoilijoihin», joiden voittoretki silloin alkoi ja joiden kielen käsittelystä varmaan opin paljon. Enimmän vaikutusta katson silloin saaneeni Edith Södergranilta ja myöhemmin Uuno Kailaalta. Muuten ovat minuun kai Kivi ja Dante syvimmin vaikuttaneet. Sen sijaan Paul Valéry, jonka vaikutuksesta runoihini parikin arvostelijaa on huomauttanut, on minulle melko tuntematon. En ole koskaan edes suomeksi jaksanut lukea loppuun hänen kuuluisaa runoaan »Kalmisto meren rannalla», jonka jälkiä eräs arvostelija erikoisesti oli näkevinään runoissani. Kerta kerran jälkeen olen yrittänyt, mutta ainakin päästyäni kohtaan »ikuisuus, laiha, kullattu ja musta», ovat aivoni kieltäytyneet olemasta jatkossa mukana. Taidan itse olla nyky...