Samuli Antila

Kirveenkantajat



Omistettu lapsilleni Iirikselle ja Juholle, sekä vaimolleni Ilonalle.


Kiitokset kuuluvat perheeni lisäksi Anne Leinoselle, Olli Vikmanille, Ville Aukeelle, Tero Huhtiselle, Tuomas Salorannalle, Jussi Katajalalle ja J. S. Meresmaalle. Edellämainitut ovat jossain vaiheessa prosessia kommentoineet, kritisoineet, editoineet ja kuunnelleet. Tietenkin koko Osuuskumman väki kuuluu kiitoslistalle, kuten myös lukuisat Paperiarkki-foorumilla tavalla tai toisella vaikuttaneet henkilöt. Luultavasti unohdan jonkun, mutta kiitos sinullekin.


Kiitos myös kaikille lukijoille.


© Samuli Antila ja Osuuskumma-kustannus

Kansi: J.S. Meresmaa

Taitto: Maria Carole

ePub: Janos Honkonen


Painopaikka: Juvenes Print (Tampere, 2013)

ISBN 978-952-6642-11-6 nid.

ISBN 978-952-6642-12-3 ePub

SAATTEEKSI

Kirveenkantajat on fiktiivinen teos. Sitä ei pidä lukea historiankirjoituksena, vaikka olenkin pyrkinyt ottamaan huomioon tuoreimmat arkeologian, kielitieteen ja folkloristiikan saavutukset.

Maailmankirjallisuudessa esihistoriasta on kirjoitettu paljonkin. Suomenkin alueen muinaisuutta on kaunokirjallisesti kuvannut ainakin Sakari Pälsi mainiossa kirjassaan Kova mies ja Nimetön. Se kertoi tätä kirjaa varhaisemmasta kivikaudesta ja sen ilmestymisen jälkeen on tullut runsaasti uutta tietoa ja monet vanhat käsitykset on hylätty.

Olen ammentanut ammattilaisten töiden tuloksista. Virheet ja omituiset tulkinnat ovat tietenkin henkilökohtainen päänsärkyni. Joissakin asioissa olen saattanut olla eri mieltä asiantuntijoiden kanssa, mutta tulkinnanvaraa on ja tulee olemaan.

En ole pyrkinyt kirjoittamaan siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä mitä olisi voinut tapahtua.

Lopussa on lista teoksista, joista on ollut minulle korvaamatonta apua tätä kirjaa kirjoittaessani. Ne tarjoavat vihjeitä siitä, miltä Pirkanmaaksi myöhemmin nimetty alue on saattanut näyttää nelisentuhatta vuotta sitten, kun indoeurooppalaisia kieliä puhuvien nuorakeraamikkojen suuri uhma oli taittunut ja kampakeraaminen ugrilainen perinne oli päässyt uudelleen niskan päälle.

Kivikausi on kaukana, mutta siitä huolimatta ihmiset ovat ja pysyvät jossakin määrin samanlaisina. Totta kai jokin muuttuukin, muun muassa kieli. En ole edes pyrkinyt matkimaan sen aikaista puhetta, sillä sellainen olisi mahdotonta. Saattaapa sana kirveskin olla balttilaisperäistä uudemman ajan lainaa. Vasarakirveskansat olisivat saattaneet käyttää kirvestä tarkoittaessaan jotakin vasaman tyyppistä sanaa (Häkkinen, 1996). Jos koettaisi täydellisesti imitoida sen ajan puhetta, jouduttaisiin kirja joka tapauksessa kääntämään nykysuomeksi.

Varmaa kuitenkin on, että mitkään alkeelliset luolamiehet eivät nuorakeraamisen ajan lopulla raahanneet rystysiään pitkin maankamaraa Suomen alueella; nykyihminen oli aloittanut menestystarinansa jo kymmeniä tuhansia vuosia aiemmin ja pyyhkäissyt kilpailevat ihmislajit tieltään kuin mustasurma. Jossakin päin maailmaa rakenneltiin jo verovirastoja, valtavaa falloskompleksia ilmentäviä temppeleitä ja muuta, minkä yhdistämme yleensä kehittyneisiin kulttuureihin. Monessa muussa paikassa oli jopa siirrytty pronssikauteen.

Nykyisen Suomen alueella maanviljelys otti jo ensimmäisiä haparoivia askeleitaan, mutta pääasiassa pohjan perukoilla mentiin vielä neoliittisin eväin.

Nelisentuhatta vuotta sitten nykyisen Tampereen seuduilla

Ahvenenköriläs ui laiskasti pitkin puunrunkoja, jotka peittävät matalan järven pohjaa. Repaleisen pyrstön heilahdukset pöllyttävät uppotukkien päältä levää ja kaarnanpalasia. Salakanpoikaset säikähtävät. Parvi hajoaa. Ahven mulkoilee neulamaisia herkkuja ja aukoo suutaan. Syöksy tavoittaa muutaman. Loput karkaavat ulottumattomiin.

Ahven laskeutuu lähelle pohjaa. Virtaus kuljettaa sen kellertävän esineen päältä; puolipallon, joka pilkistää pohjamudasta. Ahven tutkii uteliaasti kahta pyöreää aukkoa. Niistä ei kuitenkaan löydy mitään syötäväksi kelpaavaa. Kala aukoo suutaan ja hulmuttaa lisää pohjamutia liikkeelle. Lietteen alta paljastuvat virnottavat hampaantyngät.

Kallon ympärillä lojuu tummanvihreitä särmiä. Vääristyneenä mateleva valo välkäyttää jotain tulenliekin kaltaista. Tyhjät silmäkuopat tuijottavat.

Viimein ahven kyllästyy ja solahtaa lumpeenvarsien sekaan. Vedessä leijailevat hiukkaset alkavat peitellä kalloa takaisin unohduksiin.

I OSA

Noita-Ahti

Vaikka öisin oli vielä pakkasta ja metsässä polviin asti lunta, lauloivat linnut, ja ensimmäiset silmut olivat puhjenneet puihin. Noita-Ahti veti syvään henkeä ja ravisteli jalkojaan. Matka Suuren kosken kylään olisi ollut paljon helpompi kuukauden päästä, kun lumi olisi ehtinyt sulaa poluilta, mutta Ahti ei halunnut hukata enää hetkeäkään. Liian kauan hän oli odottanut oikeaa hetkeä. Vanhan Noita-Ahdin, hänen isoisänsä, muisto oli haalennut, eikä heidän kylänsä päällikkö Iso-Seppä enää jaksanut teeskennellä, että hän kunnioittaisi nykyisiä tietäjiään.

”Ja Kettu vasta pelkuri onkin”, Ahti sylkäisi. Kettu, Ahdin vain muutamaa vuotta vanhempi setä ja toinen Vanhan Noita-Ahdin tietäjiksi opettamista, oli antanut periksi. Kettu oli muuttanut kylän reunalle ja väitti, että halusi vain olla rauhassa. ”Kukaan muu ei enää pidä Ahtien suvusta huolta, kaikki ovat turtuneet Iso-Sepän komentoon.” Ahti kiristi konttinsa nyörejä ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ei pelännyt, Suuren karhun jälkeläinen. Aurinko hiveli talven ahavoimia kasvoja. Hän kaivoi kontista peuran mahalaukusta tehdyn leilin ja joi ahnaasti.

Umpimetsä vaihtui väljemmäksi maastoksi, kuuset kuiviksi männyiksi. Siellä täällä makasi lumen ja sammalen peittämiä kivilohkareita. Yhden lohkareen paljaalla sivulla hän äkkäsi punaisella maalatun kuvan, jossa ihmishahmo juoksi peuran perässä. ”Metsäläiset... eivät ikinä opi.” Hän sylkäisi olkansa yli.

Kun heidän esi-isänsä olivat kauan sitten tulleet seuduille yli Eteläisen meren, olivat paikalliset metsäläiset vielä haudanneet vainajansa milloin mihinkin. Heitä oli haudattu kylän lähelle ja jopa kotien tampatun hiekkapohjan alle ja kutsuttu kaikki mahdolliset pahat henget polttamalla punamaata haudan päällä. Hän oli lapsena kuunnellut monia tarinoita niistä ajoista. Vanha Noita-Ahti oli sähissyt nuotion lepattavassa valossa, kuinka vainajat olivat metsäläisten outojen tapojen vuoksi kuljeskelleet öisin kylien liepeillä. Vihdoin esi-isät olivat kieltäneet metsäläisten menot. Ne metsäläiset, jotka eivät uskoneet hyvällä, tapettiin varoitukseksi. Vaikka metsäläiset lopettivatkin hautojen punaamisen, olivat he kuitenkin niin jukuripäistä kansaa, että jatkoivat punaisella maalaamista.

Varmuuden vuoksi sotakirveen hallitsemissa kylissä alettiin vainajat haudata entistä kauemmas kodista. Ihmiset, jotka eläessään tiedettiin rettelöitsijöiksi, haudattiin jopa päivämatkojen päähän yksinäisille soille ja pahimmat peiteltiin raskain kivin.

Ahti kuulosteli kaukaa kantautuvia kylän ääniä ja veden kuohuntaa. ”Toivottavasti Lempomielellä on parasta laatua kirveskiveä”, hän mietti. ”Sellaisessa uhkayrityksessä täytyy olla kaikkien haltijoiden ja itse Ukkosenjumalan apu. Vain paras ja väkevästi taiottu käy. Kettu varmaan lähtee mukaani ja Tammi ja Heinäkin. Emme voi lukumäärällä voittaa väärän haltian palvojia, mutta voitettava heidät on. Joku päivä vielä hyökkäävät Kalaisen kylään, jos emme ehdi ensin. Ja Iso-Seppä ei pistä tikkua ristiin... luulee, että höpisen tyhjiä.”

Metsä loppui ja lumen peittämän aukion takana maa vajosi näkymättömiin kivuten harjanteeksi kosken vastarannalla. Sulavat lumet olivat paisuttaneet virran ahnaaksi pauhuksi, se kuulosti kaukaiselta myrskyltä. Ahti näki ensimmäisten majojen maata viistävät tuohikatot. Hän pysähtyi ja veti henkeä. Lempomieli, Suuren kosken kylän päällikkö ja lähitienoiden mahtava mies, saisi hänen puolestaan olla hyvällä tuulella. Hän kaivoi kontistaan palan kuivattua peuranlihaa ja repi siitä suikaleita. Hän lauloi ja loitsi ja heitteli palasia eteensä ja sivuilleen.

”Jos Lempomielellä ei ole kiveä, niin täytyy löytää joku, jolla on. Nyt pitää tehdä jotain, oli siellä luolakalliossa muinaisen Nahkasuun aarre tai ei.”

Huolimatta siitä, että hän pakotti itsensä ajattelemaan vain rohkeita ajatuksia, päätös kirotun väärän haltian luolalle palaamisesta puristi kivivyönä rintaa. Monen vuoden jälkeenkin hän muisti liian selvästi luut ja verentahriman puuhaltian, joka uhosi mädän lemua synkeiden kivimassojen alla. Hän oli juossut minkä alle kymmenkesäisillä jaloillaan oli päässyt ja selvinnyt tuskin elävänä. Ja vain Noita-Ahti oli ymmärtänyt, että hänen typerä seikkailunsa oli saanut väärää haltiaa palvovat hyökkäämään heidän kimppuunsa. Edes Perkale, hänen isänsä, ei ollut yhdistänyt nuolta olkapäässään ja pojan harharetkeä toisiinsa.

”Ja tietenkin vajaamielinen Vuohensorkka. Vaan hän ei päässyt kertomaan kellekään... Isä pääsi lähes hengestään... Mutta se oli silloin. Nyt minä olen noita ja tietäjä, en enää pahainen poikanen. Ketusta ei ole mihinkään. Jos en minä, niin kuka sitten pitää Ahtien suvusta huolta?”

Suuren kosken kylä

— Noki, tänne ja heti!

— Tulossa.

Noki pyyhkäisi mustat suortuvat silmiltään ja nousi istumaan tampatulle maalattialle levitetyiltä oljilta. Mielikki, Suuren kosken kylän päällikön vaimo, oli käynyt raskautensa aikana kovin kärttyisäksi, ja Noki sai yhtä mittaa juosta toimittamassa ties mitä pikku asioita.

— Tänne sieltä, orja!

— Tullaan, tullaan...

Noki nyppi muutaman oljen olkapäiltään ja kiiruhti pajupunosseinän toiselle puolelle. Mielikki, komea vaalea nainen, istui karhuntaljalla peitetyllä olkikasalla. Mielikki läimäytti kätensä yhteen.

— Käy heti hakemassa vettä. Ja täysi saavi tällä kertaa!

— Minä haen.

Mielikki oli itsessään niin muhkea, että syntymätön saisi olla paljon suurempi ennen kuin se päälle näkyisi. Lisääntyneistä vaatimuksista päätellen olisi voinut luulla hänen jo olevan viimeisillään. Kylän päällikkö Lempomieli pysytteli vaimonsa raskauden aikana suureksi osaksi pois majastaan ja huvitteli uuden orjatyttönsä Sapmen kanssa, joten Mielikin ailahtelut jäivät kokonaan päällikön lasten, Viljan, Pellavan, Tähkän, Pikku-Lempomielen ja Leinikin kestettäviksi. Pahiten kärsi kuitenkin orjatyttö Noki. Tavallisesti siedettävästä emännästä tuli raskaana hankala. Hän ei kuitenkaan miehensä tapaan kohdellut Nokea kuin eläintä – Lempomieli, Suuren kosken kylän suuri päällikkö, oli kaikkea muuta kuin lempeä, vaikka olikin ominut rakkaudenjumalan nimen.

Noki kömpi nahkaovesta ulos kimmeltävälle hangelle. Talvi oli taittumassa. Kylän tunkiolta kantautui korppien rähinä. Aurinko oli kutsuttu takaisin päivänä, jolloin se oli lähimpänä katoamistaan, ja se lämmitti taas ja paisutti kosken mustat vedet maidonsameaksi. Yöt olivat kuitenkin vielä pitkiä ja hyytäviä.

Kyläläiset lämmittivät majojensa kuoppaliesiä. Majojen kattoräppänöistä tuprusi savua ja naiset ja lapset kököttivät ulkona odottaen lieden kivien kuumenemista ja pahimman savun hälvenemistä. Kylän miehistä kaikki kykenevät olivat lähteneet hiihtämään hirveä heti ensimmäisille sorkan alla pettäville hangille. Koiria ei näkynyt kuin muutama ja muut elikot olivat talvisuojissa.

Noki käveli mustana kuohuvan kosken rantaan. Veden kohina peitti alleen kylän äänet. Hän käveli pienen niemekkeen viereen, jossa vesi kulki hieman rauhallisemmin, ja kumartui varovasti täyttämään vesikiulua. Hyiset pisarat pärskyivät. Kosken vesi ei koskaan kokonaan jäätynyt, se vain höyrysi pakkaseen. Kauan ei polskisi, jos sinne liukastuisi.

Vedenhaltiat pidettiin leppeinä viskomalla niille silloin tällöin kirves tai muuta kallisarvoista, mutta eihän sitä koskaan tiennyt, jos niiden mieli muuttuisi – tempaisisivat synkeisiin kuohuihin kuolemaan. Hän nosti saavin vierelleen ja istahti hetkeksi rantaan kannetulle rungolle, josta aurinko oli sulattanut jään.

”Jälleen yksi talvi takana orjan oloa”, Noki ajatteli välinpitämättömästi. ”Aina kai se on hyvä asia, hengissä selvitty talvi.” Kaikki olisi voinut loppua jo ennen kuin alkoikaan. Hän sulki silmänsä. Hän muisti savun, kuinka se kirvelsi nenää ja silmiä. Kädet ja jalat oli sidottu ja hänet oli sullottu koirien vetämään rekeen neljän muun lapsen kanssa. Silmänurkastaan hän näki sukunsa talvikylän roihuavat jänteet. Kipinät sinkoilivat kotien jäänteistä kohti kylmiä tähtiä.

Noki puristi peloissaan edessään istuvaa Kesämarjaa. Vanhempi tyttö värähti ja pillahti sitten itkuun. Noki veti tytön pään syliinsä ja silitti hiuksia. Rekikoirat vetivät suoraan kohti kirottua Kokkoharjua.

Heidän talvikyläänsä hyökänneet ryöstäjät tarpoivat puhumattomina koiravaljakoiden vierellä ja tönivät edellään harvoja henkiinjätettyjä aikuisia. Noki ei uskaltanut katsoa ryöstäjien noella mustattuja kasvoja ja karhunhampailla koristeltuja päähineitä.

Hän oli ollut onnellinen kuusikesäinen tyttö ja heidän heimonsa oli juuri palannut kesän vaelluksilta talvikylään. Aikuiset olivat jutelleet iloisesti, sillä he olivat tehneet hyvän sopimuksen läheisen kirveskylän päällikön kanssa. Koukku-niminen pelottava ilmestys oli antanut heidän suvulleen vapaat kädet kalastaa Kaksoisjärven toisella ulapalla muutamaa nahkaa vastaan.

Äiti oli aina sanonut, että kirvesheimoihin ei voi luottaa. He olivat valehtelijoita, jotka kertoivat, että metsäläiset eivät olleet osanneet edes viljellä mitään, ennen kuin kirvesheimot olivat tulleet meren yli ja opettaneet. Metsäläiset olivat jo ikiajat kylväneet tattaria lähtiessään kesäksi vaeltamaan, rikkaruohot oli kitketty ja viljelykset kasteltu aina, kun reitti oli kulkenut talvikylän ohitse ja entisinä lämpimämpinä aikoina se oli riittänyt. Ruokaan oli saatu sopivaa lisää jauhoista, joista paistettiin nuotioleipiä aivan kuten kirvesheimot paistoivat ohrakakkujaan. Toisaalta ei ollut enää väliä, valehtelivatko kirvesheimolaiset vai eivät ja olisiko Koukku pitänyt lupauksensa. Kaikki mikä oli merkinnyt kotia, elämää ja heimoa, kyti hiiltyneinä kasoina.

Noki katseli taivaanrantaan leviävää harjuvyötä. Heidän tietäjänsä oli pelotellut lapsia tarinoilla Kokkoharjun peikoista, ja aikuisetkin mieluiten välttivät eksymästä niille seuduille. Nyt Kokkoharjun asukkaat, peikot tai ihmiset, olivat napanneet heidät ja veivät kohti pesäänsä.

Harjun juurella hammaslakkiset ryöstäjät irrottivat koirat ja vetivät ahkiot puiden välissä luikertavaa polkua ylös. Harjanteen pohjoisreuna oli loiva. Pakkanen oli jähmettänyt lumen. Noki koetti painaa mieleensä reittejä, mutta kun he saapuivat suuren lukkomuodostuman reunalle, hän oli jo sekaisin suunnista.

Ryöstäjät vetivät ahkioita pitkin lukon pohjalle kiemurtelevaa polkua. Pohjalla pulppusi muutama lähde, joiden pinnalla kellui sohjoa. Vasta kun he alkoivat nousta lukon vastakkaista rinnettä, hän huomasi kylän. Kirvesheimojen tyyliin rakennetut majat nököttivät keskellä rinnettä. Rinteeseen oli isketty seipäitä, joissa roikkui ihmisen pääkalloja. Silmissä musteni. Noki puristi Kesämarjaa niin tiukasti, että tyttö parahti.

Seuraavat päivät olivat horteista valveunta. Vangit tungettiin haisevaan majaan. Yötä ja päivää ei erottanut toisistaan. Joskus heille tuotiin ruukullinen vettä, kalavelliä tai luusoppaa. Kukaan ei uskaltanut tai halunnut puhua. Joskus heidän annettiin jaloitella lukon jyrkillä rinteillä, mutta heti kun joku erehtyi liian kauaksi, ilmestyi vartija pitkän kepin kanssa.

Päivät seurasivat toistaan samanlaisina. Ensimmäisenä kuoli Kesämarja. Tyttö tärisi kuumehoureissa ja kuoli lopulta hiljaa nyyhkäisten. Noki itki koko yön, mutta aamulla, kun vangitsijat tulivat ja raahasivat ruumiin pois, hän ei jaksanut enää edes itkeä. Hän koetti muistella, kuinka Kesämarja oli opettanut hänelle ruukuntekoa, mutta kaikki kauniit muistot jäivät tulen ja huudon alle. Joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki edessään mustatut kasvot.

Eräänä aamuna ryöstäjät erottivat mukaansa puolet lapsista. Noki kompuroi muiden valittujen perässä ylös harjun laelle, jossa kirkas aurinko viilsi hämärään tottuneita silmiä. Sitten heidät talutettiin alas jyrkkiä rinnepolkuja harjun toiselle puolelle, jossa heitä odotti rähjäinen miesjoukkio. Hammaslakkiset ryöstäjät luovuttivat lapset tulijoille, ja tulijat antoivat kasapäin tavaroita maksuksi. Sitten tulijat pakottivat lapset kävelemään edellään pitkin polkua. Kun joku hidasteli, hän sai heti kepistä.

Matka jatkui ikuisuuden. He ohittivat lukemattoman määrän lohkareita, metsälaikkuja ja suolampareita. Heidän uudet vangitsijansa eivät olleet niin hiljaisia kuin hammaslakkiset olivat olleet, mutta Noki ei ymmärtänyt heidän puheestaan kaikkea. Vangitsijat puhuivat kuitenkin selvästi kirvesheimojen tapaan. He keskustelivat siitä, että saisivat paremman hinnan orjista, jos eivät myisikään heitä etelään vanhoille kumppaneille. Suuren kosken kylässä oli uusi nuori päällikkö, entisen päällikön poika, joka kuului olevan aikaansaava mies. Tämä Lempomieli oli kerännyt sellaisen omaisuuden lähiseudun metsäläisten kustannuksella, että pystyisi maksamaan orjista kunnolla.

Noki ei välittänyt, vaikka hänestä puhuttiin kuin kirvesheimojen kotieläimistä tai oravannahoista. Hän tajusi, että jos miehet aikoisivat myydä hänet ja muut, ei heitä ainakaan tapettaisi. Jos hän kuolisi yksin vieraassa paikassa, hän pelkäsi, ettei löytäisikään sukuaan. Hän toivoi, että eläisi niin kauan, että äiti ja isä palaisivat alisesta maailmasta ja hakisivat hänet mukaansa. Mutta Tuonelasta harvat palasivat ja heilläkin oli lukemattomia esteitä voitettavanaan.

Kun he koko päivän käveltyään saapuivat keskeltä metsää kohoavalle kalliolle, Noki oli niin uupunut, ettei jaksanut enää pelätä. Heidät talutettiin pieneen kylään ja suljettiin hataraan majaan.

Noki kaatui reikäiselle taljalle. Hän ei jaksanut vastata, kun toiset lapset kyselivät, kuinka hän voi. Hän ajatteli isäänsä, äitiään ja sisariaan ja itki, kunnes nukahti.

Seuraavat viikot Noki ja muut lapset elivät pelossa. He saivat kuitenkin ruokaa. Eräänä päivänä heidät vietiin Suuren kallion juurelle. Luolan suuaukko johti harmaan kiven sisään. Heidät kaikki pakotettiin vuorotellen kävelemään suuaukolle ja katsomaan sisään. Luolan keskellä seisoi kammottava haltiankuva, joka oli tuhrittu verellä. Rosvojoukko huusi, että sen nimi oli Tursaaja. Se ei ollut yhtään samanlainen kuin heidän vanhat riistanhaltian kuvansa, joita pystyteltiin jokien varsiin. Kuvatusta oli ympäröinyt suuri keko erilaisia luita. Viimeisen lapsen katsoessa sisään rosvojoukon tietäjä nosti kätensä. Kaikki muut kuljetettiin takaisin majaan, mutta viimeisenä luolaan katsonutta lasta ei enää nähty.

Muutaman viikon kuluttua heidät kerättiin laumaan ja kävelytettiin metsien läpi pienelle aukiolle. Siellä odotti Suuren kosken kylän päällikkö Lempomieli miehineen. Noki oli vaihdettu nyrkin kokoiseen palaan meripihkaa.

Ensimmäiset päivät Suuren kosken kylässä Noki oli puhumaton, mutta aika teki tehtävänsä. Hän alkoi tottua. Äidistään hän ei enää muistanut kuin ääriviivat, isästään ei sitäkään vähää. Hän unohti vähitellen metsäläisen tapansa puhua ja vanhat haltiansa ja alkoi muiden tavoin palvoa Ukkosenjumalaa. Tätä julmaa jumalaa hän kuitenkin silloin tällöin syytti oloistaan. Auringonjumala kuulosti hieman lempeämmältä kuin Ukkosenjumala, mutta ei tainnut mokomalla olla aikaa pelastaa metsäläisiä. Valoa Auringonjumala kyllä levitti, mutta sitten lähes katosi taas pitkäksi aikaa.

Päällikön vaimo Mielikki oli hänelle opettanut muutakin kuin välttämätöntä. Kylässä asui myös mukavia ihmisiä, esimerkiksi Särjensilmä, kummituksenkalpea poika, joka joskus jutteli hänen kanssaan säästä tai muusta yhdentekevästä. Koskaan Noen ei kuitenkaan annettu unohtaa asemaansa.

Kun Noki varttui ja alkoi saada naisen muotoja, alkoivat uudet koettelemukset. Lempomieli tunkeutui hänen makuusijalleen joskus useitakin kertoja yössä. Koskaan Noki ei kuitenkaan ääneen itkenyt – sitä iloa hän ei tahtonut Lempomielelle suoda. Lempomielen kiinnostus vähentyi tasaisesti. Varsinkin, kun Noki ei tullut raskaaksi, alkoi päällikkö kajota häneen yhä harvemmin. Ajatteli varmaan, että tytössä oli jokin pielessä.

Lopulta Lempomieli osti itselleen uuden orjatytön, joka oli kauempaa kaapattu metsäläinen: sellainen, jolla oli vinohkot silmät ja jonka puheesta suorasilmäiset metsäläiset saivat vaivalla selvää, mutta kirvesheimot eivät ollenkaan. Päällikkö innostui nuoremmasta tytöstä niin, että jätti Noen tyystin rauhaan.

Elämä muuttui kauheasta jälleen tasaisen harmaaksi poljennoksi. Se oli kuin noitarummun pärinää ja äidin unettava laulu, sellaisena kuin hän muisti lapsuudestaan. Siihen samaan säveleen hän joskus heräsikin. Hän nousi keskellä yötä istumaan ja katseli kummastellen pimeässä, mutta laulu ei tullutkaan ulkoa vaan hänen päänsä sisältä. Se oli yksi niitä harvoja asioita, joita hän muisti ajasta, ennen kuin kaikki oli kadonnut tuleen ja rusentunut nuijaniskujen alle.

Kirveskansan laulut kuulostivat aivan erilaisilta. Vaikka nekin olivat yksitoikkoisia, ne eivät tuoneet samanlaista rauhantunnetta.

”Pelkkiä eläimiä ovat”, Noki mietti ja sylkäisi kuohuihin. ”Toivottavasti heidän julmat jumalansa ovat polttaneet sekä kokkoharjulaisten kylän että Tursaajan väen. Vaikka mitä se hyödyttäisi… Enää.”

Noki nousi tukilta ja raahasi vesikiulun majalle. Veden kohina sai korvat soimaan. Aurinko lämmitti mukavasti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Noki hikoili nahkavaatteittensa alla. Hän nosti kiulun ovinahkan viereen ja vilkaisi taljoilla löhöävää Mielikkiä.

— Menen vielä katsomaan vuohia.

— Mene, Mielikki tuhahti.

Noen vastuulla oli päällikön henkilökohtaisen karjan hoito. Kylän yhteistä karjaa hoitivat kyläläiset itse – heillä ei ollut varaa ruokkia orjia.

Kylän mahtavin soturi, raskaskulmainen Haltiakäsi, tuli ulos majastaan ja kusi kaaressa lumeen. Noki vilkaisi sivusilmällä. Mies virnisti. Haltiakäsi oli kehno hiihtäjä, joten muiden lähtiessä hirvien perään hän jäi vahtimaan kylää.

Myös tietäjä Taivaanvuohta pidettiin hiihtämiseen kelpaamattomana. Ajatuskin miehestä puistatti. Tietäjää ei onneksi näkynyt.

Noki myhäili itsekseen ja mietti, että elämä olisi saattanut olla kovin toisenlaista, jos hän olisi päätynyt Haltiakädelle. Suurikaan soturi ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa päällikkö Lempomieltä, josta sanottiin, että hänet oli vauvana jätetty suolle, mutta hän oli kävellyt takaisin kyläänsä.

Noki avasi vuohien talvisuojan nahkaoven ja otti puisesta koukusta roikkuvan heinäpaalin. Vuohet mäkättivät ja ryntäsivät jäystämään heiniä. Suuri pukki tuijotti ja märisi niin, että leukaparta tärisi.

— Oletkos siinä, pässinpää!

Pukki laski kämmenen mittaiset sarvensa tanaan ja kuopi olkia. Noki livahti takaisin aurinkoon ja sitoi nahkaläpän alakiinnikkeisiin. Hän oli kaatua, kun pukki tömähti vasten paksua nahkaa ennen kuin kimposi takaisin. Seinäpuut narahtivat. Noki nauroi. Hän käveli kannolle istumaan ja kuunteli pettynyttä mäkätystä.

Taivas kaartui sinisenä hänen yllään, lumi loisti niin että silmiin sattui. Synkeä koski kuohui turpeisena kylän alapuolella. Vaaleammat vaahtopäät liukuivat pitkin mustia pyörteitä alas kohti suvantoa, jota ei näkynyt puiden takaa.

Vesi virtasi Tuulispäästä toiseen suureen järveen, Pyhänjärveen. Järven saarissa asuvista haltioista hän muisti hämärästi jonkun heimostaan kertoneen, kun hän oli pikkulapsi.

Kosken toisella puolen kohosi kapea harjanne, joka erotti järvet toisistaan. Jos kiipesi harjanteelle, jota myöten rasvakauppiaat kulkivat lännestä alajuoksun suvannolle, näki korkeimmalta kohtaa molemmat järvet, jotka levittäytyivät useita kymmeniä miehen mittoja jalkojen alapuolella. Etelässä Pyhänjärvi lepäsi lukuisine saarineen aurinkoisena ja lempeänä, ja pohjoisen puolen Tuulispää aukesi pitkulaisena ja karumpana.

Koirat haukkuivat. Noki säpsähti ja kääntyi katsomaan. Polun mutkan takaa kylää reunustavalle niitylle ilmestyi nuori mies, joka raahasi perässään ahkiota. Miehellä oli yllään karhuturkki, jossa pään yläosa oli jätetty hupuksi. Hampaat reunustivat vaaleita kulmia ja sotkuinen vaalea parta oli nyrhitty sormenmittaiseksi. Kun mies lähestyi, näki Noki rinnalla roikkuvan kivisen kirveskorun. Kädessään tulija heilutti pitkää puusauvaa, jonka päähän oli isketty joutsenen kallo.

Pari kylän koirista ryntäsi haukkuen kohti vierasta, mutta Noki komensi niitä. Ne pysähtyivät ja lopettivat haukkumisen, mutta murisivat epäluuloisina ja kiertelivät tulijaa, kunnes mies tarjosi niille kätensä haisteltavaksi. Koirat lopettivat murinan, mutta irvistelivät vielä.

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän ja nojasi sauvaansa. Hengitys huurusi raskaina pilvinä kirkkaaseen ilmaan.

Vieras säpsähti, kun Haltiakäsi kömpi majastaan kirves kädessä. Sitten hän hymyili Noelle välittämättä uhkaavasti lähestyvästä korstosta.

— Onko Lempomieli paikalla?

— Ei ole, Noki vastasi.

— Onko naisensa?

— On.

Mies tarkasteli Nokea pitkään ja sipaisi partaansa. Noki nousi seisomaan ja suoristi vaatteensa.

— Kuka sinä olet?

— Orja.

— Kai sinulla nimikin on?

— Noki.

Haltiakäsi puuskutti paikalle.

— Kukas se sitten sinä olet, hän kysyi ja mittaili tulijaa.

— Minä olen Ahti, Perkaleen poika. Kalaisen kylän tietäjä ja noita. Olkoot kaikki haltiat myötämielisiä ja tuokoot Ukkosenjumala onnea kylään.

— Hmm... kiitos. Eikö Peuransorkka ole Kalaisen...?

— Kuoli pois. Minä ja Kettu perimme tietäjän paikan, sillä olemme Vanhan Noita-Ahdin sukua.

Noki tuijotti tarkkaavaisena sormenkynsiään ja pöyhi jalkineenkärjellään pieniä lumipaakkuja. Hän haistoi miehestä uhoavan savun ja käristyneen lihan tuoksun.

— Opastatko minut Lempomielen majalle? Ahti kysyi Haltiakädeltä.

— Tuo orja saa opastaa. Minä kävelen takanasi.

Noki ei sanonut mitään, kääntyi vain kannoillaan ja lähti kulkemaan kohti kylän suurinta majaa. Ahti suki partaansa, nyökkäsi Haltiakädelle ja lähti tytön perään. Noki käveli välittämättä Ahdin ahnaasta katseesta.

Nahkaovella Noki huusi, että ulkona oli vieras.

— Kuka ihme? No, käy sisään, kuului Mielikin nenä-ääni.

Noki kumartui edellä oviaukosta ja Ahti ja Haltiakäsi tulivat perässä. Kun silmät tottuivat majan hämärään, he näkivät Mielikin seisovan kädet puuskassa valtavien rintojensa alla ja tuijottavan tulijaa. Jostain majan poljetun lattian ja olkien välistä uhosi vuohenmaidon haju. Lapset olivat livahtaneet majan nurkkiin ja kurkkivat uteliaina vierasta. Noki nappasi Pikku-Lempomieleltä paksun luuneulan pois suusta ja vetäytyi majan kauimmaiseen nurkkaukseen, josta tuijotti emäntäänsä ja tulijaa. Lapsi kiemurteli hänen sylissään.

— Suokoot Ukkosenjumala ja haltiat onnea teille ja olkoot teidän tarhanne käärmeet pulskia ja onnellisia. Älkööt pahat henget olko luonanne. Minä olen Kalaisen kylän noita. Ahti on nimeni, Perkaleen poika. Olet varmaan Iso-Sepältä kuullut... Lempomieli on hankkinut itselleen hienolaatuisinta pyhää kirveskiveä. Sitä vihertävää.

— Onnea sinullekin, vieras, ja jätä pahat henget pois. Olet kuullut oikein. Mitäpä siitä?

— Olisi tarvetta. Voisitteko nahkoihin tai johonkin muuhun vaihtaa. Meillä oli viime kesällä paljon nokkosia, joten hyvälaatuista nyöriä on myös paljon.

Mielikki mietti hetken.

— Kuinka on Syyslehti viihtynyt teidän kylässänne? Onhan hän sentään minulle sukua, niin pitää tietää, että onko Iso-Seppä pidellyt tyttöä hyvin niin kuin lupasi.

— Hyvin on viihtynyt. Iso-Seppäkin on ollut tyytyväinen. Hyvä nainen.

— Hyvä sitten. Vaikka hiukan meitä epäilytti antaa tyttö puolitutuille. Mutta ajat ovat kovat. Metsäläiset vain lisääntyvät ja talvet käyvät vuosi vuodelta kylmemmiksi… Mistä tulikin mieleeni. Eikös sinun isoisäsi ollut se vanha Noita-Ahti, joka ei osannut ennustaa kylmiä talvia oikein, ei pärjännyt tautien hengille ja johdatti sukunsa Kalaisen kylään.

Noki huomasi, että miehen kasvot kiristyivät pidätellystä vihasta. Hän puristi lapsen tiukemmin syliinsä.

— Noita-Ahdilla oli syynsä lähtöön. Hän joutui riitoihin Hiekkatörmän Koukun kanssa. Tulimme pitkän matkan jälkeen Kalaisen kylään juuri parahiksi, sillä sieltä olivat ryöstäjät harventaneet väkeä. Kyllä meidän kannatti seurata Vanhan Noita-Ahdin ennustuksia.

Mielikki tuhahti ja pyllähti istumaan oljille. Hän viittoi Ahdin istumaan vastapäätä nahoilla katetulle maakorokkeelle. Hän tiuskaisi Viljalle, joka kihersi piilossa sisarustensa kanssa, että vieraalle piti tuoda vettä tai ohrakaljaa ja jotakin suuhunpantavaa. Pikkutyttö ryntäsi kiululle kankaisen nutun helmat heiluen.

— Vesi riittää, kiitos vain, Ahti sanoi ja vilkuili nurkassa kyhvöttävää Nokea.

Ahti sai vetensä, ja pikkutyttö pakeni takaisin pois näkyvistä.

Mielikki mietti hetkisen. Sitten hän läimäytti pulskat kätensä yhteen.

— Yleensä en saattaisi kajota mieheni tavaroihin, mutta nyt satun tietämään, että hän haluaisi muutaman karhunnahan. Jos yhteen karhunnahkaan, muutamaan pienempään turkkiin, palaan meripihkaa ja vaikkapa pieneen kerään nokkoslankaa vaihtaisit puolisylyksellisen kiveä?

— Käyhän tuo. Jos meripihkaa riittää pieni pala. Kai samalla saan lainata muutamaa rekikoiraa. Minun koirani ovat sairaina ja piti lähteä hyvään onneen luottaen.

— Ne pitää palauttaa.

— Tuon ne itse heti huomenissa. Kunhan vain saan kiven kulkemaan.

— Onko sinulla nahka mukana?

— Saat tämän päältä. Hyvin tarkenen ilmankin.

— Hyvä on sitten… Noki! Anna vieraalle kivet.

Ahti tipautti karhunnahkansa muiden nahkojen päälle ja kaiveli nuttunsa alta pussin, jossa oli erikokoisia ja -muotoisia meripihkan paloja. Hän valikoi yhden pyöreän, jossa oli pieni hyttynen sisällä, ja antoi sen Mielikille. Nainen tarkasteli palaa, lausui haltijoiden varauslukuja ja sulki palasen käteensä.

Ahti nyökkäsi Mielikille, nousi ja asteli majasta. Takaa kuului lasten tirskunta.

Hetken päästä Noki tuli ulos ja opasti Ahdin varastopaikalle, jonne oli koottu märkää mustanpuhuvaa kirveskiveä. Ahti valikoi murikoista parhaat ja lastasi ahkioonsa....