Esipuhe vuoden 1996 laitokseen

GOETHE JA TALVISOTA

»En tee tätä suurenmoista matkaa
itsepetokseksi vaan oppiakseni tuntemaan
itseni omien reaktioitteni kautta.»

GOETHE, ITALIAN MATKA.

Talvisotaa, joka pelasti maamme joutumasta balttilaisten naapurimaittemme lailla puna-armeijan miehittämäksi, kesti marraskuun 30. päivästä 1939 maaliskuun 13. päivään 1940. Minä olin silloin 22-vuotias, mutta yliopistoon kirjoittautuneena olin saanut asevelvollisuuden suorittamiseen lykkäystä ja jouduin armeijaan vasta tammikuussa 1940. Yhdessä muiden samaan aikaan palvelukseen astuneiden kanssa olimme alokaskoulutuksessa eräässä Pohjanmaan kylässä, majoitettuina mahdollisimman alkeelliseen kansakouluun. Talvi oli poikkeuksellisen luminen ja aurinkoinen, lämpötila lähenteli useasti 30 miinusastetta. Ruoka valmistettiin pihalla kipinöivässä kenttäkeittiössä ja nautittiin ulkosalla, yöt nukuttiin koulun voimistelusalissa peteillä joita oli kolmessa kerroksessa. Koulutus oli typerimmän laatuista kiväärisulkeista ja järjestäytymistä karjuvien korpraalien edessä.

Se että me tuhatkunta ruotsinkielistä ylioppilasta alistuimme mukisematta moiseen komentoon johtui osittain isänmaan dramaattisesta hätätilasta, jossa mikään uhraus ei ollut liian vähäinen, osittain luonnon ihmiselle antamasta hämmästyttävästä sopeutumiskyvystä. Ensi päivien hämmennyksen mentyä melkein kaikki löysivät oman selviytymiskeinonsa, oman pienen viihtymissoppensa, oman tapansa häivyttää hankaluudet olemattomiin leikinlaskulla. Avun saattoi suoda leppoisa tupakkatauko, vapauttava yöuni, toive kajastavasta lomasta tai vain tyydytys kun sai nälkäisen mahansa täyteen hernesoppaa.

Minua itseäni helpotti saada joskus harvoin viettää vaivihkainen hetki kirjan parissa. Makuulavitsalla ei lukemisesta tosin tullut yhtään mitään, sillä tuvassa oli pimeää sekä päivän valoisina hetkinä että vaatimattoman kattolampun sytyttämisen jälkeenkin. Ulkona taas lukemista haittasi kylmyys, sivuja oli kovin vaikea käännellä kintaat kädessä. Onneksi minä sain tupakoimattomana lahjotuksi ylimääräisillä tupakka-annoksillani rykmentin kanslistin ja pääsin sillä keinoin hänen miellyttävästi lämmitettyyn huoneeseensa istumaan ja seurustelemaan Goethen kanssa. Näiden hetkien ansiosta jaksoin tyynesti kestää kaikki henkiset ja ruumiilliset rasitukset armeijaelämässä.

Lukemiston valintaani ei sanellut kirjallinen uteliaisuus vaan tarve säilyttää kosketus vanhoihin elämänarvoihin. Ne kaksi kirjaa olivat mukanani, Goethen »Italienische Reise» ja Paul Valéryn »Eupalinos ou I’architecture», olivat minulle tuttuja jo vanhastaan. Nyt etsin niistä henkistä tukea sodan koettelemuksiin. Kysymys ei ollut vain kahdesta ihailemastani kirjailijasta, vaan yhtä lailla kahdesta älyllisen ja eettisen olemukseni peruskiviksi asettuneesta maasta. Niistä toinen oli Italia, jonne olin kaksi vuotta aikaisemmin tehnyt melkein yhtä perinpohjaisen ja mullistavan matkan kuin mitä Goethe selostaa kirjassaan, toinen Ranska, jonka kulttuuriperintöä olin 1934-35 imenyt itseeni koko nuoruudenaikaisella antaumuksella.

Vuonna 1995 julkaisin teoksen »Lainasiivin. Nuoruudenmuistelmat», jossa kerron melko juurta jaksain näistä molemmista matkoistani. Mutta tähdennän myös etteivät pelkät positiiviset kokemukset anna meidän elämällemme sisältöä. Tarvitaan vastoinkäymisiäkin, sopivan kokoisia vastoinkäymisiä jotka jaksamme kestää mutta jotka pakottavat meidät saattamaan kaikki voimavaramme liikkeelle. Vuonna 1940 olin vielä kaukana tästä vanhuudenviisaudesta, jonka avulla pystyn nyt näkemään sodan ja sen minulle varaamat koettelemukset itselleni sittenkin vastoin kaikkia odotuksia avautuneen onnellisen elämän alkusoittona. Psyykkinen paine joka alokaselämään Pohjanmaalla liittyi merkitsi vasta ensimmäistä näytöstä draamassa, joka vei minut helmikuussa rintamaelämän infernoon ja sen jälkeen sotasairaalan painajaisen kautta elinikäiseen invaliditeettiin. Ne haasteet pakottivat minut jatkuvasti kirvoittamaan itsestäni uutta elämänhalua, vaatimaan koko ajan enemmän itseltäni.

Vieläkään en osaa oikein sanoa minkä takia minä helmikuussa 1940, Karjalan kannaksen puolustuksen alkaessa murtua, hakeuduin vaapaehtoisena rintamalle. Johtuiko se koulutusleirin älyttömän äkseerauksen aiheuttamasta ärsyyntymisestä vai tekikö yleinen isänmaallisuus minusta Suomen alueen atavistisen puolustajan? Niin vain oli että minä, entinen armeijan vastustaja ja aseistakieltäytyjä, näin nyt yhtäkkiä kohtalon niin tahtoessa aiheelliseksi uhrata elämäni sen suuremman asian hyväksi, jota Suomen kansallinen riippumattomuus merkitsi. Vaikka tietysti toivoinkin että selviytyisin sodan koettelemuksesta hengissä – palaahan yleensä suurin osa rintamasotilaista sentään jonkinlaisessa, paremmassa tai huonommassa kunnossa siviilielämään – ne olivat silti varsin pelottavat arpajaiset. Kun kranaatteja sateli ja tovereita makasi vierelläni kuolinkouristuksissa, sisimmässäni virisi lähtemätön ajatus, joka sitten vain lujittui sotasairaalan tuskantäyteisten öiden aikana: Jos minä tästä selviän hengissä, purjehdin omalla veneellä Välimerelle.

Tähän onnenunelmaan keskitin kaikki parhaimmat elämänkokemukseni ja toiveeni. Pohjimmaisina olivat aivan nuorena nostokölijolla »Vita Nuovalla» tekemäni purjehdusretket Pohjolan saariston luodoille ja luonnonsatamiin, sitten tutustumiseni kimmeltävään Välimereen 1935, sen jälkeen Italian renessanssin ja Homeroksen maalailemien näkyjen synnyttämä käsitys antiikin ajan elämänmuodosta, ja lopuksi haave yhteiselosta rakastetun naisen kanssa, joka piti vain jostakin löytää. Kaiken tämän minä projisoin kuvittelemaani Välimeren purjehdukseen, josta piti tuleman sodanaikaisen elämäni kertakaikkinen antiteesi.

Luultavasti juuri tämän tulevaisuudenkuvan avulla minä selviydyin sotavammoistani ja jatkosodan vaikeina vuosina sain viedyksi yliopisto-opintoni päätökseen ja hankkimaan itselleni aseman kirjailijana. Ja siihen kaikki olisi voinut helposti jäädäkin, hyödylliseksi mutta käytännössä toteuttamattomaksi haaveeksi. Eikö riittänyt että löysin hyvän ja ymmärtäväisen vaimon, että sain toipilaana kauniin kodin ja pystyin elättämään itseni, kun ikätoverini samaan aikaan, onnistumatta invalidisoimaan itseään, kaatuivat rintamilla tai viettivät tyhjää elämää asemissa? Me asuimme Monan kanssa ensin viisi vuotta Loviisassa, mutta rauhanteon jälkeen muutimme hänen entiseen kotimaahansa Ruotsiin. Minä vahvistin siellä asemaani kirjailijana ja olisin helposti voinut hankkia jalansijaa myös yliopistomaailmassa tai lehtimiehenä.

Miksen käyttänyt tilaisuuksia hyväkseni, miksei minusta tullut yhtä niistä Ruotsiin juurtuneista suomalaisista, jotka ovat luoneet kauniin ja arvostetun sosiaalisen uran kukoistavassa kansankodissa? Syynä oli lupaus jonka olin sodan aikana antanut itselleni, haave saada purjehtia omalla veneellä Välimerelle. Itse asiassa minä olin kaiken aikaa varovasti mutta määrätietoisesti valmistellut tätä matkaa. Nostokölijollani »Vita Nuovan» oli 1941 syrjäyttänyt pieni mutta aito matkapurjevene, haivene »Galathea», jonka minä 1945 vaihdoin huomattavasti kookkaampaan ja moottorilla varustettuun kosteriin, »Libertéhen». Sillä olisi jo päässyt Pohjanmeren yli ja voinut purjehtia jokia ja kanavia pitkin läpi Ranskan. Kun kohtalo 1947 toi yllättäen eteeni Välimeren-matkalle sopivan ihannelaivan, hyvinrakennetun, kauniin ja tilavan kitsin »Daphnen», unelma oli huomaamatta toteutunut niin pitkälle ettei paluuta enää ollut. Työnantajani, Wahlström & Widstrandin kustannusliike ja Svenska Dagbladet, antoivat minulle varmemmaksi vakuudeksi vielä tarpeellisen taloudellisen tuen. Niinpä me siis lähdimme matkaan Tukholmasta keväällä 1948 ja vietimme veneessä tasan viisi kuukautta. Minä kirjoitin matkan kokemuksista ensin lehtiartikkelisarjan ja sitten teoksen »Önskeresan», joka ilmestyi Ruotsissa syksyllä 1949 ja Suomessa » Toivematkan» nimellä 1950.

Kun luen nyt kirjan uudestaan, minua hämmästyttää kuinka vahvasti vastakoettu sota sitä leimaa. Eikä se koske vain konkreettista ympäristönkuvausta, hylkyjä Englannin rannikoilla, lähes maan tasalle pommitettua Le Havrea, Seinen ja Rhônen tuhottuja siltoja, ihmisten sotatapahtumia koskevia kommentteja ja lukemattomia muita yksityiskohtia. Sodasta kielii myös se suuri helpotus, jota ranskalaiset tunsivat palautuneen rauhan ja avautuneiden uusien mahdollisuuksien edessä. Pikku retkikuntamme sai osakseen ihmeellistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta niin viranomaisten kuin satunnaisten tuttavienkin taholta. Heti kun vene oli kiinnittynyt laituriin paikalle tulvi uteliasta ja hyväntahtoista yleisöä. Kaikki olivat iloisia nähdessään ulkomaisen huvipurren ja halusivat helpottaa elämäämme eri tavoin, oli se sitten proomukippareiden tarjoamaa ilmaista hinausapua tai punaviinitilkka jonka kulkurit tahtoivat jakaa meidän kanssamme. Tavalliset talonomistajat siinä kuin linnanherratkin avasivat meille vieraanvaraisesti kotiensa ovet, ja majatalonisännät lisäsivät meidän tähtemme auliisti ylimääräisiä ruokalajeja vakiolistalleen. Ilmeisesti me annoimme heille esimakua uusista myönteisistä suhteista vierasmaalaisiin. Eivätkä yksin meidän sydämemme olleet apposen auki uudelle keväälle, myös Ranska sulki nuoret ja iloiset vieraat syliinsä.

Tämä tunnelma ilmeisesti väritti matkakuvausta ja teki siitä lukijoiden mielestä mukaansatempaavan. Minä en ollut kirjailijana tähdännyt muuhun kuin että onnistuisimme suurella säästäväisyydellä peittämään välttämättömät kulumme. Olimme kotoa ottaneet mukaamme sekä voita, lihasäilykkeitä, hernekeittoa että muita ruokatarvikkeita, jotta voisimme syödä mahdollisimman halvalla veneessä; retket teimme omilla, rauteiteitse perille lähetetyillä polkupyörillämme, eikä liikennel...