Alkusanat

Tämä kirja on omistettu Harisille ja Farahille,

jotka ovat silmieni valo, ja isälleni,

joka olisi ollut ylpeä

Elainelle

Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden

tuolla puolen on niitty.

Tapaan sinut siellä.

JALALUDDIN RUMI, 1200-LUKU

1

Syksy 1952

Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden. Älkää kumpikaan pyytäkö lisää. Ensinnäkin on jo myöhä, ja sinulla ja minulla, Pari, on huomenna edessämme pitkä matka. Sinun täytyy nukkua hyvin tänä yönä. Samoin sinun, Abdullah. Minä luotan siihen, että huolehdit asioista, kun sisaresi ja minä olemme poissa. Ja niin tekee äitisikin. Kas niin. Yksi tarina. Kuunnelkaa molemmat tarkasti, älkääkä keskeyttäkö.

Kauan sitten siihen aikaan, kun hirviöt, henget ja jättiläiset vaelsivat maan päällä, eli Baba Ayyub -niminen mies. Hän asui perheineen pienessä Maidan Sabzin kylässä. Koska Baba Ayyubilla oli elätettävänään suuri perhe, hän joutui tekemään kovasti työtä. Hän raatoi aamunkoitosta auringonlaskuun, kynti peltoaan, käänsi maata ja hoiti kituliaita pistaasipuitaan. Hänet saattoi aina nähdä pellolla selkä yhtä koukussa kuin viikate, jota hän heilutteli kaiket päivät. Hänen kätensä olivat känsäiset, ja niistä vuosi usein verta. Iltaisin hän vaipui uneen heti, kun poski kosketti tyynyä.

Hän ei kuitenkaan ollut tässä suhteessa yksin. Elämä Maidan Sabzissa oli kovaa kaikille sen asukkaille. Pohjoisessa oli onnekkaampia kyliä, jotka oli rakennettu laaksoihin – niissä kasvoi kukkia ja hedelmäpuita, ilma oli lempeä ja puroissa virtasi kylmää, kirkasta vettä. Maidan Sabz oli kuitenkin karu paikka, eikä se vastannut lainkaan nimeään, joka tarkoittaa vihreää niittyä. Se sijaitsi tomuisella lakeudella, jota ympäröivät rosoiset vuoret. Kuuma tuuli puhalsi pölyä silmiin. Veden hankkiminen oli jokapäiväistä kamppailua, sillä kylän syvimmätkin kaivot ehtyivät usein. Lähistöllä kyllä virtasi joki, mutta matka sinne kesti puoli päivää, ja usein se oli mutainen ympäri vuoden. Kymmenen kuivan vuoden jälkeen myös joen vesi oli vähissä. Lyhyesti sanottuna Maidan Sabzin asukkaat paiskivat töitä kaksi kertaa ankarammin kuin muut, mutta elää kituuttivat puolet vähemmällä.

Silti Baba Ayyub piti itseään onnekkaana, sillä hänellä oli perhe, joka oli hänelle tärkeämpi kuin mikään muu maailmassa. Hän rakasti vaimoaan eikä koskaan korottanut ääntään tätä vastaan, saati että olisi lyönyt. Hän arvosti vaimonsa neuvoja ja viihtyi tämän seurassa. Lapsia hänelle oli siunaantunut yhtä monta kuin yhdessä kädessä on sormia, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, ja hän rakasti heitä syvästi. Tyttäret olivat kuuliaisia, ystävällisiä, hyväluontoisia ja hyvämaineisia. Pojilleen hän opetti jo varhain, miten tärkeää on olla rehellinen ja rohkea, vaalia ystävyyttä ja tehdä työtä nurkumatta. Pojat tottelivat häntä niin kuin kunnon poikien tulee ja auttoivat häntä maatöissä.

Vaikka Baba Ayyub rakasti kaikkia lapsiaan, hän oli salaa kiintynein kuopukseensa, kolmivuotiaaseen Qais-poikaan, jolla oli syvänsiniset silmät. Qais hurmasi kaikki hersyvällä naurullaan. Hän kuului myös niihin lapsiin, jotka uuvuttavat muut touhukkuudellaan. Opittuaan kävelemään hän innostui taidostaan niin, että käveli kaiken hereilläoloaikansa ja, ikävä kyllä, myös unissaan. Hän lähti perheen savimajasta ja vaelsi kuun valaisemaan yöhön. Vanhemmat olivat tietenkin huolissaan. Entä jos poika putoaisi kaivoon, eksyisi tai, mikä pahinta, joutuisi niiden olioiden saaliiksi, jotka vaanivat öisellä tasangolla? Lopulta Baba Ayyub keksi ratkaisun, ja niin kuin parhaat ratkaisut usein, se oli hyvin yksinkertainen: hän otti yhdeltä vuohistaan pienen kellon ja ripusti sen Qaisin kaulaan. Joku heistä heräisi varmasti, jos poika nousisi keskellä yötä. Unissakävely lakkasi jonkin ajan kuluttua, mutta Qais oli ehtinyt kiintyä kelloonsa eikä halunnut luopua siitä. Vaikka kelloa ei enää tarvittu, se pysyi pojan kaulassa. Kun Baba Ayyub tuli kotiin pitkän työpäivän jälkeen, Qais juoksi talosta isän syliin, ja kellon kilinä säesti hänen askeliaan. Baba Ayyub nosti hänet käsivarrelleen ja vei taloon, ja Qais seurasi tarkasti, kun isä peseytyi, ja istui hänen vieressään illallisella. Aterian jälkeen Baba Ayyub siemaili teetään, katseli perhettään ja kuvitteli mielessään ajan, jolloin kaikki lapset olisivat naimisissa ja itsekin vanhempia. Silloin hän olisi vielä suuremman lauman ylpeä patriarkka.

Abdullah ja Pari, valitettavasti Baba Ayyubin onni kääntyi.

Eräänä päivänä kävi niin, että Maidan Sabziin tuli hirviö. Kun se lähestyi kylää vuorten suunnalta, maa vavahteli sen askelista. Kyläläiset pudottivat lapionsa, kuokkansa ja kirveensä ja pakenivat sen tieltä. He menivät taloihinsa, lukitsivat ovet ja kyyristyivät etsimään yhdessä suojaa. Kun hirviön askelten jylinä vaimeni, sen hahmo pimensi taivaan Maidan Sabzin yllä. Kerrottiin että sen päässä oli käyrät sarvet ja että karkea, musta karva peitti sen olkapäät ja kookkaan hännän. Sanottiin että sen silmät leimusivat punaisina. Ymmärrättehän, että kukaan ei tiedä asiaa varmasti, ei ainakaan kukaan joka on elossa, sillä hirviö söi suihinsa kaikki, jotka edes vilkaisivat sitä. Kyläläiset tiesivät tämän ja painoivat katseensa visusti maahan.

Kaikki kylässä tiesivät, miksi hirviö oli tullut. He olivat kuulleet tarinoita sen käynneistä muissa kylissä ja saattoivat vain ihmetellä, miten Maidan Sabz oli välttynyt siltä niin pitkään. He arvelivat, että ehkä heitä oli auttanut heidän elämänsä köyhyys ja niukkuus, sillä lapset olivat laihoja eikä heillä ollut paljon lihaa luiden ympärillä. Oli miten oli, nyt heidän onnensa oli kääntynyt.

Maidan Sabz vapisi ja pidätti hengitystään. Perheet rukoilivat, että hirviö ohittaisi heidän kotinsa. Kaikki tiesivät, että jos hirviö koputtaisi heidän kattoaan, heidän pitäisi antaa sille yksi lapsista. Hirviö heittäisi lapsen säkkiinsä, nostaisi säkin olalleen ja lähtisi matkoihinsa. Kukaan ei näkisi lapsiraukkaa enää koskaan. Jos perhe kieltäytyisi antamasta yhtä lapsista, hirviö veisi heidät kaikki.

Minne se vei lapset? Jyrkän vuoren laella sijaitsevaan linnoitukseensa. Linna sijaitsi hyvin kaukana Maidan Sabzista. Sinne päästäkseen piti ylittää laaksoja, useita autiomaita ja kaksi vuoristoketjua, ja kuka täysjärkinen sellaiseen ryhtyisi, kun perillä odotti varma kuolema. Kerrottiin että linna oli täynnä luolia, joiden seinillä riippui lihakirveitä. Katoista roikkui lihakoukkuja. Sanottiin että siellä oli valtavia vartaita ja nuotioita. Vaikka hirviö ei voinut sietää aikuisten lihaa, se voitti inhonsa, jos linnoitukseen tuli tunkeilija.

Te arvaatte varmasti, kenen kattoon hirviö koputti. Kun Baba Ayyub kuuli sen, hän huudahti kauhistuneena, ja hänen vaimonsa pyörtyi. Lapset itkivät pelosta ja myös surusta, sillä he tiesivät, että yksi heistä olisi mennyttä. Perheellä oli aikaa miettiä aamunkoittoon asti, kenet se uhraisi.

Mitä voin kertoa teille ahdistuksesta, jota Baba Ayyub ja hänen vaimonsa tunsivat sinä yönä? Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua tekemään sellaista valintaa. Lapsilta kuulumattomissa Baba Ayyub ja hänen vaimonsa keskustelivat tilanteesta. He puhuivat ja itkivät, itkivät ja puhuivat. Koko yön he pohtivat asiaa, mutta kun aamunkoitto lähestyi, he eivät vieläkään olleet tehneet ratkaisua. Ehkä hirviö halusi juuri sitä, sillä jos he eivät osaisi päättää, se voisi viedä kaikki viisi lasta. Lopulta Baba Ayyub haki talon edustalta viisi samankokoista kiveä. Jokaiseen niistä hän kirjoitti yhden lapsen nimen ja sitten hän laittoi kivet juuttisäkkiin. Kun hän ojensi säkin vaimolleen, tämä hätkähti kuin siinä olisi myrkkykäärme.

”En voi tehdä sitä”, vaimo sanoi ja pudisti päätään. ”En halua valita ketään heistä. En kestäisi sitä.”

”En minäkään”, Baba Ayyub oli aikeissa sanoa, mutta hän näki ikkunasta, että aurinko oli pian nousemassa itäisten vuorten takaa. Aika oli käymässä vähiin. Hän katsoi murheellisena viittä lastaan. Yksi sormi pitäisi leikata käden pelastamiseksi. Hän sulki silmänsä ja otti säkistä kiven.

Arvaatte varmaan, minkä kiven Baba Ayyub nosti. Kun hän näki siihen kirjoitetun nimen, hän käänsi kasvonsa kohti taivasta ja huusi. Sydän särkyneenä hän otti syliin nuorimman poikansa, ja Qais, joka luotti isäänsä sokeasti, kietoi käsivartensa Baba Ayyubin kaulaan. Vasta kun Baba Ayyub laski pojan sylistään talon eteen ja sulki oven, poika tajusi, että jokin oli vialla. Kyyneleet virtasivat Baba Ayyubin kiinni puristettujen luomien alta, kun hän seisoi selkä ovea vasten ja hänen rakas Qaisinsa hakkasi sitä pienillä nyrkeillään ja pyysi huutaen isää päästämään hänet takaisin sisään. ”Anna anteeksi, anna anteeksi”, mumisi Baba Ayyub, kun maa tärähteli hirviön askelista, ja hänen pieni poikansa kirkui. Maa järähteli yhä...