Jussi Katajala

Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita

1. painos

Copyright© Jussi Katajala

Kustantaja

Osuuskumma-kustannus
osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi

Erkka Leppänen

Erkka Leppänen

Jarno Kantelinen

Erkka Leppänen

Esipuhe

Tämän kokoelman teemaksi valikoitui melkein itsestään historialliset novellit, sillä olen saanut eniten positiivista palautetta juuri kirjoittamistani historiallisista tarinoista. Novellien järjestys määräytyi helposti tapahtuma-ajan mukaan. Niiden aikaskaala puolestaan ulottuu ajanlaskua edeltävistä vuosisadoista nykyaikaan asti. Kokoelman tarkan genren määrittely on kuitenkin vaikeaa. Novelleja yhdistää niiden sijoittuminen historialliseen aikakauteen, mutta sen lisäksi jokaisessa on mukana myös jonkinlainen spekulatiivinen elementti. Osa novelleista on perinteisiä seikkailutarinoita, osa voitaisiin laskea vaihtoehtohistoriaksi ja pari luiskahtaa kauhun puolelle. Toivottavasti tämä eri tyylilajien sekoitus tuottaa nautittavan sekoituksen.

Jussi Katajala

TAIVAALTA PUDONNUT

Alus oli tuhoon tuomittu. Sen runko vääntyili ja vapisi plasmaohjusten osumista. Käytävillä vallitsi pakokauhu ja kaaos miehistön pyrkiessä pelastuskapseleihin. Kukaan ei enää välittänyt käskyistä ja ohjeista eikä asepukuni suonut minulle arvovaltaa. Kaikki halusivat vain pelastua. Sain raivattua itselleni tien pelastuskapseleille, mutta ne oli kaikki jo laukaistu. Säntäsin harjoitustilaan. Aivan kuten olin toivonutkin, siellä oli hyppypukuja. Pukeuduin kiireesti. Juuri kun olin vetämässä kypärää päähäni, aluksen runko petti.

Harjoitustilan seinä hajosi ja sinkouduin ilman mukana kylmään avaruuteen. Sain vedettyä kypärän päähäni viime hetkellä. Leijuin kauemmas aluksesta ja katselin avuttomana väistämätöntä loppua. Oma alukseni oli tuhoutunut eikä muillakaan ollut paljoa toivoa. Yksinvaltiaan laivasto oli ylivoimainen. Kapina olisi pian murskattu lopullisesti ja diktatuuri jatkuisi. Erotin pimeyden keskeltä valkoisena hohtavan Ensimmäisen sanansaattajan laivaston lippulaivan, joka oli Mikaelin komennossa. Jos Mikael vain olisi liittynyt meihin, olisimme saattanee voittaa.

En ehtinyt murehtia kapinayritystämme enempää, sillä kiisin kohti planeettaa, jonka kiertoradalla olimme taistelleet. Se levittäytyi allani sinivalkeana avaruuden mus tuutta vasten. Sain käännettyä kurssini hyppypuvun moottoreilla sopivaksi juuri ennen kuin syöksyin planeetan ilmakehään. Tuhkaksi palamisen tai takaisin avaruuteen sinkoutumisen sijaan putosin tulipallona ylemmän ilmakehän halki. Hyppypuku suojasi minua kitkan aiheuttamalta hirvittävältä kuumuudelta. Syöksyin yhä alemmas ja päädyin planeetan yöpuolelle.

Läpäistyäni pilvipeitteen hyppypuvun laskuvarjo aukesi automaattisesti. Leijailin maanpinnalle ja laskeuduin erämaahan. Irrotin laskuvarjon ja katsoin taivaalle. Laivastot olivat myös ajautuneet planeetan yöpuolelle. Räjähdysten leimahdukset ja planeetalle putoavan romun tuliviivat näkyivät selkeästi yötaivaalla. Jospa osa taivaan valoviiruista olikin pelastuskapselien aiheuttamia? Ehkä osa tovereistani oli päässyt pakoon ja he onnistuisivat myös pelastautumaan tälle planeetalle? Ehkä kapinalla oli vielä toivoa?

Kuulin ääntä ja käännyin ympäri. Edessäni seisoi joukko paikallisia. Paikalliset olivat pienikokoisia eikä heillä ollut sarvia. He olivat selvästi peloissaan. Heidän ympärilleen kerääntyneet valkeat eläimet tuijottivat minua uteliaasti. Eläimet olivat joko paikallisia rohkeampia tai liian tyhmiä pelätäkseen. Ilmakehähypystä mustuneeseen hyppypukuuni varastoitunut kuumuus purkautui. Olin varmasti pelottava näky seisoessani heidän edessään tähtien valossa valtavana, mustana ja höyryävänä. Paikalliset sanoivat jotain, mutta hyppypuvun autotulkki ei ymmärtänyt heidän puhettaan. Viittilöin heitä puhumaan lisää, jotta autotulkki oppisi kielen.

Paikalliset puhuivat keskenään ja viittilöivät puolestaan minua tulemaan mukaansa. He olivat liian heiveröisiä, jotta heistä olisi ollut minulle vaaraa, joten lähdin heidän kanssaan. Minut vietiin kylään, jossa oli alkeellisia kivirakennuksia. Oppaani huusivat ja metelöivät herättäen koko kylän. Suuri joukko paikallisia kerääntyi katsomaan minua, mutta osa vain vilkuili minua peloissaan ovista tai ikkunoista. Minut vietiin suureen rakennukseen ja ohjattiin saliin, jota valaisivat seitsenhaaraiset pikkutulet.

Salissa oli vaikutusvaltaisen näköinen paikallinen, joka yritti salata pelkonsa. Hän oli luullakseni jonkinlainen johtaja. Hän puhui minulle, mutta autotulkki ei vieläkään osannut kääntää puhetta. Kirosin ääneen. Hyppypuvun ulkokaiuttimen vahvistama puheeni jylisi rakennuksessa ja johtaja kalpeni. Minut tuoneet paikalliset juoksivat pakoon. Johtaja kohotti vapisevan kätensä ja ryhtyi puhumaan jotain kovaan ääneen. Hänen höpinästään oli se hyöty, että autotulkki sai viimein tarpeeksi materiaalia ja vilkutti vihreää valoa.

– Missä minä olen? kysyin katkaisten johtajan puhetulvan.

– Olet Juudeassa, johtaja vastasi.

– Onko se valtakunta vai tämän planeetan nimi? Onko teillä viestimiä tai avaruusaluksia?

– Mikä on planeetta? johtaja ihmetteli. – Voimme kyllä lähettää viestinviejän, jos haluat lähettää viestin jonnekin. Jos tarvitset aluksen kuljettamaan sinut jonnekin, Gazassa on laivoja. Matka sinne kestää jalkaisin viikon verran.

Johtaja ei selvästikään ymmärtänyt, mitä kysyin. Masennuin tajutessani kuinka primitiiviselle planeetalle olin pudonnut. Vaikka jotkut tovereistani olisivatkin päässeet pakoon, en ehkä saisi heihin koskaan yhteyttä. Hyppy puvun viestin ei kantaisi edes kiertoradalle eikä täällä olisi tarvittavaa teknologiaa tehokkaamman viestimen tai avaruusaluksen rakentamiseksi. Toiveeni kapinan jatkamisesta romahtivat. Minut oli todennäköisesti tuomittu viettämään loppuelämäni maanpakolaisena tässä syrjäisessä maailmassa.

– Ibrahim ja muut paimenet sanoivat, että putosit taivaalta, johtaja sanoi epävarmasti. – Onko se totta?

– Kyllä, se on totta.

– Olemme seuranneet peloissamme taivaalla roihunneita tulia. Tiedätkö niistä jotain?

– Ne johtuvat taistelusta. Taistelusta, joka on pian ohi.

– Onko taivaassa riehunut sota?

– Sota taivaassa? naurahdin. – Kutsutaan sitä sitten sodaksi taivaassa, et sinä ymmärtäisi vaikka selittäisin. Taivaassa nousi kapina yksinvaltiasta vastaan. Kapina, joka murskattiin armotta.

– Mikä sinun nimesi on? johtaja kysyi. – Putosit taivaalta. Oletko Herran enkeli?

Hyppypuvun mukaan planeetan ilmaa pystyi hengittämään, joten päätin riisua kypäräni. Autotulkki toimisi ilman kypärääkin. Johtajan kasvot vääristyivät kauhusta kun paljastin kasvoni.

– Kukako minä olen? sanoin. – Minä olin yksinvaltiaan armeijan kenraali ennen kuin käännyin häntä vastaan. Minä olen kapinallisten ylikomentaja. Nimeni on Lucifer.

NEREIDIEN LAULU

Kalymnoksen viimeisellä kuninkaalla Philokrateella ei ollut muita lapsia kuin Hypatia-niminen tytär. Kun Hypatian tuli aika avioitua, Philokrates päätti antaa tyttärensä sille, joka toisi Hypatialle kauneimman ja kallisarvoisimman kaulakorun. Philokrates lähetti kaikille kreikkalaisille ylimyksille viestin, että sulhasehdokkaiden tuli saapua Kalymnokselle seuraavaan täysikuuhun mennessä. Hypatia saisi itse valita heidän tuomistaan kaulakoruista mieleisensä ja samalla tulevan aviomiehensä.

Tieto Philokrateen ilmoituksesta levisi myös sienensukeltajien pariin. Heidän joukossaan oli nuorukainen nimeltä Theron, joka oli rakastunut Hypatiaan. Hän valitsi sukeltamistaan sienistä aina kaikkein parhaimmat ja vei ne kuninkaanpalatsiin. Ajatus siitä, että Hypatia peseytyi juuri hänen sukeltamallaan sienellä, tuotti Theronille suurta mielihyvää.

– Minä aion sukeltaa niin paljon sieniä, että pystyn ostamaan Hypatialle kaikkein kauneimman kaulakorun, Theron sanoi ystävälleen Simonideelle. – Sitten saan hänet vaimokseni.

– Sinäkö kilpailisit ylimysten rikkauksien kanssa sienilläsi? Simonides nauroi. – Vaikka sukeltaisit kaikki sienet Aigeianmerestä, et siltikään pystyisi ostamaan hänelle edes hopeista kaulaketjua. Jätä nuo hupsut haaveesi, niistä ei seuraa mitään hyvää.

Theron suuttui Simonideelle, mutta tajusi pian hänen olevan oikeassa ja masentui. Simonides sääli ystäväänsä ja pyysi tätä mukaansa sukellusmatkalle. Ehkä merituuli puhaltaisi turhat haaveet Theronin mielestä tai sukeltaminen kylmään meriveteen viilentäisi hänen tunteitaan Hypatiaa kohtaan. Theron suostui ja he lähtivät matkaan seuraavana aamuna.

Muutkin sienensukeltajat olivat lähteneet merelle. Hypatiaa kosimaan tulevat ylimykset toisivat mukanaan hovinsa ja paljon seuralaisia, joiden kaikkien tulisi olla edustavimmillaan. Kalymnoksen sieniä pidettiin tuohon aikaan kaikkein parhaimpina pesusieninä, joten niillä olisi varmasti suuri kysyntä. Simonides ja Theron päättivätkin suunnata kauemmas, pois tutuilta sienipaikoilta, joissa nyt parveili sukeltajia.

Simonides ja Theron saapuivat nimettömän ja aution saaren luokse. Vesi saaren ympärillä oli kirkasta, eikä siellä ollut vaarallisia merivirtoja. Muutaman koesukelluksen jälkeen he löysivät saaren länsipuolelta hyvän sieniapajan. Se oli merenalaisen jyrkänteen reunalla, niin syvällä että vain parhaat sukeltajat pystyivät noutamaan sieltä sieniä. Theron ja Simonides sukelsivat vuorotellen toisen pitäessä huolta, ettei vene ajelehtinut pois. Erään kerran kun Theron oli sukeltanut pohjaan ja keräsi sieniä, hän sattui katsomaan jyrkänteen reunan yli. Jyrkänteen pohjalla oli kaupunki. Se ei voinut olla maanjäristyksen mereen suistama, sillä rakennukset olivat ehjiä ja niiden marmori oli helmenvalkoista.

Päästyään takaisin veneeseen Theron kertoi näkemästään Simonideelle. Simonides ei ensin uskonut Theronia, mutta sukellettuaan itse jyrkänteen reunalle hän näki saman. Kaupunki oli niin syvällä, että sinne sukeltaminen olisi äärimmäisen vaarallista jopa kokeneelle sukeltajalle. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten he päättivät mennä saarelle syömään ja lepäämään. Kun he istuivat rannalla, heidän luokseen saapui vanha mies, jonka he kutsuivat mukaan syömään vähiä eväitään. Vanhus kertoi käyvänsä joskus saarella saadakseen ajatella rauhassa. Theron uteli, tiesikö vanhus mitään uponneesta kaupungista.

– Se on Nereidopolis, nereidien kaupunki, vanhus sanoi. – He asuvat siellä silloin kun Aigeianmeri on tyyni. Kun meri raivoaa, he lähtevät auttamaan myrskyyn joutuneita merimiehiä.

– Ehkä meidän pitää uhrata jotain nereideille, jotta he auttavat meitä jos joudumme myrskyyn, Simonides sanoi. – Nyt kun tiedämme, missä he asuvat, uhrilahjamme menee varmasti perille. Meillä ei kylläkään ole kultaa eikä oikein muutakaan arvokasta.

– Nereidit eivät auta saadakseen palkkion, vanhus vastasi. – Eivätkä he tarvitse kultaa. Delfiinit, hippokampit ja muut merenelävät tuovat kaupunkiin uponneiden laivojen aarteita. Nereidopoliksessa on kultaa ja koruja riittämiin.

Vanhus kiitti ruoasta ja jatkoi matkaansa kadoten saaren toiselle puolelle. Alkoi tuulla, joten Theron ja Simonides päättivät lopettaa sukeltamisen siltä päivältä. Theron mietti merenalaista kaupunkia ja vanhuksen puheita koko yön.

– Aion sukeltaa merenalaiseen kaupunkiin, Theron sanoi aamiaisella. – Vanhuksen puheet Nereidopoliksesta saattoivat olla pelkkää höpinää, mutta siellä voi olla jotain arvokasta, jolla saan hankittua Hypatian arvoisen kaulakorun.

– Kaupunki on niin syvällä, että sinne sukeltaminen on hengenvaarallista, Simonides vastusteli.

– Jos en saa Hypatiaa, en välitä vaikka jäisinkin merenpohjaan.

Simonides tajusi, ettei Theron muuttaisi mieltään. Raskain mielin hän lupautui vahtimaan venettä sillä aikaa kun Theron sukelsi. He menivät veneellä merenalaisen kaupungin kohdalle, ja Theron hyppäsi mereen. Simonides odotti hermostuneena kauan aikaa, mutta Theron ei palannut pinnalle. Viimein Simonides sukelsi hänen peräänsä. Simonides ui kohti valkeana hohtavaa merenalaista kaupunkia, mutta hänen keuhkonsa tuntuivat repeävän ennen kuin hän pääsi kaupungin luokse. Simonideen oli pakko palata pinnalle. Vene oli ajelehtinut kauemmas, ja Simonides joutui pinnistämään viimeisetkin voimansa päästäkseen veneen luokse.

Kerättyään voimia Simonides päätti palata Kalymnokselle. Theron oli selvästikin hukkunut jahdatessaan olematonta aarretta. Simonides sääli ystäväänsä, joka oli lähtenyt viimeiselle matkalleen ilman kolikkoa. Theron joutuisi vaeltamaan sata vuotta Styks-joen rannoilla, mikäli hän ei voisi maksaa lautturi Kharonille matkasta joen yli. Simonides päätti uhrata veitsensä Poseidonille ja pyytää, että tämä antaisi Theronille kolikon, kun hän lähtisi Poseidonin valtakunnasta kohti Hadeksen valtakuntaa. Veitsi oli uusi ja sen terä välkehti auringossa matkallaan pinnan alle.

Aika kului ja täydenkuun hetki lähestyi. Kalymnokselle saapui ylimyksiä kaikkialta ympäri Kreikkaa, ja Simonides sai keräämänsä sienet myytyä hyvällä hinnalla. Saamillaan rahoilla Simonides osti itselleen uuden veitsen.

Viimein tuli aika, jolloin Hypatian piti valita itselleen aviomies ehdokkaiden joukosta heidän tuomiensa kaulakorujen perusteella. Tuohon aikaan Khorio oli Kalymnoksen pääkaupunki ja kuningas Philokrates päätti, että valinta suoritetaan Khorion agoralla. Samallahan valittaisiin myös Kalymnoksen tuleva kuningas, joten kansa saisi kertoa Hypatialle oman mielipiteensä. Simonides meni agoralle nähdäkseen tapahtuman ja sai hankittua paikan eturivistä.

Ehdokkaat kehuivat itseään ja esittelivät toinen toistaan kauniimpia kaulakoruja. Valinta tulisi olemaan vaikea. Silloin joku ryhtyi tunkemaan itseään väkijoukon läpi kohti Hypatiaa. Kuninkaan hopliitit vetivät miekkansa ja valmistautuivat lyömään tunkeilijan maahan, jos tästä olisi vaaraa. Simonides henkäisi hämmästyksestä kun hän tunnisti väkijoukon läpi tunkeutuneen. Kyseessä oli Theron, joka asteli Hypatian luokse ja ojensi hänelle kaulakorun. Väkijoukossa kävi kohahdus, sillä kaulakoru oli niin kaunis, että se sai ylimysten tuomat kaulakorut näyttämään rihkamalta. Hypatia valitsi Theronin ja hänen kaulakorunsa.

Kun selvisi, että kyseessä oli vain köyhä sienensukeltaja, Philokrates yritti peruuttaa Hypatian valinnan vedoten siihen, ettei Theron ollut ylimys. Väkijoukko raivostui ja Philokrateenkin oli pakko myöntyä. Ylimykset ottivat kaulakorunsa ja lähtivät vihaisina takaisin koteihinsa.

– En ota tätä kaulakorua pois kaulaltani niin kauan kuin elän, Hypatia sanoi kun Theron laittoi kaulakorun hänen kaulalleen.

Kun häät oli vietetty ja Theron oli muuttanut asumaan kuninkaan palatsiin, hän kutsui Simonideen luokseen. Simonides pelkäsi Theronin haluavan kostaa sen, että Simonides oli lähtenyt ja jättänyt hänet meren armoille. Theron ei kuitenkaan ollut vihainen.

– Minäkin olisin kuvitellut sinun kuolleen, jos olisit ollut pinnan alla niin kauan, Theron sanoi.

Hän otti veitsen ja ojensi sen Simonideelle.

– Tämä taitaa olla sinun, Theron sanoi. – Löysin sen merenalaisesta kaupungista kuten kaulakorunkin. Pudotitko veitsen vahingossa?

– Uhrasin sen Poseidonille, jotta hän turvaisi matkasi Styks-joelle ja maksaisi puolestasi lautturille. Olen jo hankkinut uuden veitsen, joten voit pitää tuon, jos haluat. Tosin sinullahan on nyt varaa hankkia parempikin veitsi.

– Pidän tämän veitsen muistona ystävyydestäsi, Theron sanoi.

– Miten oikein selvisit hengissä? Simonides ihmetteli.

– Menetin tajuntani juuri kun sain kaulakorun käteeni ja merivirrat kuljettivat minut saaren toiselle puolelle. Ilmeisesti delfiinit kantoivat minut rannalle tai sitten Poseidon ei kaivannut minua valtakuntaansa. Heräsin joka tapauksessa rantahietikolta kaulakoru kädessäni. Sain kalastajilta kyydin takaisin Kalymnokselle.

– Uponneessa kaupungissa oli siis aarteita? Simonides aprikoi. – Taidanpa itsekin sukeltaa sinne, sillä minulla olisi käyttöä kullalle.

– Et missään nimessä saa sukeltaa sinne! Theron huusi kalvenneena.

– Miksen saisi? Oliko siellä sittenkin nereidejä tai muuta merenväkeä?

– Ei tietenkään... mutta merivirrat ovat arvaamattomia ja vaarallisia enkä halua että hukut. Jos tarvitset kultaa, niin pääset kyllä töihin tänne palatsiin. Pidän huolen, että saat kunnon palkkion.

Simonides päätti suostua ystävänsä ehdotukseen ja jäi töihin palatsiin. Kaikki sujui hyvin, kunnes tuli seuraavan täydenkuun aika. Kirkas kuutamo paistoi suoraan Simonideen huoneeseen, eikä hän saanut unta, joten hän päätti lähteä kävelylle ja kuljeskeli kuutamon valaisemassa hiljaisessa palatsissa. Vartijat tunsivat Simonideen, joten hän sai kulkea rauhassa, kunhan ei yrittänyt mennä kuninkaallisiin makuutiloihin.

Simonides yllättyi tavatessaan Theronin meren suuntaan olevalta parvekkeelta. Theron säpsähti, kun Simonides tervehti häntä.

– Etkö sinäkään saa nukuttua kuutamon vuoksi? Simonides kysyi.

– Kuuletko sinä sen? Theron sanoi ja osoitti merelle.

– Kuulenko minkä?

– Nereidien laulun. Ne laulavat merellä ja ääni kantaa tänne asti. Sen vuoksi en saa nukuttua.

– En minä kuule mitään, Simonides vastasi. – Mitä ne laulavat?

Theron ei vastannut mitään ja lähti parvekkeelta. Simonides katseli merelle ja yritti kuunnella nereidien laulua, mutta kuuli vain meren hiljaisen äänen.

Theron ei puhunut mitään nereidien laulusta enää seuraavana päivänä. Kun täydenkuun aika jälleen lähestyi, Theron muuttui synkäksi ja hermostuneeksi. Kalastajat löysivät rantaan ajautuneen kuolleen delfiinin, mitä pidettiin huonona enteenä. Delfiini oli raadeltu ja sen epäiltiin joutuneen hain uhriksi. Seuraavan täydenkuun aikaan Simonides lähti jälleen vaeltamaan palatsissa, ja hän löysi Theronin taas samalta parvekkeelta. Theron katseli merelle. Hän puristi parvekkeen kaidetta ja hänen otsallaan kiilsi tuskanhiki.

– Ne laulavat jälleen, Theron sanoi. – Ne laulavat minulle. Nemertes johtaa kuoroa, tunnistan hänen äänensä. Se on kuin kevyt aalto, joka nousee pitkin hienointa rantahiekkaa.

– Mitä sinä puhut? Miten sinä muka tunnistat tietyn nereidin äänen olemattomasta laulusta?

– Merenalainen kaupunki... se oli Nereidopolis. Siellä asui nereidejä ja muuta merenväkeä.

– Mitä sinä oikein puhut?

– Minä valehtelin sinulle. Merivirrat eivät kuljettaneet minua saaren toiselle puolelle. Nemertes antoi minulle yrtin, jonka syötyäni saatoin hengittää veden alla ja puhua vedenväen kanssa. Hän pelasti minut hukkumiselta, ja minä asuin nereidien luona. Enkä minä palannut kalastajien veneessä Kalymnokselle, minä suostuttelin delfiinin tuomaan minut. Se oli epäilemättä sama delfiini, joka löydettiin rannalta kuolleena. Vedenväki osaa olla armotonta.

– Ihmettelinkin, miten oikein sait löydettyä veitseni, jos kerran menetit tajuntasi heti kun olit saanut kaulakorun käsiisi. Mitä nereidit sinusta haluavat?

– He haluavat minun palaavan Nereidopolikseen, Theron sanoi ja lähti kohti kuninkaallisia makuutiloja.

Seuraavan täydenkuun lähestyessä Theron oli entistä hermostuneempi ja synkkämielisempi. Simonides ajatteli mennä nimettömän saaren luokse ja sukeltaa merenalaiseen kaupunkiin nähdäkseen, oliko Theronin puheissa perää. Hän kuitenkin luopui ajatuksesta kun useita sienensukeltajia jäi palaamatta pinnalle ja kalastajien vene kaatui lähellä Kalymnoksen satamaa. Oli tyyni sää eikä vene ollut kaukana rannasta, mutta yksikään kalastajista ei noussut pinnalle.

Täydenkuun aikaan Simonides heräsi huutoon. Käytävillä ryntäili vartijoita ja Hypatia seisoi suuressa salissa yövaatteissaan, kaulallaan Theronin tuoma kaulakoru. Hän ei luopunut siitä edes yöksi. Kun selvisi, että Theron oli kadonnut, Simonides lähti heti juoksemaan kohti rantaa. Theron oli polvillaan vesirajassa ja ulisi tuskaisesti kohti kuuta. Simonides tarttui ystäväänsä ja raahasi hänet rannalle.

– He eivät lopeta lauluaan ennen kuin saavat haluamansa, Theron valitti. – Heidän laulunsa tekee minut hulluksi.

– Sinähän sanoit heidän haluavan sinut, Simonides sanoi. – Minkä ihmeen takia sinun piti mennä veteen? Sinähän olet aivan märkä, yrittivätkö he viedä sinut väkisin?

– Menin mereen itse, mutta se heitti minut rannalle. Minä en riitä. He haluavat myös Hypatialle antamani kaulakorun, koska se on Nemertesin kaulakoru. Teeskentelin rakastavani Nemertesiä, jotta sain varastettua hänen kaulakorunsa. Nyt hän haluaa omansa takaisin.

Simonides auttoi Theronia kävelemään takaisin palatsille. Kyselijöille Simonides selitti, että unen jumala Hypnos oli saanut Theronin kävelemään unissaan. Theron vannotti Simonidesta olemaan kertomatta kenellekään sanaakaan siitä, mitä hän oli kertonut. Jos Theron joutuisi kuninkaan epäsuosioon, myös Simonideen työpaikka palatsissa ja ehkä jopa henki olisivat vaarassa.

Kun seuraava täysikuu lähestyi, Kalymnoksen ympärille ilmaantui outoja meripyörteitä. Saarelle yrittävät laivat kulkeutuivat takaisin merelle, vaikka niiden miehistöt soutivat niin kovaa kuin jaksoivat. Kalymnokselta lähtevät laivat taas paiskautuivat takaisin rannalle. Kalymnos jäi eristyksiin ja ruoka alkoi käydä vähiin, koska kauppalaivat eivät päässeet satamaan eivätkä kalastajat merelle. Theron yritti suostutella Hypatian antamaan kaulakorun takaisin.

– Ei missään nimessä! Hypatia huusi. – Tämä kaulakoru on ainut syy, miksi otin sinut miehekseni. Minä en ota tätä kaulakorua pois kaulaltani niin kauan kuin elän.

Jälleen seuraavana täydenkuun iltana Theron oli hulluuden partaalla. Hän kulki palatsissa kuin aave ja mumisi itsekseen. Sillä kertaa täysikuu peittyi pilviin ja unen jumala Hypnos vaivutti Simonideen uneen. Hän kuitenkin heräsi keskellä yötä, kun hänet revittiin vuoteesta ja heitettiin lattialle. Soihtujen valossa hän näki raivosta kalpean kuningas Philokrateen. Yksi hänen hopliiteistaan piti miekkaansa Simonideen kurkulla.

Philokrates vaati saada tietää, missä Theron oli. Simonides vastasi, ettei hänellä ollut aavistustakaan. Simonides raahattiin kuninkaallisiin makuutiloihin ja vietiin sen sängyn luokse, jolla Theron ja Hypatia nukkuivat. Juuri silloin pilvet väistyivät ja kammottava näky sai Simonideen jalat vapisemaan. Hypatia makasi sängyllä kuolleena. Hänet oli surmattu ja kaulakoru oli poissa hänen kaulaltaan. Sängyllä Hypatian ruumiin vieressä oli Simonideen veitsi, joka oli päätynyt Theronille.

Silloin Simonides kertoi kaiken, mitä tiesi. Hopliitit lähtivät rannalle, mutta Theronia ei löydetty. Etsintöjä jatkettiin seuraavana päivänä, mutta tuloksetta. Edes Theronin ruumista ei löydetty, hän oli kadonnut lopullisesti. Nemertes oli saanut omansa takaisin. Tyttärensä menettänyt Philokrates vaipui epätoivoon ja kuoli pian suruun. Koska kuninkaallinen suku oli sammunut, läheisen Kosin saaren kuningas saapui ja alisti Kalymnoksen lopullisesti valtaansa.

Simonides ei enää koskaan poistunut Kalymnokselta, sillä hän kammosi merta. Sienien sukeltamisen sijaan hän opetteli kivenhakkaajaksi. Hän sai siitä niukan elannon ja eli yksinäisenä kunnes kuoli. Kerrotaan, että kun hänet löydettiin kuolleena, joku tuntematon oli käynyt laittamassa kultakolikon hänen kielensä alle maksuksi Kharonille. Kolikkoa arveltiin syrakusalaiseksi, sillä sen toisella puolella oli kuvattuna delfiinillä ratsastava poika. Epäilijät kuitenkin sanoivat, ettei se voinut olla syrakusalainen, koska toiselle puolella oli kuvattuna hevosenpäinen hippokamppi ja Syrakusan kolikoissa oli yleensä voitonjumala Nike.

KATARSIS

Minä rakastin kaupunkia ja jonkin aikaa kaupunkikin rakasti minua. Rakkauteni kaupunkiin alkoi, kun olin vasta lapsi. Vanhempani ottivat minut tuolloin ensimmäistä kertaa mukaansa markkinoille. Ihmisten ja myytävien tavaroiden paljous sai minut pyörälle päästäni. Markkinoille oli saapunut ihmisiä muista Hellaksen kaupungeista sekä barbaarien mailta. Jossain vaiheessa jäin hetkeksi tuijottamaan barbaaria, jonka asu huvitti minua suuresti. Kun käänsin katseeni, en nähnyt vanhempiani enää missään. Yritin epätoivoisesti etsiä heidät, mutta agoralla oli niin suuri väenpaljous, etten löytänyt heitä. Harhailin ihmisten joukossa koko päivän ja auringon laskiessa olin väsynyt, nälkäinen ja peloissani. En osannut tietä kotiin, sillä olin kulkenut kaupungilla ainoastaan vanhempieni kanssa ja he tiesivät aina, minne mennä.

Tavalliset kansalaiset ja kauppiaat alkoivat kaikota agoralta, jonka valtasivat juopuneet miehet, varjoissa väijyvät rosvot sekä itseään kaupittelevat naiset ja nuorukaiset. Huomasin ihmisten vilkuilevan minua ja virnuilevan häijysti. Viiniä päälleen läikyttänyt, horjuvin askelin kulkeva mies tarjosi minulle kolmea drakhmaa yöstä kanssani. Säntäsin pakoon. Juoksin pitkin katuja ja päädyin entistä enemmän eksyksiin. Lopulta istahdin erään talon seinustalle ja purskahdin katkeraan itkuun.

– Miksi itket, poika?

Nostin katseeni ja näin edessäni kauniin naisen, joka hymyili lempeästi.

– Olen eksynyt, enkä osaa kotiin.

– Minä tiedän, missä sinä asut. Tule, vien sinut kotiin.

– Miten sinä voit tietää, missä minä asun? Ethän edes tiedä nimeäni!

– Minä tunnen kaikki tämän kaupungin asukkaat ja tiedän, missä he asuvat. Sinä olet Theokritos, Plagioksen poika. Jäätkö siihen istumaan vai haluatko kotiin?

Epäröin hetken, mutta tartuin sitten naisen ojentamaan käteen. Ainakin hän vaikutti tuntevan isäni. Hän johdatti minua pitkin katuja, jotka vähitellen alkoivat vaikuttaa tutummilta. Ihmiset väistivät meitä luomatta meihin katsettakaan.

– Mikä sinun nimesi on? kysyin.

– Helike.

– Sinulla on sama nimi kuin kaupungillamme. Miten voit tuntea kaikki kaupungin ihmiset?

Helike ei vastannut mitään, hän vain hymyili. Päätin testata hänen väitettään.

– Kuka tuo on? sanoin ja osoitin ohittamaamme miestä.

– Hän on Lysimakhos, viinikauppias.

Luultavasti kaikki kaupunkilaiset tunsivat viinikauppiaan, joten jatkoin kyselemistä.

– Entä tuo?

– Hypatos, lammaspaimen.

– Tuo?

– Demetria. Hän saa kulkea rauhassa, sillä kukaan ei uskalla koskea Nemesiksen ylipapittareen.

Jatkoin kyselemistä koko matkan kotiin asti. En voinut tietää, tunsiko Helike tosiaan kaikki kohtaamamme ihmiset vai keksikö hän nimet ja ammatit omasta päästään. Puhuminen sai kuitenkin oloni tuntumaan turvallisemmalta öisen kaupungin kaduilla. Tai ehkä naisen vaatteiden tuoksu rauhoitti minua, sillä hän tuoksui timjamille ja persiljalle, yrteille, joita äitini ja kaikki muut kotikaupunkini naiset käyttivät ruoan maustamiseen.

Kun näin kotitaloni, irrotin otteeni Heliken kädestä ja riensin kolkuttamaan ovelle. Hetken päästä ovi avautui. Äitini yllättyi nähdessään minut ja kaappasi minut syliini. Näin hänen olkansa yli isäni, joka näytti vihaiselta. Saisin luultavasti kunnon selkäsaunan, jotta oppisin olemaan harhailematta pois vanhempieni näköpiiristä.

– Luulimme jo, että sinut oli siepattu ja myyty orjaksi, äiti sanoi. – Miten ihmeessä osasit kotiin pimeässä?

– Tuo nainen toi minut, sanoin.

– Mikä nainen?

Käännyin katsomaan taakseni. Kotikatuni oli autio. Helike oli kadonnut jonnekin.

– Eräs nainen löysi minut ja toi kotiin. Hän sanoi nimekseen Helike ja väitti tuntevansa kaikki kaupungin asukkaat.

– Oletko varma, että hän sanoi nimekseen Helike? isä kysyi. – Valehteletko sinä?

– Olen varma. Miksi valehtelisin?

Isä ja äiti vilkaisivat toisiaan.

– Mene nukkumaan, isä sanoi. – Puhumme asiasta lisää huomenna.

Seuraavana aamuna lähdimme jälleen kaupungille. Vanhempani eivät suostuneet sanomaan, minne olimme menossa. Ohitimme kaupunkimme suojelusjumalan Poseidonin patsaan ja menimme agoran laidalla seisovaan temppeliin, jossa en ollut käynyt koskaan aikaisemmin. Minut vietiin temppelin keskellä seisovan naista esittävän patsaan luokse.

– Näyttääkö tuo patsas tutulta?

Kesti hetken ennen kuin silmäni tottuivat temppelin hämärään.

– Tuohan on se nainen, joka toi minut kotiin eilen! Miksi hänelle on tehty patsas?

– Helike on kaupunkimme suojelushenki, sen agathodaimon. Hän otti ihmishahmon ja johdatti sinut turvaan.

Vanhempani uhrasivat Helikelle kiitokseksi siitä, että hän oli pelastanut minut. Minä puolestani otin tavakseni käydä säännöllisesti Heliken temppelissä. Uhrattuani hänelle istuin tuntikausia temppelin hämärässä ja katselin hänen kasvojaan. Hän oli minulle enemmän kuin vain kotikaupunkini suojelija. Minusta tuntui, että välillämme oli jonkinlainen voimakkaampi side, aivan kuin kohtalomme kietoutuisivat toisiinsa, kunnes jumalatkaan eivät pystyisi enää erottamaan niitä toisistaan.

Rakkauteni kotikaupunkiani kohtaan muuttui ajan myötä rakkaudeksi Helikeä kohtaan. Mikäli joku barbaari tai toisesta kaupungista oleva pilkkasi jollain lailla kotikaupunkiani, ajattelin hänen loukkaavan samalla rakasta Helikeäni ja vaadin hyvitystä. Jouduin tämän vuoksi usein tappeluun, ja kolmetoistakesäisenä tapoin ensi kerran. Onnekseni kyseessä oli pelkkä barbaari, jonka henki ei ollut minkään arvoinen. Barbaari oli sitä mieltä, että häntä oli huijattu orjakaupoissa. Hän huusi tavernassa, että kotikaupunkini oli Akhaian persereikä ja sen asukkaat – varsinkin kauppiaat – olivat kapisen ketun äpäriä. Hänellä oli miekka, minulla oli pelkkä tikari. Hän ei osannut käyttää miekkaansa, minä osasin käyttää tikariani. Maineeni kasvoi, kunnes kaikki tiesivät nimeni.

Vuodet kuluivat. Harjoittelin muiden nuorukaisten kanssa sotataitoa ja haaveilin heidän laillaan sodasta. Toisin kuin toverini, jotka himoitsivat kunniaa itselleen, minä toivoin sotaa muusta syystä. Helike oli pelastanut minut ja minä halusin vuorostani pelastaa hänet, osoittaa olevani hänen rakkautensa arvoinen. Toiveeni vaikutti toteutuvan, kun persialaiset lähtivät sotaretkelle kuninkaansa Artakserkseen johdolla. Persialaisten armeija ete...