Titteli.png







Ruotsinkielinen alkuteos Änglamakerskan

© 2011 Camilla Läckberg
First published by Bokförlaget Forum, Sweden
Published by arrangement with Nordin Agency, Sweden

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9030-3
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9379-3







”Jos yksi ihminen voi vihata niin paljon,

kuinka paljon me kaikki yhdessä voimmekaan rakastaa.”

He olivat päättäneet käsitellä surunsa keskittymällä remontointiin. Kumpikaan heistä ei ollut vakuuttunut suunnitelman erinomaisuudesta, mutta muutakaan heillä ei ollut. Vaihtoehtona oli lakata yrittämästä ja hiipua hiljaa pois.

Ebba raaputti lastalla talon ulkoseinää. Maali irtosi helposti. Se oli alkanut lohkeilla monin paikoin eikä kaivannut lastalta kuin pientä rohkaisua. Paahtava heinäkuun aurinko sai hiukset liimautumaan kiinni hiestä märkään otsaan, ja jo kolmatta päivää jatkuva sama yksitoikkoinen, edestakainen ylös alas suuntautuva liike tuntui jomotuksena käsivarressa. Hän kuitenkin nautti fyysisestä kivusta. Se sai sydäntä viiltävän tuskan hellittämään tilapäisesti.

Hän kääntyi katsomaan Mårtenia, joka sahasi lautoja nurmikolla talon edustalla. Mårten ilmeisesti vaistosi Ebban katseen, sillä hän nosti päätään ja heilautti kättään tervehdykseksi, ikään kuin olisi törmännyt tuttuun kadulla kulkiessaan. Ebba tunsi oman kätensä vastaavan samalla tavalla.

Vaikka heidän elämänsä romahtamisesta oli kulunut jo yli puoli vuotta, he eivät edelleenkään tienneet miten heidän olisi pitänyt suhtautua toisiinsa. Joka ilta he kävivät nukkumaan parisänkyyn selätysten, peläten kuollakseen että mahdollinen kosketus aiheuttaisi reaktion, jota he eivät pystyisi käsittelemään. Suru täytti heidät niin äärimmilleen, ettei se jättänyt tilaa muille tunteille. Ei rakkaudelle, ei lämmölle, ei myötätunnolle.

Syyllisyys roikkui heidän välillään raskaana ja ääneen lausumattomana. Kaikki olisi ollut helpompaa, mikäli he olisivat kyenneet hahmottamaan sen ja osoittamaan sille oman paikkansa. Nyt se kimpoili edestakaisin, muutti muotoaan ja voimakkuuttaan ja hyökkäsi aina vain uusista, arvaamattomista suunnista.

Ebba kääntyi takaisin ja jatkoi raaputtamista. Valkoinen maali lohkeili isoina paloina hänen käsiensä alta ja puu tuli näkyviin. Hän silitteli lautoja vapaalla kädellään. Talossa sykki sielu tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Pieni rivitaloasunto, jonka hän oli ostanut Mårtenin kanssa Göteborgista, oli ollut lähes uusi. Hän oli rakastanut sitä kuinka kaikki oli kiiltänyt puhtaan valkoisena, käyttämättömän näköisenä. Nyt kaikki uusi vain muistutti häntä menneestä ja tämä vanha talo oikkuineen ja puutteineen sopi hänen sielulleen paljon paremmin. Hän tunnisti itsensä katosta jonka läpi satoi sisään, lämmityskattilasta joka piti potkaista käyntiin säännöllisin väliajoin ja vetoisista ikkunoista, joiden vuoksi ikkunalaudoilla oli mahdotonta polttaa kynttilöitä – ilmavirta sammutti ne aina. Myös hänen sielussaan veti ja satoi. Ja aina kun hän yritti sytyttää kynttilän, se sammui vedossa.

Ehkä sielu pääsisi parantumaan nyt kun hän oli palannut Valöhön. Hänellä ei ollut muistoja paikasta, mutta silti hänestä tuntui kuin he olisivat tunteneet toisensa aina, hän ja saari. Valö sijaitsi lyhyen venematkan päässä Fjällbackasta. Laiturilta näkyi pikkukylä, joka levittäytyi rannikolle. Jyrkät kalliot ja niiden edustalla helminauhana pienet valkoiset talot ja punaiset venevajat. Näky oli niin kaunis että se teki melkein kipeää.

Hiki valui ja kirveli silmiä. Hän pyyhkäisi hien t-paitaansa ja katseli aurinkoon silmiään siristellen. Lokit kaartelivat taivaalla hänen yläpuolellaan. Ne kiljuivat ja huutelivat toisilleen, ja kiljunta sekoittui salmessa ajavien veneiden ääneen. Hän pani silmät kiinni ja antautui äänten vietäväksi. Antoi niiden kuljettaa itsensä jonnekin kauas, pois…

”Pidetäänkö tauko ja käydään uimassa?”

Mårtenin esittämä kysymys rikkoi äänten muodostaman verhon, ja Ebba säpsähti. Hän pudisteli päätään hämmentyneenä mutta nyökkäsi sitten.

”Sopii”, hän sanoi ja kiipesi alas rakennustelineeltä.

Uima-asut riippuivat kuivumassa talon takana, ja hän riisui yltään hikiset remonttivaatteet ja vaihtoi tilalle bikinit.

Mårten oli nopeampi ja hoputti kärsimättömänä.

”Mennäänkö nyt vai ei?” Mårten sanoi ja käveli edellä polkua pitkin rantaan. Saari oli suhteellisen iso eikä yhtä karu kuin monet muut saaret Bohusin läänin saaristossa. Polkua reunustivat vehreät lehtipuut ja korkea heinikko, ja Ebba tömisti maata jaloillaan kuuluvasti. Hän pelkäsi käärmeitä, ja pelko oli voimistunut entisestään kun hän oli muutama päivä sitten nähnyt kyykäärmeen lämmittelemässä auringossa.

Polku vietti alaspäin lähellä vedenrajaa, eikä Ebba voinut olla miettimättä, kuinka monien lasten jalat polkua olivat vuosikymmenten saatossa tallanneet. Taloa kutsuttiin edelleen lastensiirtolaksi, vaikka se oli toiminut siirtolana viimeksi kolmekymmentäluvulla.

”Varovasti”, Mårten sanoi ja osoitti maasta törröttäviä puunjuuria.

Mårtenin huolehtivaisuus, jonka olisi pitänyt olla hellyttävää, tuntui Ebban mielestä vain ahdistavalta, ja hän harppasi mielenosoituksellisesti juurakoiden yli. Kuljettuaan vielä muutaman metrin hän tunsi karhean hiekan jalkapohjiensa alla. Aallot löivät matalaan rantaan, ja hän viskasi pyyhkeen käsistään ja kahlasi suolaiseen veteen. Leväryppäät hyväilivät hänen sääriään ja veden kylmyys sai hänet haukkomaan henkeään, mutta pian hän tottui ja alkoi nauttia hetkellisestä viilennyksestä. Hän kuuli Mårtenin huutelevan jotain selkänsä takana, mutta ei ollut kuulevinaan vaan kahlasi syvemmälle. Kun pohja katosi jalkojen alta, hän ryhtyi uimaan ja oli parilla pitkällä vedolla hieman kauemmas rannasta ankkuroidun uimalautan luona.

”Ebba!” Mårten huusi rannalta, mutta hän ei kuunnellut vieläkään vaan tarttui portaisiin ja kiipesi lautalle. Hän halusi olla vähän aikaa omissa oloissaan. Jos hän makaisi tässä silmät kiinni, hän voisi leikkiä että oli haaksirikkoutunut pienelle saarelle keskelle avomerta. Ypöyksin. Ilman ketään muuta vaatimassa huomiota.

Hän kuuli veden pintaa pitkin lähestyvät uimavedot. Lautta keinahti kun Mårten nousi sille, ja hän puristi silmiään kiinni entistä tiukemmin sulkeakseen miehen vielä hetkeksi ulos omasta maailmastaan. Hän halusi olla yksinäinen ihan yksin. Ei yhdessä, niin kuin hän ja Mårten nykyään olivat. Vastentahtoisesti hän pakotti silmänsä auki.

Erica istui olohuoneen pöydän ääressä, ja hänen ympärillään näytti siltä kuin lelupommi olisi räjähtänyt. Autot, nuket, pehmoeläimet ja naamiaisvaatteet lojuivat suloisena sekamelskana pitkin lattioita. Näky oli tuttu, kun kotona oli kolme lasta jotka olivat kaikki alle nelivuotiaita. Hän oli kuitenkin tapansa mukaan valinnut siivoamisen sijaan kirjoittamisen, kun hänellä kerrankin oli hetki omaa aikaa.

Kun hän kuuli ulko-oven avautuvan, hän nosti katseensa tietokoneen ruudusta ja näki aviomiehensä.

”Hei, mitä sinä täällä? Eikö sinun pitänyt mennä Kristinan luokse?”

”Äiti ei ollut kotona. Tyypillistä, olisi pitänyt soittaa ensin”, Patrik sanoi ja potkaisi crocsit jaloistaan.

”Onko sinun pakko käyttää noita koko ajan? Silloinkin kun ajat autoa?” Erica osoitti kammottavia jalkineita, jotka olivat vielä kaiken kukkuraksi räikeän vihreät. Anna, hänen siskonsa, oli antanut ne Patrikille vitsinä, eikä Patrik suostunut nykyään käyttämään mitään muita kenkiä.

Patrik tuli Erican taakse ja antoi hänelle suukon. ”Nämä ovat niin mukavat”, hän sanoi ja meni keittiöön. ”Muuten, soitettiinko sinulle kustantamosta? Heillä oli ilmeisesti kiire saada sinut kiinni, koska he soittivat minullekin.”

”Minulta kyseltiin vain, olenko tulossa kirjamessuille tänä vuonna, kuten lupasin. En osaa millään päättää.”

”Totta kai sinä menet. Minä huolehdin lapsista sen viikonlopun, olen varmistanut jo, etten ole silloin töissä.”

”Kiitos”, Erica sanoi mutta ärsyyntyi itselleen aavistuksen siitä että tunsi olonsa kiitolliseksi. Kuinka usein hän joutuikaan itse uhrautumaan, kun työt kutsuivat Patrikia minuutin varoitusajalla tai kun viikonloput, juhlapyhät ja illat menivät pilalle sen vuoksi, etteivät työasiat voineet odottaa? Hän rakasti Patrikia yli kaiken, mutta joskus tuntui siltä kuin Patrik ei olisi edes huomannut, miten suuren vastuun hän joutui kantamaan kodista ja lapsista. Olihan hänelläkin työ, ja menestyksekäs ura vielä kaiken lisäksi. Hän sai usein kuulla, kuinka mahtavaa kirjailijantyön täytyi olla. Sai aina päättää omista aikatauluistaan eikä joutunut kuuntelemaan muita pomoja kuin itseään. Ericaa se kismitti joka kerta yhtä paljon, sillä vaikka hän rakasti työtään ja piti itseään onnekkaana, todellisuus oli aivan toinen. Vapaus ei ollut sana, jonka hän liitti työskentelyyn kirjailijana. Kirjaprojekti saattoi päinvastoin viedä kaiken ajan ja pyöriä ajatuksissa vuorokaudet ympäriinsä seitsemänä päivänä viikossa. Toisinaan hän oli kateellinen niille, jotka kävivät töissä, tekivät kahdeksan tuntia mitä tekivätkään ja saivat sen jälkeen vaihtaa vapaalle. Hän oli jatkuvasti sidoksissa omaan työhönsä, ja menestyksen myötä häneen oli alettu kohdistaa vaatimuksia ja odotuksia, jotka hänen oli vain pakko sovittaa elämäänsä pienten lasten äitinä.

Hänen oli sitä paitsi vaikea väittää, että hänen työnsä olisi jotenkin tärkeämpää kuin se mitä Patrik teki. Patrik suojeli ihmisiä, selvitti rikoksia ja edisti yhteiskunnan toimivuutta. Hän puolestaan kirjoitti kirjoja, joita ihmiset lukivat viihteen vuoksi. Hän ymmärsi ja hyväksyi sen, että joutui useimmiten vetämään lyhyemmän korren, vaikka hänen toisinaan sen takia tekikin mieli kiljua kurkku suorana.

Huokaisten hän nousi ja meni Patrikin perässä keittiöön.

”Nukkuvatko lapset?” Patrik kysyi ja otti kaapista esiin ainekset lempivälipalaansa: näkkileipää, voita, mätitahnaa ja juustoa. Ericaa puistatti pelkkä ajatuskin siitä, että Patrik dippaisi koko komeud...